Toukokuussa 2014, kun käsittelimme ensimmäistä kertaa looshiblogissa keltaisen synkkiä sävyjä, oli keltaisemme levotonta kukkaiskeltaista. Nyt kun palaamme keltaisen äärelle, palaamme puhkaisemaan sen merkillisen pinnan, jolle jätimme keltaisemme välkehtimään synkkänä ja selittämättömänä.

Kun painumme pinnan alle, tulemme huomaamaan miten keltaisemme käydessä värisävyltään vaaleammaksi, sen merkityssävy synkkenee. Tällä kertaa, lupaan, emme pysähdy ennen kuin olemme suuteluetäisyydellä kuolemasta.

Marija Gimbutas avaa meille uuden väylän värimysteeriimme kiistellyssä teoksessaan The Language of the Goddess (Thames & Hudson 2006, sivu 209), jossa meille esitellään liettualainen kuoleman jumalatar nimeltä Giltine. Nimen kerrotaan tulevan sanoista gilti, joka tarkoittaa pistämistä, ja geltonas, joka paitsi merkitsee ”keltainen”, myös muistuttaa suomenkielistä vastinettaan foneettisesti.

Giltinen keltaisuus on sukua valkoisuudelle, ja se viittaa luiden kelmeään väriin. Giltine ilmestyy kuolemaa tekevien pääpuolelle. Giltine kävelee läpi aitojen, ja ovet avautuvat itsestään hänen edestään. Hän on pitkä ja hoikka, mutta hänellä on aina nälkä. Aasialaisten kammottavien Jumalattaren ilmentymien tapaan Giltinellä on pitkä ja turvonnut kieli, jonka nuolaisu tappaa välittömästi. Myrkyn kieleensä Giltine kerää ilmeisesti nuolemalla raatoja kalmistoissa. Marija Gimbutas päätteleekin että Giltinen alkuperä olisi haaskalinnun- ja käärmeenhahmoisissa jumalattarissa.

Gimbutas ei ole ainoa lähteemme, vaan Giltinen mainitsee myös Matti Waronen 1898 julkaistussa tutkimuksessaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Salakirjat 2009, sivu 41). Liettuassa Giltine eli ruttoneito näyttäytyi kulkutautien aikaan yksinäisillä hautausmailla valkoisessa puvussa, kulmillaan tulinen seppele, ja otsallaan selittämättömiä noitasauvoja. Mitä noitasauvoilla tarkoitettiin, sitä ei ilmeisesti tiedetä. Sen sijaan Giltinen pituus saa selityksen – hän kulkee puujaloilla. Ja minne tahansa Giltine astuu, tulee jalanjäljestä hauta. Eräässä tarinassa ruttoneito nousee höyhenen lailla ilmaan, ja ruton eräällä toisella nimityksellä onkin osuvasti merkityksinään ilma tai utu.

Marija Gimbutas kertoo että Giltine kykenee muuntamaan itsensä höyhenen lisäksi myös muiksi elottomiksi esineiksi, kuten puun lastuksi, koriksi tai kepiksi. Hänen läsnäolonsa voi myös ilmetä ääninä, kuten aavemaisena huutona; veden roiskahduksena tai oluen laskemisen äänenä; koputuksena pöytää, lasia tai ovea vasten; tai piiskaniskun äänenä. Giltine voi myös ilmetä väristyksinä kehossa. Leimallista on että nämä ilmennykset noudattavat yleensä kolmen sarjoja. Eri puolilla Eurooppaa Giltine tavataan myös yhtenä kolmen tai useamman nuoren, valkeisiin vaatteisiin puetun neidon ryhmää. Lisäksi koiran ulvonta, ja etenkin valkeat koirat liitetään Giltineen.

Viimeksi, kun käsittelimme keltaista väriä blogissamme, jähmetimme kertomuksemme kohtaukseen Mihail Bulgakovin syvällisestä romaanista, Saatana saapuu Moskovaan. Tuossa kohtauksessa Margarita, joka emännöi saatanallisia tanssiaisia, saa Saatanan armahtamaan nuoren neidon, joka oli tukehduttanut nenäliinalla aviottoman lapsensa, ja oli siksi saanut Helvetissä rangaistuksen, jossa joka päivä hänen eteensä katettiin tuo murhatyössä käytetty nenäliina.

