Avainsana-arkisto: naiseus

Jumala ja Jumalatar

Veljeskunnan blogissa on viime kuukausina julkaistu puheenvuoroja sukupuolikysymyksestä Azazelin Tähden viitekehyksessä. Omissa kirjoituksissani olen kirjoittanut aiheesta paljonkin. Koska aihe on hienovarainen, jonkinlainen tiivistys tai kommentaari lienee kuitenkin paikallaan.

Usein törmäämme ideaan, jonka mukaan naiseuden pyhittäminen ja tiettyjen inhimillisten tai universaalien ominaisuuksien (esimerkiksi kauneus, lempeys, rakkaudellisuus) naisellistaminen olisivat ”alistamista jalustalle nostamisen kautta”. Moderni humanistinen ajattelu lähtee sen sijaan mieluummin siitä, että sukupuoliarkkityypit tulisi mieluummin hylätä kuin pitää ne keskustelussa positiivisinakaan rakenteina. Henkilökohtaisesti koen sen sijaan niin, että sukupuoliarkkitypiikan riisumisen pyrkimys merkitsee pikemminkin käytännössä vallallaolevan miehistävän kulttuurin huomaamatonta hyväksymistä. Mielestäni naiseuden latistaminen miehisyyden hyveiden kautta tarkasteltavaksi on vuosituhantisen sovinistisen machokulttuurin viimeinen ja suurin voitto.

Puhuttaessa näin abstraktilla tasolla, joka kuitenkin liittyy niin vahvasti ajankohtaiseen kulttuuriin, eri ihmiset toimivat kuitenkin hyvin erilaisten mielleyhtymien pohjalta. Näiden subjektiivisten assosiointien vuoksi asiat on hyvä maadoittaa esimerkein.

1800-luvun lopun esoterian renessanssissa kaksi ehkäpä merkittävintä yksittäistä hahmoa olivat H.P. Blavatsky ja S.L. MacGregor Mathers. Blavatsky ystävineen perusti Teosofisen Seuran 1875 ja Mathers ystävineen Golden Dawnin 1887. Nämä kaksi ryhmää olivat monessa suhteessa komplementaariset, toisin sanoen suhtautumistavoissaan vastakkaiset ja juuri siten toisiaan täydentävät. Eräs mielenkiintoinen komplementaarinen tekijä oli, että Blavatsky oli nainen jolla oli misogynistisiä taipumuksia, ja Mathers puolestaan erittäin feministisesti kokeva mies. Siinä missä Blavatsky paikoin suoranaisesti samaisti kirjoituksissaan naisen symboliseen pahaan (The Secret Doctrine), Mathers esitti, että mikäli naisille sallittaisiin vapaa kilpailu miesten kanssa, he pian syrjäyttäisivät nämä kaikilla osa-alueilla ilmentämällään ylivertaisuudella (The Book of the Sacred Book of Abramelin the Mage).

Kumpikin näistä aikansa ja länsimaisen esoterian myöhemmän kehityksen kannalta avainasemassa olleista okkultisteista eläytyi siten voimakkaasti ihannoiden sukupuoleen, jota itse ei fyysisesti edustanut. Kyseessä on varsin yleinen käytäntö, tai yleinen vaihe, yksilön esoteerisessa kehityksessä. Samankaltaisia sukupuolirajojen häivyttämisiä, muuntamisia ja rituaalisia yhdistelyjä tunnemme shamanistisista, maagisista ja jopa papillisista käytänteistä, lähtien hamasta muinaisuudesta ja jatkuen nykypäivään. Näissä käytänteissä on kuitenkin yleistä se, että sukupuoliarkkitypiikan kautta haetaan voimaantumista: kummasta tahansa sukupuolesta haetaan sen intensiivisiä, pyhiä elementtejä, sen sijaan että sukupuolet tai jompi kumpi sukupuoli pyrittäisiin kiistämään ideatasolla tai käytännössä.

