Aihearkisto: Yleinen

Sisäisestä auringosta

Tänä fyysisen maailmamme pimeimpänä aikana vuoden syklissä juhlistamme talvipäivänseisauksen juhlaa. Se kuvastaa pimeyden väistymistä valon tieltä ja päivän pidentymistä hiljalleen. Kevät ja kesä alkavat siis pala palalta esitellä helmojensa laskoksia luomisen syklin alkaessa pikku hiljaa alusta.

Mutta mitä tämä tarkoittaa tulkitessa asiaa hieman esoteerisemmasta näkökulmasta? Mitä merkitsee pimeyden voittava valo ja mikä ylipäätään on sen lähde ja alkusyy? Maalaisjärjellä ajateltuna perimmäinen valonlähde on luonnollisesti lähin tähtemme, aurinko, joka antaa elämän kotiplaneetallemme. Auringon, tai oikeammin sen hengen, Sorathin, lukuarvo on meille satanisteina tuttu luku 666. Mikä on näiden kolmen kuutosen merkitys mystisesti ajatellen? Numero kuusi kuvastaa kuution kuutta sivua ja sen yksi mallinnus on valtauskonnostamme tuttu ristin muoto.

Missä sitten voimme tavoittaa nämä kolme ristiä, kolme kuutosta, luonnollisesti? Eräs tuttu vertaus on Golgatan ristien esittämä kuvaelma, jossa Jeesus seisoo kukkulalla naulittuna ristiin kahden muun ristin keskellä, joihin ovat naulittuna kuuluisat kaksi ryöväriä. Heistä toinen pilkkaa häntä ja toinen nöyrtyy hänen viattomuutensa edessä. Tämä tarina on tuttu jokaiselle kristinuskosta vähääkään kiinnostuneelle, mutta voimmeko löytää siitä esoteerisempaa sanomaa?

Pekka Ervast tulkitsee asiaa kirjassaan Johanneksen evankeliumi. Esitän seuraavassa hänen esittämiään ajatuksia, joihin pyrin lataamaan mukaan hieman henkilökohtaista näkemystäni. Ervast kuvaa, tietyssä mielessä perinteisesti, näiden kahden ryövärin edustavan aineellista ja henkistä impulssia siinä missä ensimmäinen, pilkkaaja, näkee ainoastaan yksilöllisyytensä harhan ja kokee joutuneensa petetyksi, koska ei kykene enää nauttimaan aistillisista iloista. Hän myös kokee pelkoa päättyvän elämänsä johdosta ja halveksii hänen mielestään itseoikeutettua vapahtajaa, joka ei kykene edes itseään auttamaan tällaisessa hädässä.

Toinen ryöväri taas arvostelee pilkkaajaa ja näkee, aivan oikein, että heidät on kumpikin tuomittu oikeudenmukaisesti, heidän omien tekojensa vuoksi, ristille. Keskellä roikkuva taas ei ole tehnyt mitään joutuakseen onnettomaan tilanteeseensa. Olennainen ajatus tässä puheenvuorossa on, että tämä toinen ryöväri sanoutuu irti itsen kahleista ja tyytyy osaansa. Tietyssä mielessä hyväksyy sen oikeana ja oikeudenmukaisena. Se paha mikä meitä kohtaa on oikein, ansaittua. Ihminen on moraalinen toimija ja itseydellä ei ole lopullista, ikuisuudellista arvoa.

Mitä tällä omituisella tarinalla sitten on tekemistä alkuperäisen aiheemme ja siihen liittyvän kokonaisuuden kannalta? Keskelle naulittu Kristus, Jumalan poika, on meissä jokaisessa asuva Mystinen Kristus, Tietoisuuden kipinä, Musta liekki, Yhteys korkeampaan. Se on kipinä, joka uinuu profaanissa, mutta se on hiilloksesta herätettävissä oleva. Kärjistäen voimme tulkita ryövärien edustavan ihmisyyden olennaisia impulsseja, jotka ovat aineellinen itsekkyys ja henkinen nöyryys.

Se mitä nämä tarkemmin tulkittuina tarkoittavat on jokaisen itsensä saatava selville. Miksi? Koska Golgatan mysteeri edustaa ihmisyyden matkaa läpi sen myrskyisän Mayan aallokon, jota elämäksi kutsutaan. Mystinen Kristus on se ideaali, yhteys korkeampaan voimaan, jonka kautta voidaan saavuttaa jotakin ikuista, merkityksellistä ja kaunista. Se on sydämen kammion mysteeri, jonka kautta portti valtakuntaan paljastuu. Ihmisen on kuitenkin kohdattava ja osattava käsitellä ryöväreiden edustamat ominaisuuden voidakseen lähestyä tätä pyhää keskusta. Vasemman käden tie ja Oikean käden tie lankeemuksineen ovat näiden kahden olemuspuolen arkkityyppiset edustajat. Vain jos pyrkijä kykenee rikkomaan niiden meille näyttäytyvän näennäisen dualismin, voi hän ottaa ensimmäisen askeleen vihkimyksen polulle.

Vain sydämen kautta voi sielumme korkeampi aurinko näyttäytyä meille ja käsien yhtyessä sen rinnalla, voivat ne siunata tämän yhtä olevan kolminaisuuden sekä nostaa sen korkeampaan yhteyteen kolmannen silmän välityksellä.

Valoa tiellenne, rakkaat ystävät!

Ruoanlaiton esoteerisia erikoisuuksia

Esoteerista työtä ja ruoanlaittoa voi mielenkiintoisella tavalla vertailla keskenään. Nopeasti ajatellen saattaa vaikuttaa, ettei niiden välillä olisi juurikaan yhteisiä elementtejä, mutta onko asia todella niin? On aika kurkistaa keittiön väliverhojen taakse.

