Avainsana-arkisto: New Age

Vapauden Kahle: Joitakin Aikamme Haasteita

Usein on todettu, että nykyaikainen hengellisyys on Vesimiehen ajan hengellisyyttä; Vesimiehen, jonka kasvot eivät enää ole eläimen – härän, leijonan, kotkan tai muun – luotaamattomat kasvot, vaan ihmisen. Vesimiehen enkeli ei kuitenkaan ole vielä varttunut nainen tai mies, vaan kasvoiltaan lapsen kaltainen. Me elämme ihmisyyden uskonnon alussa, mutta vasta alussa… Hädin tuskin ymmärrämme, mistä ihmisyydessä on kyse, ja miten se eroaa eläimestä. Kun kurotamme kohti tähtiä, se useinkin tapahtuu vastuullisuuttamme ymmärtämättä. Vesimiehen siunaus ja kirous on siinä, että hän voi saavuttaa mitä tahansa, mutta sitä ennen hänen on tajuttava, mitä hän todella tahtoo. Vapautensa puristuksessa nykyihminen on helposti enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin.

Kuten pieni lapsi kasvaa fyysisesti kovaa vauhtia, niin myös alkanut uusi aika on pinnaltaan muuttunut nopeasti. Nykyään kukaan ei enää elä pienen yhteisön roolien rytmityksen mukaan, nykykulttuurissa jokainen on kosmopoliitti. On selvää, että tämä tarjoaa ihmisyydelle uudenlaiset haasteet samalla kun se tarjoaa suuria mahdollisuuksia. Tahtotila itsemäärittelynä merkitsee yhä enemmän. Aiemmin tuo tahto oli ikään kuin vedettävä esiin hitaammassa prosessissa, mikä henkinen matkanteko – ”totuudenetsintä” – itsessään on. Monet on kutsuttu mutta harvat valittu, sillä kun jokaisella on pääsy kaikkialle, moni ei kykene pitämään kiinni syvimmistä tavoitteistaan. Kuten muistamme, tärkeää ei ole vain päämäärä vaan matka, ja milloin matkaa ei voida taittaa tai se on jo taitettu puolestamme, päämäärän itseisarvoisuuden merkitys kasvaa todellisuuden syvyiseksi. Kuiluun hyppäämisen ratkaisu on aina helpoin ja huonoin mahdollisuus. ”Antaumus”, mutta antaumuksena reaktiivisuudelle.

Jälleen uudella painotuksella kaikuu Delfoin oraakkelilause: Ihminen, tunne itsesi… Tosi ihmisyyden tunteminen on kosmoksen tuntemista, ja tosi ihmisyyden syvyyttä ei voi tuntea kukaan ihmisyyden pienet tekijät itsestään kuolettanut, ei myöskään niitä sokeasti seurannut pyrkijä. Lapseuden sielullinen haaste liittyy oman omnipotenttiuden ajatuksen oivaltamiseen ja tavallaan sen ylittämiseen – ylöspäisen tien okkultismin termein uhrautuvan rakkauden ja rehellisyyden intentioon. Kuinka olla kaikkivoipa osa kosmoksessa, jossa kaikkivoipuus on sen jokaisen osan, ei vain itse kunkin minän, syntymäoikeus? Pitäisi olla itsestäänselvää, että näin hienovireinen kosminen hologrammirakenne, jossa osat vaikuttavat toisiinsa ja kokonaisuuteen salaperäisesti, edellyttää mitä syvällisintä herkkyyttä ja kykyä sovittaa oma tahtonsa muiden tahtoihin. Voimaansa muihin pakottava tulee ennemmin tai myöhemmin löytämään itsensä tilanteesta, jossa ensimmäisten luomispäivien (so. varhaisempien maailmojen, joista energiamme on peräisin) atavistinen aalto tempaa hänet mukaansa tiloihin, joita nykyihmisen hienovireisempi mieli ei enää kykene kestämään. Kiivaat virrat laskevat liekehtivään mereen…

