Avainsana-arkisto: kuolema

Kuolemasta

Nykykulttuurimme on siinä määrin keskittynyt materiaan, että se on muodostanut jopa sairaalloisen pelon kuolemaa kohtaan. Useimmiten kuolemantapaus esimerkiksi suvussa järkyttää asianomaisia niin syvästi, että koko muu elämä pysähtyy. Monesti tämä saattaa johtaa yksittäisten ihmisten hermoromahduksiin, kun he oivaltavat, että he ovat myös itse tämän samaisen lain alaisia, jota ei pysty väistämään eikä petkuttamaan.

Mistä tämä kumma käsitys sitten johtuu? Kuoleman luonnottomuuden korostaminen tuntuu olevan nimenomaan länsimaisen kulttuurimme ominaisuus. Mikäpä olisi sen luonnollisempaa kuin elävien olentojen syttyminen ja sammuminen, samalla tavoin kuin tapahtuu taivaankappaleille, kaukaisille tähdille. Ne loistavat aikansa, kunnes yhtäkkiä ovat poissa.

Niiden olemassaolo ei ole kuitenkaan yhdentekevää. On olennaista mitä tapahtuu sinä aikana, joka sijoittuu syntymän ja kuoleman, mikäli tällaista loppumisen termiä halutaan yleistäen käyttää kaikesta olevasta, välillä. Tätä väliä me ihmiset kutsumme elämäksi. Tähden tapauksessa sen elämäntehtävään kuuluu sitä ympäröivien planeettojen ja muiden kappaleiden energisointi. Se myös ns. varustaa maailmankaikkeutta polttoprosessinsa ylijäämämateriaalilla, joka virtaa kaikkialle avaruuteen ja ilmentyy loppujen lopuksi jossakin toisessa muodossa. Tällä tavoin nykytiede opettaa meidänkin jokaisen atomimme syntyneen.

Tällainen kosminen mittakaava ja yleistys saattaa kuitenkin meistä pienistä ihmisistä tuntua hieman kaukaiselta ajattelumallilta. Mikä kuolemassa on niin pelottavaa? Varmasti yleisin materialistinen käsitys on, että silloin kaikki loppuu. Sen jälkeen minua ei ole enää olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. Mikäli ajatellaan materian näkökulmasta ovat ihmisolennot vain kiertokulun osanen, joka palaa luonnon rakennusaineeksi ihmisen kuoltua. Onkin ehkä mielenkiintoisempi kysymys mitä tämä ”minuus” on, jonka häviämisestä olemme niin huolissamme. Monet varmasti ajattelisivat sen olevan persoonallinen tietoisuutemme. Mutta miksi materialisti olisi tästä lainkaan kiinnostunut, jos kaikki on lopulta vain materiaa? Eikö tämä tietoisuuskin silloin ole vain sähköimpulsseja elimessä nimeltä aivot?

Kuoleman pelkäämisen sijaan sitä olisi hyvä koittaa lähestyä jostakin toisesta näkökulmasta. Okkulttisessa perinteessä tunnetaan yleisesti termi mortifikaatio. Sillä tarkoitetaan, karkeasti esitettynä, itsensä kuolettamista maailmalle. Itse näen tämän tietynlaisena sisäisten, mahdollisesti virheellisten ja/tai valheellisten, rakenteiden maahan polttamisena, jotta voidaan rakentaa hedelmällinen maaperä uudenlaisia, kenties totuudellisempia, periaatteita varten. Avain tämän prosessin ymmärtämiseen voi löytyä kuolemaan suhtautumisen tavassa. Pelkäämisen sijasta olisi opittava rakastamaan kuolemaa, jopa siinä määrin, että on valmis ”uhraamaan itsensä”, ts. fyysisen ruumiinsa, sille suurelle tuntemattomalle, joka kuitenkin on meidän kaikkien nähtävillä joka-aikaisesti.

Eikö muka kaikki materia kuole ja synny uudelleen joka hetki? Molekyylit sulautuvat toisiinsa ja lakkaavat olemasta, ihmisihon solut kuolevat ja uusiutuvat. Aurinko tuhoaa loputtomasti itseään ikuisen tulensa loimussa, mutta valollaan antaa elämää ympärilleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.