Ihminen valmistaa itselleen ruokaa, koska syöminen on hänelle elinehto: Ilman ravintoa hän menehtyisi ennemmin tai myöhemmin. Henkisen työn täytyisi myös perustua sille oletukselle, että se ravitsee mieltä kokonaisvaltaisesti. Sellainen ihminen, joka valmistaa ruokansa itse, tuntee sisällään, millaista ruokaa hän kaipaa. Siksi hän tahtoo nähdä vaivaa tuon tarpeen tyydyttämiseksi.

Aivan ensimmäisenä on viisasta miettiä, riittävätkö omat taidot juuri tämän ruoan valmistukseen? Millaisia esivalmisteluja täytyy tehdä? Kun sitten ryhdytään valmistamaan ateriaa, käsillä täytyy tietenkin olla raaka-aineita, joista annos tehdään. On syytä miettiä, miten paljon mitäkin ainetta tarvitaan valmiiseen annokseen. Miten erilaiset aineet sopivat keskenään yhteen mahdollisimman hyvässä suhteessa? Millaisia mausteita lisätään annokseen ja missä vaiheessa? Täytyykö hellan ääressä seistä 15 minuuttia vai tunti? Kuka hoitaa tiskit?

Vertailukohtia esoteeriselle puolelle löytyy helposti enemmänkin. Teemmekö ruokaa itsellemme vai jollekin toiselle? Täytyykö meidän seurata keittokirjan reseptiä ja miten orjallisesti sitä noudatamme? Viehättääkö meitä jonkin tietyn maan kulinarismi, vai vannommeko kotimaisuuden vai kenties fuusiokeittiön nimeen? Olemmeko harrastelijakokkeja vai valmistammeko ruokaa työksemme? Snobbailemmeko paljon gastronomisin termein? Sorrummeko toisinaan pikaruokien houkuttelevaan maailmaan? Valmistammeko joskus liikaa ruokaa ja saammeko syödessämme ähkyn? Ajattelemmeko, että vain oma tapamme tehdä ruokaa on se paras?

Voimme huomata, että esoteerisuudessa ja ruoanlaitossa vaikuttavat tietyt vastaavuudet. Joku meistä voi punnertaa taikinaa hiki päässä, koska haluaa nähdä omien kättensä tulokset. Toinen puolestaan päättää ottaa leppoisammin ja valitsee haluamansa annoksen koostumuksen tilatessaan pizzeriasta kotiinkuljetuksen. Ruoan ja henkisten asioiden tulisi kuitenkin ensisijaisesti ravita kehoa ja mieltä, ei aiheuttaa tarpeetonta närästystä, vaikka siltäkään ei aina voi täysin välttyä kukaan.

Elämme nykyään modernissa maailmassa, jossa asioista enemmän kiinnostuneet voivat halutessaan helposti laajentaa tietämystään vaikkapa hankkimalla alan kirjallisuutta netin kautta, tai osallistumalla keskusteluihin muiden samanmielisten kanssa. Ja vaikka toisinaan saisimmekin tiskata jopa toisten astioita käsin, välillä on hyvä laittaa ne sinne tiskikoneeseen.

Okkultistin kaksi tärkeintä henkilökohtaista käytännön työvälinettä

Kun puhutaan okkultistin tai maagikon työvälineistä, mieleemme tulee useimmiten rituaalimagian välineistö kuten malja, tikari, maagin sauva, musta peili tai jokin muu konkreettinen esine. Nämä kaikki ovat kuitenkin toisarvoisia ja henkilölle, joka ei ole kiinnostunut magian seremoniallisesta puolesta, näillä ei juurikaan ole merkitystä. Näiden sijaan okkultistille on välttämättömiä – ja ehdottoman toivottavia kaikille ihmisille – introspektion ja itsereflektion ominaisuudet.

Miksi olet kiinnostunut okkultismista? Miksi olet liittynyt veljeskuntaan? Toteutatko näihin liittyviä filosofisia periaatteita todella? Vai onko toteutus jäänyt puheen tasolle? Vai loistaako puhekin poissaolollaan? Näihin kysymyksiin – kuten kaikkeen syvälliseen ymmärtämiseen – vaaditaan kykyä jatkuvaan introspektioon ja itsereflektioon.

Introspektiossa huomiomme kääntyy ulkoisesta tarkkailusta sisäiseen, jolloin voimme alkaa ymmärtämään omaa käyttäytymistämme, tunteitamme ja ajatuksiamme paremmin. Introspektio on siis itsemme havainnointia ja tarkkailua. Vahvasti introverteille persoonille tämä on luonnollista ja heille tärkeäksi muodostuu vastaavasti ekstrospektion eli ulkomaailman havainnoinnin ja siinä toimimisen tärkeyden ymmärtäminen. Usein kuitenkin on niin, että introspektiota luonnollisesti paljon käyttävät havainnoivat myös ulkomaailmaa keskivertoa enemmän.

