Aihearkisto: Symboliikka

Hermeettinen itsetutkistelu & Merkuriuksen symboli

On olemassa tunnettu legenda jonka mukaan Hermeksellä, viisaustieteen isällä, on muuan toinenkin poika – metsien ja laidunten henki, vanha jumala Pan.  Meidänkin aikanamme lähes jokainen mieltää oikein millainen on hänen hahmonsa, siis kuin pukinsarvinen ja sorkkajalkainen ihmismies, joka joskus kuljettaa kädessään nimensä mukaisesti panhuilua. Hänen hahmonsa edelleen puhuttelee ihmistä. On varmasti totta, että tällaiset eläimen ja ihmisen hahmot yhdistävät teemat – merenneidot, kentaurit ja sellaiset – saavat osin alkunsa ihmisen havahtumisesta huomaamaan eroja itsensä ja eläimen välillä. Usein tuntuu, ettei tämä hämmästys ole ihmisessä vieläkään laantunut. Ja mikäpä sen todellakin olisi hälventänyt? Yhtäällä simpanssi kalastaa tikulla muurahaisia, toisaalla ihminen koskettaa raketilla kuuta. Silti kumpikaan ei tiedä miksi on tai minne menee.

Palaamme Hermekseen. Hänen keskeinen tunnuksensa on planeetta Merkuriuksen symboli, risti jonka päällä on sarvekas ympyrä. On tulkittu että tämä symboli olisi tyylitelty representaatio Hermeksen pojasta, Pan-jumalasta. Ajatus, että jumalan poika tulisi näin syvällisellä tasolla isänsä edustajaksi, lienee helposti samaistuttava kristillisessä kulttuurikehyksessämme.

Lähestyessämme Hermeksen ideaa tämän mitä kompakteimman symbolin kautta, kohtaammekin Pan-jumalan. Millaisia asioita hän edustaa? Me tiedämme että Pan käsitettiin siksi paniikin omaiseksi peloksi jonka valtaan ihminen voi joutua yksin syvällä metsässä. Toisaalta me tunnemme tarinan, jossa Pan opetti itsetyydytyksen taidon paimenille. Voinemme siis tulkita että Pan on se moniulotteinen hetki, jona ihminen kohtaa epävalmiin ihmisyytensä prosessin vasten luonnon ja eläimellisyyden valtavaa näyttämöä. Hän kokee toisaalta erillisyyttä, sillä kaukana metsässä ja laitumella ei kukaan auta hädässä, eikä toisaalta kukaan tuomitse erikoista käytöstä. Toisaalta hän voi kokea yhteyttä. Valtava, muodoton luonto voi alkaa henkiä läsnäoloa, kuin se olisi tietoinen pienestä ihmisestä sylissään.

Tällöin yksi ihminen kiteyttää hahmossaan kuin koko ihmiskunnan suhteen luontoon, eläimeen ja toiseuteen: Riippumaton, silti niin riippuvainen; Luomakunnan herra, silti sen mitättömin, kaikkein helpoiten korvattava osatekijä; Paimen, silti hyväksikäyttäjä.

Ja ehkä Merkuriuksen symboli voidaan myös nähdä kuin prameasti koristeltuna käsipeilinä, johon tarttuessaan ihminen näkee kasvonsa lähempää kuin koskaan. Sitten kun ihminen säikähtää sarvipäistä hirviötä edessään ja syvää metsää ympärillään, hän kivittäessään vastustajansa, tulee kivittäneeksi samalla osumalla sekä itsensä että jumalansa.

Tätä kauhua vastaan on vain yksi lääke, ja se on valkopäisen korpin veri – Tai, alkemistista metaforaa avataksemme, nähdä yksi kolmessa ja kolme yhdessä. Tällöin voimme Merkuriuksen merkin muodossa nähdä uuden muodon, kuin avaimenreiän.

 

Keltaisen synkät sävyt

Toukokuun blogikirjoituksen on lahjoittanut meille veli Obnoxion Nebukadnezzar-looshista.

* * *

”Se nainen kantoi käsissään inhottavia, levottoman keltaisia kukkia. Piru tietää, miksi niitä nimitetään, mutta jostain syystä ne ilmestyvät ensimmäisinä keväällä Moskovan katukuvaan. Ne kukat erottuivat hyvin selvästi hänen mustasta kevättakistaan. Hän kantoi keltaisia kukkia! Se on paha väri.”

”Hyvä Jumala! Mitä tämä nainen oikein halusi! Mitä tahtoi tämä nainen, jonka katseessa alituisesti paloi jokin käsittämätön liekki? Mitä tarvitsi tämä toista silmäänsä aavistuksen verran karsastava lumoojatar, joka silloin keväällä oli koristautunut mimoosilla?”

– ”Saatana saapuu Moskovaan”, Mihail Bulgakov –

 

Mihail Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan mimoosien keltaisuus näyttää edustavan magneettista, kohtalonomaista voimaa, joka pakottaa toisilleen tarkoitetut yhteen. Inhimillisen kohtalon ja inhimillisen rakkauden kokoonpanossa se edustaa jotain esitietoista, jotain lähes sietämätöntä osatekijää. Voitaisiin sanoa että mimoosan keltaisuus on rakkauden sairaaksi tekevän järjettömyyden loiste. Siinä on jotain keväistä, jotain kuumeista, jotain hypnoottista, ja jotain mihin on vaikea keskittyä tietoisesti ja pitkäkestoisesti.

Näin myös Mestarin ja Margaritan kohdalla, jotka mimoosien yhteen pakottamina heti valitsevat yhteisen rakkautensa symboliksi ihanan ruusun, ja tekevät siis kuten kaikki rakastuneet. Jokainen ihminen kokee rakkautensa ruusuna. Silti ovat rakastavaisten lemmenkahleet aina punottu levottoman keltaisista kukista.

Ei ole olemassa tumman keltaista, sanotaan. Siksi saattaa yllättää, että kirkon liturgisista väreistään jo keskiaikana poistama keltainen symboloi petosta ja pelkuruutta. Toisaalta esoteerisessa kristinuskossa, tarkalleen vapaamuurariudessa, keltainen mimoosa merkitsee turvaa ja varmuutta. Molemmat merkitykset kiteytyvät Margaritan tilanteessa, hänen kärsiessään ulkoisesti täydellisessä kaksoiselämässään, ja silti sisäisesti varmana että hänen todellinen rakkautensa kävelee häntä tänään vastaan Moskovan toreilla.

Kohtalokasta naiseutta edustavat myös kreikkalaisen taruston vanhat noitanaiset, Graiat, eli harmaahiuksiset siloposkiset sisaret, jotka jakoivat keskenään yhden hampaan ja yhden silmän. Eräs sisaruksista, Enyo, verhoutui aina keltaiseen huntuun. Hän nousee sisaruksista itsenäisenä esiin sodan ja hävityksen jumalattarena, joka niin nauttii sekasorrosta että pitäytyi puolueettoman Zeuksen ja Tyfonin sodassa.