Tunnettu kristillinen vertauskuva löytyy jakeista:

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” -Joh. 3:16

Mitä tämä tarkoittaa? Kipinä Jumalaa löytyy meistä kaikista, meidän kaikkien sisältä, vaikka se suuressa osassa nykyajan ihmisiä esiintyykin uinuvana. Se on kuitenkin potentia, joka voi aktualisoitua. Se on mahdollisuus. Tämä kipinä täytyy valjastaa rakkauden vaunujen eteen, joka ei tunne epäluuloja mitään tai ketään kohtaan. Se rakastaa myös kuolemaa, samalla tavoin kuin se sädehtii voimaansa kaikkeen luotuun ja luomattomaan. Mikä sitten on poika? Se on ihminen, jokainen meistä, sukupuoleen katsomatta. Se on uhrattava ”ikuisuuden alttarilla”, mutta ei pelon vuoksi, vaan ikuisen rakkauden. Tämän rakkauden kautta on lähestyttävä kaikkea mikä lähestyttävissä on, sillä se on voima joka yhdistää ja sen kautta on Ykseys käsitettävissä.

Intuitio ja kuoleman polku

Paljon puhuttu intuitio ja itsensä kuuntelu ovat saaneet jo niin vesitetyn sävyn, ettei kyseisiä termejä mielellään erityisemmin käyttäisi. Silti tämän sanattoman sisäisen äänen kuunteleminen on tärkeimpiä välineitä, joilla seurata itsenäistä polkua, joka ei ole sovinnaisuuksien ja näennäisyyksien sitoma.

Korostuneen tervehenkisyyden ja ulkoisten asioiden pitäminen henkisen kehityksen mittareina herättävät inhoa, joka ajaa kysymään, mitä todella on sisäisen äänen seuraaminen ja mitä tekemistä sillä on sen kanssa, miltä asiat ulospäin näyttävät. Toisaalla voidaan nähdä yhtä lailla pinnallista pimeyden korostamista ulkoisen vaikutelman vuoksi.

Intuition seuraaminen ei aina johda terveelliseen elämään tai mukaviin henkisiin harrastuksiin. Se voi tuoda tielle, joka näyttää itsetuhoiselta. Syöksee kuiluun, jossa tie on valoton ja kulkeminen vaivalloista. Jokaisen askeleen eteen on tehtävä suunnattomasti työtä ja yksikin harha-askel saattaa johtaa yhä syvemmälle pimeään. Silti näiden syvyyksien ahjoista kaivetaan timantteja, joiden kauneutta harvat osaavat sanoin kuvailla, joiden eheys tekee niistä ihmisen maailmassa ikuisia, mutta joille ei ehkä kukaan nykymaailmassa anna arvoa. Tämä tie ei ole muodollisen opin, vaan kokemuksen tie, jolla kulkemiseen ei ole valmiita karttoja. Se on pimeyden ja tuntemattoman rakastamista, johon vain rohkeat kykenevät. Se käy vastaan sitä, mikä meille on opetettu; kaikkea minkä olemme oikeaksi olettaneet ilman arviointia ja mitä itsestämme olemme väärin luulleet. Se heijastaa itsestään kaiken piilotetun, jota kulkija kantaa mukanaan ja sen hiljaisuudessa kaikuu jokainen sana voimakkaana.

Koska sisäisen äänen tarkoituksena ei ole kerryttää huonoa karmaa tai helliä ihmisen heikkouksia, ohjaa se myös ajallaan pois siitä, mille ei enää ole tarvetta, jonka oppi on jo omaksuttu, ja näissä käännekohdissa mitataan ihmisen kyky uudistua ja seurata opastajaansa, jonka kanssa tulla yhä enemmän yhdeksi. Pimeyden läpi kulkeva polku pitää myös rauhan sisällään kun merkitys elää jokaisessa hetkessä. Sen kadotessa käy pimeys syömään sielua ja ahdinko tukahduttaa hengityksen. Ja eksyminen on yhtä varmasti edessä kuin rikkoutuminen, mutta ilman niitä ei ole ikinä löydetty, ei korjattu. Sillä jos tarvetta ei olisi, ei kukaan koskaan kulkisi mihinkään, ei kokisi mitään, ja olemassaolo olisi jäänyt olemattomuuden täyttymykselliseen pimeyteen, johon se jälleen kerran tulee käymään. Ja tuo pimeys ei enää ole tuntematonta, vaan kuin äidin kohtu, jonka turvaan kaikki jälleen sulkeutuu.

