Avainsana-arkisto: kärsimys

Käännetty Risti

Eräs satanismille ominaisimmista symboleista on risti, jossa ylin piena on muita pitempi. Tämä merkki on Kristuksen risti ylösalaisin, ja ilman siihen liitettyä ristiinnaulitunkuvaa tunnetaan kristinuskon piirissä pietarinristin nimellä.

Kyseinen symboli, jonka jakavat yhtä lailla hartaat roomalaiskatoliset paavin merkkinä kuin satanistit oman mestarinsa Saatanan tunnuskuvana, voidaan käsittää siten kahdella eri tavalla. Näillä on yhteinen kääntöpisteensä Pietarin hahmossa – tuon Kristuksen kolminkertaisen kieltäjän, jota ”kiinnosti se mikä on ihmisten eikä se, mikä on Jumalan”. Pietarin ja tämän seuraajan, paavin, oletetusti satanistisia yhtymäkohtia on kuitenkin käsiteltyä niin paljon muissa veljeskunnan yhteyksissä, ettei niihin tarvitse tässä palata. Sen sijaan haluan pohtia tämän käännetyn ristin muita lähestymistapoja.

Jos ja kun puhutaan ”käännetystä” rististä, pidetään tietenkin oletuksena sen päinvastaista muotoa. Ei ole väärin ajatella, että tällaisessa ajatusyhteydessä satanismikin on vain yksi kristinuskon lahkoista, tosin arkkikerettiläinen; tai voidaan ajatella, että tällöin länsimaisen kulttuurin vallitseva hengellisyys (tai sen puute) on saanut kasvot kristinuskon symbolista, jota tällä tavoin kollektiivisesti vastustetaan. Eikä väärin ole tämäkään.

Silti haluaisin tuoda keskusteluun – tai itse kunkin lukijan omaan pohdintaan – sitä mahdollisuutta, että ”käännetty” risti ehkei ole käännetty ensinkään, sen enempää kuin kahteen suuntaan nähtävissä oleva pentagrammi hoitaessaan erilaisia psykoenergeettisiä tehtäviä riippuen muuttuvasta asennostaan seremoniallisessa magiassa. Valistunut maagikko ei sanoisi pentagrammin olevan ”oikein” jommassa kummassa asennossaan, paitsi kulloisenkin tilanteen mukaan: nämä eri virtausliikkeet ovat käytännöllisesti eri asemassa samaan tapaan kuin sisään- ja uloshengitys. Molemmat ovat yhtäläisen merkityksekkäitä ja lähtökohtaisen arkkityyppisiä, molemmat kuvaavat samaa hengitystä sen eri suuntiin kulkiessa, kumpaakaan ei voi korvata toisella.

Kristuksen ”ylöspäinen” risti voidaan tietyin varauksin nähdä soveliaana symbolina paitsi nykyiselle kristinuskolle, myös Jeesuksen omalle opetukselle, vaikka jälkimmäinen onkin edellisen kanssa monella tapaa ristiriidassa. Jeesuksen opetuksissa kohtaamme kärsivällisen uhrautumisen, vapaaehtoisen alistumisen, jonka kirkko nimellisesti dogmatisoi ja käytännössä kääntää irvikuvakseen, hengellisen laiskuuden ja sokean uskon symboliksi. Ruusuristiläiset, kristilliset kabbalistit ja alkemistit – toisin sanoen kristinuskoiset esoteristit – ovat oikein ymmärtäneet ristin syvemmän merkityksen oman persoonallisen ja ruumiillisen taakankannon symbolina: sen avaimena henkisiin saavutuksiin. Jälkimmäisissä on kyseessä henkilökohtaisen kärsimyksen kärsivällinen hyväksyminen Merkityksen (Pyhän Hengen) toteutumisen välineenä. Se on tuli, joka uudistaa luonnon; kitka, joka synnyttää kasvun mahdollisuuden.

Tässä mielessä ymmärrämme, että on esoteerista antikristillisyyttä aivan kuten eksoteeristakin. Siinä missä ristin käännön julkinen merkitys on vastalause julkikristillisyydelle, sen sisempi merkitys on esoteerisen ristinsymbolin antiteesi – josta, mikä ehkä on tarpeetonta mainitakaan, yhdessä ensinmainitun kanssa voidaan synnyttää hedelmällinen synteesi. Mikä tämä käännetyn ristin teema siis on?

Lyhyesti: irtisanoutuminen kärsimyksen merkityksellistämisestä.