Tämä kohtaus on minusta hieno esimerkki Bulgakovin poikkeuksellisesta mestaruudesta, jolla hän operoi syvällisesti ja muutosvoimaisesti yhteisessä, myyttisessä mielikuvituksessamme. Jos nimittäin voimme kuvitella että kahvilan piian nenäliina oli keltainen kuin vanha luu, ja veressä niin kuin sillä olisi murhattu lapsi, voimme kuvitella myös Giltinen nenäliinan. Matti Waronen nimittäin kuvailee, että Giltine heiluttaa kädessään veristä liinaa, kulkien hitain askelin halki kaupunkien ja kylien Ja aina kun hän heilauttaa liinaansa, muuttuvat palatsit autioiksi.

Aniela Jaffé, C. G. Jungin elämänkerturi, käsittelee teoksessaan An Archetypal Approach to Death Dreams and Ghosts (Daimon Verlag, 1999, sivut 87 – 104) ihmisten aavemaiseen valkeaan naiseen liittyviä ilmestyskokemuksia. Aniela Jaffé aloittaa jakamalla ihmisten lapsina kokemia kohtaamisia valkean neidon kanssa. Kun tiedetään että valkea neito on hyvin yleisesti käsitetty kuoleman ja onnettomuuden tuojana, herää kysymys miksi lapset ovat kohdanneet kertomuksissaan tavallisesti vaalean naisen lempeänä, joskin monesti tummasilmäisenä ja syväkatseisena. Anelie Jaffé päättelee aineistostaan että nämä kohtaamiset liittyvät yleensä tytöillä lapsuus ajan ensimmäisiin aavistuksiin naiseudesta, ja pojilla kohtaamiset tapahtuvat tyypillisemmin teini-iässä, kun he kohtaavat naiseuden itsensä ulkopuolella seksuaalisen heräämisensä myötä.

Toisaalta keltaviittaisen Venuksen synkempi aspekti, ”hautojen Afrodite”, näyttäisi liittyvän sisäiseen ristiriitaan, suoremmin sanoen syyllisyyteen. Jaffé tiivistää yhdistäväksi teemaksi rikoksen rakkautta vastaan – uskottomuuden, häpeällisen hylkäämisen, lapsen riistämisen äidiltään tai lapsenmurhan, ja kirjoittaa: ”Tällainen rikos ei ainoastaan tuhoa ihmisen elämää ja sielua, vaan se rikko elämän arkkityyppisiä lainalaisuuksia. Voitaisiin jopa sanoa että jumaluus on saatettu raivon valtaan… Psykologisesti katsoen, murhaaja murhaa oman sielunsa, ja valehtelija pettää oman sielunsa… Mutta miksi uhrin henki on se joka ei saa rauhaa, eikä rikoksentekijä?” Jaffén vastaus on, että ilmestyksessä ei ainakaan ensisijaisesti ole kyse kenenkään ihmisyksilön sielusta, vaan periaatteen henkilöitymästä, joka nousee syvältä kokijasta itsestään.

Taasen kollektiivisempana ilmestyksenä valkeus voidaan käsittää vapautuksena elämän väliaikaisuuksien kahleista. Arkkityyppi on olemukseltaan ambivalentti, ja siksi se ilmentyessään on kaksinainen. Yhtäältä se enteilee lapsuuden loppua ja syntymää sukupuolisuuteen, toisaalta sen enteilee elämän päättymistä ja kuoleman alkua. Neuroottista syyllisyyttä kantavalle valkea neito on ulkoistettu kauhu.

Tantrisesti ajatellen myös Giltinen kammottavan muodon pohdinta voi olla perusteltua. Tällainen energinen pohdinta voi käynnistyä vaikkapa kansantarinan siivittämänä. Tarinan mukaan ruttoneito oli eräälle miehelle kertonut nimensä, ja sanonut säästävänsä miehen hengen jos tämä kantaisi ruttoneidon ympäri Venäjän maan. Mies kantoi aikansa, mutta tultuaan Pruth-virralle, päätti upottaa ruton siihen. Miehen juostessa virtaan nousi rutto höyhenenä ilmaan ja leijaili kotiinsa metsävuorelle. Mies itse hukkui jokeen.

Tällaiset tantriset innovaatiot kysyvät kuitenkin perustakseen timanttikalliota.

