Avainsana-arkisto: rakkaus

Kuolemasta

Nykykulttuurimme on siinä määrin keskittynyt materiaan, että se on muodostanut jopa sairaalloisen pelon kuolemaa kohtaan. Useimmiten kuolemantapaus esimerkiksi suvussa järkyttää asianomaisia niin syvästi, että koko muu elämä pysähtyy. Monesti tämä saattaa johtaa yksittäisten ihmisten hermoromahduksiin, kun he oivaltavat, että he ovat myös itse tämän samaisen lain alaisia, jota ei pysty väistämään eikä petkuttamaan.

Mistä tämä kumma käsitys sitten johtuu? Kuoleman luonnottomuuden korostaminen tuntuu olevan nimenomaan länsimaisen kulttuurimme ominaisuus. Mikäpä olisi sen luonnollisempaa kuin elävien olentojen syttyminen ja sammuminen, samalla tavoin kuin tapahtuu taivaankappaleille, kaukaisille tähdille. Ne loistavat aikansa, kunnes yhtäkkiä ovat poissa.

Niiden olemassaolo ei ole kuitenkaan yhdentekevää. On olennaista mitä tapahtuu sinä aikana, joka sijoittuu syntymän ja kuoleman, mikäli tällaista loppumisen termiä halutaan yleistäen käyttää kaikesta olevasta, välillä. Tätä väliä me ihmiset kutsumme elämäksi. Tähden tapauksessa sen elämäntehtävään kuuluu sitä ympäröivien planeettojen ja muiden kappaleiden energisointi. Se myös ns. varustaa maailmankaikkeutta polttoprosessinsa ylijäämämateriaalilla, joka virtaa kaikkialle avaruuteen ja ilmentyy loppujen lopuksi jossakin toisessa muodossa. Tällä tavoin nykytiede opettaa meidänkin jokaisen atomimme syntyneen.

Tällainen kosminen mittakaava ja yleistys saattaa kuitenkin meistä pienistä ihmisistä tuntua hieman kaukaiselta ajattelumallilta. Mikä kuolemassa on niin pelottavaa? Varmasti yleisin materialistinen käsitys on, että silloin kaikki loppuu. Sen jälkeen minua ei ole enää olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. Mikäli ajatellaan materian näkökulmasta ovat ihmisolennot vain kiertokulun osanen, joka palaa luonnon rakennusaineeksi ihmisen kuoltua. Onkin ehkä mielenkiintoisempi kysymys mitä tämä ”minuus” on, jonka häviämisestä olemme niin huolissamme. Monet varmasti ajattelisivat sen olevan persoonallinen tietoisuutemme. Mutta miksi materialisti olisi tästä lainkaan kiinnostunut, jos kaikki on lopulta vain materiaa? Eikö tämä tietoisuuskin silloin ole vain sähköimpulsseja elimessä nimeltä aivot?

Kuoleman pelkäämisen sijaan sitä olisi hyvä koittaa lähestyä jostakin toisesta näkökulmasta. Okkulttisessa perinteessä tunnetaan yleisesti termi mortifikaatio. Sillä tarkoitetaan, karkeasti esitettynä, itsensä kuolettamista maailmalle. Itse näen tämän tietynlaisena sisäisten, mahdollisesti virheellisten ja/tai valheellisten, rakenteiden maahan polttamisena, jotta voidaan rakentaa hedelmällinen maaperä uudenlaisia, kenties totuudellisempia, periaatteita varten. Avain tämän prosessin ymmärtämiseen voi löytyä kuolemaan suhtautumisen tavassa. Pelkäämisen sijasta olisi opittava rakastamaan kuolemaa, jopa siinä määrin, että on valmis ”uhraamaan itsensä”, ts. fyysisen ruumiinsa, sille suurelle tuntemattomalle, joka kuitenkin on meidän kaikkien nähtävillä joka-aikaisesti.