Enyon elkeet Margarita totisesti näytti Näytelmäkirjailijaliiton talossa! Alastomana ja näkymättömänä, lattiaharjalla neljännen kerroksen ikkunasta sisään lentäen, hän hävitti kriitikko Latunskin koko asunnon, ja romahdutti sen alakerrosten päälle. Siitä huolimatta hän heltyi nopeasti lohduttamaan pientä poikaa, joka ilman äitiään pelkäsi rakennuksen öistä kaaosta. Ja niin laantui noidan raivo.

Tämä tuo hyvinkin mieleen erää intialaisen myytin Kali-jumalattaresta. Jumalat ovat kutsuneet Kalin apuunsa taistelussa asuroita vastaan. Kali päihittää vihollisen, mutta juopuu verestä niin että on tuhota koko maailman. Vasta kun Shiva tekeytyy pieneksi lapseksi, ja jää makaamaan mustan jumalattaren jalkoihin, tämä rauhoittuu.

Kaikkein erityisintä on kuitenkin sen nuoren naisen tapaus, joka nousee vuorollaan Helvetistä suuriin tanssiaisiin Saatanan luona, vartaloltaan erinomaisen kauniina, mutta silmissään rauhaton ja tunkeileva katse. Korovjevin mukaan kysymyksessä on hyvin ikävä nainen, joka valittelee aina liinaansa. Naisen tarina on traaginen:

Asia on niin , että kun hän oli palvelustyttönä eräässä kahvilassa, isäntä kutsui hänet kerran varastokomeroon, ja yhdeksän kuukauden kuluttua hän synnytti pojan, vei sen metsään ja työnsi sen suuhun nenäliinan. Sitten hän kaivoi ruumiin maahan. Oikeudessa hän sanoi ettei hänellä olisi ollut, millä ruokkia lasta.

Palvelustyttöä piinataan helvetissä tuomalla hänen eteensä joka päivä nenäliina, muistuttamaan häntä siitä miten hän tukehdutti oman lapsensa. Kun Margarita kysyy missä kahvilan isäntä sitten on, ihmettelee musta paholaiskissa Begemot mitä tekemistä isännällä tässä asiassa on. Tämän kuullessaan tukistaa noitasapatin kuningatar Margarita sitä kynsillään korvasta.

Juuri tämän kohtauksen tahdon nyt jähmettää lukijan silmien eteen. Seuraavaksi pyytäisin lukijaa loihtimaan mieleensä toisen, hyvin samankaltaisen kuvan: Bagalamukha on mahavidja, yksi jo mainitun Kali-jumalattaren kymmenestä aspektista. Hänet kuvataan valtaistuimella. Toisella kädellään hän on tarttunut asuraa tämän kielestä, ja toisessa kädessään hänellä on nuija jolla hän uhkaa taltutettua asuraa. Tarinan mukaan asura oli askeesiharjoituksilla kehittäny itselleen siddhi-voiman, ja hän pystyi tappamaan sanansa voimalla. Asuran uhatessa jumalia, Bagalamukha tarttui Asuraa kielestä, ja estää häntä käyttämästä tappavaa voimaansa. Taltutettu asura anoi Jumalattarelta suosionosoitusta, eivätkä jumalattaret koskaan kieltäydy anovan pyynnöstä. Ylpeä asura pyysi jäädä osaksi Bagalamukhin ikonista kuvaa, jotta hän voisi saada osansa kaikesta Bakalmukhalle osoitetusta palvonnasta. Siispä se, että asura on kuvattu jumalattaren kanssa samassa kuvassa, on osoitus siitä ihmeellisestä armosta ja ehtymättömästä voimasta, jotka suovat viholliselleen suosionosoituksen kesken taistelua maailmojen ja jumalten kohtalosta.

Bakalamughaan on tantrisissa legendoissa liitetty kyvyt tappaa sanan voimalla, pysäyttää toiminta ja jähmettää paikoilleen. Tällä useiden synkimpänä pitämällä mahavidjalla on kuitenkin yksi erikoinen piirre jolle ei löydy selitystä: Hän rakastaa ainoastaan keltaista väriä. Kun Bagalamukhaa palvotaan, on kaiken temppelissä oltava keltaista, ja vain keltaista. Samoin palvojan vaatteiden on oltava keltaiset.

Tämä keltaisuuden teema yhdistää kaksi jähmettynyttä kuvaamme. Toisessa synkkä jumalatar pitää kiinni asuraa kielestä, ja toisessa noitasapatin kuningatar tukistaa demonia korvasta.

Entä mistä syystä Margarita pysäyttää kirottujen tanssiaisten villit pyörteet?

Tuodakseen armon kirotulle helvetissä!

Juhlien jälkeen Saatana antaa Margaritan pyytää jotain. Margarita pyytää ettei palvelustytölle enää koskaan tuoda nenäliinaa. Ja tämän toiveen Saatana täyttää tanssiaistensa kuningattarelle; naiselle, joka kerran keväisessä Moskovassa kantoi käsissään levottoman keltaisia kukkia, ja joka oli sinä päivänä päättänyt joko rakastua tai kuolla.

Vapahtajan Kärsimyksen Mysteeri

Ecce homo

I

Tuskin mikään muu dogmi monoteistisissa uskonnoissa on ollut yhtä syvästi symbolinen ja siten pinnallisesti tulkittuna yhtä pahaatekevä kuin oppi Kristuksen sijaissovituksesta.

Symbolinen tarina kuuluu seuraavasti: Eräs täysin inhimillinen, mutta myös täysin jumalallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen kantoi 2000 vuotta sitten pois maailman synnit kärsimällä noin vuorokauden ajan vaikeaa psyykkistä ja fyysistä rääkkäämistä. Tämä sovitus ei kuitenkaan ollut aivan vailla ehtolausetta, vaan sen piiriin tuleminen vaatii jonkinlaisen enemmän tai vähemmän oikeaoppisesti määritellyn uskonnollisen kääntymyskokemuksen.

Teoriassa kyseessä on kirkon mukaan sama Jeesus, joka saarnassaan vannotti kuulijoitaan seuraavasti: ”Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt. 7:19-23)

Ei tarvitse olla okkultisti ja hengen symboliikan tutkija huomatakseen, että koko kristillinen arvomaailma, perustuen nimenomaan sijaissovitusopin perustalle, on kammottavalla tavalla väärin ja yhtä antikristillinen kuin sellainen primitiivisin demonienpalvonnan muoto, joka erityistilanteessa hyväksyy elävien olentojen tappamisen hartaudenharjoituksen muotona. Että kristinusko itse on Kristuksen pahin vihollinen, on tuotu esiin selvin argumentein mm. kirjoituksessa ”Kristus vai kristinusko”. Erityisesti tämä pätee protestanttiseen kristillisyyteen, josta puuttuu katoliselle kristinuskolle ominainen oppi kiirastulesta: jälkimmäisessä ihmisen pahat teot saavat aikaan sentään jonkinlaisen korvausvelvoitteen, ensinmainitussa eivät minkäänlaista. Tuskin voi kuvitella mitään oppia, joka olisi omiaan rappeuttamaan ihmisten oikeudentajua ja omaa ajattelua tätä pahemmin.