Itsereflektiossa heijastamme opitut – ja ns. oppimisen alla olevat – asiat näkyville, jolloin voimme tarkastella ja muokata oppimaamme tehokkaammin. Tähän heijastamiseen kuuluu kiinteästi myös ulkoisen ja sisäisen maailman vuorovaikutuksen tarkkailu. Näkyville heijastaminen voi tapahtua yksityisesti esimerkiksi kirjoittamalla päiväkirjaa, jossa opittu asia tuodaan esille ja käydään eräänlaista vuoropuhelua itsen ja tekstin kanssa molempien muokatessa toista. Toisaalta muiden ihmisten parissa suoritettu itsereflektio on moniulotteisempaa ja varmasti usein hedelmällisempää. Ryhmässä keskusteltaessa avaukset ”ymmärsinkö nyt oikein, että…?”, ”käsitin asian niin, että…?” ja ”miten te käsitätte asian X?” ovat itsereflektiota kuvaavia lauseita. Introspektion ja itse-reflektion suhdetta voidaan ajatella niin, että ensimmäinen on yksinään suoritettua kontemplaatiota ja jälkimmäinen on jonkin itsen kanssa ulkoisen kanssa yhdessä suoritettua mietiskelyä. Ensimmäinen siis on vahvemmin subjektiivisella alueella, kun jälkimmäinen toimii pääosin inter-subjektiivisella alueella.

Nämä kaksi: introspektio ja itsereflektio, ovat okkultistille välttämättömiä kulmakiviä, jolle Suuri Työmme rakentuu. Nämä kaksi estävät meitä olemasta osana tahdotonta massaa, jota voidaan ohjailla ulkoa käsin, milloin minkäkin päämäärän persoonattomina ja mekaanisina apuvälineinä. Nämä kaksi lisäävät tiedostamisemme tasoa ja vähentävät haitallista tiedostamatonta toimintaa (kaikki tiedostamaton toiminta ei suinkaan ole haitallista). Nämä kaksi tajunnallista ominaisuutta syventävät yksilöllisyyttämme ja kykyämme toteuttaa tahtomiamme ideaaleja puhtaammin, paremmin sekä syvemmin.

gnōthi seauton,

nosce te ipsum,

know thyself

t

u

n

n

e

Työn tekemisestä

fra Ratnaraj

Jokaisena päivänä alkaa uusi työ ja sille tarjotaan uudet näkymät. Tekemämme suuri työ on jokaista yhdistävä, mutta kullekin yksilölle omanlaisensa. Vain profaanisti ajatteleva uskoo, että kaikille toimisivat samanlaiset työskentelytavat. Koska olemme monilla tavoin hajautuneet, jokaisen tapa tehdä työtä kumpuaa juuri hänestä itsestään, yksilöstä käsin.

Maailmassa me emme kavahda mitään sen ilmiöitä, kuten emme myöskään anna siinä sen suurempaa painoarvoa millekään asialle sinänsä. Jokapäiväisessä elämässä on se merkityksellisyys, jota kohti ponnistamme – joskus hämärämmin havaittavana, toisinaan kirkkaammin. Yhtä kaikki kohtaamme elämän merkityksellisempiä voimia ja hetkiä juuri arkisen elämän keskellä ja on meistä kiinni, osaammeko avata itsestämme oikeaa herkkyyttä niiden kohtaamiseen, rakkauden ja totuuden hengessä.

Kuten ihmiset mittaavat, niin heille mitataan. Meidän tulee nähdä ympärillämme sekä yhdistäviä, että erottavia elementtejä. Tarvitaan selkeän kirkasta ja avointa mieltä sekä tahdonvoimaa, että voidaan ymmärtää asioiden todellista tilaa kohdatessamme toiseutta. Omista valinnoistamme riippuu, miten siitä selviydymme. Jokaisella on myös mahdollisuus myöhemmin pyrkiä tarkastelemaan objektiivisesti, miten olemme näissä tilanteissa suoriutuneet. Pidämme sen, mikä on hyvää ja mahdollisista virheistä pyrimme ottamaan opiksi. Vaikka vaadimme itseltämme paljon, emme saa unohtaa rakkauden ja myötätunnon henkeä – myöskään itseämme kohtaan.

Jos jokaisena päivänä pyrkisimme näkemään elämässämme edes yhden merkityksen, jota pohdiskelisimme – ja kenties oivaltaisimme jotain syvempää – meille voisi vähitellen avautua laajemmat näkymät ja ymmärrys. Pienissä asioissa voi nähdä suuria ja suurissa pieniä – niin ylhäällä, kuin alhaalla. Jos tietoisuus on valppaana, pyrkimyksemme oikea ja muistamme rakkaudellisuuden, voimme tehdä työssämme päivittäin merkityksellisiä havaintoja. Tänäänkin.

Kävele nopeampaa!

– Kävelepä nyt reippaasti.
– Nyt ylös sieltä pensaasta, jätä se oksa siihen.
– Ei jäädä lätäkköön puljaamaan, on kiire…

Huomaan suustani lipsahtavan toisinaan armeijahenkisiä komentoja lapsen suuntaan. Myöhemmin minua saattaa harmittaa, sillä kiire on mielentila, johon pystyy vaikuttamaan. Miksi pitäisi kävellä reippaasti, jos voi jäädä ihmettelemään puussa kasvavaa naavaa, lintujen pyrähtelyä ja ojassa pörrääviä kärpäsiä. Haluanko, että lapsestani tulee reippaastikävelijä, joka ohittaa maailman monimuotoisuuden ja luonnon pienet ihmeet?

Jeesus Nasaretilaisen sanotaan tuumanneen, että ihmisen tarvisisi tulla lapsen kaltaiseksi. En tiedä mitä kaikkea tähän on tulkittu sisältyvän, mutta voisin ajatella sillä viitattavan henkilöön, joka ei ole hukannut kykyä pysähtyä, ihastella vilpittömästi, haltioitua luonnosta ja omasta mielikuvituksesta.

– Ei ole kiire, tutki vaan rauhassa.
– Okei, kerätään sitten keppejä puun alle.
– Kyllä äiti voi odottaa, leiki vaan!