Fyysinen sukupuoli ei ole ensisijaisen merkityksekäs henkisiä ja okkulttisia sukupuoliarkkityyppejä pohdiskeltaessa, mutta väittää että sukupuolella sinänsä ei ole ehdottomia merkityksiä olisi sama kuin väittää, että pariston käytön kannalta sen napaisuuksilla ei ole merkitystä. Niillä on valtava merkitys, mutta tuo merkitys ei ole arvottavaa laatua. Jos esitämme että miehinen tai naisellinen tapa on ylivertainen, se on ylivertainen vain tiettyyn hetkeen tai tiettyyn kulttuuriseen kauteen tai rakenteeseen nähden: okkultistille on lähtökohtaisesti ilmiselvää, että kumpikaan napaisuus ei voi eksistoida ilman vastavoimaansa, ei ole mitään ilman toistaan, eikä kumpikaan siten ole viime kädessä toinen toistaan korkeampi. Yhtä kaikki napaisuuksien merkitys henkisen aivan kuten psykologisen tai fyysisenkin synnyn ja kehityksen mahdollistamisessa on äärimmäisen tärkeä tekijä, todellakin kaikkien näiden sine qua non. Että tuo pohjimmainen kaksinaisuus on nähtävä vielä niitäkin laajemman holistisen ykseyden sisällä ei ole vasta-argumentti, vaan kantava argumentti siihen, että rakkaus ja kehitys toimivat aina kummankin käden teiden kautta.

Kosminen ”mies” ja ”nainen”, tai Jumala ja Jumalatar, uros ja naaras, lukemattomine virtauksineen ja attribuutteineen, ovat käytännössä kaikissa rakenteissa muodostaneet koko okkulttisen rakenteen apparaatin, jonka kautta kehitys aikaansaadaan. Osin leikittelemällä (sillä kaikkeen olemiseen liittyy leikki, jumalten peli, lîlâ), mutta ennen kaikkea vakavasti operoimalla näillä napaisuuksilla hengen tai sielun tai fyysistenkin ainesten alkemisti aikaansaa erilaiset puhdistamisen, erilaistamisen, yhdistämisen jne. tilat. Pyrkimys on ykseyteen ja toiminta ykseyden kautta, mutta työvälineet tämän työn tekemiseen ovat väistämättä arkkityyppisiä.

Kaikkinainen naisasialiike tai miesasialiike, kaikenlainen yhteiskunnallinen kädenvääntö sukupuolten tai ylipäänsä minkä tahansa asioiden välillä on eksoteriaa, siis okkultismin vastakohta: sellaiset tekijät on tärkeästä syystä kielletty aitojen okkulttisten seurojen sisällä, ja sellaisiin ryhtyvät esoteeriset seurat putoavat välittömästi profaanin kategoriaan. Tämä ei tarkoita etteivätkö sellaiset liikkeet voisi epäilemättä olla tarpeellisia omalla eksoteerisella alueellaan, yhteiskunnassa. Ne ovat, joskin okkultismilla on jälleen oma mielipiteensä siitä, kuinka yhteiskunnan tulisi sisäiseen politiikkaansa suhtautua – nimittäin eettisesti ja kokonaisvaltaisesti. Okkultismi ei ole yhteiskuntavastaista, mutta sen mielenkiinto kohdistuu toisaalle, yksilöön – tämä on ehdoton eikä ehdollinen edellytys. Okkultisti voi samalla olla aktiivinen yhteiskunnassa, mutta nämä kaksi ovat hänelle tällöin kaksi eri asiaa, sillä okkultistina hän on alisteinen kokonaan toisenlaisille tekijöille kuin suhteessaan yhteisöön. Kuten sanoi Jeesus: Antakaamme Jumalalle se mikä Jumalalle kuuluu, ja keisarille se mikä keisarille kuuluu. Nämä eivät ole yhteismitallisia asioita. Ne käyttävät yhteistä kieltä, mutta vetävät sitä eri suuntiin, toinen toisiltaan poispäin. Siksi toinen neuvo samalta opettajalta kuuluu, että ihminen ei voi palvella kahta herraa. Kunnioittaa hän kyllä voi molempia.