Eikö muka kaikki materia kuole ja synny uudelleen joka hetki? Molekyylit sulautuvat toisiinsa ja lakkaavat olemasta, ihmisihon solut kuolevat ja uusiutuvat. Aurinko tuhoaa loputtomasti itseään ikuisen tulensa loimussa, mutta valollaan antaa elämää ympärilleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.

Tunnettu kristillinen vertauskuva löytyy jakeista:

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” -Joh. 3:16

Mitä tämä tarkoittaa? Kipinä Jumalaa löytyy meistä kaikista, meidän kaikkien sisältä, vaikka se suuressa osassa nykyajan ihmisiä esiintyykin uinuvana. Se on kuitenkin potentia, joka voi aktualisoitua. Se on mahdollisuus. Tämä kipinä täytyy valjastaa rakkauden vaunujen eteen, joka ei tunne epäluuloja mitään tai ketään kohtaan. Se rakastaa myös kuolemaa, samalla tavoin kuin se sädehtii voimaansa kaikkeen luotuun ja luomattomaan. Mikä sitten on poika? Se on ihminen, jokainen meistä, sukupuoleen katsomatta. Se on uhrattava ”ikuisuuden alttarilla”, mutta ei pelon vuoksi, vaan ikuisen rakkauden. Tämän rakkauden kautta on lähestyttävä kaikkea mikä lähestyttävissä on, sillä se on voima joka yhdistää ja sen kautta on Ykseys käsitettävissä.

Itsensä rakastamisesta

 

klimt

Rakkaus antaa vain itsensä ja ottaa ainoastaan omastaan. Rakkaus ei omista mitään eikä kukaan voi sitä omistaa.

-Kahlil Gibran

Kenties kertovasti, kielessämme ei oikein ole hyvää termiä joka kuvastaisi positiivisella tavalla itsensä rakastamista. Sen sijaan löytyy sana ”itserakkaus”, jolla on hyvinkin negatiivinen ja itsekeskeinen kaiku. Perinteisesti itsensä arvostamista on paikoin pidetty sosiaalisesti lähes rikollisena- kehuskeluna, egoiluna, itsensä turhana esiin tuomisena. Itsensä rakastamisen termiä lähellä oleva “itsevarmuus” sen sijaan ei mielestäni kerro niinkään rakkaudesta vaan ennemminkin kontrollista omia tuntemuksia kohtaan, tuoden sen lähemmäs itsehillinnän ja sosiaalisen varmuuden kenttää.

Suomalainen kansantaikuus on täynnä esimerkkejä siitä miten naapurilta varastetaan menestys ja onni. On uskottu että se mitä muut saavat on ihan totta itseltä pois. Kenties tämänkin takia ei ole ollut soveliasta mainita omista tyytyväisyyden tunteista- varomaton onnenmyyrä kun saa pian niskaansa naapurin kirot ja joutuu mieron tielle. Vaikka tämäntyyppisen ajattelun aika on jokseenkin takanamme istuu ympäristön sanelema hieman pakotettu nöyryys ja jonkinlainen itsevihaamisen kultti sangen tiukassa suomalaisessa mielessä. Epäilemättä ympäristö ja kulttuurimme heijastuvat myös siihen okkultistiseen työhön johon tartumme. Usein irtiotto tapahtuu menemällä täysin vastakkaiseen laitaan jolloin eteemme nousee lahjakas, (joko todellisuudessa tai paperilla) itsevarma ja hieman levoton tai vihainen pyrkijä valmiina valloitukseen.

Kenties tämä on osasyy siihen ilmeisen vaikeaan suhtautumiseen Punaista Aspektia kohtaan mikä helposti lyö kapuloita rattaisiin lahjakkaalle ja räiskyvälle veljelle tai sisarelle joka tunnistaa itsessään sen erikoislaatuisen kipinän mitä okkultistiseen pyrintöön epäilemättä tarvitaan. Tässä tekstissäni keskityn erityisesti Punaisen haasteeseen johon useasti tartutaan lähes puhtaasti egon ja/tai kehon kontrollikysymyksenä. Tosiasiassa Punaiselle veljelle tai sisarelle avainkysymykseksi työssä muodostunee se riittääkö kärsivällisyys antaa dynaamisen muodonmuutoksen tapahtua omalla painollaan vain virtaa ohjaillen & pakottamatta, ja toiseksi se mitä työkaluja kokelas päättää työssään käyttää.

