Kirjoittajan arkistot:frater Nefastos

Puhe Azazelin Tähden 12-vuotiskokoukseen 7.7.2018

Rakkaat ystävät,

Azazelin Tähti ulkoisena seurana, elävien ihmisten yhteisönä, täyttää tänään 12 vuotta. Vuodet ovat olleen työntäyteiset, saavutustentäyteiset, ja energiantäyteiset. Me kaikki olemme muuttuneet ja kasvaneet ihmisinä. Oppimalla ihmeellisiä asioita toinen toisistamme olemme oppineet ihmeellisiä asioita itsestämme. Maailma on auki: maaginen ja pyhä paikka. Kaikille visioille on paikkansa, mutta kaikki vaativat yhtäläistä puhdistusta veljesrakkauden ja oman itsen voittamisen tulessa. Saavutukset tulevat Työn kautta, kasvu suuruuteen tapahtuu jättämällä pienuus ja pienet ajatukset. Itsekkyyden jättämällä.

Tämä seuran kahdestoista syntymäpäivä on, enemmän kuin mikään aiempi merkkipäivämme, moninaistumisen juhla. Tänään seuramme luopuu yhdestä hallituksesta ja siirtyy täydelliseen looshien autonomiaan. Tällaista muutosta ovat vaatineet itsenäiset, rohkeat ajatukset, mutta sen on mahdollistanut uhrautuva, ykseyttävä rakkaudellisuus.

Nykyaikainen esoteria, nykyaikainen hengellisyys on monimuotoisuuden uskonnollisuutta: sen painotus on vasemmalla, individualismissa; yksilöiden ja joukkojen individuaatiossa. Tällaiselta pohjalta Azazelin Tähti on syntynyt ja erillistynyt tärkeästä vanhemmastaan blavatskylaisesta teosofiasta, ja tältä samalta pohjalta seura itse muuttuu ja elää. ”Amen, amen dico vobis, nisi granum frumenti cadens in terram, mortuum fuerit, ipsum solum manet: si autem mortuum fuerit, multum fructum affert.” – ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.” Tämä kuolema ei ole loppumista, vaan muutosta. Yhä enemmän vapautta, yhä enemmän vastuuta on kannettavanamme yksittäisinä jäseninä ja looshien työntekijöinä.

Azazelin Tähti perustettiin yhdistämään toisiinsa rakkaudellisuuden ja totuudellisuuden ja aidon ponnistuksen kolminkertaisen koetuksen alaisuudessa erilaisia henkisyyden muotoja, ja tässä työssä se on onnistunut yli odotusten. Seuramme on täynnä erilaisista lähtökohdista tulevia ja erilaisin instrumentein työtään tekeviä voimahahmoja: taiteilijoita, tieteilijöitä, filosofeja, etsijöitä, uskovaisia, epäilijöitä, magian teorian ja käytännön tutkijoita. Kaikkien näiden ihmisyyden ja itse luonnon suurien osatekijöiden antaessa veljeydessä kättä toisilleen olemme saavuttaneet jotain mihin monet ryhmät pyrkivät ja harva pääsee. Älkäämme ikinä luopuko tästä suuresta saavutuksesta.

Rakkautta ja voimaa ja onnea ihmisyyden Suuressa Työssä kaikille teille fratres, sorores, sodales. Siunatkoon mestari vilpittömät ponnistuksemme yhteistyön ja rakkauden inspiraatiolla.

Uusi puheenjohtajamme

Tänään 7.5.2017 Azazelin Tähti ulkoisena seurana on ollut toiminnassa 130 kuukautta. Kulunut aika on ollut kokonaisuudessaan erittäin intensiivistä työskentelyä. Aatteena okkulttisesta veljeskunnasta asetettuna vastakohtien yhdistämisen ja ykseyden työn toteuttamiseen seura puolestaan täyttää tänä vuonna kahdeksantoista vuotta, ja tulee siten itsenäisen nuorukaisen ikään. Seuramme ”Puu” – sen elävä, kasvava rakenne – on juurtunut kauniisti, ja kestänyt niin rajuilmat kuin päivittäisen osallistumisen arkiset haasteet.

Tämä päivä onkin sovelias seuran ensimmäiseen puheenjohtajauudistukseen. Pidettyäni seuran puheenjohtajuutta tähän asti lankeaa tuo virka tänään sisar Heithille. Veljeskunta – ja epäilemättä myös moni ulkopuolinen tarkkailija – tuntee hänet ahkerana, luotettavana, energisenä, aikaansaavana ja luovana ohjaajana. Etenkin seuramme Suomen ulkopuolisessa osassa Heithin kyky rakentaa yhteyksiä ja auttaa jäseniä osallistumaan veljeskunnan yhteyteen tunnetaan hyvin.

Itse tulen jatkamaan työtäni Azazelin Tähden sisäisessä osastossa. Se että jätän käsistäni sekä seuran puheenjohtajuuden että joitakin muita seuran sisäisiä vastuualueita muihin käsiin on minulle henkilökohtaisesti ilon ja juhlan päivä. Ohjaajan ja johtajan toimi on, ja sen tuleekin olla, raskas vastuu. Se joka haluaa muita ohjata ei sellaiseen virkaan sovi; todellinen johtaja tietää johtajuuden vaikeudet ja pulmat, ja on useimmiten epäkiitollisessa tilanteessa monien eri asioiden yhteen sovittajana. Kiitollisuus ja kunnioitus olkoon siten uuden puheenjohtajamme kanssa, joka tämän hyvin tietäen on yhteisen aatteen ja Työn vuoksi yhtä kaikki tahtonut ottaa taakan kannettavakseen!

Azazelin Tähden vuosijuhlassa pidetty puhe

Rakkaat veljet ja sisaret,

Olemme kokoontuneet viettämään veljeskunnan kymmenettä syntymäpäivää. Tästä alkaa Azazelin tähden toinen vuosikymmen seurana.

Matkallaan abstraktiosta fyysiseksi todellisuudeksi Azazelin Tähti on kiteytynyt ja kristalloitunut asteittain ulkoisiksi muodoiksi. Ensin, seitsemäntoista vuotta sitten, se alkoi ensin ideana, ja kolme vuotta myöhemmin (toisin sanoen kaksi seitsenvuotiskautta sitten) tuo idea pukeutui seuran ensimmäiseksi säännöstöksi. Neljän vuoden kuluttua tästä seura perustettiin heinäkuun seitsemäntenä. Tämän virallisen perustamisen jälkeen veljeskunnan taimi on kasvanut terveeksi puuksi, josta kasvavat esiin monenlaiset oksat ja aspektit.

Tämä on mahdollista paitsi ankaran työn, myös inspiraation onnistuneen seuraamisen ansiosta. Jäsenille on mahdollista ja suositeltavaa valita useista mahdollisuuksista sen suhteen, mihin tämä inspiraation lähde liitetään, eli mitä tarkoitamme näkymättömissä olevilla mestareilla. Ovatko nämä viisautta henkilöivät olemukset sisällämme, ulkopuolellamme jumalvoimina, henkinä tai vihittyinä, arkkityyppeinä, tai asbrakteina eettisinä polkuina? Tämän kysymyksen on pysyttyvä pääsääntöisesti avoimena. Henkilökohtaisesti uskon näihin kaikkiin, eli edustan tässä vähemmistöä. Minkä tahansa selityksen valitsemmekin, on kuitenkin ehdottomasti muistettava, että tätä inspiraatiota meidän tulee seurata. Ollaksemme okkulttinen seura ja pysyäksemme sellaisena, vaaditaan okkulttista inspiraatiota ja sen seuraamista eettisin metodein niin ajatuksen kuin teonkin tasolla.

Kuten tiedämme, veljeskunnan puussa on kolme juurta: Tahto, Rakkaus ja Totuudellisuus. Sillä on vain yksi runko, nimittäin ykseyden ja veljeyden. Me pyrimme sovittamaan yhteen eroavaisuudet, ymmärtämään eri puolet samasta yhteisestä esoterian ihanteesta niin paljon kuin mahdollista. Tästä rungosta kasvavat esiin oksat alhaalla ja ylhäällä, värin ja muodon aspektit. Näistä oksista haarautuvat esiin looshit, ja avoin kommunikaatio muodostaa lehdet, jotka keräävät elämälle välttämättömän valon. Vaikka tämä tai tuo osa puusta epäilemättä on itse kullekin meistä lähimpänä sydäntä, meidän kaikkien tulee, veljeskunnan jäseninä, vaalia ja arvostaa sitä kokonaisuudessaan.

Rakas mestari, sinuun me luotamme, sinun nimessäsi me olemme kokoontuneet yhteen. Ubi enim sunt duo vel tres congregati in nomine meo ibi sum in medio eorum. Ole siis meidän kanssamme, mestari Lucifer-Christos, ja lähetä sydämiimme ja yhteyteemme se pyhä henki, joka täyttää elämän merkityksellä. Ylentäkäämme luottamuksella sydämemme kirkkauteen, fratres & sorores, ad sacra mysteria celebranda. Totisesti.

