Avainsana-arkisto: pimeys

Intuitio ja kuoleman polku

Paljon puhuttu intuitio ja itsensä kuuntelu ovat saaneet jo niin vesitetyn sävyn, ettei kyseisiä termejä mielellään erityisemmin käyttäisi. Silti tämän sanattoman sisäisen äänen kuunteleminen on tärkeimpiä välineitä, joilla seurata itsenäistä polkua, joka ei ole sovinnaisuuksien ja näennäisyyksien sitoma.

Korostuneen tervehenkisyyden ja ulkoisten asioiden pitäminen henkisen kehityksen mittareina herättävät inhoa, joka ajaa kysymään, mitä todella on sisäisen äänen seuraaminen ja mitä tekemistä sillä on sen kanssa, miltä asiat ulospäin näyttävät. Toisaalla voidaan nähdä yhtä lailla pinnallista pimeyden korostamista ulkoisen vaikutelman vuoksi.

Intuition seuraaminen ei aina johda terveelliseen elämään tai mukaviin henkisiin harrastuksiin. Se voi tuoda tielle, joka näyttää itsetuhoiselta. Syöksee kuiluun, jossa tie on valoton ja kulkeminen vaivalloista. Jokaisen askeleen eteen on tehtävä suunnattomasti työtä ja yksikin harha-askel saattaa johtaa yhä syvemmälle pimeään. Silti näiden syvyyksien ahjoista kaivetaan timantteja, joiden kauneutta harvat osaavat sanoin kuvailla, joiden eheys tekee niistä ihmisen maailmassa ikuisia, mutta joille ei ehkä kukaan nykymaailmassa anna arvoa. Tämä tie ei ole muodollisen opin, vaan kokemuksen tie, jolla kulkemiseen ei ole valmiita karttoja. Se on pimeyden ja tuntemattoman rakastamista, johon vain rohkeat kykenevät. Se käy vastaan sitä, mikä meille on opetettu; kaikkea minkä olemme oikeaksi olettaneet ilman arviointia ja mitä itsestämme olemme väärin luulleet. Se heijastaa itsestään kaiken piilotetun, jota kulkija kantaa mukanaan ja sen hiljaisuudessa kaikuu jokainen sana voimakkaana.

Koska sisäisen äänen tarkoituksena ei ole kerryttää huonoa karmaa tai helliä ihmisen heikkouksia, ohjaa se myös ajallaan pois siitä, mille ei enää ole tarvetta, jonka oppi on jo omaksuttu, ja näissä käännekohdissa mitataan ihmisen kyky uudistua ja seurata opastajaansa, jonka kanssa tulla yhä enemmän yhdeksi. Pimeyden läpi kulkeva polku pitää myös rauhan sisällään kun merkitys elää jokaisessa hetkessä. Sen kadotessa käy pimeys syömään sielua ja ahdinko tukahduttaa hengityksen. Ja eksyminen on yhtä varmasti edessä kuin rikkoutuminen, mutta ilman niitä ei ole ikinä löydetty, ei korjattu. Sillä jos tarvetta ei olisi, ei kukaan koskaan kulkisi mihinkään, ei kokisi mitään, ja olemassaolo olisi jäänyt olemattomuuden täyttymykselliseen pimeyteen, johon se jälleen kerran tulee käymään. Ja tuo pimeys ei enää ole tuntematonta, vaan kuin äidin kohtu, jonka turvaan kaikki jälleen sulkeutuu.

Veitsenterällä, osa II

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli okkultisti-pyrkijän elämän epätoivoisia ja musertavia hetkiä ja niistä löytyvää kauneutta. Tämä kirjoitus jatkaa samaa aihetta hieman pidemmälle ja tarkemmin.

Kuilussa, antautumisen ja luopumisen tapahtuessa, pimeys joka aiemmin oli nielaista ihmisen paljastuu kirkkaudeksi, joka aiemmin oli kätketty, koska ihmisymmärrys ei ollut sitä vielä käsittänyt. Tuo kirkkaus on sisäisen Mestarin loistetta tumman naamion väistyessä hänen kasvoiltaan, aivan kuin persoonammekin takaa aukenee todellisen itseytemme kauneus. Persoonamme, kuten tumma naamiokin, perustuu suhtautumiseemme toiseuteen joko nykyään tai jossakin menneisyyden karmisissa teoissa, jotka nyt ovat kauniilla ja vaikeilla tavoilla ristinämme. Pimeyden kohdatessaan voi persoona parhaimmillaan muuntua tiedostetusti työvälineeksi sisäisen Mestarin ja itseyden käyttöön, minkä ansiosta voi syntyä ymmärrys sekä persoonaa, että sen heijastamaa ja siihen heijastuvaa toiseutta kohtaan.