Mutta okkultisti ja henkisen symboliikan tutkija, toisin kuin sekulaari ateisti, väittää kuitenkin sijaissovitusmyytissä olevan allegorista syvyyttä, symbolista merkitystä. Mitä tarkalleen ottaen? Tässä kirjoituksessa esitän asiaan esoteerisen teosofian tarjoaman hypoteesin. Siinä tarinan merkitys syntyy vihityn syvästä myötätunnosta ns. helvetin asukkaita kohtaan ja hänen halustaan auttaa ei ainoastaan kaikkein lahjakkaimpia tai seesteisimpiä oppilaita, vaan yhtä lailla syvän raivon ja epätoivon tilaan joutuneita.

II

Esoteerinen oppi esittää näkemyksen, että eräässä poikkeuksellisen korkeassa sielullisen kehityksensä vaiheessa tietäjä ottaa vapaaehtoisesti ylleen suuren kärsimyksen, ei ainoastaan ymmärtääkseen maailman tuskan viimeiset pulmat ja ratkaisut niihin, vaan myös osallistuakseen tähän osaan maailmansielun tietoisuutta. Oivaltaessaan tämän anima mundin tietyn tekijän ihminen tulee vastaavasti yhteyteen kaikkien olentojen kanssa, koska maailmansielu elää periaatteessa tietoisena kaikissa olennoissa. Tähän kyseiseen Saatanan hallintovallan alla otettuun vihkimykseen liittyy ”saarnaaminen helvetissä”, ja tästä helvetistä eli avitchista opetetaan myös, että ”se ei ole paikka vaan mielentila”. Muistakaamme, että helvettien läpikäyminen on yhdistävä piirre kaikkien suurimpien kulttuuriheerosten elämissä, ja systemaattisesti nämä suurimmat sankarit, Jumalan tai jumalten pojat, myös palaavat kuolemantilasta takaisin elämään uudessa vaiheessa.

Kaiken tämän muistaessamme ei ole enää vaikea ymmärtää, mitä ”sijaissovitusoppi” tarkoittaa, joskin tämän syvän salaisuuden tajuaminen vaatii jo hyvin monen okkulttisen perusperiaatteen tunnustamista, eikä siten ensinkään sovi suurille ihmisjoukoille opetettavaksi. Lyhyesti, hyvin korkeaan asteeseen vihittävän on välineellisenä omaksuttava se perifeerinen tietoisuuden tila, avitchi, jossa oleviin olentoihin hän pyrkii saamaan positiivisen kontaktin. Tässä salaisuuden ydin.

Se on myös syy siihen, minkä tähden uskollinen opetuslapsi Juudas sai Jeesukselta henkilökohtaisen käskyn ja evankeliumikertomuksen mukaan jopa voiman suorittaa petoksensa: Tämän sanottuaan Jeesus tuli järkytetyksi hengessään ja todisti ja sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: yksi teistä on minut kavaltava. (…) Se on se, jolle minä kastan ja annan tämän palan”. Niin hän otti palan, kastoi sen ja antoi Juudaalle, Simon Iskariotin pojalle. Ja silloin, sen palan jälkeen, meni häneen saatana. Niin Jeesus sanoi hänelle: ”Minkä teet, se tee pian”. (Joh 13:21-27)

III

Mahdollisuus petokseen oli olemassa siinä esoteristien piirissä jota opettaja Jeesus johti, ja omista syistään ja omasta inspiraatiostaan hän päätyi käyttämään rituaalisen kärsimyksen tapaa, jolla oli sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Nyt kahden vuosituhannen kuluttua tekisi mieli sanoa: enemmän huonoja kuin hyviä – mutta kuka pystyy sanomaan, millainen olisi ollut kulttuurinen impulssi, jos valinta olisi ollut toinen? Se olisi ollut monin kohdin terveempi, mutta ehkäpä se olisi osoittautunut hyvin tärkeissä kohdin myös erittäin sairaalloiseksi. Tätä emme voi tietää, ainoastaan esittää arvailuja.

Tämän okkulttisen hypoteesin valossa luettuna evankeliumien Jeesus ei ole enää yksin ihminen joka olosuhteiden uhrina tapetaan uuden mutta liian kerettiläisen totuudenetsinnän ja rakkauden sanoman sanoman julistajana, eikä liioin suvereeni Jumala, joka toisaalta päättää itse uhrata ”itsensä itselleen” ja kuitenkin Getsemanessa valittaa kokemaansa tuskaa ja rukoilee kärsimyksen maljaa otettavaksi pois, jos suinkin mahdollista. Jeesuksessa me näemme vihityn, joka ei saarnaa vain harvoille ja valituille erityisihmisille, vaan jokaiselle, vahvalle ja heikolle, ja erityisesti niille jotka apua eniten kaipaavat – niille, jotka elävät (tai ovat kuolleet) sielullisen kärsimyksen kidutuksessa, avitchissa. Jopa helvetissä voi tietoisuus tällaisten vihittyjen työn tähden siksi löytää totuuden ja siten myötätunnon, jos vain kykenee luopumaan ylpeästä epätoivosta ja epätoivoisesta ylpeydestään. Maailmansielun – siten myös helvetin, joka siihen yhtenä tietoisuudentilana kuuluu – kudokseen painettu myötätunnon sanoma pysyy tavalla, jonka okkultisti voi ymmärtää, vaikka se ajan & paikan & subjektiivisuuden ehdottomaan rajoittavuuteen uskovalle pysyy käsittämättömänä mysteerinä.

Jeesus kuten Juudaskin – ja jokainen apostoli omalla paikallaan – olivat vastuussa tämän draaman, vihkimysnäytelmän muodostumisesta. Kaikille annettiin tietyt peruslähtökohdat, mutta kukin päätti itse kuinka käsikirjoitusta seuraisi – vai seuraisiko lainkaan. Jos Juudas olisi toiminut toisin, jos hän olisi kyennyt näkemään väkivallan vaatimuksen läpi, olisiko maailma jäänyt pelastamatta? – Ei. Juudas valitsi kuten valitsi, koska hän ei kyennyt näkemään vielä syvempää totuutta, joka on uhrikäytännöstä kokonaan kieltäytyminen. Hänen uhrautuva lankeemuksensa oli kylläkin myytin – nim. Vanhan Liiton myytin – salaisen rakenteen mukainen, mutta ei kaikkein syvintä eikä kaikkein tarpeellisinta pyhyyttä. Sillä maailman eheys ei edellytä pahan ilmituloa, paitsi jos tuo paha on jo valmiiksi vaikka kätkettynä olemassa, jolloin kyseessä on kuin haavan märkiminen ja puhdistuminen märkimisen kautta. Tämä Juudaksen lankeemus oli myös henkinen syy hänen komplementtihahmonsa, apostoli Paavalin, vastaavaan ja yhtä suureen virheeseen sijaissovitusopin julistajana siinä muodossa, jossa sen nykyisenkaltainen väärinkäsitys oli mahdollinen ja lopulta väistämätön.

