Juhlitaanko valoa vai pimeyttä?

Talvipäivänseisaukseen liitetään monissa eri uskonnoissa jumaluuden syntyminen. Valonpilkahdus eli pitenevä päivä näyttäytyy niin roomalaisena Auringon syntymäjuhlana (Sol Invictus) kuin myöhemmin kristinuskon keskushenkilön Jeesuksen syntymäpäivänä. Pakanallisessa wicca-uskonnossa talvipäivänseisauksen sapattina iloitaan uudestisyntyneestä auringonjumalasta. Monessa uskonnossa poltetaan tulia ja kokkoja auringon paluun kunniaksi.

Tämä kaikki auringon ja valon juhlistaminen tapahtuu siis vuoden pisimpänä yönä, vaikka silloin olisi mitä parhaimmat puitteet hiljentyä nauttimaan pimeydestä, kaamoksesta ja talviunen tuomasta levosta. Tällainen pimeyden juhla kuitenkin on jäänyt aurinkoa ja hedelmällisyyttä korostavien juhlien jalkoihin, joskin Halloweenin aikaan osataan antaa siivu kuoleman juhlistamiselle.

Vanhassa saamelaisessa kulttuurissa pimeää aikaa osattiin juhlistaa. Kuukausien kaamos ja erityisesti joulu-helmikuu oli levon ja hiljaisuuden aikaa. Tähän rauhallisen elämän vaatimukseen liittyi myös uskomus siitä, että jos lapset mekastivat tuolloin, tuli tunturista Staalo (Stallu) ja vei nämä mukanaan ja pisti pataansa. Tästä on myöhemmin kehittynyt ajatus ”joulustaalosta”, joka on vähän kuten joulupukki, mutta pelottava hahmo. Kuitenkaan alkuperäiskansalla tällaista uskomusta ei ole ollut. Vasta kun kaamos loppui keväällä, kumarrettiin palaavaa aurinkoa.

Minun jouluhetkeni on hartaimmillaan silloin, kun jouluyönä saan puhaltaa kynttilät sammuksiin, seisoa hiljaa kuusimetsässä ja antaa kylmän pakkasilman huurruttaa hengitykseni. Yksikään tähti ei loista. Pakkanen narisee kenkien alla. Tankkaan itseeni pimeyttä ja raikasta metsäilmaa.

Aamulla voin taas sytyttää kynttilät ja antaa päivän kasvattaa valoaan.
Mutta talvipäivänseisaus on vuoden pisimmän yön juhla.
Pimeyden juhla.
Kaamos.