On epäviisasta vedota kliseeseen, että nykyaika laiskistuu ja pinnallistuu, sillä tällainen huonojen puolien korottaminen yli sen loistavien saavutusten olisi laiskaa ja pinnallista jos mikä. Kuitenkin, näihin sanoihin kätkeytyvä positiivinen haaste on ymmärrettävä, jos se tahdotaan ylittää ja kääntää voimavaraksi. Moni ehkä luulee, että tuo kääntäminen on jo kulttuurisesti tapahtunut eikä vaadi ponnistusta, mutta kaikkea muuta! Etenkin nykyään, kun tiedon ja tahdon esteet ovat ihmisen sisällä eivätkä hänen ulkopuolellaan, ne ovat vaikeampia havaita ja siten voittaa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Me elämme nyt paljolti astraalisessa maailmassa, jossa vaihtelu on loputon, uudelleenkääntymiset elämän perustila, mielijohde syy toimintaan. Näennäisen individualisoitunut nykyihminen on yhtä paljon kollektionsa vanki kuin aina aikaisemmin, sillä viime kädessä este ei ole hänen ulkopuolellaan vaan aina hänessä itsessään. Paradoksaalisesti, ihminen tarvitsee konsistenttia vastarintaa omia mahdollisuuksiaan vastaan tullakseen todella omaksi itsekseen. Mitä luulemme jo omistavamme, sitä emme voi oppia saavuttamaan – ja tämä pätee Itseen ennen kaikkea. Milloin punainen lanka ei katoa labyrintin pimeään, se katoaa sen värikylläiseen sisustukseen. Sillä mikään lisätty tieto, mikään lisätty mahdollisuus sinänsä ei auta intention valppauden kadotessa.

Mitä tästä kaikesta olisi ajateltava? Milloin olemme löytäneet jonkinlaisen selkeän pisteen, jonkin aidosti toimivan ohjeen, jonka voimme allekirjoittaa – silloin pitäkäämme siitä kiinni. Pelkkä vastakkaiseen suuntaan johtava tunneailahdus ei ole syy Työn hylkäämiseen, keskeyttämiseen tai ympärikääntämiseen. ”Todellinen vihitty osaa luvata.” Veljeskuntatyö voi olla eräs kiintopiste, tai ihmiselle toisella polulla hänen itse valitsemansa eettinen koodi ja antaumus. Olennaista on, että muutoksiin ei suhtauduta kevyesti edes tällä ajalla, joka inspiroi jatkuviin muuntumisiin.

chimera

Uuden ajan mahdollisuudet & haasteet

Talvipäivänseisauksen aika osui tänä merkityksekkäänä vuonna Luciferin päivälle, Luciferin hetkelle. Tämä Venuksen tähtivalta on ihmiskuntaan aivan erityislaatuisessa yhteydessä, kuten jokainen kyseiseen kahtalaiseen tähteen liittyvä myyttisikermä osaa kertoa – ja jokaisella kansalla on oma ”langenneen” (taivaasta maahan laskeutuneen & kärsimyksiin sidotuksi tulleen) valontuojan myyttinsä. Ilta- ja aamuhämärän valtiaana, ”päivätähtenä” tunnettu Lucifer-Fosforos ilmaisee piilotajunnan syvyyden läsnäoloa & väylää elävässä elämässämme. Se, Hän, on todellakin Christus in nobis, Vapahtaja meissä.

Ei ole ihmisten aikaa joka ei kuuluisi Luciferin alaisuuteen, mutta jo toista sataa vuotta on tämä aamuhämärä noussut ainutlaatuisella intensiteetillä. Aika jota elämme on ollut ja on valontuojan aikaa: ei niinkään kylmän järjen valon kuin tuon todellisemman, eheämmän valon, jolle meille ei toistaiseksi ole paljon parempia nimiä kuin ympäripyöreä intuition käsite. Valon maailmasta, joka on buddhi – ”taivaiden valtakunta” – loistaa ikkuna alas ihmisten maailmaan: korkeampi äly eli manas, ei looginen vaan logiikkaa korkeampi innoitus, Luciferin valo, joka ilmenee Oivalluksena. Hänen tähtensä on vihkimyksen tähti, inspiraation tähti, valon seppele jokaisen Saturnuksen kärsimysten alla koetellun ja Marsin ristillä persoonan vaivoihin lävistetyn kilvoittelijan yllä. Ja niin kuin leimuava tähti voi heijastua pienestäkin kastepisarasta, niin meidänkin Lucifer-looshimme pyrkii heijastamaan Mestarin käsittämätöntä valkeutta omassa pienessä maailmassamme, ihmisten maailmassa.

