Avainsana-arkisto: passio

Vapahtajan Kärsimyksen Mysteeri

Ecce homo

I

Tuskin mikään muu dogmi monoteistisissa uskonnoissa on ollut yhtä syvästi symbolinen ja siten pinnallisesti tulkittuna yhtä pahaatekevä kuin oppi Kristuksen sijaissovituksesta.

Symbolinen tarina kuuluu seuraavasti: Eräs täysin inhimillinen, mutta myös täysin jumalallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen kantoi 2000 vuotta sitten pois maailman synnit kärsimällä noin vuorokauden ajan vaikeaa psyykkistä ja fyysistä rääkkäämistä. Tämä sovitus ei kuitenkaan ollut aivan vailla ehtolausetta, vaan sen piiriin tuleminen vaatii jonkinlaisen enemmän tai vähemmän oikeaoppisesti määritellyn uskonnollisen kääntymyskokemuksen.

Teoriassa kyseessä on kirkon mukaan sama Jeesus, joka saarnassaan vannotti kuulijoitaan seuraavasti: Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt. 7:19-23)

Ei tarvitse olla okkultisti ja hengen symboliikan tutkija huomatakseen, että koko kristillinen arvomaailma, perustuen nimenomaan sijaissovitusopin perustalle, on kammottavalla tavalla väärin ja yhtä antikristillinen kuin sellainen primitiivisin demonienpalvonnan muoto, joka erityistilanteessa hyväksyy elävien olentojen tappamisen hartaudenharjoituksen muotona. Että kristinusko itse on Kristuksen pahin vihollinen, on tuotu esiin selvin argumentein mm. kirjoituksessa ”Kristus vai kristinusko”. Erityisesti tämä pätee protestanttiseen kristillisyyteen, josta puuttuu katoliselle kristinuskolle ominainen oppi kiirastulesta: jälkimmäisessä ihmisen pahat teot saavat aikaan sentään jonkinlaisen korvausvelvoitteen, ensinmainitussa eivät minkäänlaista. Tuskin voi kuvitella mitään oppia, joka olisi omiaan rappeuttamaan ihmisten oikeudentajua ja omaa ajattelua tätä pahemmin.

Mutta okkultisti ja henkisen symboliikan tutkija, toisin kuin sekulaari ateisti, väittää kuitenkin sijaissovitusmyytissä olevan allegorista syvyyttä, symbolista merkitystä. Mitä tarkalleen ottaen? Tässä kirjoituksessa esitän asiaan esoteerisen teosofian tarjoaman hypoteesin. Siinä tarinan merkitys syntyy vihityn syvästä myötätunnosta ns. helvetin asukkaita kohtaan ja hänen halustaan auttaa ei ainoastaan kaikkein lahjakkaimpia tai seesteisimpiä oppilaita, vaan yhtä lailla syvän raivon ja epätoivon tilaan joutuneita.

II

Esoteerinen oppi esittää näkemyksen, että eräässä poikkeuksellisen korkeassa sielullisen kehityksensä vaiheessa tietäjä ottaa vapaaehtoisesti ylleen suuren kärsimyksen, ei ainoastaan ymmärtääkseen maailman tuskan viimeiset pulmat ja ratkaisut niihin, vaan myös osallistuakseen tähän osaan maailmansielun tietoisuutta. Oivaltaessaan tämän anima mundin tietyn tekijän ihminen tulee vastaavasti yhteyteen kaikkien olentojen kanssa, koska maailmansielu elää periaatteessa tietoisena kaikissa olennoissa. Tähän kyseiseen Saatanan hallintovallan alla otettuun vihkimykseen liittyy ”saarnaaminen helvetissä”, ja tästä helvetistä eli avitchista opetetaan myös, että ”se ei ole paikka vaan mielentila”. Muistakaamme, että helvettien läpikäyminen on yhdistävä piirre kaikkien suurimpien kulttuuriheerosten elämissä, ja systemaattisesti nämä suurimmat sankarit, Jumalan tai jumalten pojat, myös palaavat kuolemantilasta takaisin elämään uudessa vaiheessa.

Kaiken tämän muistaessamme ei ole enää vaikea ymmärtää, mitä ”sijaissovitusoppi” tarkoittaa, joskin tämän syvän salaisuuden tajuaminen vaatii jo hyvin monen okkulttisen perusperiaatteen tunnustamista, eikä siten ensinkään sovi suurille ihmisjoukoille opetettavaksi. Lyhyesti, hyvin korkeaan asteeseen vihittävän on välineellisenä omaksuttava se perifeerinen tietoisuuden tila, avitchi, jossa oleviin olentoihin hän pyrkii saamaan positiivisen kontaktin. Tässä salaisuuden ydin.