Jumala ja Jumalatar

Veljeskunnan blogissa on viime kuukausina julkaistu puheenvuoroja sukupuolikysymyksestä Azazelin Tähden viitekehyksessä. Omissa kirjoituksissani olen kirjoittanut aiheesta paljonkin. Koska aihe on hienovarainen, jonkinlainen tiivistys tai kommentaari lienee kuitenkin paikallaan.

Usein törmäämme ideaan, jonka mukaan naiseuden pyhittäminen ja tiettyjen inhimillisten tai universaalien ominaisuuksien (esimerkiksi kauneus, lempeys, rakkaudellisuus) naisellistaminen olisivat ”alistamista jalustalle nostamisen kautta”. Moderni humanistinen ajattelu lähtee sen sijaan mieluummin siitä, että sukupuoliarkkityypit tulisi mieluummin hylätä kuin pitää ne keskustelussa positiivisinakaan rakenteina. Henkilökohtaisesti koen sen sijaan niin, että sukupuoliarkkitypiikan riisumisen pyrkimys merkitsee pikemminkin käytännössä vallallaolevan miehistävän kulttuurin huomaamatonta hyväksymistä. Mielestäni naiseuden latistaminen miehisyyden hyveiden kautta tarkasteltavaksi on vuosituhantisen sovinistisen machokulttuurin viimeinen ja suurin voitto.

Puhuttaessa näin abstraktilla tasolla, joka kuitenkin liittyy niin vahvasti ajankohtaiseen kulttuuriin, eri ihmiset toimivat kuitenkin hyvin erilaisten mielleyhtymien pohjalta. Näiden subjektiivisten assosiointien vuoksi asiat on hyvä maadoittaa esimerkein.

1800-luvun lopun esoterian renessanssissa kaksi ehkäpä merkittävintä yksittäistä hahmoa olivat H.P. Blavatsky ja S.L. MacGregor Mathers. Blavatsky ystävineen perusti Teosofisen Seuran 1875 ja Mathers ystävineen Golden Dawnin 1887. Nämä kaksi ryhmää olivat monessa suhteessa komplementaariset, toisin sanoen suhtautumistavoissaan vastakkaiset ja juuri siten toisiaan täydentävät. Eräs mielenkiintoinen komplementaarinen tekijä oli, että Blavatsky oli nainen jolla oli misogynistisiä taipumuksia, ja Mathers puolestaan erittäin feministisesti kokeva mies. Siinä missä Blavatsky paikoin suoranaisesti samaisti kirjoituksissaan naisen symboliseen pahaan (The Secret Doctrine), Mathers esitti, että mikäli naisille sallittaisiin vapaa kilpailu miesten kanssa, he pian syrjäyttäisivät nämä kaikilla osa-alueilla ilmentämällään ylivertaisuudella (The Book of the Sacred Book of Abramelin the Mage).

Kumpikin näistä aikansa ja länsimaisen esoterian myöhemmän kehityksen kannalta avainasemassa olleista okkultisteista eläytyi siten voimakkaasti ihannoiden sukupuoleen, jota itse ei fyysisesti edustanut. Kyseessä on varsin yleinen käytäntö, tai yleinen vaihe, yksilön esoteerisessa kehityksessä. Samankaltaisia sukupuolirajojen häivyttämisiä, muuntamisia ja rituaalisia yhdistelyjä tunnemme shamanistisista, maagisista ja jopa papillisista käytänteistä, lähtien hamasta muinaisuudesta ja jatkuen nykypäivään. Näissä käytänteissä on kuitenkin yleistä se, että sukupuoliarkkitypiikan kautta haetaan voimaantumista: kummasta tahansa sukupuolesta haetaan sen intensiivisiä, pyhiä elementtejä, sen sijaan että sukupuolet tai jompi kumpi sukupuoli pyrittäisiin kiistämään ideatasolla tai käytännössä.

Fyysinen sukupuoli ei ole ensisijaisen merkityksekäs henkisiä ja okkulttisia sukupuoliarkkityyppejä pohdiskeltaessa, mutta väittää että sukupuolella sinänsä ei ole ehdottomia merkityksiä olisi sama kuin väittää, että pariston käytön kannalta sen napaisuuksilla ei ole merkitystä. Niillä on valtava merkitys, mutta tuo merkitys ei ole arvottavaa laatua. Jos esitämme että miehinen tai naisellinen tapa on ylivertainen, se on ylivertainen vain tiettyyn hetkeen tai tiettyyn kulttuuriseen kauteen tai rakenteeseen nähden: okkultistille on lähtökohtaisesti ilmiselvää, että kumpikaan napaisuus ei voi eksistoida ilman vastavoimaansa, ei ole mitään ilman toistaan, eikä kumpikaan siten ole viime kädessä toinen toistaan korkeampi. Yhtä kaikki napaisuuksien merkitys henkisen aivan kuten psykologisen tai fyysisenkin synnyn ja kehityksen mahdollistamisessa on äärimmäisen tärkeä tekijä, todellakin kaikkien näiden sine qua non. Että tuo pohjimmainen kaksinaisuus on nähtävä vielä niitäkin laajemman holistisen ykseyden sisällä ei ole vasta-argumentti, vaan kantava argumentti siihen, että rakkaus ja kehitys toimivat aina kummankin käden teiden kautta.

Kosminen ”mies” ja ”nainen”, tai Jumala ja Jumalatar, uros ja naaras, lukemattomine virtauksineen ja attribuutteineen, ovat käytännössä kaikissa rakenteissa muodostaneet koko okkulttisen rakenteen apparaatin, jonka kautta kehitys aikaansaadaan. Osin leikittelemällä (sillä kaikkeen olemiseen liittyy leikki, jumalten peli, lîlâ), mutta ennen kaikkea vakavasti operoimalla näillä napaisuuksilla hengen tai sielun tai fyysistenkin ainesten alkemisti aikaansaa erilaiset puhdistamisen, erilaistamisen, yhdistämisen jne. tilat. Pyrkimys on ykseyteen ja toiminta ykseyden kautta, mutta työvälineet tämän työn tekemiseen ovat väistämättä arkkityyppisiä.

Kaikkinainen naisasialiike tai miesasialiike, kaikenlainen yhteiskunnallinen kädenvääntö sukupuolten tai ylipäänsä minkä tahansa asioiden välillä on eksoteriaa, siis okkultismin vastakohta: sellaiset tekijät on tärkeästä syystä kielletty aitojen okkulttisten seurojen sisällä, ja sellaisiin ryhtyvät esoteeriset seurat putoavat välittömästi profaanin kategoriaan. Tämä ei tarkoita etteivätkö sellaiset liikkeet voisi epäilemättä olla tarpeellisia omalla eksoteerisella alueellaan, yhteiskunnassa. Ne ovat, joskin okkultismilla on jälleen oma mielipiteensä siitä, kuinka yhteiskunnan tulisi sisäiseen politiikkaansa suhtautua – nimittäin eettisesti ja kokonaisvaltaisesti. Okkultismi ei ole yhteiskuntavastaista, mutta sen mielenkiinto kohdistuu toisaalle, yksilöön – tämä on ehdoton eikä ehdollinen edellytys. Okkultisti voi samalla olla aktiivinen yhteiskunnassa, mutta nämä kaksi ovat hänelle tällöin kaksi eri asiaa, sillä okkultistina hän on alisteinen kokonaan toisenlaisille tekijöille kuin suhteessaan yhteisöön. Kuten sanoi Jeesus: Antakaamme Jumalalle se mikä Jumalalle kuuluu, ja keisarille se mikä keisarille kuuluu. Nämä eivät ole yhteismitallisia asioita. Ne käyttävät yhteistä kieltä, mutta vetävät sitä eri suuntiin, toinen toisiltaan poispäin. Siksi toinen neuvo samalta opettajalta kuuluu, että ihminen ei voi palvella kahta herraa. Kunnioittaa hän kyllä voi molempia.

Siten Azazelin Tähden jäsen voi omassa elämässään suhtautua sukupuolikysymykseen millä tahansa hyväksi katsomallaan tavalla, mutta seuran sääntöjen puitteissa hän ei saa ryhtyä esittämään yhteiskunnallisia näkemyksiä yhden tai toisen ismin puolesta. Kaikki hänen näkemyksensä kuuluvat okkulttisen työn kentälle, eikä hän halua ylleen puettavan yhteiskunnallisen uudistajan länkiä, saati kylkeensä poliittisten toimijoiden kannuksia. Okkulttiseen työhön mahtuu vain yksi ismi, ja se on okkultismi. Muut liput on jätettävä pois, ja niiden sijaan puhumme henkilökohtaisista painotuksista, jotka puolestaan voivat olla mitä vain – mieheyden tai naiseuden erilaisia käytänteitä painottavaa, molempiin palaavaa, tai kumpaakin yhtä lailla kritisoivaa. Napaisuuden kielestä emme okkultismin alkemiallisessa kielessä kuitenkaan pääse käytännössä irti, jos emme halua polttaa omia siltojamme tai polkujamme poolien varassa toimivaan kehitykseen.