Kuoleman juhla

”La novita del suono e ’l grande lume
di lor cagion m’accesero un disio
mai non sentito di cotanto acume.”
(Dante Alighieri: Paradiso)

”Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus
mun sytti syytä niiden tietämähän;
halua moista tuntenut en koskaan.”
(Eino Leinon käännös)

Paljon on puhuttu mortifikaatiosta, mielen tai lihan kuolettamisesta. ”Kuolla maailmalle” on eri uskontojen askeeteille yhteinen, yleinen teema, vaikka uskonmuodosta riippuen tämä kuoleminen pyritään toteuttamaan ainakin näennäisesti erilaisista tarkoitusperistä. Kristitty munkki etsii kilvoittelullaan eroa Paholaisen hallitsemasta aineellisuudesta, hindujoogi pyrkii mielen kontrolliin ja saavuttamaan Vapautumiselleen välttämättömät mentaaliset kyvyt; buddhalainen hakee väylää, jolla mieli kykenisi sammuttamaan itsensä ja pääsemään irti vaistomaiseen elämänhaluun johtavista jaottavista ajatuksista.

On kuitenkin vielä eräs elävältä kuolemisen tapa, jota voitaisiin nimittää korostuneen luciferiseksi. Tämä tapa tai motiivi on voimakas kokemus elämästä tuon sanan hyvin syvässä merkityksessä. Pohjana ei tällöin ole kokemus tämänpuolisen elämän vähäarvoisuudesta tai tyhjyydestä vaan päinvastoin siitä, että elämän virta koetaan niin täytenä, että se enää ei sovi perinteiseen uomaansa.

Syntymää seuraa kasvu, kasvua täyttymys, rappio ja periodinen kuolema; kuolemaa jälleen sielun punnitus, tasapainon etsintä ja uuden sivun kääntäminen elämän kirjasta – uudelleensyntymä. Tämä syvemmän sielun perenniaalisuus on yksi okkultismin läpitunkevimmista teeseistä, ja vaikka sen opit voidaan ilmaista monella tavalla, nämä kaikki jättävät tietoisuuden vastuulliseksi teoistaan. Niinpä sielullistakin kuten ruumiillista kuolemaa, mortifikaatiota, seuraa aina vivifikaatio (elävöityminen, virvoittuminen), ja vivifikaatiota uudelleen mortifikaatio. Tässä jatkuvuudessa kehitys ja merkityksekkyys mahdollistuvat.

Äkkiä katsoen voi näyttää siltä, kuin mortifikaatiolla ei olisi tekemistä sielun Valkeiden vaiheiden kanssa, mutta harva väite olisi kauempana totuudesta. Sillä juuri Valkea, tietyllä tapaa täyttymyksen vaihe, johtaa sielun uuteen elämänvaiheeseen ja siten varsin käytännöllisellä tasolla ajan tullen myös sulkee oven aikaisempaan olemassaolon ilmennysmuotoon. Vanhan todellisuuden näkökulmasta kyseessä on tällöin kuolema, vaikka sielun näkökulmasta kaikkea muuta.

Eräänä tämän seikan vastaavuutena on mainittu Polkujen Kirjassa mieluiten juuri Valkeaan vaiheeseen asettuva energioiden sublimaatio: luonteva ja lopulta väistämätön irtautuminen sellaisista elämänilmaisuista, jotka tasapainottamisen kautta on saatu täytetyksi piripintaan. Vuoren harjalta seuraava askel on ylös aineettomaan ilmaan, taivaskulkijan askel.

Aivan kuten Mustassa mortifikaatiossa prosessia ylläpitää sisäinen elämäntuli, jossa uudet voimat hautuvat kuin ahjossa, samalla tapaa Valkean elämänvoiman sydämessä elää sille vastakkainen voima: puhtaan avaruuden syvyys. Juuri tuosta näennäisestä tyhjyydestä käy esiin se luomisen loiste, jonka Valkean ulkoisessa prosessissa näemme merkityksekkään elämän kaikkiallevirtaavuutena.

