Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli okkultisti-pyrkijän elämän epätoivoisia ja musertavia hetkiä ja niistä löytyvää kauneutta. Tämä kirjoitus jatkaa samaa aihetta hieman pidemmälle ja tarkemmin.

Kuilussa, antautumisen ja luopumisen tapahtuessa, pimeys joka aiemmin oli nielaista ihmisen paljastuu kirkkaudeksi, joka aiemmin oli kätketty, koska ihmisymmärrys ei ollut sitä vielä käsittänyt. Tuo kirkkaus on sisäisen Mestarin loistetta tumman naamion väistyessä hänen kasvoiltaan, aivan kuin persoonammekin takaa aukenee todellisen itseytemme kauneus. Persoonamme, kuten tumma naamiokin, perustuu suhtautumiseemme toiseuteen joko nykyään tai jossakin menneisyyden karmisissa teoissa, jotka nyt ovat kauniilla ja vaikeilla tavoilla ristinämme. Pimeyden kohdatessaan voi persoona parhaimmillaan muuntua tiedostetusti työvälineeksi sisäisen Mestarin ja itseyden käyttöön, minkä ansiosta voi syntyä ymmärrys sekä persoonaa, että sen heijastamaa ja siihen heijastuvaa toiseutta kohtaan.

Tämän seurauksena päädymme jälleen tasapainottelemaan uudenlaisten haasteiden johdattelemina. Erilaisissa epätasapainoisissa tiloissa saattaa vaihtoehtoina olla kulkeminen suuntaan, jossa persoonallisuus ja toiseus eri muodoissaan ulkopuolellamme herättävät halveksuntaa ja väheksyntää, tai toisaalta itseinho voi nousta piinaamaan kulkuamme, kun näennäisesti emme kykene yltämään korkeaan ideaaliin, joka sisällämme on virinnyt ja kenties noussut jonnekin saavuttamattomiin korkeuksiin. Erityisesti satanismin tiellä tämä on tietenkin ristiriitaista, koska ns. alempi voidaan todella nähdä jo lähtökohtaisesti yhtä olennaisena korkeimman kanssa. Pyrkijän ja okkultistin elämän kauneus ja kärsimys syntyykin siinä yhtymäkohdassa, jossa nämä ylempi ja alempi kohtaavat toistensa kanssa ja okkultisti voi toimia näissä molemmissa maailmoissa yhtä aikaa asettamatta niille vääränlaista arvoasetelmaa. Ensimmäinen näistä maailmoista on hengen maailma, joka luo ilmennyksen kauneuden, jonka kautta näemme tuon toisen maailman, joka jatkuvassa kuolemassaan syntyy yhä uudelleen uusissa muodoissa, ja myös jatkuvasti yhtyen siihen mistä se sai alkunsa, johtaen yhä lähemmäs sitä hetkeä, jossa kaikki johtaa jälleen kohti ykseyttä. Se ei ole olevaisen loppu, ainoastaan sen harhan, jossa erehdymme pitämään yksilöllistä erillisyyttä erillisyytenä hengestä. Sillä tuo saatanallinen erillisyys voi meille opettaa toiseuden ja itseyden kauneuden tavoilla, joihin perinteinen jumalusko, mihin jumalaan se sitten kohdistuukin, harvoin näyttää kykenevän. Tämä todella on kapea tie, joka tuo Hengen ilmennyksen aina uudelle tasolle, jossa laajenevan inhimillisen tietoisuuden kehä havaitsee Hengen siellä, missä aiemmin vallitsi pelkkä pimeys; oma pimeytemme, jonka luulimme olevan jotain ulkopuolista, mutta nyt näemme olevan osa itseämme.