Erityisen totta tämä on satanistisessa okkultismissa, myös ylöspäisellä tiellä, sillä juuri Saatana edustaa poolien välistä kitkaa ja siitä leimahtavaa luomisen – ja hävityksen – tulta. Tuo tuli on meille pyhä, siinä missä eksoteerinen luostarikäytäntö vannoo mieluummin kastraation (henkisen tai fyysisen) ja mahdollisimman täydellisen luomisesta pidättäytymisen nimeen. Tähän me vastaamme: Miksi siis mitään on olemassa? Jos Absoluutille parasta on vetäytyä itseensä, kuinka kosmos on koskaan syntynyt? Toisin sanoen, Saatanalla eli luomistulella on todistetusti metafyysinen merkitys. Lähtien ”scintilloista” eli kosmisen alkutulen henkisistä kipinöistä ja päätyen ihmisen taiteelliseen tai biologiseen luomistyöhön, universumi elää aina kahden poolin varaan rakentuen. Näitä pooleja ei tule arvottaa, paitsi tilannesidonnaisesti, mutta niitä ei voi myöskään hylätä. Asia on sama kuin ”oikean käden” ja ”vasemman käden” teiden suhteen: emme voittaisi mitään hylkäämällä nimitykset, joita voimme käyttää maailman laajempaan ymmärtämiseen. Olennaista on tajuta, että molemmissa on oma tarpeellinen puolensa. Ja aivan kuten näistä kahdesta yhtä hyvästä Azazelin Tähti painottaa kulttuurisidonnaisista ja ajallisista syistä retorisesti jälkimmäistä, samoin kulttuurisidonnaisista ja ajallaisista syistä painotamme usein retorisesti naiseuden arkkityyppejä enemmän kuin miehisiä, koska kulttuuri on täynnä maskuliinisten arkkityyppien ylikorostuneisuutta. Näitä valintoja ei kuitenkaan ole tehty kulttuurin ehdoilla, vaan päin vastoin kulttuurin virtausta vastaan, mahdollistamaan yksilöille okkulttista laaja-alaisuutta ja syvyyttä.

Palatakseni edellä esitettyyn historialliseen esimerkkiin, niin Blavatskyn kaltainen miehinen nainen kuin Mathersin kaltainen naisellinen mies olisivat molemmat äärimmäisen arvokkaita jäseniä veljeskunnassa, ja kummallakin olisi oikeus esittää omat erilaiset näkemyksensä niin kauan, kuin kyse on okkultismin käytännöistä eikä yhteiskunnallisten lippujen kantamisesta ei-yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Esittää näkemyksiä kuten ”perinteisillä sukupuolirooleilla voisi hyvinkin olla jotain annettavaa” tai ”perinteiset sukupuoliroolit olisi hävitettävä” ovat siten molemmat hyväksyttäviä esoteerisen diskurssin sisäisessä debatissa, sillä ne molemmat voivat antaa käyttöömme erilaisia mahdollisuuksia soveltaa eri vaiheisiin ja eri tilanteisiin edellä mainittuja arkkityyppisiä työvälineitä.

Simone de Beauvoir esitti klassikkoteoksessaan ”Toinen sukupuoli” kysymyksen ”Onko naisellisuus jotakin munasarjojen eritettä vai jokin platonilaisen taivaan kiintotähti?” Sen retorisuudesta huolimatta okkultistille vastaus on selvä: se on nimenomaan jälkimmäistä. ”Platonilainen taivas” voi herättää hymähdyksiä yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta okkultismi uskoo siihen tiukasti: arkkityypit ovat totta, ja juuri tässä arkkityyppien jumalallisessa maailmassa toteutuu omaamme todempi ontologia. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että henkisessä prosessissaan ihmiselle ei ole luvallista – tai tosiasiassa edes mahdollista – operoida vain jonkin tai joidenkin arkkityyppien kautta: niitä kaikkia tarvitaan, ja myös tämä on ehdoton vaatimus. Viikon seitsemästä päivästä jokainen toimii eri arkkityypin alaisuudessa, ja yhtä mahdotonta kuin jättää elämättä tietyt päivät viikosta on ihmisen toteuttaa okkulttinen prosessinsa ilman osallisuutta joihinkin arkkityyppeihin.

Tulossa olevaan Unseen Fire -lehtemme toiseen numeroon olin alun perin valmistamassa kirjoitusta, jossa olisin käsitellyt luonnon käsitettä ja naiseutta. Ajan puute kuitenkin vaati keskittymään muihin töihin, ja niinpä kyseinen artikkelini jäi lehteen valmistumatta. Koska tuossa yhteydessä olin käsittelemässä sukupuolisymboliikan syvempiä kerroksia, olisi mukana ollut mm. käänteinen muoto Fosforoksen esittämästä arkkityyppien sukupuolitaulukosta, sillä väitteeni mukaan rajatiloissa nämä arkkityypit kääntyvät päinvastaisiksi: Kuu, joka eksoteerisesti on naisellinen, kääntyy salaisissa vaiheissaan miehiseksi; Mars, joka eksoteerisesti on miehinen, kääntyy mysteerioissa punaiseksi naiseksi, ja niin edelleen. Samoin ne arkkityypit jotka esimerkiksi Azazelin Tähden ulkoisessa järjestelmässä edustavat molempia sukupuolia eivät rajatiloissa edusta kumpiakaan, ja vice versa, ja vivahde-erotkin taipuvaisina suuntaan tai toiseen kääntyvät vivahteiksi päinvastaiseen. Asia on tavattoman syvä, ja se on tavattoman merkityksekäs. Samalla nämä ovat myös asioita, jotka eksoteristin eli maailmallisen ihmisen kannalta voivat tuntua niin kaukaisilta, että niiden merkityksekkyyttä ei oikein pysty edes ajatuksena näkemään, aivan kuten kieltä hädin tuskin osaava henkilö ei ymmärrä paljoa puhetta jonkin kieliopillisen kohdan ympärillä, vaikka pieni lauseopillinen muunnos vaihtaisikin koko virkkeen merkityksen päinvastaiseksi.

Uskonnollis-filosofinen taakkamme on raskas johtuen menneisyyden vääryyksistä. Monoteismin tultua raskaasti väärinkäsitetyksi jo kauan sitten meille on periytynyt hallitseviksi uskonnollisuuden muodoiksi sellaisia, jotka nimenomaan pyrkivät tekemään yllä mainitun virheen: toteuttamaan vain tietyt arkkityypit ja jättämään toteuttamatta muut. Paradoksaalinen uskontokäsitys on ollut näissä monoteismin muodoissa se, että Jumala on samalla yksi ainoa ja kuitenkin Isä, eli mies. Toisin sanoen, ikään kuin kosmisesti ääretön ja samalla kuitenkin jopa ihmisyydenkin näkökulmasta puolinainen. Sanalla sanoen tällainen voi olla vain taikauskoa, mitä eksoteerisin ja yhteiskunnallisin viritys vailla tasapainoa, ja sellaisena se johtaa – ja on johtanut – väärinymmärrykseen, sortoon, pahuuteen. Jumala kuoli lännessä, koska Jumalatar oli meillä tapettu jo aikaisemmin. Se mikä jumalasta oli jäänyt jäljelle, oli näin ollen vain karkea, voimaton väärennös – Jumalan nimen vääristellen omaksunut paha henki, kuten asian esittivät gnostikot. Juuri johtuen tästä ”Isän” yliarvostuksesta ja ”Äidin” aliarvostuksesta henkisissä asioissa johtui länsimaiseen kulttuuriin sittemmin sen oidipaalinen perussävy, jossa tämänpuolisuus otti vallan ja pyhän ideakin rappeutui niin kokonaan, että enää ei edes filosofisesti ymmärretä koko käsitettä. Kartesiolainen dualismi (René Descartesin ajatus hengestä ja ruumiista toisistaan erillisinä asioina) ja ihminen erillään niin hengestä kuin aineestakin olivat seurausta juuri tästä olemassaolon ykseydellisen peruskaksinaisuuden hylkäämisestä. Kuitenkin jokaisen tosi okkultismin sydämessä elää väistämättä herpaantumaton kunnioitus yhtälailla näihin molempiin vanhempiin, ”Taivaalliseen Isään” ja ”Suureen Äitiin”, jotka ovat yhtä ja kuitenkin vastakkaiset.