Lopuksi tahdon palata Mihail Bulgakoviin, ja lapsenmurhaajan nenäliinaan. Itse ajattelen niin, että tämä syvällinen kuvasto tarjoaa lukijalle mahdollisuuden osallistua muutokseen myyttisessä mielikuvituksessa. Ajattelen, että tällainen kuvasto, jossa armo tuodaan Helvettiin mitä nerokkaimpia pääkalloavaimia käyttäen, voi auttaa jalostamaan tajunnan syviä virtauksia pois joistakin hyvin alkukantaisista ehdottomuuksista – sellaisista, jotka turvottavat ruttoneidon kielen ihmisyhteisöjen kollektiivisissa näyissä – ja sen sijaan tehden hänestä kauniin, tummasilmäisen neidon, joka ilmestyy viereemme kokonaisvaltaisen kasvumme jyrkimmissä siirtymissä, ilmaisten meille harmonisesti ja merkityksellisesti sielumme koko myllerryksen, ja auttaen meitä astumaan horjumatta yli kynnyksen.

Tämä teksti on syntynyt hyvin vaivalloisesti. Sen kirjoittaminen on ollut eri tavalla vaikeaa kuin tulevan englanninkielisen vuosijulkaisumme toiseen osaan tekemäni veriuhrikuvaston sisäistä merkitystä luotaavan artikkelini kirjoittaminen viime vuonna. Jälkimmäisen artikkelin tekeminen tuntui kuin olisi käsitellyt talouslipeää lasten nähden. Käsillä oleva teksti sen sijaan on vaatinut ponnistelua erityisesti siltä osin, että huomiota on täytynyt ohjata poikkeuksellisen voimakkaasti sellaisiin uomiin, jotka pitkään jatkuneesta virtauksen puutteesta olivat jokseenkin tasaantuneet. Tarkoitus on siis käsitellä henkilökohtaiseen ja pohtivaan sävyyn sukupuolisuutta ja yhteiskunnallisuutta, sekä sitä miten ne kytkeytyvät esoteriaan.

Kirjoittamisen vaivalloisuus ei kuitenkaan merkitse että kysymys on vastenmielisestä tehtävästä. En ole vielä väsynyt toistelemaan käsitystäni siitä kuinka luovuus rakastaa rajoituksia. Vertaisinkin luovaa voimaa tältä osin vaahtoavaan kuohuviiniin – kun se kaadetaan koeputkeen, mikään ei estä sitä nousemasta; kun se kaadetaan sinkkiämpäriin, se latistuu ja tahmaa.

Sukupuolen näen parhaimmillaan juuri tällaisena rajoituksena, joka ilmaisee voimaa. Sen sitovat ja rajoittavat ominaisuudet ovat samoja jotka kohottavat ja vapauttavat. On ihmisen oikeus saada iloita ja inspiroitua sukupuolestaan. Sukupuolirooliin asettuminen tuntuu monesta luontevalta, ja se voi tuoda monia hyviä asioita, kuten turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta, tarkoituksentunnetta, voimakasta kiihotusta ja hiljaista ymmärrystä.

Ihminen voi myös ahdistua sukupuolisuudesta. Yleisesti ottaen ahdistus voi olla jokseenkin jäsentynyttä tai jokseenkin jäsentymätöntä. Sukupuoli ei ole absoluuttinen asia. Eläin- ja kasvikunta ovat tästä todistaneet aina, mutta kun ilmapiiri on meidän aikanamme muuttunut sallivammaksi, voimme nähdä myös miten ihmisessä sukupuoli on häilyvä kuin veden henki; kuka yrittää sitä tukistaa, löytää kohta nyrkistään vain kostean huokauksen. Kuten sanottua, uskon että sukupuolisuus ilmaisee voimaa joka olemuksellisesti ylittää sukupuolierot.

Itse ajattelen, että ehkä sukupuolisuuden rajat ovat kulttuurissamme vedetty pitkään niin, että niillä on ajateltu ikään kuin korostettavan taivaanrannan tyyppisiä luonnon ilmiasun kantavia muotoja, mutta onkin sen sijaan yllättävän monella vedolla myötäilty ihmisen vaurioituneen sielun turvotuksia ja haavaonteloita. Tämän puolesta todistaisi se kohtuuttomuus ja väkivalta jolla näitä rajoja on pidetty yllä.

