Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2016

Jumala ja Jumalatar

Veljeskunnan blogissa on viime kuukausina julkaistu puheenvuoroja sukupuolikysymyksestä Azazelin Tähden viitekehyksessä. Omissa kirjoituksissani olen kirjoittanut aiheesta paljonkin. Koska aihe on hienovarainen, jonkinlainen tiivistys tai kommentaari lienee kuitenkin paikallaan.

Usein törmäämme ideaan, jonka mukaan naiseuden pyhittäminen ja tiettyjen inhimillisten tai universaalien ominaisuuksien (esimerkiksi kauneus, lempeys, rakkaudellisuus) naisellistaminen olisivat ”alistamista jalustalle nostamisen kautta”. Moderni humanistinen ajattelu lähtee sen sijaan mieluummin siitä, että sukupuoliarkkityypit tulisi mieluummin hylätä kuin pitää ne keskustelussa positiivisinakaan rakenteina. Henkilökohtaisesti koen sen sijaan niin, että sukupuoliarkkitypiikan riisumisen pyrkimys merkitsee pikemminkin käytännössä vallallaolevan miehistävän kulttuurin huomaamatonta hyväksymistä. Mielestäni naiseuden latistaminen miehisyyden hyveiden kautta tarkasteltavaksi on vuosituhantisen sovinistisen machokulttuurin viimeinen ja suurin voitto.

Puhuttaessa näin abstraktilla tasolla, joka kuitenkin liittyy niin vahvasti ajankohtaiseen kulttuuriin, eri ihmiset toimivat kuitenkin hyvin erilaisten mielleyhtymien pohjalta. Näiden subjektiivisten assosiointien vuoksi asiat on hyvä maadoittaa esimerkein.

1800-luvun lopun esoterian renessanssissa kaksi ehkäpä merkittävintä yksittäistä hahmoa olivat H.P. Blavatsky ja S.L. MacGregor Mathers. Blavatsky ystävineen perusti Teosofisen Seuran 1875 ja Mathers ystävineen Golden Dawnin 1887. Nämä kaksi ryhmää olivat monessa suhteessa komplementaariset, toisin sanoen suhtautumistavoissaan vastakkaiset ja juuri siten toisiaan täydentävät. Eräs mielenkiintoinen komplementaarinen tekijä oli, että Blavatsky oli nainen jolla oli misogynistisiä taipumuksia, ja Mathers puolestaan erittäin feministisesti kokeva mies. Siinä missä Blavatsky paikoin suoranaisesti samaisti kirjoituksissaan naisen symboliseen pahaan (The Secret Doctrine), Mathers esitti, että mikäli naisille sallittaisiin vapaa kilpailu miesten kanssa, he pian syrjäyttäisivät nämä kaikilla osa-alueilla ilmentämällään ylivertaisuudella (The Book of the Sacred Book of Abramelin the Mage).

Kumpikin näistä aikansa ja länsimaisen esoterian myöhemmän kehityksen kannalta avainasemassa olleista okkultisteista eläytyi siten voimakkaasti ihannoiden sukupuoleen, jota itse ei fyysisesti edustanut. Kyseessä on varsin yleinen käytäntö, tai yleinen vaihe, yksilön esoteerisessa kehityksessä. Samankaltaisia sukupuolirajojen häivyttämisiä, muuntamisia ja rituaalisia yhdistelyjä tunnemme shamanistisista, maagisista ja jopa papillisista käytänteistä, lähtien hamasta muinaisuudesta ja jatkuen nykypäivään. Näissä käytänteissä on kuitenkin yleistä se, että sukupuoliarkkitypiikan kautta haetaan voimaantumista: kummasta tahansa sukupuolesta haetaan sen intensiivisiä, pyhiä elementtejä, sen sijaan että sukupuolet tai jompi kumpi sukupuoli pyrittäisiin kiistämään ideatasolla tai käytännössä.