*

Ajatelkaamme Punaista Aspektia hevosena jonka kohtaamme erämaan portilla. Se lähestyy meitä voimakkaana, säkenöivän kauniina, silmissään hurja, hieman kesytön ilme. Se tapa millä me ensi kerran tervehdimme hevosta tulee laajalti määrittämään sen millainen yhteisestä matkastamme tulee. Ajatellessamme hevosta näin edessämme, eikö sydämessämme herää kunnioitus, ihailu ja kaipuu? Emmekö unelmoi hevosen kantavan meidät läpi erämaan tuulen lailla, kaviot luovuuden kipinää iskien, emmekö lumoudu sen tanssivasta liikkeestä ja tahdo koskettaa sen käärmemäisesti kaartuvaa kaulaa?

Ajatelkaamme Punaista Aspektia nyt hevosen sijaan naisena jonka kohtaamme erämaan portilla. Hän lähestyy meitä sanoinkuvaamattoman ihanana ja salaperäisenä, puettuna punaiseen ja purppuraan. Eikö sydämemme vavahda hänet nähdessämme, emmekö ole täynnä ihmetystä?

Valitettavasti usein on ollut niin että sille hengelle joka on osin sisällämme ja osin ulkopuolellamme ja johon tässä viittaan punaisena hevosena, lyödään suuhun kylmät hallinnan kankikuolaimet ja kylkiin pakotuksen kannukset ja piiska. Tahdommeko todella satuttaa hevosta näin, pakottaen sen muodolliseen, nykivään raviin vai riittääkö rohkeutemme antautua laukan vietäväksi, lempeästi ratsullemme suuntaa kuiskien, sillä eikö todella ole niin että ratsukko on yhtä? Entäpä kohotammeko kätemme punaisen naisen nähdessämme aikomuksenamme iskeä häntä kasvoihin, haavoittaen ja nöyryyttäen, kahlehtien kuningattaren jalkojemme juureen?

Se Punainen henki mikä on itsemme ulkopuolella ja itsessämme, voi kipakalla kavioniskullaan pirstota meidät. Sen hengen käsittely, eli näin myös itsemme käsittely vaatii paitsi väsymättömyyttä ja herkkyyttä, myös lempeyttä ja aikaa. Villihevosta ei voi kutsua luokseen ruoskalla eikä nainen paljasta maagisia salaisuuksiaan sille kuka kohtelee häntä kaltoin. Punaisessa Aspektissa hakatusta tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä hurja, joka juoksee oman ruumiinsa kumoon ja hylkää itsensä erämaahan missä hän vaeltaa sielu rikki revittynä, kangastuksia seuraten.

Punaisen Aspektin työntekijä hyötyy kenties eniten asenteesta joka on samaan aikaan sekä aktiivinen että passiivinen, kuuma mutta tarvittaessa viileä. Hänen on oltava sekä ratsastaja että ratsu; tilanteita ja energioita ymmärtävä, läsnäoleva ja kunnioittava herkkä tulkki. Lienee epäviisasta jatkuvasti tarttua koulimismielessä vain niihin puoliin persoonassaan jotka kokee huonoiksi tai vajavaisiksi; Punaisen sisaren tai veljen on yhtä lailla opeteltava levähtämään hetki lahjakuutensa parissa, lohduttautua niillä askareilla missä hän on hyvä ja näin rauhoittaa mielensä ennen seuraava väkevää ponnistusta, sillä ilman lepoa ja työn rytmitystä ongelmat ilmaantuvat varmasti.

