Avainsana-arkisto: punainen

Itsensä rakastamisesta

 

klimt

Rakkaus antaa vain itsensä ja ottaa ainoastaan omastaan. Rakkaus ei omista mitään eikä kukaan voi sitä omistaa.

-Kahlil Gibran

Kenties kertovasti, kielessämme ei oikein ole hyvää termiä joka kuvastaisi positiivisella tavalla itsensä rakastamista. Sen sijaan löytyy sana ”itserakkaus”, jolla on hyvinkin negatiivinen ja itsekeskeinen kaiku. Perinteisesti itsensä arvostamista on paikoin pidetty sosiaalisesti lähes rikollisena- kehuskeluna, egoiluna, itsensä turhana esiin tuomisena. Itsensä rakastamisen termiä lähellä oleva “itsevarmuus” sen sijaan ei mielestäni kerro niinkään rakkaudesta vaan ennemminkin kontrollista omia tuntemuksia kohtaan, tuoden sen lähemmäs itsehillinnän ja sosiaalisen varmuuden kenttää.

Suomalainen kansantaikuus on täynnä esimerkkejä siitä miten naapurilta varastetaan menestys ja onni. On uskottu että se mitä muut saavat on ihan totta itseltä pois. Kenties tämänkin takia ei ole ollut soveliasta mainita omista tyytyväisyyden tunteista- varomaton onnenmyyrä kun saa pian niskaansa naapurin kirot ja joutuu mieron tielle. Vaikka tämäntyyppisen ajattelun aika on jokseenkin takanamme istuu ympäristön sanelema hieman pakotettu nöyryys ja jonkinlainen itsevihaamisen kultti sangen tiukassa suomalaisessa mielessä. Epäilemättä ympäristö ja kulttuurimme heijastuvat myös siihen okkultistiseen työhön johon tartumme. Usein irtiotto tapahtuu menemällä täysin vastakkaiseen laitaan jolloin eteemme nousee lahjakas, (joko todellisuudessa tai paperilla) itsevarma ja hieman levoton tai vihainen pyrkijä valmiina valloitukseen.

Kenties tämä on osasyy siihen ilmeisen vaikeaan suhtautumiseen Punaista Aspektia kohtaan mikä helposti lyö kapuloita rattaisiin lahjakkaalle ja räiskyvälle veljelle tai sisarelle joka tunnistaa itsessään sen erikoislaatuisen kipinän mitä okkultistiseen pyrintöön epäilemättä tarvitaan. Tässä tekstissäni keskityn erityisesti Punaisen haasteeseen johon useasti tartutaan lähes puhtaasti egon ja/tai kehon kontrollikysymyksenä. Tosiasiassa Punaiselle veljelle tai sisarelle avainkysymykseksi työssä muodostunee se riittääkö kärsivällisyys antaa dynaamisen muodonmuutoksen tapahtua omalla painollaan vain virtaa ohjaillen & pakottamatta, ja toiseksi se mitä työkaluja kokelas päättää työssään käyttää.

*

Ajatelkaamme Punaista Aspektia hevosena jonka kohtaamme erämaan portilla. Se lähestyy meitä voimakkaana, säkenöivän kauniina, silmissään hurja, hieman kesytön ilme. Se tapa millä me ensi kerran tervehdimme hevosta tulee laajalti määrittämään sen millainen yhteisestä matkastamme tulee. Ajatellessamme hevosta näin edessämme, eikö sydämessämme herää kunnioitus, ihailu ja kaipuu? Emmekö unelmoi hevosen kantavan meidät läpi erämaan tuulen lailla, kaviot luovuuden kipinää iskien, emmekö lumoudu sen tanssivasta liikkeestä ja tahdo koskettaa sen käärmemäisesti kaartuvaa kaulaa?

Ajatelkaamme Punaista Aspektia nyt hevosen sijaan naisena jonka kohtaamme erämaan portilla. Hän lähestyy meitä sanoinkuvaamattoman ihanana ja salaperäisenä, puettuna punaiseen ja purppuraan. Eikö sydämemme vavahda hänet nähdessämme, emmekö ole täynnä ihmetystä?

Valitettavasti usein on ollut niin että sille hengelle joka on osin sisällämme ja osin ulkopuolellamme ja johon tässä viittaan punaisena hevosena, lyödään suuhun kylmät hallinnan kankikuolaimet ja kylkiin pakotuksen kannukset ja piiska. Tahdommeko todella satuttaa hevosta näin, pakottaen sen muodolliseen, nykivään raviin vai riittääkö rohkeutemme antautua laukan vietäväksi, lempeästi ratsullemme suuntaa kuiskien, sillä eikö todella ole niin että ratsukko on yhtä? Entäpä kohotammeko kätemme punaisen naisen nähdessämme aikomuksenamme iskeä häntä kasvoihin, haavoittaen ja nöyryyttäen, kahlehtien kuningattaren jalkojemme juureen?

