– Kävelepä nyt reippaasti.
– Nyt ylös sieltä pensaasta, jätä se oksa siihen.
– Ei jäädä lätäkköön puljaamaan, on kiire…
Huomaan suustani lipsahtavan toisinaan armeijahenkisiä komentoja lapsen suuntaan. Myöhemmin minua saattaa harmittaa, sillä kiire on mielentila, johon pystyy vaikuttamaan. Miksi pitäisi kävellä reippaasti, jos voi jäädä ihmettelemään puussa kasvavaa naavaa, lintujen pyrähtelyä ja ojassa pörrääviä kärpäsiä. Haluanko, että lapsestani tulee reippaastikävelijä, joka ohittaa maailman monimuotoisuuden ja luonnon pienet ihmeet?
Jeesus Nasaretilaisen sanotaan tuumanneen, että ihmisen tarvisisi tulla lapsen kaltaiseksi. En tiedä mitä kaikkea tähän on tulkittu sisältyvän, mutta voisin ajatella sillä viitattavan henkilöön, joka ei ole hukannut kykyä pysähtyä, ihastella vilpittömästi, haltioitua luonnosta ja omasta mielikuvituksesta.
– Ei ole kiire, tutki vaan rauhassa.
– Okei, kerätään sitten keppejä puun alle.
– Kyllä äiti voi odottaa, leiki vaan!
Ei sillä, että lapsen pitäisi saada tehdä kaikki oman päänsä mukaan. Rajat luovat puitteet turvalliselle ololle. Mutta rohkea saa olla. Yritän olla käyttämättä sanoja ”varopas nyt, ettet vaan kaadu”. Kokeillessa oppii. Housunpolvia voi paikata. Meillä on tarpeeksi laastareita. Syli on aina avoinna ja rakkautta ja lohdutusta saatavilla. Mutta tämän maailman tahtiin ei tarvitse mennä. Voi olla luova ja uhmakas, eikä pienestä pitäen normin mukainen ja tuottelias.
Azazelin Tähden jäsenyys näkyy vanhemmuudessani niin, että kunnioitan lapsien kykyä innostua ja kiinnostua erilaisista asioista. En pakota häntä pyhäkouluun tai pianotunneille, mutta hyviä tapoja ja eläimien sekä luonnon empaattista kohtelua opetellaan säännönmukaisesti. Ymmärrän myös, että lapsen ikävaiheisiin kuuluu uhma ja oman tahdon muodostuminen. Tähän kuuluu kapina vanhempia kohtaan. Jos sen yrittää kieltää tai estää, lapsi projisoi asian myöhemmin luomalla itselleen vaikkapa vanhatestamentillisen tuomitsevan jumalan, jota vastaan voi kapinoida lapsen lailla.
Vaikka olen itse okkultisti ja maagikko, en opeta omaa maailmankuvaani lapsille mitenkään aktiivisesti. Mielestäni lasten on tärkeintä saada opetusta kaikista uskonnoista, maailmankatsomuksista, filosofiasta, kansanperinteestä ja erilaisista tavoista. Tärkeintä on oppia ymmärtämään ajatusten monimuotoisuutta ja saada kriittisen ajattelun avaimia, jotta voi sitten vanhempana muodostaa oman maailmankuvansa.
Omassa tahdissa. Reippaasti tai laahustaen.