Voima

Siitä, joka tuntee maskuliinisuuden
ja pysyttelee feminiinisyydessä,
tulee kaiken vastaanottava,
kuin laakso vuorten keskellä.
Kaiken vastaanottavana laaksona
hän tietää aina voivansa turvautua Voimaan.
Hän tulee vastasyntyneen kaltaiseksi.
Siitä, joka on oppinut tuntemaan valkoisen, mutta pitäytyy mustassa,
tulee esikuva koko maailmalle.
– Tao Te Ching, 28 (Suom. Annikki Arponen)

Missä on tasapaino omaehtoisuuden ja pakottamattomuuden välillä? Kuinka pitkälti ihminen on ympäristönsä herra, kuinka paljon sen tuote ja osa sitä? Kuinka paljon henkinen pyrintö on luomista, kuinka paljon luoduksi tulemista?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä kaikille ihmisille, ja erityisesti ne ovat sitä okkultistille. Ihminen joka ponnistelee saavuttaakseen tavanomaisesta poikkeavaa kehitystä, mutta tuntee sopusoinnun tietoisen ylläpidon välttämättömyyden, joutuu sovittamaan näitä ”mustaa ja valkeaa” prinsiippiä toisiinsa jokapäiväisessä elämässään ja maailmankatsomuksensa näkyvissä käytännöissä. Kumpaankin on helppo eksyä: miehinen ponnistus voi muuttua ruhjovaksi, naisellinen lempeys väisteleväksi. Kumpikin ilman toista on tuhoon tuomittu, eikä tällainen tuho ole olemattomuuden autuutta vaan itseensä käpertyvyyden enenevää tuskaisuutta.

Yllä lainaamassani Tao Te Chingin (Arposen käännöksessä Dao De Jing) tekstissä mainitaan mustan ja valkean lisäksi kolmas taho, Voima. Veljeskunnan symbolikielellä tämä Voima vertautuu punaiseen prinsiippiin, johon niin mustalla kuin valkealla on yhteys, ja joka edustaa niitä läpäisevää lähde- ja toisaalta myös luomisvoimaa. Neutraali Voima on potenssi mustan ja valkean taustalla, niiden keskessä, ja niistä esiin virtaavana. Se on vaikeasti kontrolloitava, liikkuva muoto, joka on helppo menettää, ja jonka hallinta on sekä haastavimpia että samalla tärkeimpiä asioita maailmassa. Tietyssä mielessä se edustaa dynaamisuutta ja hetkeen tarttumisen kykyä tuon kyseisen hetken ehdoilla. Liikkuakseen omin voimin eteenpäin ihmisen on kyettävä astumaan askel kummallakin jalalla vuorotellen. Onkin erikoista, että länsimaisessa kulttuurissa ”voima” tekijänä on totuttu liittämään nimenomaan miehiseen ihanteeseen, siinä missä naisen yhteydessä käytettäisiin ehkä herkkyyden, sosiaalisen tilannetajun tai tunneälyn karakterisointeja. Laotsen Voima pitää sisällään kuitenkin nämä molemmat, edustaen kumpaakin yhdessä.

Arkkityyppisesti feminiininen lähestymistapa, jossa painotamme tasapainon pyrintöä sekä kykyä painautua kokonaisvaltaisempaan intuitiiviseen mieleen jäykän rakenneajattelun sijaan, on tarpeellinen lääke maailmassa, joka useinkin painottaa karkeita ja ilmeisiä arvomalleja. Nykymaailma on vasta vähitellen toipumassa sellaisesta selkeyden harhasta, jossa aatteellinen hegemonia voidaan nähdä objektiivisesti totena. Kulttuurinen pirstaloituminen on sitä uudemman ajan kivulloista mutta tervehdyttävää maatumista, paluuta juuriin, jolloin koherenssi – tai pikemminkin koherenssin illuusio – katoaa. Uudestisyntymistä ei ole ilman kuolemisen kykyä, ja tätä kykyä nykymaailmalta kysytään. Yhä useampi huomaa, että vanhat ratkaisut eivät enää päde: lukot maailmassa ovat muuttuneet liikaa, että vanhat avaimet niihin enää sopisivat. Uudelleenarviointia tarvitaan, ja tällainen perusteisiin menevä uudelleenarviointi on väistämättä aina vanhan hybriksen kuolema.

Punainen aspekti, voiman aspekti, on myös vastasyntyneen ilmennysmuoto. Vastasyntynyt olemus on puhdas, aito, mutta alun eriytymättömyydessään hetkellisesti avuton toimimaan muulla kuin puhtaalla säteilyllään, läsnäolonsa havaituksi tulemisen kautta. Tällaisen uuden pyhyyden äärellä me alamme toimia vain sitä mukaa, kun kykenemme laskemaan irti ylpeydestä valkeassa ja epätoivosta mustassa. Jälkimmäisen on kierryttävä edellisen keskustaan, löytämään ehdoton ponnistus, ehdoton itseys; ja edellisen on samoin kierryttävä jälkimmäisen keskipisteeseen, löytämään syvä rauha luomattomasta avaruudesta. Näihin mustan valkeaan ja valkean mustaan silmään tosi esoteristin mieli aina asettuu. Kyeten ymmärtämään kummankin omaleimaista liikettä, vaatimusta ja näennäisiä muutoksia, hän valjastaa itseensä, ytimeensä ja työtä tekeviin käsiinsä kahden käärmeen yhdessä esiin nostaman voiman, sen punaisen lieskan joka esiin sädehtiessään saa kaikki kirkkaan sateenkaaren sävyt.

Mutta jotta tämä onnistuisi, meidän on ensin löydettävä kumpikin näennäinen vastakohta ja ymmärrettävä se. Ei riitä että kykenemme olemaan lujatahtoisia ja itsenäisesti luovia, eikä sekään, että osaamme lempeästi ymmärtää ja olla tuomitsematta toista ja itseämmekin. Ehdottomasti molempia tarvitaan, molemmat yhdessä ovat välttämättömät okkultistin pitkässä työssä. Ei ole mitään rajaa sillä kuinka paljon tuo Voima voi saavuttaa niin maailmassa kuin itsessämme, jos vain osaamme sitä alituisesti kaivata, ja tehdä tuon kaipauksemme todeksi ponnisteluin. Sillä ei edes Laotsen ylistämä naiseus ole vapaa ponnistelusta, vaan päin vastoin useinkin saa suurimman ilonsa kaikkein suurimman ponnistuksensa hedelmänä.