Mutta ihmiset, joilla on osana luoda katseensa yhtä lailla alas mustan maan kauneuteen ja aamuruskon granaatinpunaa loistavaan horisonttiin kuin ylös tähtisen yön valoihin, kysyvät luonnollisesti: Mitä tämä uusi aika merkitsee meidän arjessamme? Mitä meidän tulisi odottaa, minkä eteen tehdä työmme? Olisi mahdotonta ja tarpeetonta toistaa tässä kaikkea, mitä jo on sanottu, mutta seuraava katkelma Demonien Kuutiosta voi toimia siltana yllä esitetyn ja käytännön konkretisoitumien välille, jos meillä on kärsivällisyyttä paneutua sen tutkimiseen:

”Ruhtinaat, jota vastaava luokka kabbalassa on elohim eli jumalankaltaiset luojat, ilmaisee suoraa virtausta hengestä aineeseen. Tämä luokka tuo älyn vitaliteetin energiana ruumiiseen, ja sitä vastaa siten tähtisymbolismin järjestelmässä Venus, ihmisen abstraktin tietoisuuden ja eroksen hallitsija. Hallitseva henki on Anael, jota pidetään astraalimaailman näkyjen enkelinä johtuen sen välittäjänluonteesta alemman (arkkienkelten ja enkelten) muodollisen maailman ja korkeamman todellisuuden välillä. Tämän henkien luokan työn kautta luova voima tuodaan alas ulkoistavaan kolminaismaailmaan. Sen antiteesi Kätkijät, satariel, ovat älyn pimentäjiä ja ilmaisun hämärtäjiä, valon pimittäjiä. Nämä henget näyttävät nostavan mielen salaperäisiin korkeuksiin, mutta johtavat tosiasiassa absurditeetteihin, sillä intuition sijaan niiden pohja on astraaliharhassa. Näiden henkien käyttämien kiehtovien sanamuotojen takaa ei koskaan paljastu mitään erinomaista, ellei ulkopuolinen tulkitsija itse sitä sinne tuo. Hallitsevan olemuksen nimi on Lucifuge, valonkammoaja, väärä mysteeri jonka aito tieto hajottaa, valonkantaja Luciferin vääristynyt käänteismuoto.” (Demonien Kuutio, IV)

Nämä ovat nousevan ajan mahdollisuudet ja myös haasteet. Kulloisenkin inspiraation kohdistaminen käytäntöön viisaasti eikä holtittomasti on jokaisen ihmisen työnä jokaisena hetkenä, ja aivan erityisesti näiden voimien lähteistä jossain määrin tietoisen okkultistin.

Sinun tähtesi loistaa yllämme / valaisten tien sydämen pyhäkköön / joka aina on läsnä, aina todellinen. / Kun kaksi kättä yhtyvät rukoukseen / kun henkien kuorot nousevat / kehon tähtitaivas avautuu loistamaan…

Coniuro & confirmo super vos angeli fortes, sancti atque potentes, in nomine On, Hey, Heya, Ia, Ie, Adonay, Saday, & in nomine Saday, qui creavit quadrupedia & animalia reptilia, & homines in sexto die, & adame dedit potestatem super omnia animalia: unde benedictum sit nomen creatoris in loco suo: & per nomina angelorum servientium in tertio exercitu, coram Dagiel angelo magno, principe forti autque potenti: & per nomen steallae quae est Venus: & per sigillum stellae Azazelis, quod quidem est sanctum: & per nomina praedicta coniuro super te anael, qui es praepositus diei sextae, ut pro me labores, & ad moleas omnem meam petitionem, iuxta meum velle & votum meum, in negotio & causa mea.

Sarabocres, nassar, cynassa, harthan, bileth, milalu, abucaba, abaa, hyici, quiron, zach, eladeb, maymon, assaiby, albunalich, haybalidech, yasfla, barthan, taadas, caudas, yalcal, formione, guth, maguth, guthryn, iammax, carmox, ycanol, pasfran. Venite – exercitus angelorum, qui Lucifer dicitur, vos meis preceptis subdiciat.

Itsenäisyys

Nykyajan okkultismissa tai henkisyydessä yleisesti korostuu tavalla tai toisella ajatus siitä, että elämme jonkinlaisella vedenjakalla. Vanha ja uusi aika ovat risteyskohdassa ja vanhat perinteiset koulukunnat kohtaavat uusia tuulia, jotka usein näyttävät olevan ristiriidassa vanhan mallin kanssa. Vanhan mallin mukaista toimintaa oli yksilön pakottaminen muottiin ja tietyn, mahdollisesti yksipuolisen kehityksen piiriin, joka aikanaan on saattanutkin olla oikeanlainen tapa kehittää ihmistä. Uudessa järjestelmässä taas yksilöllisyys ja oma tahto ovat avainasemassa, eikä kokonaisvaltainen kehitys enää voi toimia pakotuksen ja ehdottomuuden armoilla.