Ei sillä, että lapsen pitäisi saada tehdä kaikki oman päänsä mukaan. Rajat luovat puitteet turvalliselle ololle. Mutta rohkea saa olla. Yritän olla käyttämättä sanoja ”varopas nyt, ettet vaan kaadu”. Kokeillessa oppii. Housunpolvia voi paikata. Meillä on tarpeeksi laastareita. Syli on aina avoinna ja rakkautta ja lohdutusta saatavilla. Mutta tämän maailman tahtiin ei tarvitse mennä. Voi olla luova ja uhmakas, eikä pienestä pitäen normin mukainen ja tuottelias.

Azazelin Tähden jäsenyys näkyy vanhemmuudessani niin, että kunnioitan lapsien kykyä innostua ja kiinnostua erilaisista asioista. En pakota häntä pyhäkouluun tai pianotunneille, mutta hyviä tapoja ja eläimien sekä luonnon empaattista kohtelua opetellaan säännönmukaisesti. Ymmärrän myös, että lapsen ikävaiheisiin kuuluu uhma ja oman tahdon muodostuminen. Tähän kuuluu kapina vanhempia kohtaan. Jos sen yrittää kieltää tai estää, lapsi projisoi asian myöhemmin luomalla itselleen vaikkapa vanhatestamentillisen tuomitsevan jumalan, jota vastaan voi kapinoida lapsen lailla.

Vaikka olen itse okkultisti ja maagikko, en opeta omaa maailmankuvaani lapsille mitenkään aktiivisesti. Mielestäni lasten on tärkeintä saada opetusta kaikista uskonnoista, maailmankatsomuksista, filosofiasta, kansanperinteestä ja erilaisista tavoista. Tärkeintä on oppia ymmärtämään ajatusten monimuotoisuutta ja saada kriittisen ajattelun avaimia, jotta voi sitten vanhempana muodostaa oman maailmankuvansa.

Omassa tahdissa. Reippaasti tai laahustaen.

Arkipäivän pyrintö ja puhdas intentio

Tapasin työpaikallani siivoojana toimivan nigerialaismiehen. Hän tervehtii kohteliaasti ja kysyy kulttuurisidonnaisesti kuulumisia heti tervehdyksen perään. Hän tapasi maanantaisin kysyä kuinka viikonloppuni sujui, johon saman vastakysymyksen esitettyäni sain kerran vastauksen, ettei erityisen hyvin, koska oli yksinäistä eikä mitään tekemistä. Hän kysyi vietinkö aikaa kavereideni kanssa, johon vastasin etten minä erityisemmin ”hengaile” missään, vaan olen pääasiassa joko kotona tai metsässä, ja talvisin jäällä kävelemässä.

Hänen yksinäisyytensä jäi vaivaamaan minua siinä määrin että mieleeni tuli pyytää häntä liittymään joskus seuraani. Ennen kysymistä kävin pohdinnan: mitä jos hänestä tulee taakka joka soittelee usein ja kysyy minua seurakseen. Kun minusta ei saa perinteistä hengailukaveria, jonka kanssa viettää aikaa, niin ajatteleeko hän hiljaisuuden johtuvan hänestä itsestään, jolloin hyvä tarkoitukseni kääntyykin itseään vastaan? Jos keskustelisin omasta yksityisyydestäni ennen lähtöä, niin mieleen tulisi, että teen kaiken tämän vain säälistä. Pohdintani jatkuivat naurettavuuteen saakka, ja alkoi tuntua etten enää kykene lähtemään minnekään.

Kaikki tämä holismia edistävä ajattelu, ja minä olen täysin umpisolmussa miettimässä onko intentioni puhdas. Miksen ole kysynyt ketään muita ympärilläni olevia yksinäisiä ihmisiä liittymään seuraan? Olisinko ylpeä teostani ja olisiko väärin olla ylpeä? Tunnen myötätuntoa, mutta nostanko itseni samalla hänen yläpuolelleen? Onko hän vain testikohteeni, jonka avulla oppia jotain itsestäni? Tuntuu että kaikki tämä pohdinta kertoi varsin karulla tavalla oman mitättömyyteni, ja sen kuinka pitkä ja kivinen tie edessäni on.

Keskustelumme jatkuivat töissä ja sain omia ajatuksiani sen verran avattua, että pystyin kysymään häntä mukaani. Hän rohkaistui kävelemään jäitä myöten. Samalla keskustelimme elämän ja ihmisyyden ongelmakohdista, jossain vaiheessa todeten, että mehän olemme kuin Jeesus Kristuksia kävelemässä vetten päällä.

Kuolemasta

Nykykulttuurimme on siinä määrin keskittynyt materiaan, että se on muodostanut jopa sairaalloisen pelon kuolemaa kohtaan. Useimmiten kuolemantapaus esimerkiksi suvussa järkyttää asianomaisia niin syvästi, että koko muu elämä pysähtyy. Monesti tämä saattaa johtaa yksittäisten ihmisten hermoromahduksiin, kun he oivaltavat, että he ovat myös itse tämän samaisen lain alaisia, jota ei pysty väistämään eikä petkuttamaan.

Mistä tämä kumma käsitys sitten johtuu? Kuoleman luonnottomuuden korostaminen tuntuu olevan nimenomaan länsimaisen kulttuurimme ominaisuus. Mikäpä olisi sen luonnollisempaa kuin elävien olentojen syttyminen ja sammuminen, samalla tavoin kuin tapahtuu taivaankappaleille, kaukaisille tähdille. Ne loistavat aikansa, kunnes yhtäkkiä ovat poissa.