Se Punainen henki mikä on itsemme ulkopuolella ja itsessämme, voi kipakalla kavioniskullaan pirstota meidät. Sen hengen käsittely, eli näin myös itsemme käsittely vaatii paitsi väsymättömyyttä ja herkkyyttä, myös lempeyttä ja aikaa. Villihevosta ei voi kutsua luokseen ruoskalla eikä nainen paljasta maagisia salaisuuksiaan sille kuka kohtelee häntä kaltoin. Punaisessa Aspektissa hakatusta tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä hurja, joka juoksee oman ruumiinsa kumoon ja hylkää itsensä erämaahan missä hän vaeltaa sielu rikki revittynä, kangastuksia seuraten.

Punaisen Aspektin työntekijä hyötyy kenties eniten asenteesta joka on samaan aikaan sekä aktiivinen että passiivinen, kuuma mutta tarvittaessa viileä. Hänen on oltava sekä ratsastaja että ratsu; tilanteita ja energioita ymmärtävä, läsnäoleva ja kunnioittava herkkä tulkki. Lienee epäviisasta jatkuvasti tarttua koulimismielessä vain niihin puoliin persoonassaan jotka kokee huonoiksi tai vajavaisiksi; Punaisen sisaren tai veljen on yhtä lailla opeteltava levähtämään hetki lahjakuutensa parissa, lohduttautua niillä askareilla missä hän on hyvä ja näin rauhoittaa mielensä ennen seuraava väkevää ponnistusta, sillä ilman lepoa ja työn rytmitystä ongelmat ilmaantuvat varmasti.

Itsensä rakastaminen on vaikeaa- vaikeaa, koska se ei ole itsekkyyttä, itsekeskeisyyttä tai egon hivelyä ja vain tietyn osan ihastelua itsessä. Rakkaus on kokonaisvaltaista, kaiken näkevää ja nielevää- se on sydämen liekin kirkastamista, anteeksiantoa hevoselle joka kompuroi ja jopa eräänlaista huumorintajua; sen erikoislaatuisen kipinän vaalimista joka aikanaan voi kasvaa siksi mahtavaksi loimuksi joka valaisee tien ja polttaa epäpuhtaudet pois. Tätä prosessia on turha yrittää nopeuttaa epäluontevasti kuten mitään vuorovaikutusta ei voi pakottaa, sillä äkisti leviävä tuli, vauhkoontunut hevonen tai vihastunut Babylonin noita ovat kaikki asioita jotka epäilemättä kiroavat etsijän ikuisiksi ajoiksi erämaahan.

Voima

Siitä, joka tuntee maskuliinisuuden
ja pysyttelee feminiinisyydessä,
tulee kaiken vastaanottava,
kuin laakso vuorten keskellä.
Kaiken vastaanottavana laaksona
hän tietää aina voivansa turvautua Voimaan.
Hän tulee vastasyntyneen kaltaiseksi.
Siitä, joka on oppinut tuntemaan valkoisen, mutta pitäytyy mustassa,
tulee esikuva koko maailmalle.
– Tao Te Ching, 28 (Suom. Annikki Arponen)

Missä on tasapaino omaehtoisuuden ja pakottamattomuuden välillä? Kuinka pitkälti ihminen on ympäristönsä herra, kuinka paljon sen tuote ja osa sitä? Kuinka paljon henkinen pyrintö on luomista, kuinka paljon luoduksi tulemista?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä kaikille ihmisille, ja erityisesti ne ovat sitä okkultistille. Ihminen joka ponnistelee saavuttaakseen tavanomaisesta poikkeavaa kehitystä, mutta tuntee sopusoinnun tietoisen ylläpidon välttämättömyyden, joutuu sovittamaan näitä ”mustaa ja valkeaa” prinsiippiä toisiinsa jokapäiväisessä elämässään ja maailmankatsomuksensa näkyvissä käytännöissä. Kumpaankin on helppo eksyä: miehinen ponnistus voi muuttua ruhjovaksi, naisellinen lempeys väisteleväksi. Kumpikin ilman toista on tuhoon tuomittu, eikä tällainen tuho ole olemattomuuden autuutta vaan itseensä käpertyvyyden enenevää tuskaisuutta.

Yllä lainaamassani Tao Te Chingin (Arposen käännöksessä Dao De Jing) tekstissä mainitaan mustan ja valkean lisäksi kolmas taho, Voima. Veljeskunnan symbolikielellä tämä Voima vertautuu punaiseen prinsiippiin, johon niin mustalla kuin valkealla on yhteys, ja joka edustaa niitä läpäisevää lähde- ja toisaalta myös luomisvoimaa. Neutraali Voima on potenssi mustan ja valkean taustalla, niiden keskessä, ja niistä esiin virtaavana. Se on vaikeasti kontrolloitava, liikkuva muoto, joka on helppo menettää, ja jonka hallinta on sekä haastavimpia että samalla tärkeimpiä asioita maailmassa. Tietyssä mielessä se edustaa dynaamisuutta ja hetkeen tarttumisen kykyä tuon kyseisen hetken ehdoilla. Liikkuakseen omin voimin eteenpäin ihmisen on kyettävä astumaan askel kummallakin jalalla vuorotellen. Onkin erikoista, että länsimaisessa kulttuurissa ”voima” tekijänä on totuttu liittämään nimenomaan miehiseen ihanteeseen, siinä missä naisen yhteydessä käytettäisiin ehkä herkkyyden, sosiaalisen tilannetajun tai tunneälyn karakterisointeja. Laotsen Voima pitää sisällään kuitenkin nämä molemmat, edustaen kumpaakin yhdessä.