Ponnistusta seuraa kuitenkin todellinen saavutus, ja vaikka yritys voi tuntua ylenpalttisen raskaalta, läpikäytynä se johtaa eteenpäin. Itsensä uudestisynnyttämisen ihmeeseen kyettyään ihminen on yltänyt sellaiselle rauhan alueelle, joka on paitsi kahden toisiaan täydentävän vastakohdan samanaikaista läsnäoloa, myös jotain aivan muuta ja kokonaan uutta. Aina on ollut ja aina tulee olemaan harvoja, jotka ovat läpikäyneet ihmisyyden suuren puristuksen ja saavuttaneet tuon loitomman rannan, joka on todellinen eikä metaforinen saavutus. Tie on aina auki, Voiman tie joka päättäväisimmältäkin pyrkijältä vaatii myös kaikkein syvimmänlaatuista herkkyyttä ja kykyä myös odottamattomiin sisäisiin avautumisiin.

Käännetty Risti

Eräs satanismille ominaisimmista symboleista on risti, jossa ylin piena on muita pitempi. Tämä merkki on Kristuksen risti ylösalaisin, ja ilman siihen liitettyä ristiinnaulitunkuvaa tunnetaan kristinuskon piirissä pietarinristin nimellä.

Kyseinen symboli, jonka jakavat yhtä lailla hartaat roomalaiskatoliset paavin merkkinä kuin satanistit oman mestarinsa Saatanan tunnuskuvana, voidaan käsittää siten kahdella eri tavalla. Näillä on yhteinen kääntöpisteensä Pietarin hahmossa – tuon Kristuksen kolminkertaisen kieltäjän, jota ”kiinnosti se mikä on ihmisten eikä se, mikä on Jumalan”. Pietarin ja tämän seuraajan, paavin, oletetusti satanistisia yhtymäkohtia on kuitenkin käsiteltyä niin paljon muissa veljeskunnan yhteyksissä, ettei niihin tarvitse tässä palata. Sen sijaan haluan pohtia tämän käännetyn ristin muita lähestymistapoja.

Jos ja kun puhutaan ”käännetystä” rististä, pidetään tietenkin oletuksena sen päinvastaista muotoa. Ei ole väärin ajatella, että tällaisessa ajatusyhteydessä satanismikin on vain yksi kristinuskon lahkoista, tosin arkkikerettiläinen; tai voidaan ajatella, että tällöin länsimaisen kulttuurin vallitseva hengellisyys (tai sen puute) on saanut kasvot kristinuskon symbolista, jota tällä tavoin kollektiivisesti vastustetaan. Eikä väärin ole tämäkään.

Silti haluaisin tuoda keskusteluun – tai itse kunkin lukijan omaan pohdintaan – sitä mahdollisuutta, että ”käännetty” risti ehkei ole käännetty ensinkään, sen enempää kuin kahteen suuntaan nähtävissä oleva pentagrammi hoitaessaan erilaisia psykoenergeettisiä tehtäviä riippuen muuttuvasta asennostaan seremoniallisessa magiassa. Valistunut maagikko ei sanoisi pentagrammin olevan ”oikein” jommassa kummassa asennossaan, paitsi kulloisenkin tilanteen mukaan: nämä eri virtausliikkeet ovat käytännöllisesti eri asemassa samaan tapaan kuin sisään- ja uloshengitys. Molemmat ovat yhtäläisen merkityksekkäitä ja lähtökohtaisen arkkityyppisiä, molemmat kuvaavat samaa hengitystä sen eri suuntiin kulkiessa, kumpaakaan ei voi korvata toisella.

Kristuksen ”ylöspäinen” risti voidaan tietyin varauksin nähdä soveliaana symbolina paitsi nykyiselle kristinuskolle, myös Jeesuksen omalle opetukselle, vaikka jälkimmäinen onkin edellisen kanssa monella tapaa ristiriidassa. Jeesuksen opetuksissa kohtaamme kärsivällisen uhrautumisen, vapaaehtoisen alistumisen, jonka kirkko nimellisesti dogmatisoi ja käytännössä kääntää irvikuvakseen, hengellisen laiskuuden ja sokean uskon symboliksi. Ruusuristiläiset, kristilliset kabbalistit ja alkemistit – toisin sanoen kristinuskoiset esoteristit – ovat oikein ymmärtäneet ristin syvemmän merkityksen oman persoonallisen ja ruumiillisen taakankannon symbolina: sen avaimena henkisiin saavutuksiin. Jälkimmäisissä on kyseessä henkilökohtaisen kärsimyksen kärsivällinen hyväksyminen Merkityksen (Pyhän Hengen) toteutumisen välineenä. Se on tuli, joka uudistaa luonnon; kitka, joka synnyttää kasvun mahdollisuuden.

Tässä mielessä ymmärrämme, että on esoteerista antikristillisyyttä aivan kuten eksoteeristakin. Siinä missä ristin käännön julkinen merkitys on vastalause julkikristillisyydelle, sen sisempi merkitys on esoteerisen ristinsymbolin antiteesi – josta, mikä ehkä on tarpeetonta mainitakaan, yhdessä ensinmainitun kanssa voidaan synnyttää hedelmällinen synteesi. Mikä tämä käännetyn ristin teema siis on?

Lyhyesti: irtisanoutuminen kärsimyksen merkityksellistämisestä.

Pisin piena ylöspäin osoittavaa ristiä voidaan kutsua miekkaristiksi, koska se muistuttaa taisteluun paljastettua miekkaa siinä missä perinteinen kristillinen risti on maahan pystyyn lyöty miekka. Miekkaristi pisin piena ylöspäin on myös Luciferin merkki ilmanvaltojen ruhtinaana ja Miekkojen ykkönen (ässä) Tarotissa. Lucifer-Venus ei kuitenkaan ole taistelun jumala, vaan hänen miekkansa on luomisen ja erottelukyvyn kaksiteräinen ase. Energeettisellä tasolla se on eroottinen lingam ja mielen tasolla nerokkuus, joka tuomitsee poikkeusihmiset kärsimykseen. Niinpä miekkaristin potentiaaliset virheet eivät ole väkivallassa vaan päin vastoin holtittomassa rakkaudessa, milloin sen sallitaan kääntyä hybrisyyteen ja hedonismiksi. Lankeemukseensa turtunut Lucifer on raukea, humaltunut jumala, jonka soihtu palaa yksin hänen omaksi ilokseen, ainoastaan satunnaisesti tai kunnianhimon kannustamana muita olentoja auttaen.