Siten Azazelin Tähden jäsen voi omassa elämässään suhtautua sukupuolikysymykseen millä tahansa hyväksi katsomallaan tavalla, mutta seuran sääntöjen puitteissa hän ei saa ryhtyä esittämään yhteiskunnallisia näkemyksiä yhden tai toisen ismin puolesta. Kaikki hänen näkemyksensä kuuluvat okkulttisen työn kentälle, eikä hän halua ylleen puettavan yhteiskunnallisen uudistajan länkiä, saati kylkeensä poliittisten toimijoiden kannuksia. Okkulttiseen työhön mahtuu vain yksi ismi, ja se on okkultismi. Muut liput on jätettävä pois, ja niiden sijaan puhumme henkilökohtaisista painotuksista, jotka puolestaan voivat olla mitä vain – mieheyden tai naiseuden erilaisia käytänteitä painottavaa, molempiin palaavaa, tai kumpaakin yhtä lailla kritisoivaa. Napaisuuden kielestä emme okkultismin alkemiallisessa kielessä kuitenkaan pääse käytännössä irti, jos emme halua polttaa omia siltojamme tai polkujamme poolien varassa toimivaan kehitykseen.

Erityisen totta tämä on satanistisessa okkultismissa, myös ylöspäisellä tiellä, sillä juuri Saatana edustaa poolien välistä kitkaa ja siitä leimahtavaa luomisen – ja hävityksen – tulta. Tuo tuli on meille pyhä, siinä missä eksoteerinen luostarikäytäntö vannoo mieluummin kastraation (henkisen tai fyysisen) ja mahdollisimman täydellisen luomisesta pidättäytymisen nimeen. Tähän me vastaamme: Miksi siis mitään on olemassa? Jos Absoluutille parasta on vetäytyä itseensä, kuinka kosmos on koskaan syntynyt? Toisin sanoen, Saatanalla eli luomistulella on todistetusti metafyysinen merkitys. Lähtien ”scintilloista” eli kosmisen alkutulen henkisistä kipinöistä ja päätyen ihmisen taiteelliseen tai biologiseen luomistyöhön, universumi elää aina kahden poolin varaan rakentuen. Näitä pooleja ei tule arvottaa, paitsi tilannesidonnaisesti, mutta niitä ei voi myöskään hylätä. Asia on sama kuin ”oikean käden” ja ”vasemman käden” teiden suhteen: emme voittaisi mitään hylkäämällä nimitykset, joita voimme käyttää maailman laajempaan ymmärtämiseen. Olennaista on tajuta, että molemmissa on oma tarpeellinen puolensa. Ja aivan kuten näistä kahdesta yhtä hyvästä Azazelin Tähti painottaa kulttuurisidonnaisista ja ajallisista syistä retorisesti jälkimmäistä, samoin kulttuurisidonnaisista ja ajallaisista syistä painotamme usein retorisesti naiseuden arkkityyppejä enemmän kuin miehisiä, koska kulttuuri on täynnä maskuliinisten arkkityyppien ylikorostuneisuutta. Näitä valintoja ei kuitenkaan ole tehty kulttuurin ehdoilla, vaan päin vastoin kulttuurin virtausta vastaan, mahdollistamaan yksilöille okkulttista laaja-alaisuutta ja syvyyttä.

Palatakseni edellä esitettyyn historialliseen esimerkkiin, niin Blavatskyn kaltainen miehinen nainen kuin Mathersin kaltainen naisellinen mies olisivat molemmat äärimmäisen arvokkaita jäseniä veljeskunnassa, ja kummallakin olisi oikeus esittää omat erilaiset näkemyksensä niin kauan, kuin kyse on okkultismin käytännöistä eikä yhteiskunnallisten lippujen kantamisesta ei-yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Esittää näkemyksiä kuten ”perinteisillä sukupuolirooleilla voisi hyvinkin olla jotain annettavaa” tai ”perinteiset sukupuoliroolit olisi hävitettävä” ovat siten molemmat hyväksyttäviä esoteerisen diskurssin sisäisessä debatissa, sillä ne molemmat voivat antaa käyttöömme erilaisia mahdollisuuksia soveltaa eri vaiheisiin ja eri tilanteisiin edellä mainittuja arkkityyppisiä työvälineitä.

Simone de Beauvoir esitti klassikkoteoksessaan ”Toinen sukupuoli” kysymyksen ”Onko naisellisuus jotakin munasarjojen eritettä vai jokin platonilaisen taivaan kiintotähti?” Sen retorisuudesta huolimatta okkultistille vastaus on selvä: se on nimenomaan jälkimmäistä. ”Platonilainen taivas” voi herättää hymähdyksiä yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta okkultismi uskoo siihen tiukasti: arkkityypit ovat totta, ja juuri tässä arkkityyppien jumalallisessa maailmassa toteutuu omaamme todempi ontologia. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että henkisessä prosessissaan ihmiselle ei ole luvallista – tai tosiasiassa edes mahdollista – operoida vain jonkin tai joidenkin arkkityyppien kautta: niitä kaikkia tarvitaan, ja myös tämä on ehdoton vaatimus. Viikon seitsemästä päivästä jokainen toimii eri arkkityypin alaisuudessa, ja yhtä mahdotonta kuin jättää elämättä tietyt päivät viikosta on ihmisen toteuttaa okkulttinen prosessinsa ilman osallisuutta joihinkin arkkityyppeihin.

