Avainsana-arkisto: vesimiehen aika

Vapauden Kahle: Joitakin Aikamme Haasteita

Usein on todettu, että nykyaikainen hengellisyys on Vesimiehen ajan hengellisyyttä; Vesimiehen, jonka kasvot eivät enää ole eläimen – härän, leijonan, kotkan tai muun – luotaamattomat kasvot, vaan ihmisen. Vesimiehen enkeli ei kuitenkaan ole vielä varttunut nainen tai mies, vaan kasvoiltaan lapsen kaltainen. Me elämme ihmisyyden uskonnon alussa, mutta vasta alussa… Hädin tuskin ymmärrämme, mistä ihmisyydessä on kyse, ja miten se eroaa eläimestä. Kun kurotamme kohti tähtiä, se useinkin tapahtuu vastuullisuuttamme ymmärtämättä. Vesimiehen siunaus ja kirous on siinä, että hän voi saavuttaa mitä tahansa, mutta sitä ennen hänen on tajuttava, mitä hän todella tahtoo. Vapautensa puristuksessa nykyihminen on helposti enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin.

Kuten pieni lapsi kasvaa fyysisesti kovaa vauhtia, niin myös alkanut uusi aika on pinnaltaan muuttunut nopeasti. Nykyään kukaan ei enää elä pienen yhteisön roolien rytmityksen mukaan, nykykulttuurissa jokainen on kosmopoliitti. On selvää, että tämä tarjoaa ihmisyydelle uudenlaiset haasteet samalla kun se tarjoaa suuria mahdollisuuksia. Tahtotila itsemäärittelynä merkitsee yhä enemmän. Aiemmin tuo tahto oli ikään kuin vedettävä esiin hitaammassa prosessissa, mikä henkinen matkanteko – ”totuudenetsintä” – itsessään on. Monet on kutsuttu mutta harvat valittu, sillä kun jokaisella on pääsy kaikkialle, moni ei kykene pitämään kiinni syvimmistä tavoitteistaan. Kuten muistamme, tärkeää ei ole vain päämäärä vaan matka, ja milloin matkaa ei voida taittaa tai se on jo taitettu puolestamme, päämäärän itseisarvoisuuden merkitys kasvaa todellisuuden syvyiseksi. Kuiluun hyppäämisen ratkaisu on aina helpoin ja huonoin mahdollisuus. ”Antaumus”, mutta antaumuksena reaktiivisuudelle.

Jälleen uudella painotuksella kaikuu Delfoin oraakkelilause: Ihminen, tunne itsesi… Tosi ihmisyyden tunteminen on kosmoksen tuntemista, ja tosi ihmisyyden syvyyttä ei voi tuntea kukaan ihmisyyden pienet tekijät itsestään kuolettanut, ei myöskään niitä sokeasti seurannut pyrkijä. Lapseuden sielullinen haaste liittyy oman omnipotenttiuden ajatuksen oivaltamiseen ja tavallaan sen ylittämiseen – ylöspäisen tien okkultismin termein uhrautuvan rakkauden ja rehellisyyden intentioon. Kuinka olla kaikkivoipa osa kosmoksessa, jossa kaikkivoipuus on sen jokaisen osan, ei vain itse kunkin minän, syntymäoikeus? Pitäisi olla itsestäänselvää, että näin hienovireinen kosminen hologrammirakenne, jossa osat vaikuttavat toisiinsa ja kokonaisuuteen salaperäisesti, edellyttää mitä syvällisintä herkkyyttä ja kykyä sovittaa oma tahtonsa muiden tahtoihin. Voimaansa muihin pakottava tulee ennemmin tai myöhemmin löytämään itsensä tilanteesta, jossa ensimmäisten luomispäivien (so. varhaisempien maailmojen, joista energiamme on peräisin) atavistinen aalto tempaa hänet mukaansa tiloihin, joita nykyihmisen hienovireisempi mieli ei enää kykene kestämään. Kiivaat virrat laskevat liekehtivään mereen…

On epäviisasta vedota kliseeseen, että nykyaika laiskistuu ja pinnallistuu, sillä tällainen huonojen puolien korottaminen yli sen loistavien saavutusten olisi laiskaa ja pinnallista jos mikä. Kuitenkin, näihin sanoihin kätkeytyvä positiivinen haaste on ymmärrettävä, jos se tahdotaan ylittää ja kääntää voimavaraksi. Moni ehkä luulee, että tuo kääntäminen on jo kulttuurisesti tapahtunut eikä vaadi ponnistusta, mutta kaikkea muuta! Etenkin nykyään, kun tiedon ja tahdon esteet ovat ihmisen sisällä eivätkä hänen ulkopuolellaan, ne ovat vaikeampia havaita ja siten voittaa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Me elämme nyt paljolti astraalisessa maailmassa, jossa vaihtelu on loputon, uudelleenkääntymiset elämän perustila, mielijohde syy toimintaan. Näennäisen individualisoitunut nykyihminen on yhtä paljon kollektionsa vanki kuin aina aikaisemmin, sillä viime kädessä este ei ole hänen ulkopuolellaan vaan aina hänessä itsessään. Paradoksaalisesti, ihminen tarvitsee konsistenttia vastarintaa omia mahdollisuuksiaan vastaan tullakseen todella omaksi itsekseen. Mitä luulemme jo omistavamme, sitä emme voi oppia saavuttamaan – ja tämä pätee Itseen ennen kaikkea. Milloin punainen lanka ei katoa labyrintin pimeään, se katoaa sen värikylläiseen sisustukseen. Sillä mikään lisätty tieto, mikään lisätty mahdollisuus sinänsä ei auta intention valppauden kadotessa.

Mitä tästä kaikesta olisi ajateltava? Milloin olemme löytäneet jonkinlaisen selkeän pisteen, jonkin aidosti toimivan ohjeen, jonka voimme allekirjoittaa – silloin pitäkäämme siitä kiinni. Pelkkä vastakkaiseen suuntaan johtava tunneailahdus ei ole syy Työn hylkäämiseen, keskeyttämiseen tai ympärikääntämiseen. ”Todellinen vihitty osaa luvata.” Veljeskuntatyö voi olla eräs kiintopiste, tai ihmiselle toisella polulla hänen itse valitsemansa eettinen koodi ja antaumus. Olennaista on, että muutoksiin ei suhtauduta kevyesti edes tällä ajalla, joka inspiroi jatkuviin muuntumisiin.

chimera