”Brahma on se mitä maailma ei ole”, kirjoitti aikanaan hindufilosofi ja okkultisti Ksemaraja. Toisin sanoen, näkyvä maailmamme joka meille on kaikki, on täydellinen käänteiskuva sen sisäisestä hengestä. Juuri sen vuoksi molemmat ovat täysin yhtä ja täysin yhtä pyhät. Sama pätee fyysisiin, psykologisiin ja henkisiin sukupuoliin ihmisessä ja olemassaolossa; ne ovat aina toinen toistensa komplementteja. Ei ainoastaan jokaisen suurmiehen takana ole nainen, vaan myös hänen sisällään, & vice versa.

 

FINIS

Vapauden Kahle: Joitakin Aikamme Haasteita

Usein on todettu, että nykyaikainen hengellisyys on Vesimiehen ajan hengellisyyttä; Vesimiehen, jonka kasvot eivät enää ole eläimen – härän, leijonan, kotkan tai muun – luotaamattomat kasvot, vaan ihmisen. Vesimiehen enkeli ei kuitenkaan ole vielä varttunut nainen tai mies, vaan kasvoiltaan lapsen kaltainen. Me elämme ihmisyyden uskonnon alussa, mutta vasta alussa… Hädin tuskin ymmärrämme, mistä ihmisyydessä on kyse, ja miten se eroaa eläimestä. Kun kurotamme kohti tähtiä, se useinkin tapahtuu vastuullisuuttamme ymmärtämättä. Vesimiehen siunaus ja kirous on siinä, että hän voi saavuttaa mitä tahansa, mutta sitä ennen hänen on tajuttava, mitä hän todella tahtoo. Vapautensa puristuksessa nykyihminen on helposti enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin.

Kuten pieni lapsi kasvaa fyysisesti kovaa vauhtia, niin myös alkanut uusi aika on pinnaltaan muuttunut nopeasti. Nykyään kukaan ei enää elä pienen yhteisön roolien rytmityksen mukaan, nykykulttuurissa jokainen on kosmopoliitti. On selvää, että tämä tarjoaa ihmisyydelle uudenlaiset haasteet samalla kun se tarjoaa suuria mahdollisuuksia. Tahtotila itsemäärittelynä merkitsee yhä enemmän. Aiemmin tuo tahto oli ikään kuin vedettävä esiin hitaammassa prosessissa, mikä henkinen matkanteko – ”totuudenetsintä” – itsessään on. Monet on kutsuttu mutta harvat valittu, sillä kun jokaisella on pääsy kaikkialle, moni ei kykene pitämään kiinni syvimmistä tavoitteistaan. Kuten muistamme, tärkeää ei ole vain päämäärä vaan matka, ja milloin matkaa ei voida taittaa tai se on jo taitettu puolestamme, päämäärän itseisarvoisuuden merkitys kasvaa todellisuuden syvyiseksi. Kuiluun hyppäämisen ratkaisu on aina helpoin ja huonoin mahdollisuus. ”Antaumus”, mutta antaumuksena reaktiivisuudelle.

Jälleen uudella painotuksella kaikuu Delfoin oraakkelilause: Ihminen, tunne itsesi… Tosi ihmisyyden tunteminen on kosmoksen tuntemista, ja tosi ihmisyyden syvyyttä ei voi tuntea kukaan ihmisyyden pienet tekijät itsestään kuolettanut, ei myöskään niitä sokeasti seurannut pyrkijä. Lapseuden sielullinen haaste liittyy oman omnipotenttiuden ajatuksen oivaltamiseen ja tavallaan sen ylittämiseen – ylöspäisen tien okkultismin termein uhrautuvan rakkauden ja rehellisyyden intentioon. Kuinka olla kaikkivoipa osa kosmoksessa, jossa kaikkivoipuus on sen jokaisen osan, ei vain itse kunkin minän, syntymäoikeus? Pitäisi olla itsestäänselvää, että näin hienovireinen kosminen hologrammirakenne, jossa osat vaikuttavat toisiinsa ja kokonaisuuteen salaperäisesti, edellyttää mitä syvällisintä herkkyyttä ja kykyä sovittaa oma tahtonsa muiden tahtoihin. Voimaansa muihin pakottava tulee ennemmin tai myöhemmin löytämään itsensä tilanteesta, jossa ensimmäisten luomispäivien (so. varhaisempien maailmojen, joista energiamme on peräisin) atavistinen aalto tempaa hänet mukaansa tiloihin, joita nykyihmisen hienovireisempi mieli ei enää kykene kestämään. Kiivaat virrat laskevat liekehtivään mereen…

On epäviisasta vedota kliseeseen, että nykyaika laiskistuu ja pinnallistuu, sillä tällainen huonojen puolien korottaminen yli sen loistavien saavutusten olisi laiskaa ja pinnallista jos mikä. Kuitenkin, näihin sanoihin kätkeytyvä positiivinen haaste on ymmärrettävä, jos se tahdotaan ylittää ja kääntää voimavaraksi. Moni ehkä luulee, että tuo kääntäminen on jo kulttuurisesti tapahtunut eikä vaadi ponnistusta, mutta kaikkea muuta! Etenkin nykyään, kun tiedon ja tahdon esteet ovat ihmisen sisällä eivätkä hänen ulkopuolellaan, ne ovat vaikeampia havaita ja siten voittaa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Me elämme nyt paljolti astraalisessa maailmassa, jossa vaihtelu on loputon, uudelleenkääntymiset elämän perustila, mielijohde syy toimintaan. Näennäisen individualisoitunut nykyihminen on yhtä paljon kollektionsa vanki kuin aina aikaisemmin, sillä viime kädessä este ei ole hänen ulkopuolellaan vaan aina hänessä itsessään. Paradoksaalisesti, ihminen tarvitsee konsistenttia vastarintaa omia mahdollisuuksiaan vastaan tullakseen todella omaksi itsekseen. Mitä luulemme jo omistavamme, sitä emme voi oppia saavuttamaan – ja tämä pätee Itseen ennen kaikkea. Milloin punainen lanka ei katoa labyrintin pimeään, se katoaa sen värikylläiseen sisustukseen. Sillä mikään lisätty tieto, mikään lisätty mahdollisuus sinänsä ei auta intention valppauden kadotessa.

Mitä tästä kaikesta olisi ajateltava? Milloin olemme löytäneet jonkinlaisen selkeän pisteen, jonkin aidosti toimivan ohjeen, jonka voimme allekirjoittaa – silloin pitäkäämme siitä kiinni. Pelkkä vastakkaiseen suuntaan johtava tunneailahdus ei ole syy Työn hylkäämiseen, keskeyttämiseen tai ympärikääntämiseen. ”Todellinen vihitty osaa luvata.” Veljeskuntatyö voi olla eräs kiintopiste, tai ihmiselle toisella polulla hänen itse valitsemansa eettinen koodi ja antaumus. Olennaista on, että muutoksiin ei suhtauduta kevyesti edes tällä ajalla, joka inspiroi jatkuviin muuntumisiin.

chimera

Keltaisen synkät sävyt

Toukokuun blogikirjoituksen on lahjoittanut meille veli Obnoxion Nebukadnezzar-looshista.

* * *

”Se nainen kantoi käsissään inhottavia, levottoman keltaisia kukkia. Piru tietää, miksi niitä nimitetään, mutta jostain syystä ne ilmestyvät ensimmäisinä keväällä Moskovan katukuvaan. Ne kukat erottuivat hyvin selvästi hänen mustasta kevättakistaan. Hän kantoi keltaisia kukkia! Se on paha väri.”

”Hyvä Jumala! Mitä tämä nainen oikein halusi! Mitä tahtoi tämä nainen, jonka katseessa alituisesti paloi jokin käsittämätön liekki? Mitä tarvitsi tämä toista silmäänsä aavistuksen verran karsastava lumoojatar, joka silloin keväällä oli koristautunut mimoosilla?”

– ”Saatana saapuu Moskovaan”, Mihail Bulgakov –

 

Mihail Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan mimoosien keltaisuus näyttää edustavan magneettista, kohtalonomaista voimaa, joka pakottaa toisilleen tarkoitetut yhteen. Inhimillisen kohtalon ja inhimillisen rakkauden kokoonpanossa se edustaa jotain esitietoista, jotain lähes sietämätöntä osatekijää. Voitaisiin sanoa että mimoosan keltaisuus on rakkauden sairaaksi tekevän järjettömyyden loiste. Siinä on jotain keväistä, jotain kuumeista, jotain hypnoottista, ja jotain mihin on vaikea keskittyä tietoisesti ja pitkäkestoisesti.

Näin myös Mestarin ja Margaritan kohdalla, jotka mimoosien yhteen pakottamina heti valitsevat yhteisen rakkautensa symboliksi ihanan ruusun, ja tekevät siis kuten kaikki rakastuneet. Jokainen ihminen kokee rakkautensa ruusuna. Silti ovat rakastavaisten lemmenkahleet aina punottu levottoman keltaisista kukista.