Itsensä rakastaminen on vaikeaa- vaikeaa, koska se ei ole itsekkyyttä, itsekeskeisyyttä tai egon hivelyä ja vain tietyn osan ihastelua itsessä. Rakkaus on kokonaisvaltaista, kaiken näkevää ja nielevää- se on sydämen liekin kirkastamista, anteeksiantoa hevoselle joka kompuroi ja jopa eräänlaista huumorintajua; sen erikoislaatuisen kipinän vaalimista joka aikanaan voi kasvaa siksi mahtavaksi loimuksi joka valaisee tien ja polttaa epäpuhtaudet pois. Tätä prosessia on turha yrittää nopeuttaa epäluontevasti kuten mitään vuorovaikutusta ei voi pakottaa, sillä äkisti leviävä tuli, vauhkoontunut hevonen tai vihastunut Babylonin noita ovat kaikki asioita jotka epäilemättä kiroavat etsijän ikuisiksi ajoiksi erämaahan.

Seksuaalisuudesta

Seksuaalisuus on ihmisen olemuksessa ehkä hankalimmin käsiteltäviä asioita, mutta samalla myös voimakkain ja potentiaalisin henkisen työskentelyn ja kehittymisen kannalta. Voidaan kysyä, onko mitään mikä lopulta ei olisi jollain tasolla tekemisissä seksuaalienergian kanssa, sillä tuo energia on lopulta yhtä koko maailmankaikkeudessa toimivan luovan voiman kanssa. Se esiintyy eri tavoin ja vain osittain ihmisen seksuaalisuudessa, mutta tuo puoli on persoonallisella tasolla meille erityisen hankala ja pitää usein sisällään ongelmia ja traumoja, joiden käsittelyssä varsinkin uskonnon ja henkisyyden osalta on helppo langeta moralisoivaan asenteeseen.

Arkisen ihmisen seksuaalinen kanssakäyminen on usein näennäisen ongelmatonta ja kepeää, ja sen ei välttämättä ajatella olevan muuta kuin väline suvunjatkamisen ja nautinnonhalun toteuttamiseen. Sen sijaan syvempiä tasoja luodatessa ihmiselle alkaa usein tulla vastaan hankaluuksia seksuaalisuuden käsittelyssä ja siihen suhtautumisessa. Tämän voi helposti tulkita väärin siten, että menetämme itsestämme jotain verrattuna aikaisempaan tai tulemme jollain tapaa huonommiksi ja seksuaalinen elämä alkaa näyttäytyä ongelmallisena. Todellisuudessa, kuoriessamme kerroksia ja pintaa oman keskipisteemme ympäriltä, törmäämme ongelmiin, jotka ovat aina kulkeneet mukanamme, mutta tiedostamme ne vasta syvemmän itsetuntemuksen kautta. Koska tämä prosessi kulkee käsi kädessä oman Voiman ja suuremman potentiaalin löytämisen kanssa, emme voi edes olettaa, että seksuaalienergian puhdistaminen traumoista ym. ja Käärmetulen (jota käytän tässä ilmaisemaan kaikkea luovaa voimaa) herättäminen olisi helppo työ. Tuolla tiellä päädymme raadollisimpien traumojemme äärelle, jossa vasta mitataan kykymme katsoa itseämme rikkinäisinä ja haavoitettuina, kaikesta pintapuolisesta lujuudesta riisuttuna. Ymmärrämme paremmin, mistä kumpuaa epätoivo, väkivalta ja monet ilmiöt, jotka toteutuessaan ainoastaan syventävät haavojamme. Vaikka emme toimisikaan väärin, noiden haavojen päälle usein vain kasaamme lisää tomua peittämään niitä. Tämä voi tapahtua joko vääränlaisella vetäytymisellä seksuaalisuudesta tai liioitellulla seksuaalisella aktiivisuudella. Erittäin tärkeää on kuitenkin korostaa, että seksuaalisten suhteiden ja toiminnan määrällä ei vielä itsessään ole merkitystä; ainoastaan sillä, onko toimintamme syynä pyrkimys peittää vai purkaa traumojamme.