* * *

Valkeassa työssä se ei siten ole kärsimys vaan täyttymys, joka johtaa eroon maailmallisuudesta.

Kun kokemus Elämästä on kyllin voimakas, se ei enää mahdu mihinkään maailmallisiin määritteisiin: tullaan vaiheeseen, jossa valo on liian voimakas tullakseen hyödynnetyksi minkään ulkoisen rakenteen ehdoilla. Kyse ei siis ole uhrauksesta, jossa luopuisimme mieluisista mahdollisuuksista, vaan siitä, että muodon rajoitteet ylenpalttisesti ylittäneenä ei maagikolla lopulta ole enää maailmallista velvollisuutta täytettäväksi. Tällöin ei synny luhistumista sisäänpäin kuten mustan aukon prosessissa, vaan pidättävien rakenteiden annihilaatio räjähtämisenä valkeudeksi.

Sillä Valkean veljen saavuttaessa askensionsa on kyse siitä, että mikään kyseisessä ajanhetkessä saavutettavissa oleva muoto ei enää palvele tarkoitusta, eikä uhraus osallistumisena muotojen elämään ole enää mielekäs. Tällöin mortifikaatio ei ole moraalinen ponnistus, vaan kyseessä on päin vastoin ponnistuksen jättäminen tarpeettomana. Sillä loppujen lopuksihan se ei ole kuolema vaan elämä, joka edellyttää mieleltä jatkuvaa kilvoittelua.

Valkean vaiheen mortifikaatiossa – mortifikaatiossa elävöitymisen kautta – on kyse siitä, että vanha maailma ikään kuin kuoriutuu pois. Salatieteen kielellä voisimme sanoa, että karkea aines riisutaan eteerisemmän voimaprinsiipin (linga) yltä. Näin tehnyt maagikko ei suinkaan kuole, vaan on elävämpi kuin koskaan; yhtä kaikki ne jotka eivät ole olleet hänen suoraa oppilaspiiriään eivätkä siten saa vuodatusta näin purkautumaan pääsevistä voimista voivat kuvitella, että häntä ei enää persoonallisena olentona ole olemassa. Oppilaat tietävät paremmin: mystisissä, intuitiivisissa ja jopa arkisissa kokemuksissaan he kokevat eittämättömän persoonallisena ja omintakeisena sen olennollisen voiman, joka vielä hetki sitten käytti inhimillistä ruumista opetustensa esiintuomiseen.

* * *

Nyt käsillä oleva vuodenjuhla kuuluu aaveille ja vainajien hengille – ja heihin kuulumme maagikon katseen alla kaikki me arkeen sidotut ihmiset. Hymyilimme sitten tai itkimme, elimme itsellemme tai toisille, perheelle, ystäville tai vaikkapa aatteelle, teimme työtä tai taidetta, niin kaikissa tapauksissa tämä elämämme on suuri naamiojuhla, jossa vain kulissit näennäisesti vaihtelevat. Kuinka laajaksi tahansa levitämmekin elämämme piirin, niin vaikka hallitsisimme koko maailmaa, ulkoinen saavutuksemme olisi vain kuin mielipuolen näkemä uni, sillä mikään ei ole ehdotonta paitsi yhteys ikuiseen Merkitykseen. Paradoksaalisesti: mitä suurempi on voimaantuminen, mitä suurempi visio, sitä kauemmas huomaamme kyvyissä ja ajattelussa kulkeneemme siitä, mikä nykyään hahmottuu ihmisyydeksi. Elämä vie kaiken.

Intentio, intuitio ja intensiteetti; âtma, buddhi ja manas. Mitä väkevämmiksi nämä käyvät, sitä läpinäkyvämmäksi käy maailman peittävä harmaa savu, kunnes kaikki katoaa valoon. Syntyy sisäinen riemu, jota ulkoinen muoto ei kykene pidättämään. On aika jättää tomu ja varjo, syntyä todellisempaan elämään.