Tulossa olevaan Unseen Fire -lehtemme toiseen numeroon olin alun perin valmistamassa kirjoitusta, jossa olisin käsitellyt luonnon käsitettä ja naiseutta. Ajan puute kuitenkin vaati keskittymään muihin töihin, ja niinpä kyseinen artikkelini jäi lehteen valmistumatta. Koska tuossa yhteydessä olin käsittelemässä sukupuolisymboliikan syvempiä kerroksia, olisi mukana ollut mm. käänteinen muoto Fosforoksen esittämästä arkkityyppien sukupuolitaulukosta, sillä väitteeni mukaan rajatiloissa nämä arkkityypit kääntyvät päinvastaisiksi: Kuu, joka eksoteerisesti on naisellinen, kääntyy salaisissa vaiheissaan miehiseksi; Mars, joka eksoteerisesti on miehinen, kääntyy mysteerioissa punaiseksi naiseksi, ja niin edelleen. Samoin ne arkkityypit jotka esimerkiksi Azazelin Tähden ulkoisessa järjestelmässä edustavat molempia sukupuolia eivät rajatiloissa edusta kumpiakaan, ja vice versa, ja vivahde-erotkin taipuvaisina suuntaan tai toiseen kääntyvät vivahteiksi päinvastaiseen. Asia on tavattoman syvä, ja se on tavattoman merkityksekäs. Samalla nämä ovat myös asioita, jotka eksoteristin eli maailmallisen ihmisen kannalta voivat tuntua niin kaukaisilta, että niiden merkityksekkyyttä ei oikein pysty edes ajatuksena näkemään, aivan kuten kieltä hädin tuskin osaava henkilö ei ymmärrä paljoa puhetta jonkin kieliopillisen kohdan ympärillä, vaikka pieni lauseopillinen muunnos vaihtaisikin koko virkkeen merkityksen päinvastaiseksi.

Uskonnollis-filosofinen taakkamme on raskas johtuen menneisyyden vääryyksistä. Monoteismin tultua raskaasti väärinkäsitetyksi jo kauan sitten meille on periytynyt hallitseviksi uskonnollisuuden muodoiksi sellaisia, jotka nimenomaan pyrkivät tekemään yllä mainitun virheen: toteuttamaan vain tietyt arkkityypit ja jättämään toteuttamatta muut. Paradoksaalinen uskontokäsitys on ollut näissä monoteismin muodoissa se, että Jumala on samalla yksi ainoa ja kuitenkin Isä, eli mies. Toisin sanoen, ikään kuin kosmisesti ääretön ja samalla kuitenkin jopa ihmisyydenkin näkökulmasta puolinainen. Sanalla sanoen tällainen voi olla vain taikauskoa, mitä eksoteerisin ja yhteiskunnallisin viritys vailla tasapainoa, ja sellaisena se johtaa – ja on johtanut – väärinymmärrykseen, sortoon, pahuuteen. Jumala kuoli lännessä, koska Jumalatar oli meillä tapettu jo aikaisemmin. Se mikä jumalasta oli jäänyt jäljelle, oli näin ollen vain karkea, voimaton väärennös – Jumalan nimen vääristellen omaksunut paha henki, kuten asian esittivät gnostikot. Juuri johtuen tästä ”Isän” yliarvostuksesta ja ”Äidin” aliarvostuksesta henkisissä asioissa johtui länsimaiseen kulttuuriin sittemmin sen oidipaalinen perussävy, jossa tämänpuolisuus otti vallan ja pyhän ideakin rappeutui niin kokonaan, että enää ei edes filosofisesti ymmärretä koko käsitettä. Kartesiolainen dualismi (René Descartesin ajatus hengestä ja ruumiista toisistaan erillisinä asioina) ja ihminen erillään niin hengestä kuin aineestakin olivat seurausta juuri tästä olemassaolon ykseydellisen peruskaksinaisuuden hylkäämisestä. Kuitenkin jokaisen tosi okkultismin sydämessä elää väistämättä herpaantumaton kunnioitus yhtälailla näihin molempiin vanhempiin, ”Taivaalliseen Isään” ja ”Suureen Äitiin”, jotka ovat yhtä ja kuitenkin vastakkaiset.