Niiden olemassaolo ei ole kuitenkaan yhdentekevää. On olennaista mitä tapahtuu sinä aikana, joka sijoittuu syntymän ja kuoleman, mikäli tällaista loppumisen termiä halutaan yleistäen käyttää kaikesta olevasta, välillä. Tätä väliä me ihmiset kutsumme elämäksi. Tähden tapauksessa sen elämäntehtävään kuuluu sitä ympäröivien planeettojen ja muiden kappaleiden energisointi. Se myös ns. varustaa maailmankaikkeutta polttoprosessinsa ylijäämämateriaalilla, joka virtaa kaikkialle avaruuteen ja ilmentyy loppujen lopuksi jossakin toisessa muodossa. Tällä tavoin nykytiede opettaa meidänkin jokaisen atomimme syntyneen.

Tällainen kosminen mittakaava ja yleistys saattaa kuitenkin meistä pienistä ihmisistä tuntua hieman kaukaiselta ajattelumallilta. Mikä kuolemassa on niin pelottavaa? Varmasti yleisin materialistinen käsitys on, että silloin kaikki loppuu. Sen jälkeen minua ei ole enää olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. Mikäli ajatellaan materian näkökulmasta ovat ihmisolennot vain kiertokulun osanen, joka palaa luonnon rakennusaineeksi ihmisen kuoltua. Onkin ehkä mielenkiintoisempi kysymys mitä tämä ”minuus” on, jonka häviämisestä olemme niin huolissamme. Monet varmasti ajattelisivat sen olevan persoonallinen tietoisuutemme. Mutta miksi materialisti olisi tästä lainkaan kiinnostunut, jos kaikki on lopulta vain materiaa? Eikö tämä tietoisuuskin silloin ole vain sähköimpulsseja elimessä nimeltä aivot?

Kuoleman pelkäämisen sijaan sitä olisi hyvä koittaa lähestyä jostakin toisesta näkökulmasta. Okkulttisessa perinteessä tunnetaan yleisesti termi mortifikaatio. Sillä tarkoitetaan, karkeasti esitettynä, itsensä kuolettamista maailmalle. Itse näen tämän tietynlaisena sisäisten, mahdollisesti virheellisten ja/tai valheellisten, rakenteiden maahan polttamisena, jotta voidaan rakentaa hedelmällinen maaperä uudenlaisia, kenties totuudellisempia, periaatteita varten. Avain tämän prosessin ymmärtämiseen voi löytyä kuolemaan suhtautumisen tavassa. Pelkäämisen sijasta olisi opittava rakastamaan kuolemaa, jopa siinä määrin, että on valmis ”uhraamaan itsensä”, ts. fyysisen ruumiinsa, sille suurelle tuntemattomalle, joka kuitenkin on meidän kaikkien nähtävillä joka-aikaisesti.

Eikö muka kaikki materia kuole ja synny uudelleen joka hetki? Molekyylit sulautuvat toisiinsa ja lakkaavat olemasta, ihmisihon solut kuolevat ja uusiutuvat. Aurinko tuhoaa loputtomasti itseään ikuisen tulensa loimussa, mutta valollaan antaa elämää ympärilleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.

Tunnettu kristillinen vertauskuva löytyy jakeista:

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” -Joh. 3:16

Mitä tämä tarkoittaa? Kipinä Jumalaa löytyy meistä kaikista, meidän kaikkien sisältä, vaikka se suuressa osassa nykyajan ihmisiä esiintyykin uinuvana. Se on kuitenkin potentia, joka voi aktualisoitua. Se on mahdollisuus. Tämä kipinä täytyy valjastaa rakkauden vaunujen eteen, joka ei tunne epäluuloja mitään tai ketään kohtaan. Se rakastaa myös kuolemaa, samalla tavoin kuin se sädehtii voimaansa kaikkeen luotuun ja luomattomaan. Mikä sitten on poika? Se on ihminen, jokainen meistä, sukupuoleen katsomatta. Se on uhrattava ”ikuisuuden alttarilla”, mutta ei pelon vuoksi, vaan ikuisen rakkauden. Tämän rakkauden kautta on lähestyttävä kaikkea mikä lähestyttävissä on, sillä se on voima joka yhdistää ja sen kautta on Ykseys käsitettävissä.

Keltaisen synkät sävyt, osa 2

Toukokuussa 2014, kun käsittelimme ensimmäistä kertaa looshiblogissa keltaisen synkkiä sävyjä, oli keltaisemme levotonta kukkaiskeltaista. Nyt kun palaamme keltaisen äärelle, palaamme puhkaisemaan sen merkillisen pinnan, jolle jätimme keltaisemme välkehtimään synkkänä ja selittämättömänä.

Kun painumme pinnan alle, tulemme huomaamaan miten keltaisemme käydessä värisävyltään vaaleammaksi, sen merkityssävy synkkenee. Tällä kertaa, lupaan, emme pysähdy ennen kuin olemme suuteluetäisyydellä kuolemasta.

Marija Gimbutas avaa meille uuden väylän värimysteeriimme kiistellyssä teoksessaan The Language of the Goddess (Thames & Hudson 2006, sivu 209), jossa meille esitellään liettualainen kuoleman jumalatar nimeltä Giltine. Nimen kerrotaan tulevan sanoista gilti, joka tarkoittaa pistämistä, ja geltonas, joka paitsi merkitsee ”keltainen”, myös muistuttaa suomenkielistä vastinettaan foneettisesti.

Giltinen keltaisuus on sukua valkoisuudelle, ja se viittaa luiden kelmeään väriin. Giltine ilmestyy kuolemaa tekevien pääpuolelle. Giltine kävelee läpi aitojen, ja ovet avautuvat itsestään hänen edestään. Hän on pitkä ja hoikka, mutta hänellä on aina nälkä. Aasialaisten kammottavien Jumalattaren ilmentymien tapaan Giltinellä on pitkä ja turvonnut kieli, jonka nuolaisu tappaa välittömästi. Myrkyn kieleensä Giltine kerää ilmeisesti nuolemalla raatoja kalmistoissa. Marija Gimbutas päätteleekin että Giltinen alkuperä olisi haaskalinnun- ja käärmeenhahmoisissa jumalattarissa.