Miten tämä asia liittyy sitten seuraamme? Yhteisöllisesti on itsestään selvä perusasia että sukupuolten tasapuolinen asema pyritään takaamaa. Kun tämä pyrkimys kohtaa esteitä, käymme purkamaan niitä määrätietoisesti mutta hellävaraisesti. Sukupuoli lähes aina värittää ihmisen kokemusta, joten oikeudenmukaisuuden lisäksi tarvitaan armollisuutta. Onko mies koskaan todella nähnyt naista, tai nainen miestä, vai katsovatko molemmat vain kuvaa joka nousee sielusta peiliksi eteemme?

Seuramme keskiössä on kuitenkin esoteria, joka olemuksellisesti on sanallisen ilmaisun ulottumattomissa. Esoterian kannalta sukupuolisuuden kieli on ihanteellinen, sillä siinä ovat ainutlaatuisesti läsnä sekä vastakohtaisuuden että yhdeksi tulemisen teemat. On silti ymmärrettävä että tämä kieli ilmaisee enemmän ja eri tavalla kuin sen kielikuvien yleisesti tunnetut merkitykset.

Jos kabbalisti sanoo että Toora on viisauden rakastajalle ikuinen neitsyt, kuin gaselli jolla on ahdas kohtu, ja jokainen syventyminen sen mysteereihin on nautinnollinen kuin ensimmäinen hääyö neitseellisen morsiamen kanssa, mitä hän tarkoittaa? Että hääyö neitsytmorsiamen kanssa on objektiivisesti jokaisen miehen hellityin eroottinen unelma? Että Raamatun lukeminen voi viisaalle aiheuttaa orgasmin? Että kohdun ahtaudella on merkitystä yhdynnässä?

Monia vähemmän kärjistyneitä mutta kätketysti samanhenkisiä kysymyksiä nousee esiin kun alamme tarkastella mystikoiden kieltä. Tuskin yleistämme liikaa jos toteamme että nämä kysymykset nousevat haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä käyttää tai ymmärtää tätä poikkeuksellisen kokonaisvaltaista kieltä

Kun puhun haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä, ei tarkoitukseni ole arvottaa. Sekä oikeaoppinen uskonnollisuus että uskontokriittisyys suhtautuvat tällaiseen intohimoon, tällaiseen sielulliseen tarpeeseen usein tarpeettomana tai jopa harmillisena taipumuksena. On totta, ettei aito henkisyys kysy edes lukutaitoa. Mutta toivottavasti voidaan myös myöntää, että tällaisen kielen ymmärtäminen ei ole puute, vaan epätavallinen lahja, arvokas itsessään.

Kun taasen  puhun kielen kokonaisvaltaisuudesta, tarkoitan että tämän kielen käyttäminen vaatii poikkeuksellisen laaja-alaista läsnäoloa. Olen pohtinut viime päivät ankarasti miten voisin tämän mystisen kielenkäytön vaatimuksia kuvailla, ja päätynyt seuraavaan: Kun ihminen lukee vaikkapa Zoharia, täytyy hänen lukemaansa ymmärtääkseen sekä herätä että nukahtaa. Hänen täytyy toisaalta kirkastaa toinen silmänsä poikkeukselliseen älylliseen valppauteen, ja toisaalta hänen pitäisi sallia sielunsa eläytyä tekstiin niin kuin hänen toinen silmänsä näkisi mahdollisen kitkattomasti soljuvaa unta.

Palatakseni Zoharin gasellivertaukseen, siinä Toora on viisautta janoavan lukijan eroottinen objekti. Mutta Toora ei minään hetkenä tyhjene gaselliin. Toora on samanaikaisesti kuin gaselli, ja erilainen kuin gaselli. Toora on yhtä aikaa eri asioita, jopa keskenään vastakkaisia asioita. Jos Toora on kuin neitseellinen gaselli, mitä tämä tarkoittaa riisuttuna eroottisista projisaatioistamme? Ymmärtääksemme, meillä on oltava hetkiä jolloin voimme vapautua sukupuolisuudestamme. Ja juuri meidän yksilöllinen sukupuolisuutemme, millainen se sitten onkin, on se voima joka meidät voi tuohon tilaan viedä.

Toora on vaikea ymmärtää, ja paikoin vaikea hyväksyä. Kun tulkitsemme Tooraa, tulkitsemme aina myös itseämme. Sen äärellä koettelemme käsityskykymme rajoja. Vaikeasti käsitettävät, etenkin moraalisesti arveluttavat kohdat pyhistä teksteistä vaativat pitkäkestoista, perinteitä kunnioittavaa ja silti ennakkoluulotonta pohdintaa. Meidän sielumme on meidän kärsivällisyydessämme.