Tämän seurauksena päädymme jälleen tasapainottelemaan uudenlaisten haasteiden johdattelemina. Erilaisissa epätasapainoisissa tiloissa saattaa vaihtoehtoina olla kulkeminen suuntaan, jossa persoonallisuus ja toiseus eri muodoissaan ulkopuolellamme herättävät halveksuntaa ja väheksyntää, tai toisaalta itseinho voi nousta piinaamaan kulkuamme, kun näennäisesti emme kykene yltämään korkeaan ideaaliin, joka sisällämme on virinnyt ja kenties noussut jonnekin saavuttamattomiin korkeuksiin. Erityisesti satanismin tiellä tämä on tietenkin ristiriitaista, koska ns. alempi voidaan todella nähdä jo lähtökohtaisesti yhtä olennaisena korkeimman kanssa. Pyrkijän ja okkultistin elämän kauneus ja kärsimys syntyykin siinä yhtymäkohdassa, jossa nämä ylempi ja alempi kohtaavat toistensa kanssa ja okkultisti voi toimia näissä molemmissa maailmoissa yhtä aikaa asettamatta niille vääränlaista arvoasetelmaa. Ensimmäinen näistä maailmoista on hengen maailma, joka luo ilmennyksen kauneuden, jonka kautta näemme tuon toisen maailman, joka jatkuvassa kuolemassaan syntyy yhä uudelleen uusissa muodoissa, ja myös jatkuvasti yhtyen siihen mistä se sai alkunsa, johtaen yhä lähemmäs sitä hetkeä, jossa kaikki johtaa jälleen kohti ykseyttä. Se ei ole olevaisen loppu, ainoastaan sen harhan, jossa erehdymme pitämään yksilöllistä erillisyyttä erillisyytenä hengestä. Sillä tuo saatanallinen erillisyys voi meille opettaa toiseuden ja itseyden kauneuden tavoilla, joihin perinteinen jumalusko, mihin jumalaan se sitten kohdistuukin, harvoin näyttää kykenevän. Tämä todella on kapea tie, joka tuo Hengen ilmennyksen aina uudelle tasolle, jossa laajenevan inhimillisen tietoisuuden kehä havaitsee Hengen siellä, missä aiemmin vallitsi pelkkä pimeys; oma pimeytemme, jonka luulimme olevan jotain ulkopuolista, mutta nyt näemme olevan osa itseämme.

Veitsenterällä

Silmänsä avaavalle maailma on usein hirvittävä paikka. Hän näkee itsensä ja kaikki muut elävät olennot vankeina. Oman persoonansa ja ruumiinsa sitomina, toivottomina. Maailmassa ei ole järkeä. Sille ei näy tarkoitusta. Menneiden, kuolleiden aikojen uskonnot ja tieteet ovat tulessa. Mahdotonta on myös palata siihen arkiseen elämään, jossa hiljaa kuljetaan kohti uusia hiipumisia. Tuskalliseksi käy valinta, kun tietää kuilun olevan kaikkialla ja ainoa tie on käydä sitä kohti. Mennä sinne missä ei uskonut tai tiennyt Hengen elävän. Sinne missä kuvitteli kaiken olevan tyhjää ja turhaa, jotta jälleen näkisi.

Maailman rattaiden koetellessa; kun kaikki viedään pois, eikä elämällä ole pyrkijälle annettavaa, kulkee tie veitsenterällä, jokaisena hetkenä uuden valinnan edessä. Polku käy kapeammaksi. Pelastajaa ei ole. Ainoa asia, jota saattoi seurata oli oma näkemys, jonka luotti olevan oikea. Ja sekin on kadonnut, kun koko elämä on haastettu.

Se näyttää lankeemukselta, tuntuukin siltä, mutta sitä se ei ole. Jokainen askel on kuin pudotus. Ei siitä, mikä on todellista, vaan siitä mikä oli aina vailla pohjaa. Ei jää sijaa ylpeydelle, ei kuvitelmille omasta suuruudesta. Sisällä palaa tuli, joka ei anna rauhaa. Ja se kasvaa yhä suuremmaksi, kunnes kaikki on palanut ja tuli itse ainoastaan on jäljellä. Ilman näkyvää lähdettä, palaen itse omasta voimastaan.

 

”Tiedän, että tuska on ainoaa aateluutta,

joka ei kavahda maan tomua,

ei tuonelaa, ja että mystinen seppeleeni

vaatii raskaan veronsa kaikkialla, kaikkina aikoina.

 

Mutta niin muinaisen Palmyran

kadonneet korut kuin kaikki

tuntemattomat metallitkin tai merten helmet – vaikka Sinä

itse ne asettelisit – kalpenisivat

tuossa kruunussa, jonka kauneus palaa ja leiskuu –

 

sillä se olisi kokonaan valosta tehty

hehkusta ennen alkua säteilleestä –

 

sitä kuolevaisten silmät

kaikessa kirkkaudessaan

vain himmeästi, vaikertaen peilaavat.”

(I   Siunaus – C. Baudelaire)