Ei ole olemassa tumman keltaista, sanotaan. Siksi saattaa yllättää, että kirkon liturgisista väreistään jo keskiaikana poistama keltainen symboloi petosta ja pelkuruutta. Toisaalta esoteerisessa kristinuskossa, tarkalleen vapaamuurariudessa, keltainen mimoosa merkitsee turvaa ja varmuutta. Molemmat merkitykset kiteytyvät Margaritan tilanteessa, hänen kärsiessään ulkoisesti täydellisessä kaksoiselämässään, ja silti sisäisesti varmana että hänen todellinen rakkautensa kävelee häntä tänään vastaan Moskovan toreilla.

Kohtalokasta naiseutta edustavat myös kreikkalaisen taruston vanhat noitanaiset, Graiat, eli harmaahiuksiset siloposkiset sisaret, jotka jakoivat keskenään yhden hampaan ja yhden silmän. Eräs sisaruksista, Enyo, verhoutui aina keltaiseen huntuun. Hän nousee sisaruksista itsenäisenä esiin sodan ja hävityksen jumalattarena, joka niin nauttii sekasorrosta että pitäytyi puolueettoman Zeuksen ja Tyfonin sodassa.

Enyon elkeet Margarita totisesti näytti Näytelmäkirjailijaliiton talossa! Alastomana ja näkymättömänä, lattiaharjalla neljännen kerroksen ikkunasta sisään lentäen, hän hävitti kriitikko Latunskin koko asunnon, ja romahdutti sen alakerrosten päälle. Siitä huolimatta hän heltyi nopeasti lohduttamaan pientä poikaa, joka ilman äitiään pelkäsi rakennuksen öistä kaaosta. Ja niin laantui noidan raivo.

Tämä tuo hyvinkin mieleen erää intialaisen myytin Kali-jumalattaresta. Jumalat ovat kutsuneet Kalin apuunsa taistelussa asuroita vastaan. Kali päihittää vihollisen, mutta juopuu verestä niin että on tuhota koko maailman. Vasta kun Shiva tekeytyy pieneksi lapseksi, ja jää makaamaan mustan jumalattaren jalkoihin, tämä rauhoittuu.

Kaikkein erityisintä on kuitenkin sen nuoren naisen tapaus, joka nousee vuorollaan Helvetistä suuriin tanssiaisiin Saatanan luona, vartaloltaan erinomaisen kauniina, mutta silmissään rauhaton ja tunkeileva katse. Korovjevin mukaan kysymyksessä on hyvin ikävä nainen, joka valittelee aina liinaansa. Naisen tarina on traaginen:

Asia on niin , että kun hän oli palvelustyttönä eräässä kahvilassa, isäntä kutsui hänet kerran varastokomeroon, ja yhdeksän kuukauden kuluttua hän synnytti pojan, vei sen metsään ja työnsi sen suuhun nenäliinan. Sitten hän kaivoi ruumiin maahan. Oikeudessa hän sanoi ettei hänellä olisi ollut, millä ruokkia lasta.

Palvelustyttöä piinataan helvetissä tuomalla hänen eteensä joka päivä nenäliina, muistuttamaan häntä siitä miten hän tukehdutti oman lapsensa. Kun Margarita kysyy missä kahvilan isäntä sitten on, ihmettelee musta paholaiskissa Begemot mitä tekemistä isännällä tässä asiassa on. Tämän kuullessaan tukistaa noitasapatin kuningatar Margarita sitä kynsillään korvasta.

Juuri tämän kohtauksen tahdon nyt jähmettää lukijan silmien eteen. Seuraavaksi pyytäisin lukijaa loihtimaan mieleensä toisen, hyvin samankaltaisen kuvan: Bagalamukha on mahavidja, yksi jo mainitun Kali-jumalattaren kymmenestä aspektista. Hänet kuvataan valtaistuimella. Toisella kädellään hän on tarttunut asuraa tämän kielestä, ja toisessa kädessään hänellä on nuija jolla hän uhkaa taltutettua asuraa. Tarinan mukaan asura oli askeesiharjoituksilla kehittäny itselleen siddhi-voiman, ja hän pystyi tappamaan sanansa voimalla. Asuran uhatessa jumalia, Bagalamukha tarttui Asuraa kielestä, ja estää häntä käyttämästä tappavaa voimaansa. Taltutettu asura anoi Jumalattarelta suosionosoitusta, eivätkä jumalattaret koskaan kieltäydy anovan pyynnöstä. Ylpeä asura pyysi jäädä osaksi Bagalamukhin ikonista kuvaa, jotta hän voisi saada osansa kaikesta Bakalmukhalle osoitetusta palvonnasta. Siispä se, että asura on kuvattu jumalattaren kanssa samassa kuvassa, on osoitus siitä ihmeellisestä armosta ja ehtymättömästä voimasta, jotka suovat viholliselleen suosionosoituksen kesken taistelua maailmojen ja jumalten kohtalosta.

Bakalamughaan on tantrisissa legendoissa liitetty kyvyt tappaa sanan voimalla, pysäyttää toiminta ja jähmettää paikoilleen. Tällä useiden synkimpänä pitämällä mahavidjalla on kuitenkin yksi erikoinen piirre jolle ei löydy selitystä: Hän rakastaa ainoastaan keltaista väriä. Kun Bagalamukhaa palvotaan, on kaiken temppelissä oltava keltaista, ja vain keltaista. Samoin palvojan vaatteiden on oltava keltaiset.

Tämä keltaisuuden teema yhdistää kaksi jähmettynyttä kuvaamme. Toisessa synkkä jumalatar pitää kiinni asuraa kielestä, ja toisessa noitasapatin kuningatar tukistaa demonia korvasta.

Entä mistä syystä Margarita pysäyttää kirottujen tanssiaisten villit pyörteet?

Tuodakseen armon kirotulle helvetissä!

Juhlien jälkeen Saatana antaa Margaritan pyytää jotain. Margarita pyytää ettei palvelustytölle enää koskaan tuoda nenäliinaa. Ja tämän toiveen Saatana täyttää tanssiaistensa kuningattarelle; naiselle, joka kerran keväisessä Moskovassa kantoi käsissään levottoman keltaisia kukkia, ja joka oli sinä päivänä päättänyt joko rakastua tai kuolla.

Vapahtajan Kärsimyksen Mysteeri

Ecce homo

I

Tuskin mikään muu dogmi monoteistisissa uskonnoissa on ollut yhtä syvästi symbolinen ja siten pinnallisesti tulkittuna yhtä pahaatekevä kuin oppi Kristuksen sijaissovituksesta.

Symbolinen tarina kuuluu seuraavasti: Eräs täysin inhimillinen, mutta myös täysin jumalallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen kantoi 2000 vuotta sitten pois maailman synnit kärsimällä noin vuorokauden ajan vaikeaa psyykkistä ja fyysistä rääkkäämistä. Tämä sovitus ei kuitenkaan ollut aivan vailla ehtolausetta, vaan sen piiriin tuleminen vaatii jonkinlaisen enemmän tai vähemmän oikeaoppisesti määritellyn uskonnollisen kääntymyskokemuksen.

Teoriassa kyseessä on kirkon mukaan sama Jeesus, joka saarnassaan vannotti kuulijoitaan seuraavasti: Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt. 7:19-23)

Ei tarvitse olla okkultisti ja hengen symboliikan tutkija huomatakseen, että koko kristillinen arvomaailma, perustuen nimenomaan sijaissovitusopin perustalle, on kammottavalla tavalla väärin ja yhtä antikristillinen kuin sellainen primitiivisin demonienpalvonnan muoto, joka erityistilanteessa hyväksyy elävien olentojen tappamisen hartaudenharjoituksen muotona. Että kristinusko itse on Kristuksen pahin vihollinen, on tuotu esiin selvin argumentein mm. kirjoituksessa ”Kristus vai kristinusko”. Erityisesti tämä pätee protestanttiseen kristillisyyteen, josta puuttuu katoliselle kristinuskolle ominainen oppi kiirastulesta: jälkimmäisessä ihmisen pahat teot saavat aikaan sentään jonkinlaisen korvausvelvoitteen, ensinmainitussa eivät minkäänlaista. Tuskin voi kuvitella mitään oppia, joka olisi omiaan rappeuttamaan ihmisten oikeudentajua ja omaa ajattelua tätä pahemmin.

Mutta okkultisti ja henkisen symboliikan tutkija, toisin kuin sekulaari ateisti, väittää kuitenkin sijaissovitusmyytissä olevan allegorista syvyyttä, symbolista merkitystä. Mitä tarkalleen ottaen? Tässä kirjoituksessa esitän asiaan esoteerisen teosofian tarjoaman hypoteesin. Siinä tarinan merkitys syntyy vihityn syvästä myötätunnosta ns. helvetin asukkaita kohtaan ja hänen halustaan auttaa ei ainoastaan kaikkein lahjakkaimpia tai seesteisimpiä oppilaita, vaan yhtä lailla syvän raivon ja epätoivon tilaan joutuneita.