Niinpä paradoksi on aina läsnä. Myös henkisyyteen kurottavassa miekkaristissä, joka sanoutuu irti nykymaailman lainalaisuuksista, on kuolettava puolensa – se omaksuu helposti askeettisia ilmennysmuotoja saavuttaakseen siten laajempaa elämänyhteyttä. Tämä näkyy sen kautta, kuinka ”ylöspäin kurottavan” käännetyn ristin painopiste on itse asiassa lopulta alempana kuin perinteisen kristillisen ristin, vaikka sen fokus on korkeammalla. Tämä yhdistää luciferisen impulssin satanistiseen; Valkean Mustaan. Punainen on sen kieppuva ja liekehtivä liike, jonka Paratiisin portilta muistamme. Tähän ristin kaksisuuntaisuuteen, sen välittäjänluonteeseen, liittyy puolestaan erityisesti Azazelin mysteeri, joka ilmaisee jälleen hieman eri aspektin saatanallisesta kolmiyhteydestä.

”Käännetty risti” ei siis ole ainoastaan käännetty, ei ainoastaan kristinuskoa, eikä ainoastaan vastauskontoa. Se edustaa myös omaa uskonnollista linjaansa, joka yhdistyy universaaliin symboliikkaan samalla tavoin kuin kaikkien muidenkin uskontojen pyhät symbolit: ne eivät tule tyhjästä, vaan niillä voidaan aina nähdä yhtä lailla universaalit kuin historiallisetkin juurensa. Sitä voidaan nimittää miekkaristiksi ja luciferinristiksi, ja se voidaan nähdä yhtälailla käännetyssä krusifiksissa kuin pelkistetymmässä pietarinristin muodossa. Siihen sisältyvät sekä aineen että hengen rakenteet ja näiden yhteenkietoutuminen niin kulttuurisissa kuin yleisesoteerisissa symbolirakenteissa. Olennaisin sen merkityksistä on kuitenkin: Henkisen ja fyysisen väkivallan on loputtava. Negatiivinen epätoivo kääntyy positiiviseksi ylpeydeksi. Kristinuskon piirissä karakteristisesti korotettu marttyyriuden idea, huomion kiinnittäminen tuomioon, pelkoon ja kärsimykseen, omaa vastahahmonsa vapautuvan Luciferin hahmossa, joka vaatii  itseltään paljon, mutta myös antaa paljon – totuuden ja rakkauden alaisuudessa.

 

BC 149

Vive, vive, Magdalena

Tua lux reversa est

Gaudis turgescat vena

Mortis vis abstersa et

Moesti procul sunt dolores

Laeti redeant amores

Salve Lucifer resonet.

Miksi kuningas Nebukadnezzar?

Keskikesän aatto – vanhastaan pimeyden henkien hallitsemaksi uskottu – on erinomainen aika antaa puheenvuoro veljeskunnan mustalle aspektille. Tämän kuun artikkelin on meille laatinut Nebukadnezzar-looshin ohjaaja, veli Obnoxion.

* * *

MIKSI KUNINGAS NEBUKADNEZZAR?

Muodottoman mustan aspektimme esikuvaksi on valikoitu Kuningas Salomo, Jerusalemin ensimmäisen temppelin rakentaja. Sen sijaan aspektimme ainoa looshi saa nimensä kuningas Nebukadnezzarin mukaan, joka tuhosin tuon temppelin täydellisesti. Aivan kuten kuningas Salomo oli täydellinen luoja, oli kuningas Nebukadnezzar täydellinen tuhoaja.

Profeetta Jeremia sanoo Babylonin kuninkaasta: Leijona on noussut tiheiköstänsä, kansain tuhooja on lähtenyt liikkeelle, lähtenyt asuinpaikastansa, tekemään sinun maasi autioksi: sinun kaupunkisi hävitetään asujattomaksi. (4:7)

Samalla tavalla täydellinen tuhoaja on Shiva eli Mahakala, joka kitansa avaavan leijonan lailla on kuin leimuava suu, johon maailmat syöksyvät kuollen ja kadoten. Bhagavad-Gita kertoo: Sun leimuaviin suihisi syöksyvät nuo mahtavat maanpiirin herrat. Niinkuin hyttyset kiiruusti lentävät leimuavaan tuleen, pudotakseen kuolleina maahan, niin nämä maailmatkin äkillisessä nopeudessa syöksyvät suihisi kuollakseen ja kadotakseen. (11: 28 – 29)

Hesekiel kuvailee 21. luvussaan sen suuren tuhovoiman kauheutta, jota nimitetään Nebukadnezzariksi:

Mutta sinä, ihmislapsi, huokaile! Lanteet murtuneina, katkerassa tuskassa huokaile heidän silmiensä edessä. Ja kun he sinulta kysyvät ”Minkätähden sinä huokailet?” niin sano: Sanoman tähden, sillä se saapuu, ja kaikki sydämet raukeavat, kaikki kädet herpoavat, kaikkien henki tyrmistyy, kaikki polvet käyvät veltoiksi kuin vesi… Miekka, miekka on teroitettu, on myös kirkkaaksi hiottu. Teurasta teurastamaan se on hiottu. Vai iloitsisimmeko? Vitsa, joka lyö minun poikaani, pitää halpana kaiken, mikä puuta on. Ja hän on antanut sen hioa otettavaksi käteen; se miekka on teroitettu, on hiottu annettavaksi surmaajan käteen… Sinä, ihmislapsi, laita kaksi tietä, Baabelin kuninkaan miekan tulla. Samasta maasta lähtekööt molemmat. Ja veistä viitta; veistä se kaupunkiin vievän tien suuhun… Sillä Baabelin kuningas seisahtuu tien haaraan, molempain teitten suuhun, taikojansa taikomaan; hän puhdistaa nuolia, kysyy kotijumalilta, tarkkaa maksaa.

Sekä Nebukadnezzar että Salomo ovat puolijumalallisia, ja siksi ambivalentteja hahmoja. Salomo on poikkeusyksilö jonka Jumala valikoi tekemään tehtävänsä, ja jonka kanssa Jumala käy henkilökohtaisia keskusteluja. Silti Salomo syleilee demonismia syvemmin kuin kukaan Raamatun legendaarisista kuninkaista. Hän ei silti menetä asemaansa pyhänä miehenä. Juutalaisten legendoissa itse Shekina puutuu asiaan, kun Salomoa ollaan tuomitsemassa helvettiin. Nebukadnezzar on taas itse Saatana maanpäällä. Hänestä puhutaan Aamutähtenä joka lankesi, ja hän on kuninkaana Baabelin hovissa. Silti hän kohtelee Danielia ja hänen tovereitaan hyvin, kun on saanut todistuksen heidän pyhyydestään. Eikä Hesekiel koskaan tuomitse Nebukadnezzarin Baabelia, vaan näkee Nebukadnezzarin miekkakäden tekevän jumalansa tarkkaa työtä.