Fyysinen sukupuoli ei ole ensisijaisen merkityksekäs henkisiä ja okkulttisia sukupuoliarkkityyppejä pohdiskeltaessa, mutta väittää että sukupuolella sinänsä ei ole ehdottomia merkityksiä olisi sama kuin väittää, että pariston käytön kannalta sen napaisuuksilla ei ole merkitystä. Niillä on valtava merkitys, mutta tuo merkitys ei ole arvottavaa laatua. Jos esitämme että miehinen tai naisellinen tapa on ylivertainen, se on ylivertainen vain tiettyyn hetkeen tai tiettyyn kulttuuriseen kauteen tai rakenteeseen nähden: okkultistille on lähtökohtaisesti ilmiselvää, että kumpikaan napaisuus ei voi eksistoida ilman vastavoimaansa, ei ole mitään ilman toistaan, eikä kumpikaan siten ole viime kädessä toinen toistaan korkeampi. Yhtä kaikki napaisuuksien merkitys henkisen aivan kuten psykologisen tai fyysisenkin synnyn ja kehityksen mahdollistamisessa on äärimmäisen tärkeä tekijä, todellakin kaikkien näiden sine qua non. Että tuo pohjimmainen kaksinaisuus on nähtävä vielä niitäkin laajemman holistisen ykseyden sisällä ei ole vasta-argumentti, vaan kantava argumentti siihen, että rakkaus ja kehitys toimivat aina kummankin käden teiden kautta.

Kosminen ”mies” ja ”nainen”, tai Jumala ja Jumalatar, uros ja naaras, lukemattomine virtauksineen ja attribuutteineen, ovat käytännössä kaikissa rakenteissa muodostaneet koko okkulttisen rakenteen apparaatin, jonka kautta kehitys aikaansaadaan. Osin leikittelemällä (sillä kaikkeen olemiseen liittyy leikki, jumalten peli, lîlâ), mutta ennen kaikkea vakavasti operoimalla näillä napaisuuksilla hengen tai sielun tai fyysistenkin ainesten alkemisti aikaansaa erilaiset puhdistamisen, erilaistamisen, yhdistämisen jne. tilat. Pyrkimys on ykseyteen ja toiminta ykseyden kautta, mutta työvälineet tämän työn tekemiseen ovat väistämättä arkkityyppisiä.

Kaikkinainen naisasialiike tai miesasialiike, kaikenlainen yhteiskunnallinen kädenvääntö sukupuolten tai ylipäänsä minkä tahansa asioiden välillä on eksoteriaa, siis okkultismin vastakohta: sellaiset tekijät on tärkeästä syystä kielletty aitojen okkulttisten seurojen sisällä, ja sellaisiin ryhtyvät esoteeriset seurat putoavat välittömästi profaanin kategoriaan. Tämä ei tarkoita etteivätkö sellaiset liikkeet voisi epäilemättä olla tarpeellisia omalla eksoteerisella alueellaan, yhteiskunnassa. Ne ovat, joskin okkultismilla on jälleen oma mielipiteensä siitä, kuinka yhteiskunnan tulisi sisäiseen politiikkaansa suhtautua – nimittäin eettisesti ja kokonaisvaltaisesti. Okkultismi ei ole yhteiskuntavastaista, mutta sen mielenkiinto kohdistuu toisaalle, yksilöön – tämä on ehdoton eikä ehdollinen edellytys. Okkultisti voi samalla olla aktiivinen yhteiskunnassa, mutta nämä kaksi ovat hänelle tällöin kaksi eri asiaa, sillä okkultistina hän on alisteinen kokonaan toisenlaisille tekijöille kuin suhteessaan yhteisöön. Kuten sanoi Jeesus: Antakaamme Jumalalle se mikä Jumalalle kuuluu, ja keisarille se mikä keisarille kuuluu. Nämä eivät ole yhteismitallisia asioita. Ne käyttävät yhteistä kieltä, mutta vetävät sitä eri suuntiin, toinen toisiltaan poispäin. Siksi toinen neuvo samalta opettajalta kuuluu, että ihminen ei voi palvella kahta herraa. Kunnioittaa hän kyllä voi molempia.

Siten Azazelin Tähden jäsen voi omassa elämässään suhtautua sukupuolikysymykseen millä tahansa hyväksi katsomallaan tavalla, mutta seuran sääntöjen puitteissa hän ei saa ryhtyä esittämään yhteiskunnallisia näkemyksiä yhden tai toisen ismin puolesta. Kaikki hänen näkemyksensä kuuluvat okkulttisen työn kentälle, eikä hän halua ylleen puettavan yhteiskunnallisen uudistajan länkiä, saati kylkeensä poliittisten toimijoiden kannuksia. Okkulttiseen työhön mahtuu vain yksi ismi, ja se on okkultismi. Muut liput on jätettävä pois, ja niiden sijaan puhumme henkilökohtaisista painotuksista, jotka puolestaan voivat olla mitä vain – mieheyden tai naiseuden erilaisia käytänteitä painottavaa, molempiin palaavaa, tai kumpaakin yhtä lailla kritisoivaa. Napaisuuden kielestä emme okkultismin alkemiallisessa kielessä kuitenkaan pääse käytännössä irti, jos emme halua polttaa omia siltojamme tai polkujamme poolien varassa toimivaan kehitykseen.