Pisin piena ylöspäin osoittavaa ristiä voidaan kutsua miekkaristiksi, koska se muistuttaa taisteluun paljastettua miekkaa siinä missä perinteinen kristillinen risti on maahan pystyyn lyöty miekka. Miekkaristi pisin piena ylöspäin on myös Luciferin merkki ilmanvaltojen ruhtinaana ja Miekkojen ykkönen (ässä) Tarotissa. Lucifer-Venus ei kuitenkaan ole taistelun jumala, vaan hänen miekkansa on luomisen ja erottelukyvyn kaksiteräinen ase. Energeettisellä tasolla se on eroottinen lingam ja mielen tasolla nerokkuus, joka tuomitsee poikkeusihmiset kärsimykseen. Niinpä miekkaristin potentiaaliset virheet eivät ole väkivallassa vaan päin vastoin holtittomassa rakkaudessa, milloin sen sallitaan kääntyä hybrisyyteen ja hedonismiksi. Lankeemukseensa turtunut Lucifer on raukea, humaltunut jumala, jonka soihtu palaa yksin hänen omaksi ilokseen, ainoastaan satunnaisesti tai kunnianhimon kannustamana muita olentoja auttaen.

Niinpä paradoksi on aina läsnä. Myös henkisyyteen kurottavassa miekkaristissä, joka sanoutuu irti nykymaailman lainalaisuuksista, on kuolettava puolensa – se omaksuu helposti askeettisia ilmennysmuotoja saavuttaakseen siten laajempaa elämänyhteyttä. Tämä näkyy sen kautta, kuinka ”ylöspäin kurottavan” käännetyn ristin painopiste on itse asiassa lopulta alempana kuin perinteisen kristillisen ristin, vaikka sen fokus on korkeammalla. Tämä yhdistää luciferisen impulssin satanistiseen; Valkean Mustaan. Punainen on sen kieppuva ja liekehtivä liike, jonka Paratiisin portilta muistamme. Tähän ristin kaksisuuntaisuuteen, sen välittäjänluonteeseen, liittyy puolestaan erityisesti Azazelin mysteeri, joka ilmaisee jälleen hieman eri aspektin saatanallisesta kolmiyhteydestä.

”Käännetty risti” ei siis ole ainoastaan käännetty, ei ainoastaan kristinuskoa, eikä ainoastaan vastauskontoa. Se edustaa myös omaa uskonnollista linjaansa, joka yhdistyy universaaliin symboliikkaan samalla tavoin kuin kaikkien muidenkin uskontojen pyhät symbolit: ne eivät tule tyhjästä, vaan niillä voidaan aina nähdä yhtä lailla universaalit kuin historiallisetkin juurensa. Sitä voidaan nimittää miekkaristiksi ja luciferinristiksi, ja se voidaan nähdä yhtälailla käännetyssä krusifiksissa kuin pelkistetymmässä pietarinristin muodossa. Siihen sisältyvät sekä aineen että hengen rakenteet ja näiden yhteenkietoutuminen niin kulttuurisissa kuin yleisesoteerisissa symbolirakenteissa. Olennaisin sen merkityksistä on kuitenkin: Henkisen ja fyysisen väkivallan on loputtava. Negatiivinen epätoivo kääntyy positiiviseksi ylpeydeksi. Kristinuskon piirissä karakteristisesti korotettu marttyyriuden idea, huomion kiinnittäminen tuomioon, pelkoon ja kärsimykseen, omaa vastahahmonsa vapautuvan Luciferin hahmossa, joka vaatii  itseltään paljon, mutta myös antaa paljon – totuuden ja rakkauden alaisuudessa.

 

BC 149

Vive, vive, Magdalena

Tua lux reversa est

Gaudis turgescat vena

Mortis vis abstersa et

Moesti procul sunt dolores

Laeti redeant amores

Salve Lucifer resonet.

Veitsenterällä, osa II

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli okkultisti-pyrkijän elämän epätoivoisia ja musertavia hetkiä ja niistä löytyvää kauneutta. Tämä kirjoitus jatkaa samaa aihetta hieman pidemmälle ja tarkemmin.

Kuilussa, antautumisen ja luopumisen tapahtuessa, pimeys joka aiemmin oli nielaista ihmisen paljastuu kirkkaudeksi, joka aiemmin oli kätketty, koska ihmisymmärrys ei ollut sitä vielä käsittänyt. Tuo kirkkaus on sisäisen Mestarin loistetta tumman naamion väistyessä hänen kasvoiltaan, aivan kuin persoonammekin takaa aukenee todellisen itseytemme kauneus. Persoonamme, kuten tumma naamiokin, perustuu suhtautumiseemme toiseuteen joko nykyään tai jossakin menneisyyden karmisissa teoissa, jotka nyt ovat kauniilla ja vaikeilla tavoilla ristinämme. Pimeyden kohdatessaan voi persoona parhaimmillaan muuntua tiedostetusti työvälineeksi sisäisen Mestarin ja itseyden käyttöön, minkä ansiosta voi syntyä ymmärrys sekä persoonaa, että sen heijastamaa ja siihen heijastuvaa toiseutta kohtaan.