Nykyisin ihmisillä on usein tapana poimia vaikutteita sieltä täältä ja välttää liikaa sitoutumista yhden ainoan yhteisön tai perinteen alaisuuteen. Monesti kritiikkinä tätä kohtaan saatetaan puhua ”henkisestä shoppailusta” tai muusta vastaavasta pinnallisuudesta. Usein tällaista kritiikkiä esittävät johonkin erityiseen kehityslinjaan mieltyneet ihmiset, jotka itse kokevat löytäneensä polkunsa ja olettavat sen olevan oikea kaikille ihmisille kaikissa tilanteissa. Tämä on toisaalta ylpeyttä omasta työstä yhtä lailla kuin ylpeyttä on mahdollisesti halu kulkea yksin omalla tiellään. Ottaen kuitenkin huomioon nykyihmisen suuremman yksilöllisyyden tarpeen, on paljon suurempi vaara tehdä itselleen haittaa sitoutumalla väärään henkiseen yhteisöön ja pakottaa itsensä sen toimintamalleihin kuin kulkea omaa tietään omaksuen ajatuksia ja harjoitteita, jotka tuona ajanjaksona kokee omikseen ja hylätä niitä, jotka eivät enää tunnu oikeilta. Se voi näyttää pinnalliselta ja ollakin sitä joissain tapauksissa, mutta se mahdollistaa paremmin yksilönvapauden kuin ehdoton kiintymys yhteen ainoaan malliin.

Tietyssä vaiheessa polkua onkin tarpeellista olla kuulumatta minkäänlaisiin seuroihin tai yhteisöihin ja pyrkiä vain omaehtoiseen älyn käyttöön ja oivallukseen. Omalla kohdallani tuon vaiheen merkitystä korostivat, ja jopa auttoivat sen aloittamisessa, kokemukseni erilaisista yhteisöistä, joihin yritin saada kontaktia, mutta vähäisin tuloksin. Syynä saattoi olla oma kyvyttömyyteni sosiaaliseen kanssakäymiseen, ylpeys tai jokin muu oma ongelma. Vaikka näitäkin piirteitä oli varmasti mukana, uskon että oli ainoastaan tarkoituksenmukaista päätyä tuossa vaiheessa mahdollisimman itsenäiseen etenemiseen. Muistan tuolloin varsin monesti kuulleeni eri tahoilta, että valaistuminen tai henkinen kehittyminen yleensäkin on mahdotonta ilman gurua tai mestaria. Monesti näillä ihmisillä oli itsellään myös halu asettua ohjaavaan asemaan ja kertoa muille, millä keinoin valaistumisen tms. voi saavuttaa. Kuva mikä itselleni on jäänyt monista jooga- tai meditaatiopiireistä yms. on se, että kyseessä on usein seuraajien mukaan ainoa oppi, jota seuraamalla on mitään mahdollisuuksia löytää asioita, joita on etsimässä. Osa tällaisten ryhmien ohjeistuksista oli suorastaan naurettavia, osa muuten vain tympeitä ja epäolennaisia. Yhteistä niille oli kuitenkin se, että ”suuri mestari” on kyseiset ohjeet ja ihanteet antanut ja niitä on seurattava. Jos ihminen tuon tien tahtoo valita, se on toki sallittua. Ongelma kuitenkin on se, että ihmisen on helppo uskoa puheet yhdestä oikeasta tiestä, ellei yksilöllisyyttä ja omaa sisäistä ääntä ole tuossa vaiheessa kehitetty ja havaittu tarpeeksi vahvasti. Vasta siinä vaiheessa kun yksilöllisyys on tiettyyn pisteeseen asti kehittynyt, voi ihminen todella kuulua mihin tahansa yhteisöön ilman vaaraa siitä, että se käy hänen itseyttään vastaan.

Edellä mainitut negatiiviset kokemukset ovat varmasti yleisiä ja ne kertovat jotakin siitä, millä tavoin vanhat koulukunnat sokeudessaan nykyajan haasteille helposti syyllistyvät ehdottomuuteen ja yksilönvapauden rajoittamiseen. Toisaalta se myös auttaa joitakin yksilöitä päätymään omaehtoisemman kehityksen tielle – sillä ne ihmiset, joissa uuden ja yksilöllisemmän, voisin jopa sanoa luciferisen ajan tuli on syttynyt, tuskin kauaa viihtyvät muiden luomissa ahtaissa raameissa. Ja silloin nuo raamit ovat vain polttoainetta yhä suuremman liekehdinnän mahdollistamiseksi.