Nykykulttuurimme on siinä määrin keskittynyt materiaan, että se on muodostanut jopa sairaalloisen pelon kuolemaa kohtaan. Useimmiten kuolemantapaus esimerkiksi suvussa järkyttää asianomaisia niin syvästi, että koko muu elämä pysähtyy. Monesti tämä saattaa johtaa yksittäisten ihmisten hermoromahduksiin, kun he oivaltavat, että he ovat myös itse tämän samaisen lain alaisia, jota ei pysty väistämään eikä petkuttamaan.
Mistä tämä kumma käsitys sitten johtuu? Kuoleman luonnottomuuden korostaminen tuntuu olevan nimenomaan länsimaisen kulttuurimme ominaisuus. Mikäpä olisi sen luonnollisempaa kuin elävien olentojen syttyminen ja sammuminen, samalla tavoin kuin tapahtuu taivaankappaleille, kaukaisille tähdille. Ne loistavat aikansa, kunnes yhtäkkiä ovat poissa.
Niiden olemassaolo ei ole kuitenkaan yhdentekevää. On olennaista mitä tapahtuu sinä aikana, joka sijoittuu syntymän ja kuoleman, mikäli tällaista loppumisen termiä halutaan yleistäen käyttää kaikesta olevasta, välillä. Tätä väliä me ihmiset kutsumme elämäksi. Tähden tapauksessa sen elämäntehtävään kuuluu sitä ympäröivien planeettojen ja muiden kappaleiden energisointi. Se myös ns. varustaa maailmankaikkeutta polttoprosessinsa ylijäämämateriaalilla, joka virtaa kaikkialle avaruuteen ja ilmentyy loppujen lopuksi jossakin toisessa muodossa. Tällä tavoin nykytiede opettaa meidänkin jokaisen atomimme syntyneen.
Tällainen kosminen mittakaava ja yleistys saattaa kuitenkin meistä pienistä ihmisistä tuntua hieman kaukaiselta ajattelumallilta. Mikä kuolemassa on niin pelottavaa? Varmasti yleisin materialistinen käsitys on, että silloin kaikki loppuu. Sen jälkeen minua ei ole enää olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. Mikäli ajatellaan materian näkökulmasta ovat ihmisolennot vain kiertokulun osanen, joka palaa luonnon rakennusaineeksi ihmisen kuoltua. Onkin ehkä mielenkiintoisempi kysymys mitä tämä ”minuus” on, jonka häviämisestä olemme niin huolissamme. Monet varmasti ajattelisivat sen olevan persoonallinen tietoisuutemme. Mutta miksi materialisti olisi tästä lainkaan kiinnostunut, jos kaikki on lopulta vain materiaa? Eikö tämä tietoisuuskin silloin ole vain sähköimpulsseja elimessä nimeltä aivot?
Kuoleman pelkäämisen sijaan sitä olisi hyvä koittaa lähestyä jostakin toisesta näkökulmasta. Okkulttisessa perinteessä tunnetaan yleisesti termi mortifikaatio. Sillä tarkoitetaan, karkeasti esitettynä, itsensä kuolettamista maailmalle. Itse näen tämän tietynlaisena sisäisten, mahdollisesti virheellisten ja/tai valheellisten, rakenteiden maahan polttamisena, jotta voidaan rakentaa hedelmällinen maaperä uudenlaisia, kenties totuudellisempia, periaatteita varten. Avain tämän prosessin ymmärtämiseen voi löytyä kuolemaan suhtautumisen tavassa. Pelkäämisen sijasta olisi opittava rakastamaan kuolemaa, jopa siinä määrin, että on valmis ”uhraamaan itsensä”, ts. fyysisen ruumiinsa, sille suurelle tuntemattomalle, joka kuitenkin on meidän kaikkien nähtävillä joka-aikaisesti.
Eikö muka kaikki materia kuole ja synny uudelleen joka hetki? Molekyylit sulautuvat toisiinsa ja lakkaavat olemasta, ihmisihon solut kuolevat ja uusiutuvat. Aurinko tuhoaa loputtomasti itseään ikuisen tulensa loimussa, mutta valollaan antaa elämää ympärilleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.
Tunnettu kristillinen vertauskuva löytyy jakeista:
”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” -Joh. 3:16
Mitä tämä tarkoittaa? Kipinä Jumalaa löytyy meistä kaikista, meidän kaikkien sisältä, vaikka se suuressa osassa nykyajan ihmisiä esiintyykin uinuvana. Se on kuitenkin potentia, joka voi aktualisoitua. Se on mahdollisuus. Tämä kipinä täytyy valjastaa rakkauden vaunujen eteen, joka ei tunne epäluuloja mitään tai ketään kohtaan. Se rakastaa myös kuolemaa, samalla tavoin kuin se sädehtii voimaansa kaikkeen luotuun ja luomattomaan. Mikä sitten on poika? Se on ihminen, jokainen meistä, sukupuoleen katsomatta. Se on uhrattava ”ikuisuuden alttarilla”, mutta ei pelon vuoksi, vaan ikuisen rakkauden. Tämän rakkauden kautta on lähestyttävä kaikkea mikä lähestyttävissä on, sillä se on voima joka yhdistää ja sen kautta on Ykseys käsitettävissä.