Avainsana-arkisto: esoteeriset ryhmät

Itsensä rakastamisesta

 

klimt

Rakkaus antaa vain itsensä ja ottaa ainoastaan omastaan. Rakkaus ei omista mitään eikä kukaan voi sitä omistaa.

-Kahlil Gibran

Kenties kertovasti, kielessämme ei oikein ole hyvää termiä joka kuvastaisi positiivisella tavalla itsensä rakastamista. Sen sijaan löytyy sana ”itserakkaus”, jolla on hyvinkin negatiivinen ja itsekeskeinen kaiku. Perinteisesti itsensä arvostamista on paikoin pidetty sosiaalisesti lähes rikollisena- kehuskeluna, egoiluna, itsensä turhana esiin tuomisena. Itsensä rakastamisen termiä lähellä oleva “itsevarmuus” sen sijaan ei mielestäni kerro niinkään rakkaudesta vaan ennemminkin kontrollista omia tuntemuksia kohtaan, tuoden sen lähemmäs itsehillinnän ja sosiaalisen varmuuden kenttää.

Suomalainen kansantaikuus on täynnä esimerkkejä siitä miten naapurilta varastetaan menestys ja onni. On uskottu että se mitä muut saavat on ihan totta itseltä pois. Kenties tämänkin takia ei ole ollut soveliasta mainita omista tyytyväisyyden tunteista- varomaton onnenmyyrä kun saa pian niskaansa naapurin kirot ja joutuu mieron tielle. Vaikka tämäntyyppisen ajattelun aika on jokseenkin takanamme istuu ympäristön sanelema hieman pakotettu nöyryys ja jonkinlainen itsevihaamisen kultti sangen tiukassa suomalaisessa mielessä. Epäilemättä ympäristö ja kulttuurimme heijastuvat myös siihen okkultistiseen työhön johon tartumme. Usein irtiotto tapahtuu menemällä täysin vastakkaiseen laitaan jolloin eteemme nousee lahjakas, (joko todellisuudessa tai paperilla) itsevarma ja hieman levoton tai vihainen pyrkijä valmiina valloitukseen.

Kenties tämä on osasyy siihen ilmeisen vaikeaan suhtautumiseen Punaista Aspektia kohtaan mikä helposti lyö kapuloita rattaisiin lahjakkaalle ja räiskyvälle veljelle tai sisarelle joka tunnistaa itsessään sen erikoislaatuisen kipinän mitä okkultistiseen pyrintöön epäilemättä tarvitaan. Tässä tekstissäni keskityn erityisesti Punaisen haasteeseen johon useasti tartutaan lähes puhtaasti egon ja/tai kehon kontrollikysymyksenä. Tosiasiassa Punaiselle veljelle tai sisarelle avainkysymykseksi työssä muodostunee se riittääkö kärsivällisyys antaa dynaamisen muodonmuutoksen tapahtua omalla painollaan vain virtaa ohjaillen & pakottamatta, ja toiseksi se mitä työkaluja kokelas päättää työssään käyttää.

*

Ajatelkaamme Punaista Aspektia hevosena jonka kohtaamme erämaan portilla. Se lähestyy meitä voimakkaana, säkenöivän kauniina, silmissään hurja, hieman kesytön ilme. Se tapa millä me ensi kerran tervehdimme hevosta tulee laajalti määrittämään sen millainen yhteisestä matkastamme tulee. Ajatellessamme hevosta näin edessämme, eikö sydämessämme herää kunnioitus, ihailu ja kaipuu? Emmekö unelmoi hevosen kantavan meidät läpi erämaan tuulen lailla, kaviot luovuuden kipinää iskien, emmekö lumoudu sen tanssivasta liikkeestä ja tahdo koskettaa sen käärmemäisesti kaartuvaa kaulaa?

Ajatelkaamme Punaista Aspektia nyt hevosen sijaan naisena jonka kohtaamme erämaan portilla. Hän lähestyy meitä sanoinkuvaamattoman ihanana ja salaperäisenä, puettuna punaiseen ja purppuraan. Eikö sydämemme vavahda hänet nähdessämme, emmekö ole täynnä ihmetystä?