II

Esoteerinen oppi esittää näkemyksen, että eräässä poikkeuksellisen korkeassa sielullisen kehityksensä vaiheessa tietäjä ottaa vapaaehtoisesti ylleen suuren kärsimyksen, ei ainoastaan ymmärtääkseen maailman tuskan viimeiset pulmat ja ratkaisut niihin, vaan myös osallistuakseen tähän osaan maailmansielun tietoisuutta. Oivaltaessaan tämän anima mundin tietyn tekijän ihminen tulee vastaavasti yhteyteen kaikkien olentojen kanssa, koska maailmansielu elää periaatteessa tietoisena kaikissa olennoissa. Tähän kyseiseen Saatanan hallintovallan alla otettuun vihkimykseen liittyy ”saarnaaminen helvetissä”, ja tästä helvetistä eli avitchista opetetaan myös, että ”se ei ole paikka vaan mielentila”. Muistakaamme, että helvettien läpikäyminen on yhdistävä piirre kaikkien suurimpien kulttuuriheerosten elämissä, ja systemaattisesti nämä suurimmat sankarit, Jumalan tai jumalten pojat, myös palaavat kuolemantilasta takaisin elämään uudessa vaiheessa.

Kaiken tämän muistaessamme ei ole enää vaikea ymmärtää, mitä ”sijaissovitusoppi” tarkoittaa, joskin tämän syvän salaisuuden tajuaminen vaatii jo hyvin monen okkulttisen perusperiaatteen tunnustamista, eikä siten ensinkään sovi suurille ihmisjoukoille opetettavaksi. Lyhyesti, hyvin korkeaan asteeseen vihittävän on välineellisenä omaksuttava se perifeerinen tietoisuuden tila, avitchi, jossa oleviin olentoihin hän pyrkii saamaan positiivisen kontaktin. Tässä salaisuuden ydin.

Se on myös syy siihen, minkä tähden uskollinen opetuslapsi Juudas sai Jeesukselta henkilökohtaisen käskyn ja evankeliumikertomuksen mukaan jopa voiman suorittaa petoksensa: Tämän sanottuaan Jeesus tuli järkytetyksi hengessään ja todisti ja sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: yksi teistä on minut kavaltava. (…) Se on se, jolle minä kastan ja annan tämän palan”. Niin hän otti palan, kastoi sen ja antoi Juudaalle, Simon Iskariotin pojalle. Ja silloin, sen palan jälkeen, meni häneen saatana. Niin Jeesus sanoi hänelle: ”Minkä teet, se tee pian”. (Joh 13:21-27)

III

Mahdollisuus petokseen oli olemassa siinä esoteristien piirissä jota opettaja Jeesus johti, ja omista syistään ja omasta inspiraatiostaan hän päätyi käyttämään rituaalisen kärsimyksen tapaa, jolla oli sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Nyt kahden vuosituhannen kuluttua tekisi mieli sanoa: enemmän huonoja kuin hyviä – mutta kuka pystyy sanomaan, millainen olisi ollut kulttuurinen impulssi, jos valinta olisi ollut toinen? Se olisi ollut monin kohdin terveempi, mutta ehkäpä se olisi osoittautunut hyvin tärkeissä kohdin myös erittäin sairaalloiseksi. Tätä emme voi tietää, ainoastaan esittää arvailuja.

Tämän okkulttisen hypoteesin valossa luettuna evankeliumien Jeesus ei ole enää yksin ihminen joka olosuhteiden uhrina tapetaan uuden mutta liian kerettiläisen totuudenetsinnän ja rakkauden sanoman sanoman julistajana, eikä liioin suvereeni Jumala, joka toisaalta päättää itse uhrata ”itsensä itselleen” ja kuitenkin Getsemanessa valittaa kokemaansa tuskaa ja rukoilee kärsimyksen maljaa otettavaksi pois, jos suinkin mahdollista. Jeesuksessa me näemme vihityn, joka ei saarnaa vain harvoille ja valituille erityisihmisille, vaan jokaiselle, vahvalle ja heikolle, ja erityisesti niille jotka apua eniten kaipaavat – niille, jotka elävät (tai ovat kuolleet) sielullisen kärsimyksen kidutuksessa, avitchissa. Jopa helvetissä voi tietoisuus tällaisten vihittyjen työn tähden siksi löytää totuuden ja siten myötätunnon, jos vain kykenee luopumaan ylpeästä epätoivosta ja epätoivoisesta ylpeydestään. Maailmansielun – siten myös helvetin, joka siihen yhtenä tietoisuudentilana kuuluu – kudokseen painettu myötätunnon sanoma pysyy tavalla, jonka okkultisti voi ymmärtää, vaikka se ajan & paikan & subjektiivisuuden ehdottomaan rajoittavuuteen uskovalle pysyy käsittämättömänä mysteerinä.

Jeesus kuten Juudaskin – ja jokainen apostoli omalla paikallaan – olivat vastuussa tämän draaman, vihkimysnäytelmän muodostumisesta. Kaikille annettiin tietyt peruslähtökohdat, mutta kukin päätti itse kuinka käsikirjoitusta seuraisi – vai seuraisiko lainkaan. Jos Juudas olisi toiminut toisin, jos hän olisi kyennyt näkemään väkivallan vaatimuksen läpi, olisiko maailma jäänyt pelastamatta? – Ei. Juudas valitsi kuten valitsi, koska hän ei kyennyt näkemään vielä syvempää totuutta, joka on uhrikäytännöstä kokonaan kieltäytyminen. Hänen uhrautuva lankeemuksensa oli kylläkin myytin – nim. Vanhan Liiton myytin – salaisen rakenteen mukainen, mutta ei kaikkein syvintä eikä kaikkein tarpeellisinta pyhyyttä. Sillä maailman eheys ei edellytä pahan ilmituloa, paitsi jos tuo paha on jo valmiiksi vaikka kätkettynä olemassa, jolloin kyseessä on kuin haavan märkiminen ja puhdistuminen märkimisen kautta. Tämä Juudaksen lankeemus oli myös henkinen syy hänen komplementtihahmonsa, apostoli Paavalin, vastaavaan ja yhtä suureen virheeseen sijaissovitusopin julistajana siinä muodossa, jossa sen nykyisenkaltainen väärinkäsitys oli mahdollinen ja lopulta väistämätön.

Veljeys ja Hajaannus

Kukaan, joka hiukankin on perehtynyt länsimaisten esoteeristen ryhmien historiaan viimeisten sadan vuoden aikana, on tuskin voinut välttyä jonkinasteiselta hämmennykseltä yleisen veljeyden idean toimeenpanossa. Valtaosa uudemmista esoteerisista ryhmistä on korostanut nimenomaan yleismaailmallisen veljeyden ideaa, totuuden moniulotteisuutta ja/tai yksilön erilaisia mahdollisuuksia saman yhteisen totuuden etsimisessä, ja tästä huolimatta ryhmät tuntuvat hajoavan pienemmiksi rakenteiksi sitä mukaa kun niiden piirissä syntyy uudenlaista ajattelua, ts. aina milloin asioita eteenpäin vieviä työntekijöitä esoteerisen ryhmän piirissä ilmenee.

Kyynikko näkee tässä tietysti vain syyn hymähtää idealismille ylipäänsä: ihminen kerta kaikkiaan ei koskaan ole ihanteen mukainen, koska maailmakaan ei sitä ole. Yhteisymmärrys ei siten ole ylipäänsä mahdollinen, ja ykseys on tyhjä sana vailla todellista soveltuvuutta elävään elämään. Tietyn yksittäisen ryhmän jäsenet puolestaan näkevät väistämättömissä hajaantumisissa aina jonkin oletetun väärän valinnan vaikutuksen ryhmässä, joka siitä on erkaantunut, tai josta se itse erkaantuu. Alkuperäinen ryhmä näkee muuntuneet muotonsa kapinallisina ja vääristyneinä irvikuvina, alkuperäisen ryhmän jättäneet puolestaan osoittavat sormellaan tuon ryhmän oletettuihin tai todellisiin vikoihin kyvyttömyydessä noudattaa omia alkuperäisiä opinkappaleitaan käytännössä.

Aika näyttää, mihin Azazelin Tähti tässä suhteessa tulee sijoittumaan. Varmaa on, että niin ”keskenään vastakkaisiksi nähtyjen esoteeristen oppien yhdistämiseen” keskittyvä kuin veljeskunnan perustavimmanlaatuinen sanoma onkin, kaikki toiminta ei mitenkään sen alle ole – eikä ole ollut – mahdutettavissa; tämä on selvää perustuskirjan lyhykäisen loppujulistuksen päättymisestä sanoihin: ”ymmärryksen ja rakkauden alaisuudessa”. Niinpä jokainen aate, joka alkaa kamppailla ykseyden ideaalia vastaan kieltämällä seuran eettisen perustan joko empatiassa, rehellisyydessä tai väkivallattomuudessa, tulee tässä muuntuneessa näkemyksessään suljetuksi seuran ulkopuolelle – tai, kuten veljeskunnan sisäinen päättävä elin sen voi kokea, on jo valinnut kulkevansa toiseen suuntaan kuin millä sijaitsee veljeskunnan perustana toimiva aatteellinen ihanne. Onkin hartaasti toivottava, että kaikkien tällaisten poissulkemisten taustalla vaikuttaisi aina halu ja kyky todella eheyttää erottamalla, eikä koskaan tuomita näkemystä, jonka hyvää vaikutusta emme vain omista puutteellisuuksistamme johtuen kykene ymmärtämään!