Arkkityyppisesti feminiininen lähestymistapa, jossa painotamme tasapainon pyrintöä sekä kykyä painautua kokonaisvaltaisempaan intuitiiviseen mieleen jäykän rakenneajattelun sijaan, on tarpeellinen lääke maailmassa, joka useinkin painottaa karkeita ja ilmeisiä arvomalleja. Nykymaailma on vasta vähitellen toipumassa sellaisesta selkeyden harhasta, jossa aatteellinen hegemonia voidaan nähdä objektiivisesti totena. Kulttuurinen pirstaloituminen on sitä uudemman ajan kivulloista mutta tervehdyttävää maatumista, paluuta juuriin, jolloin koherenssi – tai pikemminkin koherenssin illuusio – katoaa. Uudestisyntymistä ei ole ilman kuolemisen kykyä, ja tätä kykyä nykymaailmalta kysytään. Yhä useampi huomaa, että vanhat ratkaisut eivät enää päde: lukot maailmassa ovat muuttuneet liikaa, että vanhat avaimet niihin enää sopisivat. Uudelleenarviointia tarvitaan, ja tällainen perusteisiin menevä uudelleenarviointi on väistämättä aina vanhan hybriksen kuolema.

Punainen aspekti, voiman aspekti, on myös vastasyntyneen ilmennysmuoto. Vastasyntynyt olemus on puhdas, aito, mutta alun eriytymättömyydessään hetkellisesti avuton toimimaan muulla kuin puhtaalla säteilyllään, läsnäolonsa havaituksi tulemisen kautta. Tällaisen uuden pyhyyden äärellä me alamme toimia vain sitä mukaa, kun kykenemme laskemaan irti ylpeydestä valkeassa ja epätoivosta mustassa. Jälkimmäisen on kierryttävä edellisen keskustaan, löytämään ehdoton ponnistus, ehdoton itseys; ja edellisen on samoin kierryttävä jälkimmäisen keskipisteeseen, löytämään syvä rauha luomattomasta avaruudesta. Näihin mustan valkeaan ja valkean mustaan silmään tosi esoteristin mieli aina asettuu. Kyeten ymmärtämään kummankin omaleimaista liikettä, vaatimusta ja näennäisiä muutoksia, hän valjastaa itseensä, ytimeensä ja työtä tekeviin käsiinsä kahden käärmeen yhdessä esiin nostaman voiman, sen punaisen lieskan joka esiin sädehtiessään saa kaikki kirkkaan sateenkaaren sävyt.

Mutta jotta tämä onnistuisi, meidän on ensin löydettävä kumpikin näennäinen vastakohta ja ymmärrettävä se. Ei riitä että kykenemme olemaan lujatahtoisia ja itsenäisesti luovia, eikä sekään, että osaamme lempeästi ymmärtää ja olla tuomitsematta toista ja itseämmekin. Ehdottomasti molempia tarvitaan, molemmat yhdessä ovat välttämättömät okkultistin pitkässä työssä. Ei ole mitään rajaa sillä kuinka paljon tuo Voima voi saavuttaa niin maailmassa kuin itsessämme, jos vain osaamme sitä alituisesti kaivata, ja tehdä tuon kaipauksemme todeksi ponnisteluin. Sillä ei edes Laotsen ylistämä naiseus ole vapaa ponnistelusta, vaan päin vastoin useinkin saa suurimman ilonsa kaikkein suurimman ponnistuksensa hedelmänä.

Ponnistusta seuraa kuitenkin todellinen saavutus, ja vaikka yritys voi tuntua ylenpalttisen raskaalta, läpikäytynä se johtaa eteenpäin. Itsensä uudestisynnyttämisen ihmeeseen kyettyään ihminen on yltänyt sellaiselle rauhan alueelle, joka on paitsi kahden toisiaan täydentävän vastakohdan samanaikaista läsnäoloa, myös jotain aivan muuta ja kokonaan uutta. Aina on ollut ja aina tulee olemaan harvoja, jotka ovat läpikäyneet ihmisyyden suuren puristuksen ja saavuttaneet tuon loitomman rannan, joka on todellinen eikä metaforinen saavutus. Tie on aina auki, Voiman tie joka päättäväisimmältäkin pyrkijältä vaatii myös kaikkein syvimmänlaatuista herkkyyttä ja kykyä myös odottamattomiin sisäisiin avautumisiin.