Valitettavasti usein on ollut niin että sille hengelle joka on osin sisällämme ja osin ulkopuolellamme ja johon tässä viittaan punaisena hevosena, lyödään suuhun kylmät hallinnan kankikuolaimet ja kylkiin pakotuksen kannukset ja piiska. Tahdommeko todella satuttaa hevosta näin, pakottaen sen muodolliseen, nykivään raviin vai riittääkö rohkeutemme antautua laukan vietäväksi, lempeästi ratsullemme suuntaa kuiskien, sillä eikö todella ole niin että ratsukko on yhtä? Entäpä kohotammeko kätemme punaisen naisen nähdessämme aikomuksenamme iskeä häntä kasvoihin, haavoittaen ja nöyryyttäen, kahlehtien kuningattaren jalkojemme juureen?

Se Punainen henki mikä on itsemme ulkopuolella ja itsessämme, voi kipakalla kavioniskullaan pirstota meidät. Sen hengen käsittely, eli näin myös itsemme käsittely vaatii paitsi väsymättömyyttä ja herkkyyttä, myös lempeyttä ja aikaa. Villihevosta ei voi kutsua luokseen ruoskalla eikä nainen paljasta maagisia salaisuuksiaan sille kuka kohtelee häntä kaltoin. Punaisessa Aspektissa hakatusta tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä hurja, joka juoksee oman ruumiinsa kumoon ja hylkää itsensä erämaahan missä hän vaeltaa sielu rikki revittynä, kangastuksia seuraten.

Punaisen Aspektin työntekijä hyötyy kenties eniten asenteesta joka on samaan aikaan sekä aktiivinen että passiivinen, kuuma mutta tarvittaessa viileä. Hänen on oltava sekä ratsastaja että ratsu; tilanteita ja energioita ymmärtävä, läsnäoleva ja kunnioittava herkkä tulkki. Lienee epäviisasta jatkuvasti tarttua koulimismielessä vain niihin puoliin persoonassaan jotka kokee huonoiksi tai vajavaisiksi; Punaisen sisaren tai veljen on yhtä lailla opeteltava levähtämään hetki lahjakuutensa parissa, lohduttautua niillä askareilla missä hän on hyvä ja näin rauhoittaa mielensä ennen seuraava väkevää ponnistusta, sillä ilman lepoa ja työn rytmitystä ongelmat ilmaantuvat varmasti.

Itsensä rakastaminen on vaikeaa- vaikeaa, koska se ei ole itsekkyyttä, itsekeskeisyyttä tai egon hivelyä ja vain tietyn osan ihastelua itsessä. Rakkaus on kokonaisvaltaista, kaiken näkevää ja nielevää- se on sydämen liekin kirkastamista, anteeksiantoa hevoselle joka kompuroi ja jopa eräänlaista huumorintajua; sen erikoislaatuisen kipinän vaalimista joka aikanaan voi kasvaa siksi mahtavaksi loimuksi joka valaisee tien ja polttaa epäpuhtaudet pois. Tätä prosessia on turha yrittää nopeuttaa epäluontevasti kuten mitään vuorovaikutusta ei voi pakottaa, sillä äkisti leviävä tuli, vauhkoontunut hevonen tai vihastunut Babylonin noita ovat kaikki asioita jotka epäilemättä kiroavat etsijän ikuisiksi ajoiksi erämaahan.

Veljeys ja Hajaannus

Kukaan, joka hiukankin on perehtynyt länsimaisten esoteeristen ryhmien historiaan viimeisten sadan vuoden aikana, on tuskin voinut välttyä jonkinasteiselta hämmennykseltä yleisen veljeyden idean toimeenpanossa. Valtaosa uudemmista esoteerisista ryhmistä on korostanut nimenomaan yleismaailmallisen veljeyden ideaa, totuuden moniulotteisuutta ja/tai yksilön erilaisia mahdollisuuksia saman yhteisen totuuden etsimisessä, ja tästä huolimatta ryhmät tuntuvat hajoavan pienemmiksi rakenteiksi sitä mukaa kun niiden piirissä syntyy uudenlaista ajattelua, ts. aina milloin asioita eteenpäin vieviä työntekijöitä esoteerisen ryhmän piirissä ilmenee.