Henkisyyteen ja itsekehitykseen pyrkivä ihminen saa usein taakakseen myös jotain mitä voisimme kutsua kollektiiviseksi karmaksi, jonka syy on yleisemmin lähtöisin niistä keinoista, joilla seksuaalisuutta on pyritty käsittelemään tai hallitsemaan, kuin varsinaisesta vääränlaisesta toiminnasta. Koska kirkollisen/järjestäytyneen uskonnon suhde seksuaalisuuteen on lähes aina ollut ongelmallinen, on ymmärrettävää että idealistille voi olla hankala löytää oikea lähestymistapa energiaan, jonka ympärille on kasautunut aikakausien mittaan paljon vaikeasti käsiteltäviä lukkoja tai tukoksia. Toisaalla taas näemme, ettei suoranainen seksuaalisen aktin palvominen eläimellisellä tavalla ole myöskään ratkaisu, vaan pelkkä vastareaktio edelliseen, ja seurauksena on helposti jälleen uusia reaktiota; joiden ketju on loputon, jos ainoastaan otamme aina uuden ääripään, emmekä yritä yhdistää näitä erilaisia katsontatapoja, pyrkien saamaan jokainen olemuspuolemme yhtymään tässä prosessissa ja toimimaan keskenään sopusoinnussa. Palaten hieman edellisen Kruunu-chakraa ja -symboliikkaa käsittelevän tekstini aiheisiin voimme tulkita toisen suhtautumistavan liittyvän ainoastaan ”korkeimpaan” energiaan, joka helposti unohtaa toiseuden fyysisellä tasolla, ja toisen lähestymistavan huomaamme fyysisyydessään unohtavan jokaisen ihmisen sielullisuuden ja itseyden, latistaen elämän pelkkien kuorien tasolle. Kuten Kruunu-kirjoituksessa kerrottiin näiden henkisen ja fyysisen ääripään muodostavan kehän ihmisyyden ympärille, voimme muistaa ihmisyyden keskustan sijaitsevan tällöin sydän-chakran kohdalla ja tämän ympärille on kaikki haavamme viilletty. Toiselta puolelta ne syntyvät dogmaattiseksi muodostuvan idealismin kautta, toiselta puolen ihmisen sielun ja henkisen alkuperän kieltämisestä. Molemmat näistä tekevät ihmisestä välineen väärällä tavalla, kieltäen kokonaisuuden joka kiteytyy niiden keskellä. Kirjoituksen lopuksi lähdemme tietenkin kliseisesti puhumaan rakkaudesta, joka ristiriitaisesti voi muodostua jopa vaaralliseksi tavaksi ratkaista ongelmaa, jos pidämme rakkautta ainoastaan henkisenä tai fyysisenä. Rakkaus kuitenkin ilmentyy näiden kahden ääripään välissä, eikä sitä tässä maailmassa olisi nähtävissä ilman molempien olemassaoloa. Ja missä muualla seksuaalienergia, jännite kahden näennäisesti erillään olevan kohteen kanssa, voisi todella ilmentyä kuin siinä samassa keskipisteessä, jossa rakkaus saa ilmentymänsä. Tälle ilmiölle ei ole merkitystä onko tuo yhdentyminen yksilön sisäinen vai ulkoinen prosessi, koska riippumatta lopulta siitä sijoitammeko oman itseytemme enemmän fyysiseen tai henkiseen, ilmenee kyseisen ”sijaintimme” vastakohta meille aina toiseutena sekä sisällämme, että ulkopuolellamme ja jännite syntyy näiden välillä. Luominen, joka on sidoksissa tähän samaan seksuaalisuuteen, ei tietenkään ole jonkin luomista tyhjästä, vaan asioiden kutsumista esiin. Riippuen siitä, mille kehälle ytimemme ympärille olemme itse sijoittuneet, toimii tuo esiin kutsumisen magnetismi siten, että se kutsuu tiettyjä vastailmiöitään esiin joko negatiivisella tai positiivisella tavalla. Mutta mitä syytä on luoda siinä vaiheessa, kun keskipiste on saavutettu, eikä vastakohtia enää tarvitse kutsua esiin? Palaatkaamme siihen myöhemmin, siinä vaiheessa kun asia on selvinnyt.