Tämän seurauksena päädymme jälleen tasapainottelemaan uudenlaisten haasteiden johdattelemina. Erilaisissa epätasapainoisissa tiloissa saattaa vaihtoehtoina olla kulkeminen suuntaan, jossa persoonallisuus ja toiseus eri muodoissaan ulkopuolellamme herättävät halveksuntaa ja väheksyntää, tai toisaalta itseinho voi nousta piinaamaan kulkuamme, kun näennäisesti emme kykene yltämään korkeaan ideaaliin, joka sisällämme on virinnyt ja kenties noussut jonnekin saavuttamattomiin korkeuksiin. Erityisesti satanismin tiellä tämä on tietenkin ristiriitaista, koska ns. alempi voidaan todella nähdä jo lähtökohtaisesti yhtä olennaisena korkeimman kanssa. Pyrkijän ja okkultistin elämän kauneus ja kärsimys syntyykin siinä yhtymäkohdassa, jossa nämä ylempi ja alempi kohtaavat toistensa kanssa ja okkultisti voi toimia näissä molemmissa maailmoissa yhtä aikaa asettamatta niille vääränlaista arvoasetelmaa. Ensimmäinen näistä maailmoista on hengen maailma, joka luo ilmennyksen kauneuden, jonka kautta näemme tuon toisen maailman, joka jatkuvassa kuolemassaan syntyy yhä uudelleen uusissa muodoissa, ja myös jatkuvasti yhtyen siihen mistä se sai alkunsa, johtaen yhä lähemmäs sitä hetkeä, jossa kaikki johtaa jälleen kohti ykseyttä. Se ei ole olevaisen loppu, ainoastaan sen harhan, jossa erehdymme pitämään yksilöllistä erillisyyttä erillisyytenä hengestä. Sillä tuo saatanallinen erillisyys voi meille opettaa toiseuden ja itseyden kauneuden tavoilla, joihin perinteinen jumalusko, mihin jumalaan se sitten kohdistuukin, harvoin näyttää kykenevän. Tämä todella on kapea tie, joka tuo Hengen ilmennyksen aina uudelle tasolle, jossa laajenevan inhimillisen tietoisuuden kehä havaitsee Hengen siellä, missä aiemmin vallitsi pelkkä pimeys; oma pimeytemme, jonka luulimme olevan jotain ulkopuolista, mutta nyt näemme olevan osa itseämme.

Veitsenterällä

Silmänsä avaavalle maailma on usein hirvittävä paikka. Hän näkee itsensä ja kaikki muut elävät olennot vankeina. Oman persoonansa ja ruumiinsa sitomina, toivottomina. Maailmassa ei ole järkeä. Sille ei näy tarkoitusta. Menneiden, kuolleiden aikojen uskonnot ja tieteet ovat tulessa. Mahdotonta on myös palata siihen arkiseen elämään, jossa hiljaa kuljetaan kohti uusia hiipumisia. Tuskalliseksi käy valinta, kun tietää kuilun olevan kaikkialla ja ainoa tie on käydä sitä kohti. Mennä sinne missä ei uskonut tai tiennyt Hengen elävän. Sinne missä kuvitteli kaiken olevan tyhjää ja turhaa, jotta jälleen näkisi.

Maailman rattaiden koetellessa; kun kaikki viedään pois, eikä elämällä ole pyrkijälle annettavaa, kulkee tie veitsenterällä, jokaisena hetkenä uuden valinnan edessä. Polku käy kapeammaksi. Pelastajaa ei ole. Ainoa asia, jota saattoi seurata oli oma näkemys, jonka luotti olevan oikea. Ja sekin on kadonnut, kun koko elämä on haastettu.

Se näyttää lankeemukselta, tuntuukin siltä, mutta sitä se ei ole. Jokainen askel on kuin pudotus. Ei siitä, mikä on todellista, vaan siitä mikä oli aina vailla pohjaa. Ei jää sijaa ylpeydelle, ei kuvitelmille omasta suuruudesta. Sisällä palaa tuli, joka ei anna rauhaa. Ja se kasvaa yhä suuremmaksi, kunnes kaikki on palanut ja tuli itse ainoastaan on jäljellä. Ilman näkyvää lähdettä, palaen itse omasta voimastaan.

 

Tiedän, että tuska on ainoaa aateluutta,

joka ei kavahda maan tomua,

ei tuonelaa, ja että mystinen seppeleeni

vaatii raskaan veronsa kaikkialla, kaikkina aikoina.

 

Mutta niin muinaisen Palmyran

kadonneet korut kuin kaikki

tuntemattomat metallitkin tai merten helmet – vaikka Sinä

itse ne asettelisit – kalpenisivat

tuossa kruunussa, jonka kauneus palaa ja leiskuu –

 

sillä se olisi kokonaan valosta tehty

hehkusta ennen alkua säteilleestä –

 

sitä kuolevaisten silmät

kaikessa kirkkaudessaan

vain himmeästi, vaikertaen peilaavat.”

(I   Siunaus – C. Baudelaire)