Kuten sanottua, Salomo, lukemattomine vaimoineen, on luomisessa täydellinen. Hänen nimensä merkitsee Rauhaa, kaiken keskusta. Vastaavasti Nebukadnezzar on täydellinen tuhoaja, ja hän on mustan, vasenkätisen virtauksen energinen keskus. Kun Salomon temppeli oli kuluttanut loppuun täydellisyytensä vuodet, alkoi sinne nousta alttareita demoneille. Tällöin temppelissä oli alettu luomaan uutta, mustaa täydellisyyttä. Suitsutuksen noustessa demonien alttareilta, on temppeli jo sisäisesti raunioina, ja sen henkinen keskus on musta tyhjyys – Täydellisyys, jota myöhemmin ilmentää Kuningas Nebukadnezzar.

Silti voimme nähdä Nebukadnezzarin täydellisessä pimeydessä uuden alun.

Tertullianus sekä Efraim Syyrialainen nostavat Nebukadnezzarin Aadamin esikuvaksi, ja esimerkiksi sellaisesta joka nousi lankeemuksensa jälkeen, ja saavutti Paratiisin. Nebukadnezzar ja Adam ovat Raamatun ainoat ihmiset joiden mainitaan syöneen ruohoa, ja näistä Nebukadnezzar käsitetään Adamiin nähden polunraivaajaksi ja malliksi tulevasta noususta. Aadam söi ruohoa Paratiisista karkotettuna, eläimen lailla. Samoin Nebukadnezzarin oli syötävä ruohoa, kun Jumala rankaisi hänen ylimielisyyttään muuttamalla kuninkaan pedoksi seitsemän vuoden ajaksi. Seitsenvaiheisen syklin jälkeen Nebukadnezzar sai kuitenkin vapautuksen, ja tämä on tulkittu Adamisen Ihmisen tulevan Vapautuksen esikuvaksi.

Nebukadnezzarin puolijumaluus on seitsenkertaisen syklin läpikäymisestä johtuva täydellistyminen. Ja jumalaisena emanaation hänen täydellisyytensä on laadultaan syvää pimeyttä, jota palvellaan rauniotemppeleissä demonien alttareilla. Ja häntä palvellaan, sillä hän on täydellistyneen ihmisen esikuva. Niinpä, kun mustassa ryhmässä yhdistetään Vasenta ja Oikeaa Tietä, siinä kahden kuninkaan haamut, Salomon ja Nebukadnezzarin, vannovat rauhaa kädet toistensa reisillä.

 

© Fra Obnoxion 2013

Lucifer-looshin symboliikkaa, osa II: Kruunu

Kruunu on totuttu näkemään kuninkaiden ja maallisten hallitsijoiden merkkinä. Sen esikuvana voisi pitää uskonnollisista yhteyksistä tuttua sädekehää tai sahasraraa, eli kruunuchakraa. Tällä on kuitenkin hyvin vähän tekemistä maallisen vallan kanssa, vaikka symbolinen yhteys onkin olemassa. Kruunu viittaa henkisessä merkityksessä hengen valtaan suhteessa materiaan, kun taas maallinen valta ja hallinto on yleensä pikemmin karmallisten tekojen synnyttämä ilmiö.

Azazelin Tähden Lucifer-looshissa Kruunu nähdään Luciferin lahjana ihmiselle ja se on merkki pyhästä liitosta hänen ja ihmisen välillä (aivan kuten aiemmin käsitelty sateenkaarikin on liiton merkki). Tämä merkitsee sitä voimaa, jonka Lucifer on antanut ihmiselle opittavaksi ja käytettäväksi. Tässä yhteydessä voimme myös miettiä ns. lankeemuksen merkityksiä. Ihminen ”lankesi” jumalaksi tulemisen polulle Luciferin avulla ja Luciferin lankeemus on siinä, että Hän tahtoo antaa ihmiselle Voiman. Siinä missä yleensä puhutaan kundaliinienergian kohottamisesta Juurichakrasta ylöspäin, voisimme yhtä lailla ajatella, että Kruunuchakran energia täytyy tuoda alaspäin (, mutta näitä chakroja ei välttämättä tarvitse ajatella niinkään fyysisen sijainnin kautta, vaan symbolisesti). Juurichakran ja Kruunuchakran suhde onkin merkityksellinen, sillä ne näyttävät edustavan toisilleen äärimmäisiä energian ilmennysmuotoja, joiden yhdistämisen työ on erityisesti Lucifer-looshille merkityksellinen. Tämä voidaan ulkoisesti nähdä myös työnä yhdistää ns. maallinen ja henkinen tai ulkoinen ja sisäinen. Ihmisessä nämä energiat kohtaavat perinteisesti Sydänchakran kohdalla, mistä syystä myötätuntoinen ja lempeä painotus on ollut monien uskontojen alkuperäisenä ihanteena. Liika painotus johonkin suuntaan tästä viekin helposti ääripäihin henkisessä harjoituksessa, mikä ei välttämättä ole huono asia, mutta Azazelin Tähden Valkean aspektin ja Lucifer-looshin työssä näiden voimien tasapaino on olennaisessa osassa.

Kuten sateenkaarenkin yhteydessä, on kruunukin joko pyöreä tai puoliympyrän muotoinen, kuvaten eheää harmoniaa. Voimme myös hyvin ajatella Kruunu- ja Juurichakran muodostavan vastaavasti kehän, jonka sisällä muut viisi chakraa sijaitsevat. Tämä voidaan kuvata pentagrammin muodossa ja tästä syystä pentagrammi onkin erityisesti ihmisen symboli ja kuvaa ihanteellisesti myös hengen kruunaamaa ihmistä.

Kruunuchakra ja sen voima ei välttämättä ole korkeana pidetystä energiastaan huolimatta autuuden takaajana. Kristillisestä perinteestä tutussa orjantappurakruunussa näemme kärsimyksen, joka usein on ollut niiden osana, jotka pyrkivät tuota voimaa tuomaan maalliseen yhteyteen. Tällöin se näyttäytyy itseuhrauksen ja jälleen myös ”lankeemuksen” tienä, joka aina on pikemmin hengen laskeutumista aineeseen kuin väärien tekojen seurausta.

Kruunusymboliikan ja sitä käytännössä lähestyvän ongelmana voidaan nähdä etäisyys maalliseen, mistä syystä henkisyyteen pyrkivälle elämä voi ilmentyä erityisen haasteellisena, koska se, mitä pidetään henkisenä voi ilmentyä näennäisen vastakkaisena ja ristiriitaisena kaikkea maallista kohtaan. Tässä kohdin uskonnollinen lähestymistapa on usein erehtynyt vääränlaisiin suhtautumistapoihin, sillä se ei ole pyrkinyt ratkomaan tuota ristiriitaa vaan syyllistyy dualistisesti itselleen vieraiden hengen ilmentymien, mitä maallinenkin lopulta on, tuomitsemiseen.