Gimbutas ei ole ainoa lähteemme, vaan Giltinen mainitsee myös Matti Waronen 1898 julkaistussa tutkimuksessaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Salakirjat 2009, sivu 41). Liettuassa Giltine eli ruttoneito näyttäytyi kulkutautien aikaan yksinäisillä hautausmailla valkoisessa puvussa, kulmillaan tulinen seppele, ja otsallaan selittämättömiä noitasauvoja. Mitä noitasauvoilla tarkoitettiin, sitä ei ilmeisesti tiedetä. Sen sijaan Giltinen pituus saa selityksen – hän kulkee puujaloilla. Ja minne tahansa Giltine astuu, tulee jalanjäljestä hauta. Eräässä tarinassa ruttoneito nousee höyhenen lailla ilmaan, ja ruton eräällä toisella nimityksellä onkin osuvasti merkityksinään ilma tai utu.

Marija Gimbutas kertoo että Giltine kykenee muuntamaan itsensä höyhenen lisäksi myös muiksi elottomiksi esineiksi, kuten puun lastuksi, koriksi tai kepiksi. Hänen läsnäolonsa voi myös ilmetä ääninä, kuten aavemaisena huutona; veden roiskahduksena tai oluen laskemisen äänenä; koputuksena pöytää, lasia tai ovea vasten; tai piiskaniskun äänenä. Giltine voi myös ilmetä väristyksinä kehossa. Leimallista on että nämä ilmennykset noudattavat yleensä kolmen sarjoja. Eri puolilla Eurooppaa Giltine tavataan myös yhtenä kolmen tai useamman nuoren, valkeisiin vaatteisiin puetun neidon ryhmää. Lisäksi koiran ulvonta, ja etenkin valkeat koirat liitetään Giltineen.

Viimeksi, kun käsittelimme keltaista väriä blogissamme, jähmetimme kertomuksemme kohtaukseen Mihail Bulgakovin syvällisestä romaanista, Saatana saapuu Moskovaan. Tuossa kohtauksessa Margarita, joka emännöi saatanallisia tanssiaisia, saa Saatanan armahtamaan nuoren neidon, joka oli tukehduttanut nenäliinalla aviottoman lapsensa, ja oli siksi saanut Helvetissä rangaistuksen, jossa joka päivä hänen eteensä katettiin tuo murhatyössä käytetty nenäliina.

Tämä kohtaus on minusta hieno esimerkki Bulgakovin poikkeuksellisesta mestaruudesta, jolla hän operoi syvällisesti ja muutosvoimaisesti yhteisessä, myyttisessä mielikuvituksessamme. Jos nimittäin voimme kuvitella että kahvilan piian nenäliina oli keltainen kuin vanha luu, ja veressä niin kuin sillä olisi murhattu lapsi, voimme kuvitella myös Giltinen nenäliinan. Matti Waronen nimittäin kuvailee, että Giltine heiluttaa kädessään veristä liinaa, kulkien hitain askelin halki kaupunkien ja kylien Ja aina kun hän heilauttaa liinaansa, muuttuvat palatsit autioiksi.

Aniela Jaffé, C. G. Jungin elämänkerturi, käsittelee teoksessaan An Archetypal Approach to Death Dreams and Ghosts (Daimon Verlag, 1999, sivut 87 – 104) ihmisten aavemaiseen valkeaan naiseen liittyviä ilmestyskokemuksia. Aniela Jaffé aloittaa jakamalla ihmisten lapsina kokemia kohtaamisia valkean neidon kanssa. Kun tiedetään että valkea neito on hyvin yleisesti käsitetty kuoleman ja onnettomuuden tuojana, herää kysymys miksi lapset ovat kohdanneet kertomuksissaan tavallisesti vaalean naisen lempeänä, joskin monesti tummasilmäisenä ja syväkatseisena. Anelie Jaffé päättelee aineistostaan että nämä kohtaamiset liittyvät yleensä tytöillä lapsuus ajan ensimmäisiin aavistuksiin naiseudesta, ja pojilla kohtaamiset tapahtuvat tyypillisemmin teini-iässä, kun he kohtaavat naiseuden itsensä ulkopuolella seksuaalisen heräämisensä myötä.

Toisaalta keltaviittaisen Venuksen synkempi aspekti, ”hautojen Afrodite”, näyttäisi liittyvän sisäiseen ristiriitaan, suoremmin sanoen syyllisyyteen. Jaffé tiivistää yhdistäväksi teemaksi rikoksen rakkautta vastaan – uskottomuuden, häpeällisen hylkäämisen, lapsen riistämisen äidiltään tai lapsenmurhan, ja kirjoittaa: ”Tällainen rikos ei ainoastaan tuhoa ihmisen elämää ja sielua, vaan se rikko elämän arkkityyppisiä lainalaisuuksia. Voitaisiin jopa sanoa että jumaluus on saatettu raivon valtaan… Psykologisesti katsoen, murhaaja murhaa oman sielunsa, ja valehtelija pettää oman sielunsa… Mutta miksi uhrin henki on se joka ei saa rauhaa, eikä rikoksentekijä?” Jaffén vastaus on, että ilmestyksessä ei ainakaan ensisijaisesti ole kyse kenenkään ihmisyksilön sielusta, vaan periaatteen henkilöitymästä, joka nousee syvältä kokijasta itsestään.