Kyynikko näkee tässä tietysti vain syyn hymähtää idealismille ylipäänsä: ihminen kerta kaikkiaan ei koskaan ole ihanteen mukainen, koska maailmakaan ei sitä ole. Yhteisymmärrys ei siten ole ylipäänsä mahdollinen, ja ykseys on tyhjä sana vailla todellista soveltuvuutta elävään elämään. Tietyn yksittäisen ryhmän jäsenet puolestaan näkevät väistämättömissä hajaantumisissa aina jonkin oletetun väärän valinnan vaikutuksen ryhmässä, joka siitä on erkaantunut, tai josta se itse erkaantuu. Alkuperäinen ryhmä näkee muuntuneet muotonsa kapinallisina ja vääristyneinä irvikuvina, alkuperäisen ryhmän jättäneet puolestaan osoittavat sormellaan tuon ryhmän oletettuihin tai todellisiin vikoihin kyvyttömyydessä noudattaa omia alkuperäisiä opinkappaleitaan käytännössä.

Aika näyttää, mihin Azazelin Tähti tässä suhteessa tulee sijoittumaan. Varmaa on, että niin ”keskenään vastakkaisiksi nähtyjen esoteeristen oppien yhdistämiseen” keskittyvä kuin veljeskunnan perustavimmanlaatuinen sanoma onkin, kaikki toiminta ei mitenkään sen alle ole – eikä ole ollut – mahdutettavissa; tämä on selvää perustuskirjan lyhykäisen loppujulistuksen päättymisestä sanoihin: ”ymmärryksen ja rakkauden alaisuudessa”. Niinpä jokainen aate, joka alkaa kamppailla ykseyden ideaalia vastaan kieltämällä seuran eettisen perustan joko empatiassa, rehellisyydessä tai väkivallattomuudessa, tulee tässä muuntuneessa näkemyksessään suljetuksi seuran ulkopuolelle – tai, kuten veljeskunnan sisäinen päättävä elin sen voi kokea, on jo valinnut kulkevansa toiseen suuntaan kuin millä sijaitsee veljeskunnan perustana toimiva aatteellinen ihanne. Onkin hartaasti toivottava, että kaikkien tällaisten poissulkemisten taustalla vaikuttaisi aina halu ja kyky todella eheyttää erottamalla, eikä koskaan tuomita näkemystä, jonka hyvää vaikutusta emme vain omista puutteellisuuksistamme johtuen kykene ymmärtämään!

Tämä ei ole ajankohtainen kirjoitus siinä merkityksessä, että seuran sisällä olisi tällä hetkellä – ainakaan allekirjoittaneen silmin – nähtävissä hajaantumista; mutta se on alati ajankohtainen sikäli, että ykseys- ja veljeysihanteen monitahoisuutta painottavat henkiset ryhmät ovat tietäen tai tietämättään jatkuvasti tekemisissä tämän kyseisen ongelman kanssa. Jokainen myöhempi separaatiokriisi myös juontaa juuriaan aiempiin sisäisiin ongelmiin, jotka joskus ehkä olisivat olleet vältettävissä asioiden oikea-aikaisella käsittelyllä. Itse näkisin, että Azazelin Tähden rakenteeseen valittu muoto nk. aspektien eli painotusryhmien mukanaolona on tässä suhteessa erittäin hyväätekevä, terveellinen järjestelmä. Se mahdollistaa yksilölliset valinnat ja jopa keskenään näennäisen ristiriitaiset lähestymistavat suuren työn osallisuuteen, samalla kun se tekee ymmärrettäväksi näiden erilaisten tapojen välille muodostuvat psykologiset, energeettiset ja käytännölliset jännitteet sekä mahdollisuudet. Millä tavoin täsmälleen aspektiryhmät toimivat voi muuntua ja on usein muuntunutkin, mutta aspektien perusidea tuntuu olevan erinomainen työväline ykseyden työhön. Paradoksi jälleen: jotta asiat voitaisiin tuoda yhteen tasapainoisina, niiden omaleimaiset eriävyydet on ensin oivallettava. Veljeskunta ei voi olla tasapäistävä, samankaltaistava; sen tulee olla erilaisia mahdollisuuksia luova, erilaisia kykyjä hyödyntävä, erilaisia luonteita ja erilaisten luonteiden kautta kokonaisuutta palveleva.