Nyt kun kabbalisti on riittävän kauan valvonut rakastettunsa portilla, janoten pyhän tekstin sanoja enemmän kuin vettä, aina nähden kaukorakkautensa vain vilauksilta, ja elettyään pitkään harvojen lemmenviestien voimalla hänen odotuksensa lopulta palkitaan. Nyt Toora muuttuu objektista eroottiseksi subjektiksi. Suhde pyhään tekstiin on muuttunut eläväksi. Sukupuolikuvaston dynamiikka muuntuu.

Kuulostaako tämä kaikki vaikealta sulattaa? Sitä se epäilemättä on. Muistettava on kuitenkin että toinen silmä näkee unta, eikä meidän ole pyydettävä keneltäkään anteeksi sitä mitä me unessa näimme tai teimme. Silti samalla toinen silmämme valvoo valppaampana kuin koskaan. Se osaa erotella ja yhdistää. Ennen kaikkea se ymmärtää, että se mikä meitä ihastuttaa ja kauhistuttaa tässä mystisessä tekstissämme, on erottamattomassa yhteydessä omiin sisäisiin valmiuksiimme & rajoituksiimme.

Esoteerinen kutsumus ylipäänsä on hyvin vaikeasti hahmotettava asia ajassamme ja ympäristössämme. Ottakaamme esimerkki shivalaisuudesta, joka on niin olennaisesti innoittamassa myös meidän seuramme hengellisyyttä.

Milloin Shiva katsoo parhaaksi, hän heikentää maailmallisuuden vaikutusta ihmiseen, ja ihmisessä nousee halu vapautua maailmallisuudesta. Tällainen Shivan voiman laskeutuminen ihmiseen näkyy vetäytymisenä maailmasta, ja elämän järjestelemisenä uudelleen tavalla joka mahdollistaa paremmin antautumisen hengellisyydelle. Shivan vihkimystä etsivä ihminen voi olla villi tai tyyni. Shivan vihkimyksen ottanut voi olla tyyni tai villi. Tavallista on, että vihkimyksen jälkeen ihminen ei näytä muuttuvan lainkaan. Maailma pysyy ennallaan, mutta sisäisesti kaikki on toisin.

Psykologiset tutkimukset kuitenkin ovat antaneet selkeitä tuloksia siitä, että itseen keskittyminen ja maailmasta vetäytyminen johtavat helposti masennukseen, kehityksellisten haasteiden laiminlyömiseen sekä itseään ylläpitävään negatiivisuuden, syrjäytymisen ja neuroottisen avuttomuuden noidankehään. Sen sijaan ulospäin suuntautuva ja maailmaan vahvasti osallistuva yksilö pääsee positiiviseen nosteeseen, jonka imu vastaavasti alkaa tuottaa onnellisuutta, kehitystä ja pärjäävyyttä.

Kuitenkin Azazelin tähti pyrkii vaalimaan ja mahdollistamaan tällaista ongelmalliseksi koettua maailmasta itseen vetäytyvää kehityspolkua, ja tuomaan sitä esiin sisäisen mysteerinsä olennaisena painotuksena – mortifikaationa. Ja eräs tekijä jolla se pyrkii tätä työtään toteuttamaan, on rajaamalla aktiivisten jäsentensä elämää yhteiskunnallisen vaikuttamisen osalta, ainakin kun se tapahtuu näkyvästi seuran yhteydessä. (Toki tälle rajoitukselle on myös muita perusteluja, ja tämä niistä vai eräs).

On totta että sairaalloisuus ilmenee usein eristäytymisenä ja sisäisiin vaikutelmiin vajoamisena. Näissä tapauksissa tilaan liittyy toimintakyvyn lasku useilla elämän osa-alueilla. Sairaalloisesti vetäytynyt on kasvavassa määrin kykenemätön muuttamaan ulkoista tilannettaan, ja siksi hän joutuu toistuvasti sopeuttamaan nääntyvää tunne-elämäänsä ahdistavaan ympäristöönsä ja vetäytymään syvemmälle haluttomaan sieluunsa. Hän tarvitsee kipeästi ulkopuolista apua. Tällaiseen tilaan emme tietenkään tahdo itse joutua, ja vielä vähemmän tahdomme nähdä läheisemme sen vallassa.

