Avainsana-arkisto: askeesi

Kuoleman juhla

”La novita del suono e ’l grande lume
di lor cagion m’accesero un disio
mai non sentito di cotanto acume.”
(Dante Alighieri: Paradiso)

”Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus
mun sytti syytä niiden tietämähän;
halua moista tuntenut en koskaan.”

(Eino Leinon käännös)

Paljon on puhuttu mortifikaatiosta, mielen tai lihan kuolettamisesta. ”Kuolla maailmalle” on eri uskontojen askeeteille yhteinen, yleinen teema, vaikka uskonmuodosta riippuen tämä kuoleminen pyritään toteuttamaan ainakin näennäisesti erilaisista tarkoitusperistä. Kristitty munkki etsii kilvoittelullaan eroa Paholaisen hallitsemasta aineellisuudesta, hindujoogi pyrkii mielen kontrolliin ja saavuttamaan Vapautumiselleen välttämättömät mentaaliset kyvyt; buddhalainen hakee väylää, jolla mieli kykenisi sammuttamaan itsensä ja pääsemään irti vaistomaiseen elämänhaluun johtavista jaottavista ajatuksista.

On kuitenkin vielä eräs elävältä kuolemisen tapa, jota voitaisiin nimittää korostuneen luciferiseksi. Tämä tapa tai motiivi on voimakas kokemus elämästä tuon sanan hyvin syvässä merkityksessä. Pohjana ei tällöin ole kokemus tämänpuolisen elämän vähäarvoisuudesta tai tyhjyydestä vaan päinvastoin siitä, että elämän virta koetaan niin täytenä, että se enää ei sovi perinteiseen uomaansa.

Syntymää seuraa kasvu, kasvua täyttymys, rappio ja periodinen kuolema; kuolemaa jälleen sielun punnitus, tasapainon etsintä ja uuden sivun kääntäminen elämän kirjasta – uudelleensyntymä. Tämä syvemmän sielun perenniaalisuus on yksi okkultismin läpitunkevimmista teeseistä, ja vaikka sen opit voidaan ilmaista monella tavalla, nämä kaikki jättävät tietoisuuden vastuulliseksi teoistaan. Niinpä sielullistakin kuten ruumiillista kuolemaa, mortifikaatiota, seuraa aina vivifikaatio (elävöityminen, virvoittuminen), ja vivifikaatiota uudelleen mortifikaatio. Tässä jatkuvuudessa kehitys ja merkityksekkyys mahdollistuvat.

Äkkiä katsoen voi näyttää siltä, kuin mortifikaatiolla ei olisi tekemistä sielun Valkeiden vaiheiden kanssa, mutta harva väite olisi kauempana totuudesta. Sillä juuri Valkea, tietyllä tapaa täyttymyksen vaihe, johtaa sielun uuteen elämänvaiheeseen ja siten varsin käytännöllisellä tasolla ajan tullen myös sulkee oven aikaisempaan olemassaolon ilmennysmuotoon. Vanhan todellisuuden näkökulmasta kyseessä on tällöin kuolema, vaikka sielun näkökulmasta kaikkea muuta.

Eräänä tämän seikan vastaavuutena on mainittu Polkujen Kirjassa mieluiten juuri Valkeaan vaiheeseen asettuva energioiden sublimaatio: luonteva ja lopulta väistämätön irtautuminen sellaisista elämänilmaisuista, jotka tasapainottamisen kautta on saatu täytetyksi piripintaan. Vuoren harjalta seuraava askel on ylös aineettomaan ilmaan, taivaskulkijan askel.

Aivan kuten Mustassa mortifikaatiossa prosessia ylläpitää sisäinen elämäntuli, jossa uudet voimat hautuvat kuin ahjossa, samalla tapaa Valkean elämänvoiman sydämessä elää sille vastakkainen voima: puhtaan avaruuden syvyys. Juuri tuosta näennäisestä tyhjyydestä käy esiin se luomisen loiste, jonka Valkean ulkoisessa prosessissa näemme merkityksekkään elämän kaikkiallevirtaavuutena.