Tämä ei ole ajankohtainen kirjoitus siinä merkityksessä, että seuran sisällä olisi tällä hetkellä – ainakaan allekirjoittaneen silmin – nähtävissä hajaantumista; mutta se on alati ajankohtainen sikäli, että ykseys- ja veljeysihanteen monitahoisuutta painottavat henkiset ryhmät ovat tietäen tai tietämättään jatkuvasti tekemisissä tämän kyseisen ongelman kanssa. Jokainen myöhempi separaatiokriisi myös juontaa juuriaan aiempiin sisäisiin ongelmiin, jotka joskus ehkä olisivat olleet vältettävissä asioiden oikea-aikaisella käsittelyllä. Itse näkisin, että Azazelin Tähden rakenteeseen valittu muoto nk. aspektien eli painotusryhmien mukanaolona on tässä suhteessa erittäin hyväätekevä, terveellinen järjestelmä. Se mahdollistaa yksilölliset valinnat ja jopa keskenään näennäisen ristiriitaiset lähestymistavat suuren työn osallisuuteen, samalla kun se tekee ymmärrettäväksi näiden erilaisten tapojen välille muodostuvat psykologiset, energeettiset ja käytännölliset jännitteet sekä mahdollisuudet. Millä tavoin täsmälleen aspektiryhmät toimivat voi muuntua ja on usein muuntunutkin, mutta aspektien perusidea tuntuu olevan erinomainen työväline ykseyden työhön. Paradoksi jälleen: jotta asiat voitaisiin tuoda yhteen tasapainoisina, niiden omaleimaiset eriävyydet on ensin oivallettava. Veljeskunta ei voi olla tasapäistävä, samankaltaistava; sen tulee olla erilaisia mahdollisuuksia luova, erilaisia kykyjä hyödyntävä, erilaisia luonteita ja erilaisten luonteiden kautta kokonaisuutta palveleva.

Voima

Siitä, joka tuntee maskuliinisuuden
ja pysyttelee feminiinisyydessä,
tulee kaiken vastaanottava,
kuin laakso vuorten keskellä.
Kaiken vastaanottavana laaksona
hän tietää aina voivansa turvautua Voimaan.
Hän tulee vastasyntyneen kaltaiseksi.
Siitä, joka on oppinut tuntemaan valkoisen, mutta pitäytyy mustassa,
tulee esikuva koko maailmalle.
– Tao Te Ching, 28 (Suom. Annikki Arponen)

Missä on tasapaino omaehtoisuuden ja pakottamattomuuden välillä? Kuinka pitkälti ihminen on ympäristönsä herra, kuinka paljon sen tuote ja osa sitä? Kuinka paljon henkinen pyrintö on luomista, kuinka paljon luoduksi tulemista?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä kaikille ihmisille, ja erityisesti ne ovat sitä okkultistille. Ihminen joka ponnistelee saavuttaakseen tavanomaisesta poikkeavaa kehitystä, mutta tuntee sopusoinnun tietoisen ylläpidon välttämättömyyden, joutuu sovittamaan näitä ”mustaa ja valkeaa” prinsiippiä toisiinsa jokapäiväisessä elämässään ja maailmankatsomuksensa näkyvissä käytännöissä. Kumpaankin on helppo eksyä: miehinen ponnistus voi muuttua ruhjovaksi, naisellinen lempeys väisteleväksi. Kumpikin ilman toista on tuhoon tuomittu, eikä tällainen tuho ole olemattomuuden autuutta vaan itseensä käpertyvyyden enenevää tuskaisuutta.

Yllä lainaamassani Tao Te Chingin (Arposen käännöksessä Dao De Jing) tekstissä mainitaan mustan ja valkean lisäksi kolmas taho, Voima. Veljeskunnan symbolikielellä tämä Voima vertautuu punaiseen prinsiippiin, johon niin mustalla kuin valkealla on yhteys, ja joka edustaa niitä läpäisevää lähde- ja toisaalta myös luomisvoimaa. Neutraali Voima on potenssi mustan ja valkean taustalla, niiden keskessä, ja niistä esiin virtaavana. Se on vaikeasti kontrolloitava, liikkuva muoto, joka on helppo menettää, ja jonka hallinta on sekä haastavimpia että samalla tärkeimpiä asioita maailmassa. Tietyssä mielessä se edustaa dynaamisuutta ja hetkeen tarttumisen kykyä tuon kyseisen hetken ehdoilla. Liikkuakseen omin voimin eteenpäin ihmisen on kyettävä astumaan askel kummallakin jalalla vuorotellen. Onkin erikoista, että länsimaisessa kulttuurissa ”voima” tekijänä on totuttu liittämään nimenomaan miehiseen ihanteeseen, siinä missä naisen yhteydessä käytettäisiin ehkä herkkyyden, sosiaalisen tilannetajun tai tunneälyn karakterisointeja. Laotsen Voima pitää sisällään kuitenkin nämä molemmat, edustaen kumpaakin yhdessä.

Arkkityyppisesti feminiininen lähestymistapa, jossa painotamme tasapainon pyrintöä sekä kykyä painautua kokonaisvaltaisempaan intuitiiviseen mieleen jäykän rakenneajattelun sijaan, on tarpeellinen lääke maailmassa, joka useinkin painottaa karkeita ja ilmeisiä arvomalleja. Nykymaailma on vasta vähitellen toipumassa sellaisesta selkeyden harhasta, jossa aatteellinen hegemonia voidaan nähdä objektiivisesti totena. Kulttuurinen pirstaloituminen on sitä uudemman ajan kivulloista mutta tervehdyttävää maatumista, paluuta juuriin, jolloin koherenssi – tai pikemminkin koherenssin illuusio – katoaa. Uudestisyntymistä ei ole ilman kuolemisen kykyä, ja tätä kykyä nykymaailmalta kysytään. Yhä useampi huomaa, että vanhat ratkaisut eivät enää päde: lukot maailmassa ovat muuttuneet liikaa, että vanhat avaimet niihin enää sopisivat. Uudelleenarviointia tarvitaan, ja tällainen perusteisiin menevä uudelleenarviointi on väistämättä aina vanhan hybriksen kuolema.

Punainen aspekti, voiman aspekti, on myös vastasyntyneen ilmennysmuoto. Vastasyntynyt olemus on puhdas, aito, mutta alun eriytymättömyydessään hetkellisesti avuton toimimaan muulla kuin puhtaalla säteilyllään, läsnäolonsa havaituksi tulemisen kautta. Tällaisen uuden pyhyyden äärellä me alamme toimia vain sitä mukaa, kun kykenemme laskemaan irti ylpeydestä valkeassa ja epätoivosta mustassa. Jälkimmäisen on kierryttävä edellisen keskustaan, löytämään ehdoton ponnistus, ehdoton itseys; ja edellisen on samoin kierryttävä jälkimmäisen keskipisteeseen, löytämään syvä rauha luomattomasta avaruudesta. Näihin mustan valkeaan ja valkean mustaan silmään tosi esoteristin mieli aina asettuu. Kyeten ymmärtämään kummankin omaleimaista liikettä, vaatimusta ja näennäisiä muutoksia, hän valjastaa itseensä, ytimeensä ja työtä tekeviin käsiinsä kahden käärmeen yhdessä esiin nostaman voiman, sen punaisen lieskan joka esiin sädehtiessään saa kaikki kirkkaan sateenkaaren sävyt.

Mutta jotta tämä onnistuisi, meidän on ensin löydettävä kumpikin näennäinen vastakohta ja ymmärrettävä se. Ei riitä että kykenemme olemaan lujatahtoisia ja itsenäisesti luovia, eikä sekään, että osaamme lempeästi ymmärtää ja olla tuomitsematta toista ja itseämmekin. Ehdottomasti molempia tarvitaan, molemmat yhdessä ovat välttämättömät okkultistin pitkässä työssä. Ei ole mitään rajaa sillä kuinka paljon tuo Voima voi saavuttaa niin maailmassa kuin itsessämme, jos vain osaamme sitä alituisesti kaivata, ja tehdä tuon kaipauksemme todeksi ponnisteluin. Sillä ei edes Laotsen ylistämä naiseus ole vapaa ponnistelusta, vaan päin vastoin useinkin saa suurimman ilonsa kaikkein suurimman ponnistuksensa hedelmänä.