Se on myös syy siihen, minkä tähden uskollinen opetuslapsi Juudas sai Jeesukselta henkilökohtaisen käskyn ja evankeliumikertomuksen mukaan jopa voiman suorittaa petoksensa: Tämän sanottuaan Jeesus tuli järkytetyksi hengessään ja todisti ja sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: yksi teistä on minut kavaltava. (…) Se on se, jolle minä kastan ja annan tämän palan”. Niin hän otti palan, kastoi sen ja antoi Juudaalle, Simon Iskariotin pojalle. Ja silloin, sen palan jälkeen, meni häneen saatana. Niin Jeesus sanoi hänelle: ”Minkä teet, se tee pian”. (Joh 13:21-27)

III

Mahdollisuus petokseen oli olemassa siinä esoteristien piirissä jota opettaja Jeesus johti, ja omista syistään ja omasta inspiraatiostaan hän päätyi käyttämään rituaalisen kärsimyksen tapaa, jolla oli sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Nyt kahden vuosituhannen kuluttua tekisi mieli sanoa: enemmän huonoja kuin hyviä – mutta kuka pystyy sanomaan, millainen olisi ollut kulttuurinen impulssi, jos valinta olisi ollut toinen? Se olisi ollut monin kohdin terveempi, mutta ehkäpä se olisi osoittautunut hyvin tärkeissä kohdin myös erittäin sairaalloiseksi. Tätä emme voi tietää, ainoastaan esittää arvailuja.

Tämän okkulttisen hypoteesin valossa luettuna evankeliumien Jeesus ei ole enää yksin ihminen joka olosuhteiden uhrina tapetaan uuden mutta liian kerettiläisen totuudenetsinnän ja rakkauden sanoman sanoman julistajana, eikä liioin suvereeni Jumala, joka toisaalta päättää itse uhrata ”itsensä itselleen” ja kuitenkin Getsemanessa valittaa kokemaansa tuskaa ja rukoilee kärsimyksen maljaa otettavaksi pois, jos suinkin mahdollista. Jeesuksessa me näemme vihityn, joka ei saarnaa vain harvoille ja valituille erityisihmisille, vaan jokaiselle, vahvalle ja heikolle, ja erityisesti niille jotka apua eniten kaipaavat – niille, jotka elävät (tai ovat kuolleet) sielullisen kärsimyksen kidutuksessa, avitchissa. Jopa helvetissä voi tietoisuus tällaisten vihittyjen työn tähden siksi löytää totuuden ja siten myötätunnon, jos vain kykenee luopumaan ylpeästä epätoivosta ja epätoivoisesta ylpeydestään. Maailmansielun – siten myös helvetin, joka siihen yhtenä tietoisuudentilana kuuluu – kudokseen painettu myötätunnon sanoma pysyy tavalla, jonka okkultisti voi ymmärtää, vaikka se ajan & paikan & subjektiivisuuden ehdottomaan rajoittavuuteen uskovalle pysyy käsittämättömänä mysteerinä.

Jeesus kuten Juudaskin – ja jokainen apostoli omalla paikallaan – olivat vastuussa tämän draaman, vihkimysnäytelmän muodostumisesta. Kaikille annettiin tietyt peruslähtökohdat, mutta kukin päätti itse kuinka käsikirjoitusta seuraisi – vai seuraisiko lainkaan. Jos Juudas olisi toiminut toisin, jos hän olisi kyennyt näkemään väkivallan vaatimuksen läpi, olisiko maailma jäänyt pelastamatta? – Ei. Juudas valitsi kuten valitsi, koska hän ei kyennyt näkemään vielä syvempää totuutta, joka on uhrikäytännöstä kokonaan kieltäytyminen. Hänen uhrautuva lankeemuksensa oli kylläkin myytin – nim. Vanhan Liiton myytin – salaisen rakenteen mukainen, mutta ei kaikkein syvintä eikä kaikkein tarpeellisinta pyhyyttä. Sillä maailman eheys ei edellytä pahan ilmituloa, paitsi jos tuo paha on jo valmiiksi vaikka kätkettynä olemassa, jolloin kyseessä on kuin haavan märkiminen ja puhdistuminen märkimisen kautta. Tämä Juudaksen lankeemus oli myös henkinen syy hänen komplementtihahmonsa, apostoli Paavalin, vastaavaan ja yhtä suureen virheeseen sijaissovitusopin julistajana siinä muodossa, jossa sen nykyisenkaltainen väärinkäsitys oli mahdollinen ja lopulta väistämätön.