Ihmiselle kruunu kuvastaa mahdollisuutta siihen voimaan, joka hänelle on suotu. Nykyään tämä on vielä vähäisesti tiedostettu, mutta nähdessämme oikeiden asioiden tapahtuvan voimme kuitenkin jo nähdä vilauksen siitä luovasta voimasta, joka saa tarpeelliset asiat ilmenemään ja tapahtumaan. Satanistille tämä on jumaluutta, jota kohti ihminen kehittyy jatkuvasti ja tulee yhä enemmän ”jumalan kaltaiseksi”.

Lucifer-looshin symboliikkaa: Sateenkaari ja valon olemus

Azazelin Tähden valkoisen osaston ja erityisesti Lucifer-looshin symboliikkaa pohdiskelevien kirjoitusten sarja alkaa osaltani tällä sateenkaaren ja valon merkityksiä käsittelevällä tekstillä. Näitä molempia käsitellään paljon monenkirjavissa yhteyksissä ja ne ovatkin tärkeitä symboleja okkultismin yhteydessä, vaikkei niiden syvällisyyttä aina täysin olekaan sisäistetty.

Sateenkaaren yleisimpänä merkityksenä pidetään ihmisen ja Jumalan liittoa, yhteyttä maan ja taivaan välillä, eli ihmisen persoonallisen olemuksen ja korkeamman itseyden välillä. Sateenkaaressa näkyy yhteys eri elementtien välillä sen muodostuessa veden ja valon (eli tulen) kuvajaisena, ja maanpinnalta katsottuna sen noustessa maasta kohti taivasta. Sateenkaari on myös Antahkarana, sateenkaarisilta, joka johdattaa ihmisen Manaksen, eli Luciferisen älyn ja itsetietoisuuden kohti yhä korkeampaa jumaluutta. Ja kuten sateenkaarikin, on Antahkarana maallisin keinoin ihmisen saavuttamattomissa. Se pakenee sitä, joka tahtoo sen teoillaan saavuttaa, sillä sitä kohti voi kurkottaa ja kulkea ainoastaan henkisin ponnistuksin.

Sateenkaaressa on näkyvillä ihmisen seitsemän perussädettä ja väriä, jotka erilaistuvat alkuperäisestä valosta ja energiasta ottaen muotonsa samoin kuin ihmisen chakra-järjestelmässä. Maasta katsottuna sateenkaaren värit ilmenevät kuitenkin ylösalaisin verrattuna chakroihin, joiden värit perinteisesti alkavat alhaalta punaisesta ja päättyvät violettiin. Asia on näin ainoastaan maan pinnalta katsottuna, sillä ylhäältä nähtynä sateenkaari ei enää ilmene maasta nousevana kaarena vaan ympyränä, eivätkä sen värit tämän havainnon seurauksena ilmene ylösalaisin, vaan kehänä, jonka sisimpänä värinä on violetti ja uloimpana punainen. Tämä ilmentää olennaisesti fyysisen ja vähemmän fyysisen sisäistä suhdetta ihmisen, kuten myös makrokosmoksen olemuksessa: tiiviimmät osat sijoittuvat kehän uloimmalle reunalle, vähemmän fyysisten asettuessa sisemmille kehille. Näiden eri tavoin aistittavien ääripäiden ulkopuolelle jää vielä ihmiselle näkymätön ilmentymien kirjo, eli toisaalla se fyysinen ääripää, jota ihmisen aistit eivät tietoisesti normaalitilassaan tavoita ja toisaalla hengen näkymättömät ääret. Nämä kaikki ja mitä niiden välillä on, ovat olemassa samalla spektrillä, vaikka tuo kaikki ei silmille olekaan näkyvää. Valkeus ja valo loistavat maailmaan näissä kaikissa sävyissä, säteillen itsestään ulospäin kaikki eri värit, ja pitäen sisällään, keskipisteessään, ainoastaan pimeyden, hengen luomattoman täydellisyyden.

Perinteisesti sateenkaari on tulkittu myös ukkosenjumalan (joita ovat mm. Jupiter, Indra ja Ukko) jousena, ja toisaalta, kuten aiemmin jo kerrottiin, sateenkaari on Venus-Luciferin, ihmisen Manaksen, puhtaimman itsetietoisuuden silta kohti keskipistettä, kaikelle olevalle yhteistä alkulähdettä. Tämä kahtalaisuus voidaan nähdä siten, että keskipisteestä kehälle suuntautuessaan sama voima on jumalten kuninkaan, Jupiterin, tai Indran salama, vajra, joka antaa fyysisen aineen sähköistävän ja liikkeelle laittavan voiman. Siinä missä sateenkaari voidaan nähdä tämän yhden voiman kahteen eri suuntaan kulkevana ilmentäjänä, myös vajra on merkitykseltään kahtalainen: edellä mainittu salama ja sen lisäksi timantti, ihmisen kiinteä jumalainen itseys ja tietoisuus; jälleen Manas, joka timantin tavoin leikkaa läpi kaiken, mutta on itsessään niin tiivis, ettei sitä voi halkaista, eikä jakaa osiin. Se on kruunu, jonka Lucifer asettaa sateenkaarelle; voima jonka hän ihmisen eteen on antanut; väärintulkittuna lankeemus, oikeammin nähtynä salama, joka välähtää taivaista kohti maata.

 

Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? Sateenkaari symboloi kaiken ilmenneen ja ilmentymättömän ykseyttä. Kaikkia eri säteitä yhdessä ja erikseen, ja erityisesti niitä, jotka ihmiselämässä ovat tärkeässä osassa, vaikka se onkin vain pieni osa kaikesta olemassaolosta. Ne ovat tasoja, joilla tietoisuus voi kulkea ja joista kaikki ovat sen ilmaistavissa tarpeen mukaan, pidemmän tai lyhyemmän ajanjakson ajan. Eikä mikään sävy tuolla spektrillä ole väärällä paikalla, vaan ne kaikki ovat harmonisessa järjestyksessä. Ainoastaan erehdyksen kautta voimme tuosta kokonaisuudesta alkaa hylkiä yhtä tai toista osatekijää, kuten olemme saaneet todistaa tehdyn monien kieroon kasvaneiden uskontojen parissa, ja kuten olemme itsekin tehneet ja erehdyksessä teemme edelleen. Silti tuo kaikkeus on meille jatkuvasti avoinna ja tutkittavissa siinä määrin kuin kykenemme tiedostamaan mahdollisuuksiamme siihen. Sillä emme me todella ilmennä ainoastaan yhtä noista säteistä. Todellisuudessa se yksi säde, jota ilmennämme ulospäin pitää sisällään kaikki muut säteet, joita syystä tai toisesta emme kyseisellä hetkellä ole valinneet painotettaviksi. Sen vuoksi voimme myös sanoa, että valo, kaikkien värien alkulähde ja ykseys, sulkee sisäänsä pimeyden, ja täydellisin pimeys yhtä lailla pitää sisällään ainoastaan valoista täydellisimmän.