Ponnistusta seuraa kuitenkin todellinen saavutus, ja vaikka yritys voi tuntua ylenpalttisen raskaalta, läpikäytynä se johtaa eteenpäin. Itsensä uudestisynnyttämisen ihmeeseen kyettyään ihminen on yltänyt sellaiselle rauhan alueelle, joka on paitsi kahden toisiaan täydentävän vastakohdan samanaikaista läsnäoloa, myös jotain aivan muuta ja kokonaan uutta. Aina on ollut ja aina tulee olemaan harvoja, jotka ovat läpikäyneet ihmisyyden suuren puristuksen ja saavuttaneet tuon loitomman rannan, joka on todellinen eikä metaforinen saavutus. Tie on aina auki, Voiman tie joka päättäväisimmältäkin pyrkijältä vaatii myös kaikkein syvimmänlaatuista herkkyyttä ja kykyä myös odottamattomiin sisäisiin avautumisiin.

Käännetty Risti

Eräs satanismille ominaisimmista symboleista on risti, jossa ylin piena on muita pitempi. Tämä merkki on Kristuksen risti ylösalaisin, ja ilman siihen liitettyä ristiinnaulitunkuvaa tunnetaan kristinuskon piirissä pietarinristin nimellä.

Kyseinen symboli, jonka jakavat yhtä lailla hartaat roomalaiskatoliset paavin merkkinä kuin satanistit oman mestarinsa Saatanan tunnuskuvana, voidaan käsittää siten kahdella eri tavalla. Näillä on yhteinen kääntöpisteensä Pietarin hahmossa – tuon Kristuksen kolminkertaisen kieltäjän, jota ”kiinnosti se mikä on ihmisten eikä se, mikä on Jumalan”. Pietarin ja tämän seuraajan, paavin, oletetusti satanistisia yhtymäkohtia on kuitenkin käsiteltyä niin paljon muissa veljeskunnan yhteyksissä, ettei niihin tarvitse tässä palata. Sen sijaan haluan pohtia tämän käännetyn ristin muita lähestymistapoja.

Jos ja kun puhutaan ”käännetystä” rististä, pidetään tietenkin oletuksena sen päinvastaista muotoa. Ei ole väärin ajatella, että tällaisessa ajatusyhteydessä satanismikin on vain yksi kristinuskon lahkoista, tosin arkkikerettiläinen; tai voidaan ajatella, että tällöin länsimaisen kulttuurin vallitseva hengellisyys (tai sen puute) on saanut kasvot kristinuskon symbolista, jota tällä tavoin kollektiivisesti vastustetaan. Eikä väärin ole tämäkään.

Silti haluaisin tuoda keskusteluun – tai itse kunkin lukijan omaan pohdintaan – sitä mahdollisuutta, että ”käännetty” risti ehkei ole käännetty ensinkään, sen enempää kuin kahteen suuntaan nähtävissä oleva pentagrammi hoitaessaan erilaisia psykoenergeettisiä tehtäviä riippuen muuttuvasta asennostaan seremoniallisessa magiassa. Valistunut maagikko ei sanoisi pentagrammin olevan ”oikein” jommassa kummassa asennossaan, paitsi kulloisenkin tilanteen mukaan: nämä eri virtausliikkeet ovat käytännöllisesti eri asemassa samaan tapaan kuin sisään- ja uloshengitys. Molemmat ovat yhtäläisen merkityksekkäitä ja lähtökohtaisen arkkityyppisiä, molemmat kuvaavat samaa hengitystä sen eri suuntiin kulkiessa, kumpaakaan ei voi korvata toisella.

Kristuksen ”ylöspäinen” risti voidaan tietyin varauksin nähdä soveliaana symbolina paitsi nykyiselle kristinuskolle, myös Jeesuksen omalle opetukselle, vaikka jälkimmäinen onkin edellisen kanssa monella tapaa ristiriidassa. Jeesuksen opetuksissa kohtaamme kärsivällisen uhrautumisen, vapaaehtoisen alistumisen, jonka kirkko nimellisesti dogmatisoi ja käytännössä kääntää irvikuvakseen, hengellisen laiskuuden ja sokean uskon symboliksi. Ruusuristiläiset, kristilliset kabbalistit ja alkemistit – toisin sanoen kristinuskoiset esoteristit – ovat oikein ymmärtäneet ristin syvemmän merkityksen oman persoonallisen ja ruumiillisen taakankannon symbolina: sen avaimena henkisiin saavutuksiin. Jälkimmäisissä on kyseessä henkilökohtaisen kärsimyksen kärsivällinen hyväksyminen Merkityksen (Pyhän Hengen) toteutumisen välineenä. Se on tuli, joka uudistaa luonnon; kitka, joka synnyttää kasvun mahdollisuuden.

Tässä mielessä ymmärrämme, että on esoteerista antikristillisyyttä aivan kuten eksoteeristakin. Siinä missä ristin käännön julkinen merkitys on vastalause julkikristillisyydelle, sen sisempi merkitys on esoteerisen ristinsymbolin antiteesi – josta, mikä ehkä on tarpeetonta mainitakaan, yhdessä ensinmainitun kanssa voidaan synnyttää hedelmällinen synteesi. Mikä tämä käännetyn ristin teema siis on?

Lyhyesti: irtisanoutuminen kärsimyksen merkityksellistämisestä.

Pisin piena ylöspäin osoittavaa ristiä voidaan kutsua miekkaristiksi, koska se muistuttaa taisteluun paljastettua miekkaa siinä missä perinteinen kristillinen risti on maahan pystyyn lyöty miekka. Miekkaristi pisin piena ylöspäin on myös Luciferin merkki ilmanvaltojen ruhtinaana ja Miekkojen ykkönen (ässä) Tarotissa. Lucifer-Venus ei kuitenkaan ole taistelun jumala, vaan hänen miekkansa on luomisen ja erottelukyvyn kaksiteräinen ase. Energeettisellä tasolla se on eroottinen lingam ja mielen tasolla nerokkuus, joka tuomitsee poikkeusihmiset kärsimykseen. Niinpä miekkaristin potentiaaliset virheet eivät ole väkivallassa vaan päin vastoin holtittomassa rakkaudessa, milloin sen sallitaan kääntyä hybrisyyteen ja hedonismiksi. Lankeemukseensa turtunut Lucifer on raukea, humaltunut jumala, jonka soihtu palaa yksin hänen omaksi ilokseen, ainoastaan satunnaisesti tai kunnianhimon kannustamana muita olentoja auttaen.

Niinpä paradoksi on aina läsnä. Myös henkisyyteen kurottavassa miekkaristissä, joka sanoutuu irti nykymaailman lainalaisuuksista, on kuolettava puolensa – se omaksuu helposti askeettisia ilmennysmuotoja saavuttaakseen siten laajempaa elämänyhteyttä. Tämä näkyy sen kautta, kuinka ”ylöspäin kurottavan” käännetyn ristin painopiste on itse asiassa lopulta alempana kuin perinteisen kristillisen ristin, vaikka sen fokus on korkeammalla. Tämä yhdistää luciferisen impulssin satanistiseen; Valkean Mustaan. Punainen on sen kieppuva ja liekehtivä liike, jonka Paratiisin portilta muistamme. Tähän ristin kaksisuuntaisuuteen, sen välittäjänluonteeseen, liittyy puolestaan erityisesti Azazelin mysteeri, joka ilmaisee jälleen hieman eri aspektin saatanallisesta kolmiyhteydestä.

”Käännetty risti” ei siis ole ainoastaan käännetty, ei ainoastaan kristinuskoa, eikä ainoastaan vastauskontoa. Se edustaa myös omaa uskonnollista linjaansa, joka yhdistyy universaaliin symboliikkaan samalla tavoin kuin kaikkien muidenkin uskontojen pyhät symbolit: ne eivät tule tyhjästä, vaan niillä voidaan aina nähdä yhtä lailla universaalit kuin historiallisetkin juurensa. Sitä voidaan nimittää miekkaristiksi ja luciferinristiksi, ja se voidaan nähdä yhtälailla käännetyssä krusifiksissa kuin pelkistetymmässä pietarinristin muodossa. Siihen sisältyvät sekä aineen että hengen rakenteet ja näiden yhteenkietoutuminen niin kulttuurisissa kuin yleisesoteerisissa symbolirakenteissa. Olennaisin sen merkityksistä on kuitenkin: Henkisen ja fyysisen väkivallan on loputtava. Negatiivinen epätoivo kääntyy positiiviseksi ylpeydeksi. Kristinuskon piirissä karakteristisesti korotettu marttyyriuden idea, huomion kiinnittäminen tuomioon, pelkoon ja kärsimykseen, omaa vastahahmonsa vapautuvan Luciferin hahmossa, joka vaatii  itseltään paljon, mutta myös antaa paljon – totuuden ja rakkauden alaisuudessa.

 

BC 149

Vive, vive, Magdalena

Tua lux reversa est

Gaudis turgescat vena

Mortis vis abstersa et

Moesti procul sunt dolores

Laeti redeant amores

Salve Lucifer resonet.