”Brahma on se mitä maailma ei ole”, kirjoitti aikanaan hindufilosofi ja okkultisti Ksemaraja. Toisin sanoen, näkyvä maailmamme joka meille on kaikki, on täydellinen käänteiskuva sen sisäisestä hengestä. Juuri sen vuoksi molemmat ovat täysin yhtä ja täysin yhtä pyhät. Sama pätee fyysisiin, psykologisiin ja henkisiin sukupuoliin ihmisessä ja olemassaolossa; ne ovat aina toinen toistensa komplementteja. Ei ainoastaan jokaisen suurmiehen takana ole nainen, vaan myös hänen sisällään, & vice versa.

 

FINIS

Voima

Siitä, joka tuntee maskuliinisuuden
ja pysyttelee feminiinisyydessä,
tulee kaiken vastaanottava,
kuin laakso vuorten keskellä.
Kaiken vastaanottavana laaksona
hän tietää aina voivansa turvautua Voimaan.
Hän tulee vastasyntyneen kaltaiseksi.
Siitä, joka on oppinut tuntemaan valkoisen, mutta pitäytyy mustassa,
tulee esikuva koko maailmalle.
– Tao Te Ching, 28 (Suom. Annikki Arponen)

Missä on tasapaino omaehtoisuuden ja pakottamattomuuden välillä? Kuinka pitkälti ihminen on ympäristönsä herra, kuinka paljon sen tuote ja osa sitä? Kuinka paljon henkinen pyrintö on luomista, kuinka paljon luoduksi tulemista?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä kaikille ihmisille, ja erityisesti ne ovat sitä okkultistille. Ihminen joka ponnistelee saavuttaakseen tavanomaisesta poikkeavaa kehitystä, mutta tuntee sopusoinnun tietoisen ylläpidon välttämättömyyden, joutuu sovittamaan näitä ”mustaa ja valkeaa” prinsiippiä toisiinsa jokapäiväisessä elämässään ja maailmankatsomuksensa näkyvissä käytännöissä. Kumpaankin on helppo eksyä: miehinen ponnistus voi muuttua ruhjovaksi, naisellinen lempeys väisteleväksi. Kumpikin ilman toista on tuhoon tuomittu, eikä tällainen tuho ole olemattomuuden autuutta vaan itseensä käpertyvyyden enenevää tuskaisuutta.

Yllä lainaamassani Tao Te Chingin (Arposen käännöksessä Dao De Jing) tekstissä mainitaan mustan ja valkean lisäksi kolmas taho, Voima. Veljeskunnan symbolikielellä tämä Voima vertautuu punaiseen prinsiippiin, johon niin mustalla kuin valkealla on yhteys, ja joka edustaa niitä läpäisevää lähde- ja toisaalta myös luomisvoimaa. Neutraali Voima on potenssi mustan ja valkean taustalla, niiden keskessä, ja niistä esiin virtaavana. Se on vaikeasti kontrolloitava, liikkuva muoto, joka on helppo menettää, ja jonka hallinta on sekä haastavimpia että samalla tärkeimpiä asioita maailmassa. Tietyssä mielessä se edustaa dynaamisuutta ja hetkeen tarttumisen kykyä tuon kyseisen hetken ehdoilla. Liikkuakseen omin voimin eteenpäin ihmisen on kyettävä astumaan askel kummallakin jalalla vuorotellen. Onkin erikoista, että länsimaisessa kulttuurissa ”voima” tekijänä on totuttu liittämään nimenomaan miehiseen ihanteeseen, siinä missä naisen yhteydessä käytettäisiin ehkä herkkyyden, sosiaalisen tilannetajun tai tunneälyn karakterisointeja. Laotsen Voima pitää sisällään kuitenkin nämä molemmat, edustaen kumpaakin yhdessä.