Taasen kollektiivisempana ilmestyksenä valkeus voidaan käsittää vapautuksena elämän väliaikaisuuksien kahleista. Arkkityyppi on olemukseltaan ambivalentti, ja siksi se ilmentyessään on kaksinainen. Yhtäältä se enteilee lapsuuden loppua ja syntymää sukupuolisuuteen, toisaalta sen enteilee elämän päättymistä ja kuoleman alkua. Neuroottista syyllisyyttä kantavalle valkea neito on ulkoistettu kauhu.

Tantrisesti ajatellen myös Giltinen kammottavan muodon pohdinta voi olla perusteltua. Tällainen energinen pohdinta voi käynnistyä vaikkapa kansantarinan siivittämänä. Tarinan mukaan ruttoneito oli eräälle miehelle kertonut nimensä, ja sanonut säästävänsä miehen hengen jos tämä kantaisi ruttoneidon ympäri Venäjän maan. Mies kantoi aikansa, mutta tultuaan Pruth-virralle, päätti upottaa ruton siihen. Miehen juostessa virtaan nousi rutto höyhenenä ilmaan ja leijaili kotiinsa metsävuorelle. Mies itse hukkui jokeen.

Tällaiset tantriset innovaatiot kysyvät kuitenkin perustakseen timanttikalliota.

Lopuksi tahdon palata Mihail Bulgakoviin, ja lapsenmurhaajan nenäliinaan. Itse ajattelen niin, että tämä syvällinen kuvasto tarjoaa lukijalle mahdollisuuden osallistua muutokseen myyttisessä mielikuvituksessa. Ajattelen, että tällainen kuvasto, jossa armo tuodaan Helvettiin mitä nerokkaimpia pääkalloavaimia käyttäen, voi auttaa jalostamaan tajunnan syviä virtauksia pois joistakin hyvin alkukantaisista ehdottomuuksista – sellaisista, jotka turvottavat ruttoneidon kielen ihmisyhteisöjen kollektiivisissa näyissä – ja sen sijaan tehden hänestä kauniin, tummasilmäisen neidon, joka ilmestyy viereemme kokonaisvaltaisen kasvumme jyrkimmissä siirtymissä, ilmaisten meille harmonisesti ja merkityksellisesti sielumme koko myllerryksen, ja auttaen meitä astumaan horjumatta yli kynnyksen.

Juhlitaanko valoa vai pimeyttä?

Talvipäivänseisaukseen liitetään monissa eri uskonnoissa jumaluuden syntyminen. Valonpilkahdus eli pitenevä päivä näyttäytyy niin roomalaisena Auringon syntymäjuhlana (Sol Invictus) kuin myöhemmin kristinuskon keskushenkilön Jeesuksen syntymäpäivänä. Pakanallisessa wicca-uskonnossa talvipäivänseisauksen sapattina iloitaan uudestisyntyneestä auringonjumalasta. Monessa uskonnossa poltetaan tulia ja kokkoja auringon paluun kunniaksi.

Tämä kaikki auringon ja valon juhlistaminen tapahtuu siis vuoden pisimpänä yönä, vaikka silloin olisi mitä parhaimmat puitteet hiljentyä nauttimaan pimeydestä, kaamoksesta ja talviunen tuomasta levosta. Tällainen pimeyden juhla kuitenkin on jäänyt aurinkoa ja hedelmällisyyttä korostavien juhlien jalkoihin, joskin Halloweenin aikaan osataan antaa siivu kuoleman juhlistamiselle.

Vanhassa saamelaisessa kulttuurissa pimeää aikaa osattiin juhlistaa. Kuukausien kaamos ja erityisesti joulu-helmikuu oli levon ja hiljaisuuden aikaa. Tähän rauhallisen elämän vaatimukseen liittyi myös uskomus siitä, että jos lapset mekastivat tuolloin, tuli tunturista Staalo (Stallu) ja vei nämä mukanaan ja pisti pataansa. Tästä on myöhemmin kehittynyt ajatus ”joulustaalosta”, joka on vähän kuten joulupukki, mutta pelottava hahmo. Kuitenkaan alkuperäiskansalla tällaista uskomusta ei ole ollut. Vasta kun kaamos loppui keväällä, kumarrettiin palaavaa aurinkoa.

Minun jouluhetkeni on hartaimmillaan silloin, kun jouluyönä saan puhaltaa kynttilät sammuksiin, seisoa hiljaa kuusimetsässä ja antaa kylmän pakkasilman huurruttaa hengitykseni. Yksikään tähti ei loista. Pakkanen narisee kenkien alla. Tankkaan itseeni pimeyttä ja raikasta metsäilmaa.

Aamulla voin taas sytyttää kynttilät ja antaa päivän kasvattaa valoaan.
Mutta talvipäivänseisaus on vuoden pisimmän yön juhla.
Pimeyden juhla.
Kaamos.

 

 

Haastelussa Azazelin Tähden jäseniä

Tällä kertaa haastattelimme viittä erimittaisen ajan Azazelin Tähden veljeskunnassa jäsenenä olleita. Kysyimme syitä veljeskuntaan liittymiselle ja ajatuksia työstä sekä sen tulevaisuudesta. Vastaajat ovat iältään noin 25-40 vuotiaita.

 

1. Miksi päätit liittyä Azazelin Tähteen?
2. Okkulttista työtä voisi tehdä myös yksin, millaista lisäarvoa veljeskunta tuo työhösi?
3. Millaisia toiveita esittäisit veljeskunnan kehittymiselle tulevaisuudessa?