* * *

Valkeassa työssä se ei siten ole kärsimys vaan täyttymys, joka johtaa eroon maailmallisuudesta.

Kun kokemus Elämästä on kyllin voimakas, se ei enää mahdu mihinkään maailmallisiin määritteisiin: tullaan vaiheeseen, jossa valo on liian voimakas tullakseen hyödynnetyksi minkään ulkoisen rakenteen ehdoilla. Kyse ei siis ole uhrauksesta, jossa luopuisimme mieluisista mahdollisuuksista, vaan siitä, että muodon rajoitteet ylenpalttisesti ylittäneenä ei maagikolla lopulta ole enää maailmallista velvollisuutta täytettäväksi. Tällöin ei synny luhistumista sisäänpäin kuten mustan aukon prosessissa, vaan pidättävien rakenteiden annihilaatio räjähtämisenä valkeudeksi.

Sillä Valkean veljen saavuttaessa askensionsa on kyse siitä, että mikään kyseisessä ajanhetkessä saavutettavissa oleva muoto ei enää palvele tarkoitusta, eikä uhraus osallistumisena muotojen elämään ole enää mielekäs. Tällöin mortifikaatio ei ole moraalinen ponnistus, vaan kyseessä on päin vastoin ponnistuksen jättäminen tarpeettomana. Sillä loppujen lopuksihan se ei ole kuolema vaan elämä, joka edellyttää mieleltä jatkuvaa kilvoittelua.

Valkean vaiheen mortifikaatiossa – mortifikaatiossa elävöitymisen kautta – on kyse siitä, että vanha maailma ikään kuin kuoriutuu pois. Salatieteen kielellä voisimme sanoa, että karkea aines riisutaan eteerisemmän voimaprinsiipin (linga) yltä. Näin tehnyt maagikko ei suinkaan kuole, vaan on elävämpi kuin koskaan; yhtä kaikki ne jotka eivät ole olleet hänen suoraa oppilaspiiriään eivätkä siten saa vuodatusta näin purkautumaan pääsevistä voimista voivat kuvitella, että häntä ei enää persoonallisena olentona ole olemassa. Oppilaat tietävät paremmin: mystisissä, intuitiivisissa ja jopa arkisissa kokemuksissaan he kokevat eittämättömän persoonallisena ja omintakeisena sen olennollisen voiman, joka vielä hetki sitten käytti inhimillistä ruumista opetustensa esiintuomiseen.

* * *

Nyt käsillä oleva vuodenjuhla kuuluu aaveille ja vainajien hengille – ja heihin kuulumme maagikon katseen alla kaikki me arkeen sidotut ihmiset. Hymyilimme sitten tai itkimme, elimme itsellemme tai toisille, perheelle, ystäville tai vaikkapa aatteelle, teimme työtä tai taidetta, niin kaikissa tapauksissa tämä elämämme on suuri naamiojuhla, jossa vain kulissit näennäisesti vaihtelevat. Kuinka laajaksi tahansa levitämmekin elämämme piirin, niin vaikka hallitsisimme koko maailmaa, ulkoinen saavutuksemme olisi vain kuin mielipuolen näkemä uni, sillä mikään ei ole ehdotonta paitsi yhteys ikuiseen Merkitykseen. Paradoksaalisesti: mitä suurempi on voimaantuminen, mitä suurempi visio, sitä kauemmas huomaamme kyvyissä ja ajattelussa kulkeneemme siitä, mikä nykyään hahmottuu ihmisyydeksi. Elämä vie kaiken.

Intentio, intuitio ja intensiteetti; âtma, buddhi ja manas. Mitä väkevämmiksi nämä käyvät, sitä läpinäkyvämmäksi käy maailman peittävä harmaa savu, kunnes kaikki katoaa valoon. Syntyy sisäinen riemu, jota ulkoinen muoto ei kykene pidättämään. On aika jättää tomu ja varjo, syntyä todellisempaan elämään.