Arkkityyppisesti feminiininen lähestymistapa, jossa painotamme tasapainon pyrintöä sekä kykyä painautua kokonaisvaltaisempaan intuitiiviseen mieleen jäykän rakenneajattelun sijaan, on tarpeellinen lääke maailmassa, joka useinkin painottaa karkeita ja ilmeisiä arvomalleja. Nykymaailma on vasta vähitellen toipumassa sellaisesta selkeyden harhasta, jossa aatteellinen hegemonia voidaan nähdä objektiivisesti totena. Kulttuurinen pirstaloituminen on sitä uudemman ajan kivulloista mutta tervehdyttävää maatumista, paluuta juuriin, jolloin koherenssi – tai pikemminkin koherenssin illuusio – katoaa. Uudestisyntymistä ei ole ilman kuolemisen kykyä, ja tätä kykyä nykymaailmalta kysytään. Yhä useampi huomaa, että vanhat ratkaisut eivät enää päde: lukot maailmassa ovat muuttuneet liikaa, että vanhat avaimet niihin enää sopisivat. Uudelleenarviointia tarvitaan, ja tällainen perusteisiin menevä uudelleenarviointi on väistämättä aina vanhan hybriksen kuolema.

Punainen aspekti, voiman aspekti, on myös vastasyntyneen ilmennysmuoto. Vastasyntynyt olemus on puhdas, aito, mutta alun eriytymättömyydessään hetkellisesti avuton toimimaan muulla kuin puhtaalla säteilyllään, läsnäolonsa havaituksi tulemisen kautta. Tällaisen uuden pyhyyden äärellä me alamme toimia vain sitä mukaa, kun kykenemme laskemaan irti ylpeydestä valkeassa ja epätoivosta mustassa. Jälkimmäisen on kierryttävä edellisen keskustaan, löytämään ehdoton ponnistus, ehdoton itseys; ja edellisen on samoin kierryttävä jälkimmäisen keskipisteeseen, löytämään syvä rauha luomattomasta avaruudesta. Näihin mustan valkeaan ja valkean mustaan silmään tosi esoteristin mieli aina asettuu. Kyeten ymmärtämään kummankin omaleimaista liikettä, vaatimusta ja näennäisiä muutoksia, hän valjastaa itseensä, ytimeensä ja työtä tekeviin käsiinsä kahden käärmeen yhdessä esiin nostaman voiman, sen punaisen lieskan joka esiin sädehtiessään saa kaikki kirkkaan sateenkaaren sävyt.

Mutta jotta tämä onnistuisi, meidän on ensin löydettävä kumpikin näennäinen vastakohta ja ymmärrettävä se. Ei riitä että kykenemme olemaan lujatahtoisia ja itsenäisesti luovia, eikä sekään, että osaamme lempeästi ymmärtää ja olla tuomitsematta toista ja itseämmekin. Ehdottomasti molempia tarvitaan, molemmat yhdessä ovat välttämättömät okkultistin pitkässä työssä. Ei ole mitään rajaa sillä kuinka paljon tuo Voima voi saavuttaa niin maailmassa kuin itsessämme, jos vain osaamme sitä alituisesti kaivata, ja tehdä tuon kaipauksemme todeksi ponnisteluin. Sillä ei edes Laotsen ylistämä naiseus ole vapaa ponnistelusta, vaan päin vastoin useinkin saa suurimman ilonsa kaikkein suurimman ponnistuksensa hedelmänä.

Ponnistusta seuraa kuitenkin todellinen saavutus, ja vaikka yritys voi tuntua ylenpalttisen raskaalta, läpikäytynä se johtaa eteenpäin. Itsensä uudestisynnyttämisen ihmeeseen kyettyään ihminen on yltänyt sellaiselle rauhan alueelle, joka on paitsi kahden toisiaan täydentävän vastakohdan samanaikaista läsnäoloa, myös jotain aivan muuta ja kokonaan uutta. Aina on ollut ja aina tulee olemaan harvoja, jotka ovat läpikäyneet ihmisyyden suuren puristuksen ja saavuttaneet tuon loitomman rannan, joka on todellinen eikä metaforinen saavutus. Tie on aina auki, Voiman tie joka päättäväisimmältäkin pyrkijältä vaatii myös kaikkein syvimmänlaatuista herkkyyttä ja kykyä myös odottamattomiin sisäisiin avautumisiin.