 

Nainen, jäsenenä 2 vuotta

1.) Minuun vetosi ajatus polkujen yhdistämisestä, eli seurasta, jossa oikean käden ja vasemman käden työ yhdistyy ja erilaisuus nähdään rikkautena. Azazelin Tähti oli sopiva yhdistelmä teosofian tyylistä henkisyyttä, okkultismia, omaan itseen keskittyvää kehitystyötä ja mukana oli hyvin erilaisia ihmisiä aina tiedemiehistä riimutietäjiin.

2. ) Toiset ihmiset toimivat hyvänä peilinä omalle kehitykselle ja samanhenkisen porukan kanssa on mielekästä tehdä asioita yhdessä. Ne vähän erilaiset persoonat taas haastavat omaa ajattelua ja uskomusrakenteita. Teen jäsenyydestä huolimatta paljon okkulttista työtä itsenäisesti.

3.) Veljeskunta on monimuotoistunut viime aikoina ja naisia on liittynyt jäseneksi kasvavissa määrin. Toivon, että ihmiset löytävät seurassa hyviä kanavia toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja tulevat tapaamisiin sekä osallistuvat keskusteluihin. Aktiiviset tekijät löytävät aina paikkansa.

 

Mies, jäsen 9 vuotta

1.) Koin että seuran näkemykset vastaavat omiani ja voisin antaa oman panokseni kollektiiviseen työhön. Sittemmin ajatellen mukana oli myös runsaasti halua kuulua ”spesiaaliin” porukkaan, joka poikkeaa valtavirtaisesta ajattelusta.

2.) En ole tehnyt missään vaiheessa leimallisesti okkulttista työtä, mutta ihan yleensäkin ideoiden levittäminen on tehokkaampaa organisoidussa ryhmässä kuin yksin. Nykyään en samaistu juurikaan siihen, mitä seura on käytännössä (vaikka allekirjoitan toki edelleen muodolliset perusperiaatteet), joten seuralla on minulle merkitystä lähinnä sosiaalisten kontaktien takia.

3.) En näe realistisena, että Azazelin Tähti kehittyisi toivomaani suuntaan, mutta koen nykyään AT:n liian leimallisesti vastakulttuurisena, moninaisia ajattelun ja kokemisen muotoja leimojen kuten ”tiedeuskovaisuus”, sekularismi” ja ”humanismi” alle redusoivana. Erityisesti en voi samaistua yleisesti seurassa jaettuun ideaan, jonka mukaan pitkällinen ja kattava tieteellinen tutkimus on asetettavissa episteemisesti samalle viivalle henkilökohtaisen kokemuksen kanssa. Toivoisin siis kriittisempää otetta omiin perusoletuksiin ja perehtyneisyyttä valtavirtaiseen länsimaiseen ajatteluun.

 

Nainen, jäsenenä 2 vuotta

1.) Ennen kuljin polkuani yksin, mutta sitten näin ryhmässä työskentelyn edut ja halusin tehdä työtä yhteisen aatteen eteen. Lisäksi halusin tekemisiin muiden okkultistien/satanisten/saatananpalvojien kanssa. Azazelin Tähti on ainoa seura, johon tunnen vetoa ja merkittävänä seikkana pidän suhtautumista positiivisesti Saatanaan.

2.) Useampi on yhdessä voimakkaampi kuin yksin. Olennaista on myös muilta saatu tuki ja turva, sekä mahdollisuus vaihtaa ajatuksia.

3.) Tällä hetkellä minulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa seurasta ja toivon, että seura kasvaa ja kehittyy luontaisesti ja jää elämään ja että seuraa luodaan yhdessä, kaikkien jäsenten toimesta.

 

Mies, jäsenenä vuoden

1.) ”Perinteisen elämän” tarkoituksettomuus ja merkityksettömyys, sekä tunne ettei materialistinen ja hedonistinen maailma tarjoa enää mitään saavutettavaa. Ihmisestä tulee kuin pystyyn kuollut, joten oman henkisen puolensa kehittäminen oli paras ja ainoa vaihtoehto. Kuoleman merkityksen korostaminen Azazelin Tähden filosofiassa oli ehkä tärkein yksittäinen syy.

2.) Koen että veljeskunta on jokaista jäsentä tiellään eteenpäin työntävä voima. Hyvin harvassa ovat ne ihmiset jotka aidosti pääsevät yksin eteenpäin ilman vuorovaikutusta ja opastusta. Vaikkakin jokainen meistä on yksin, tekee omat päätöksensä, kantaa vastuun ja nostaa itse itsensä, tarjoaa Azazelin Tähti apua ja tukea tähän työhön.

3.) Ei erityisempia toiveita.

 

Mies, jäsenenä 7 vuotta

1.) Olin ollut kiinnostunut teosofiasta jo useita vuosia, mutten ollut täysin vakuuttunut sen oppien kokonaisvaltaisuudesta. Azazelin Tähti antoi polkujen yhdistämistyössään vastauksen tähän on ongelmaan.

2.) Koen liian pitkälle viedyssä itsenäisessä työssä vaarana, että totuus saattaa hämärtyä itseluotujen rakennelmien varjoihin. Useampien yksilöiden muodostama veljeskunta antaa heijastuspintaa sekä kritiikkiä omille turvallisilta tuntuville näkemyksille ja ideaalitilanteessa johtaa niiden jalostumiseen ja kehitykseen.

3.) Veljeskunta, kuten mikä tahansa yhteisö, tulee varmasti kasvaessaan törmäämään ongelmiin, joiden olemassaolosta se ei ole ollut lainkaan tietoinen toimiessaan pienempimuotoisesti. Toivon, että kaikki veljeskunnan jäsenet osallistuisivat omalla panoksellaan luomistyöhön dynaamisen kokonaisuuden rakentamisessa niin, ettei kenenkään näkemyksiä syrjittäsi tai loukattaisi.