Historia on kuitenkin täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat vetäytyneet maailmasta, ja palanneet voimaantuneina, riippumattomina, onnellisina, älyllisesti ja eettisesti uudistuneina tai – kuten tavallista -ilman että he olisivat persoonaltaan huomattavasti muuttuneet suuntaan tai toiseen. Usein he kuvailevat että he ovat löytäneet sisältään kuin kätketyn aarteen.

Itse ajattelen että tällaisen prosessin onnistumiselle hyvä mittari on ihmisen kyky toimia osana rauhanomaista yhteiskuntaa. Hän pystyy sisäisestä riippumattomuudestaan käsin kääntämään tiukatkin yhteiskunnalliset raamit kiihottamaan yksilöllistä luomisvoimaansa, ja täyttymään virkistävästä onnellisuudesta ilman ulkoista ärsykettä. Hän on muuttanut maailman muuttamalla itsensä.

Tämän prosessin turvaaminen jäsenilleen on minun nähdäkseni seuramme yksi olennaisia tehtäviä. Ja huolimatta miltä se saattaa kenestäkin kuulostaa, tälle prosessille huomion kiinnittyminen sosiaalisiin epäkohtiin tai muihin aikamme räikeisiin ilmiöihin voi muodostua vaikutukseltaan keskeyttäväksi. Ulkoisen ratkaisun etsiminen voi olla tiedostamatonta pakoa sisäisen työn haasteilta. Toki henkinen orientaatio voi johdattaa ihmisen myös yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Tällaiselle dharmalle meidän seuramme ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuuksia. Azazelin tähti ei voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille. Ennemmin se pyrkii työstämään omia painotuksiaan sellaisiin muotoihin, että niitä voidaan toteuttaa rakentavan osana kokonaisuutta.

Mortifikaatio eli musta vaihe on yksilöllinen ja intiimi prosessi jonka ei tarvitse olla poliittisesti tai uskonnollisesti sovinnainen. Toisaalta sille ei pitäisi raivata tilaa sosiaalisilla laiminlyönneillä, eikä se saa vakavasi häiritä muiden rauhaa. Väkivaltainen se ei saa olla milloinkaan.

Vaikka tämä prosessi on seuramme ytimessä, se ei kuitenkaan välttämättä kosketa seuramme kaikkia jäseniä. Se ei edes välttämättä kosketa useimpia jäseniä. Toisaalta se yhtä hyvin voi koskettaa useimpiakin jäseniä, mutta tätä olisi kohtuutonta vaatia kaikilta lähtökohtaisesti. Tällainen vaatimus voisi kummuta vain mustan vaiheen väärinymmärtämisestä. Se lisäksi että kulttuurinen ympäristömme on poikkeuksellisen huonosti sopeutuva tällaista vaihetta sietämään, vaativasti käsitettynä mortifikaatio voi tarkoittaa niin syvää epätoivoa ja kärsimystä että se voi yksinkertaisesti musertaa yksilön pysyvästi. En suosittele kenellekään itsetarkoituksellista kärsimykseen etsiytymistä, jonka käsitän epäsuoraksi väkivaltaisuudeksi.
Enemmin kysyn sellaista henkisen elämän vakautta, joka näkee siunauksen ja kirouksen tulevat samasta kädestä. Vastausta siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännön elämän tasolla, meidän on lopulta etsittävä sisältämme. Mortifikaatio, musta vaihe, on kuitenkin jotain mitä pidämme kallisarvoisena ja harvinaisena asiana.

Parhaimmillaan voimme yhteiskunnallisuudesta vapaiden, sekä epätavallisia aiheita poikkeuksellisen laajasti sietävien julkisten keskustelualustojemme kautta tarjota myös muille kuin jäsenillemme – jos ei muuta, niin – kiivaasta yhteiskunnallisesta väittelystä vapaan saarekkeen, jossa voi puhua asioista joista ei aina muualla voi puhua, ja jossa kanssakäymistä ohjaa pyrkimys yhteisymmärrykseen, lähimmäisen arvostamiseen ja tarpeettomasta kärsimyksestä vapautumiseen. Kunnianhimoinen pyrkimyksemme on saavuttaa nämä tavoitteemme paremmin kuin ihmisten yhteisöt ovat keskimäärin kyenneet. Aika lopulta näyttää missä osasimme toimia parhaiten.

Miserere, miserere, Domine!