Erityisen totta tämä on satanistisessa okkultismissa, myös ylöspäisellä tiellä, sillä juuri Saatana edustaa poolien välistä kitkaa ja siitä leimahtavaa luomisen – ja hävityksen – tulta. Tuo tuli on meille pyhä, siinä missä eksoteerinen luostarikäytäntö vannoo mieluummin kastraation (henkisen tai fyysisen) ja mahdollisimman täydellisen luomisesta pidättäytymisen nimeen. Tähän me vastaamme: Miksi siis mitään on olemassa? Jos Absoluutille parasta on vetäytyä itseensä, kuinka kosmos on koskaan syntynyt? Toisin sanoen, Saatanalla eli luomistulella on todistetusti metafyysinen merkitys. Lähtien ”scintilloista” eli kosmisen alkutulen henkisistä kipinöistä ja päätyen ihmisen taiteelliseen tai biologiseen luomistyöhön, universumi elää aina kahden poolin varaan rakentuen. Näitä pooleja ei tule arvottaa, paitsi tilannesidonnaisesti, mutta niitä ei voi myöskään hylätä. Asia on sama kuin ”oikean käden” ja ”vasemman käden” teiden suhteen: emme voittaisi mitään hylkäämällä nimitykset, joita voimme käyttää maailman laajempaan ymmärtämiseen. Olennaista on tajuta, että molemmissa on oma tarpeellinen puolensa. Ja aivan kuten näistä kahdesta yhtä hyvästä Azazelin Tähti painottaa kulttuurisidonnaisista ja ajallisista syistä retorisesti jälkimmäistä, samoin kulttuurisidonnaisista ja ajallaisista syistä painotamme usein retorisesti naiseuden arkkityyppejä enemmän kuin miehisiä, koska kulttuuri on täynnä maskuliinisten arkkityyppien ylikorostuneisuutta. Näitä valintoja ei kuitenkaan ole tehty kulttuurin ehdoilla, vaan päin vastoin kulttuurin virtausta vastaan, mahdollistamaan yksilöille okkulttista laaja-alaisuutta ja syvyyttä.

Palatakseni edellä esitettyyn historialliseen esimerkkiin, niin Blavatskyn kaltainen miehinen nainen kuin Mathersin kaltainen naisellinen mies olisivat molemmat äärimmäisen arvokkaita jäseniä veljeskunnassa, ja kummallakin olisi oikeus esittää omat erilaiset näkemyksensä niin kauan, kuin kyse on okkultismin käytännöistä eikä yhteiskunnallisten lippujen kantamisesta ei-yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Esittää näkemyksiä kuten ”perinteisillä sukupuolirooleilla voisi hyvinkin olla jotain annettavaa” tai ”perinteiset sukupuoliroolit olisi hävitettävä” ovat siten molemmat hyväksyttäviä esoteerisen diskurssin sisäisessä debatissa, sillä ne molemmat voivat antaa käyttöömme erilaisia mahdollisuuksia soveltaa eri vaiheisiin ja eri tilanteisiin edellä mainittuja arkkityyppisiä työvälineitä.

Simone de Beauvoir esitti klassikkoteoksessaan ”Toinen sukupuoli” kysymyksen ”Onko naisellisuus jotakin munasarjojen eritettä vai jokin platonilaisen taivaan kiintotähti?” Sen retorisuudesta huolimatta okkultistille vastaus on selvä: se on nimenomaan jälkimmäistä. ”Platonilainen taivas” voi herättää hymähdyksiä yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta okkultismi uskoo siihen tiukasti: arkkityypit ovat totta, ja juuri tässä arkkityyppien jumalallisessa maailmassa toteutuu omaamme todempi ontologia. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että henkisessä prosessissaan ihmiselle ei ole luvallista – tai tosiasiassa edes mahdollista – operoida vain jonkin tai joidenkin arkkityyppien kautta: niitä kaikkia tarvitaan, ja myös tämä on ehdoton vaatimus. Viikon seitsemästä päivästä jokainen toimii eri arkkityypin alaisuudessa, ja yhtä mahdotonta kuin jättää elämättä tietyt päivät viikosta on ihmisen toteuttaa okkulttinen prosessinsa ilman osallisuutta joihinkin arkkityyppeihin.

Tulossa olevaan Unseen Fire -lehtemme toiseen numeroon olin alun perin valmistamassa kirjoitusta, jossa olisin käsitellyt luonnon käsitettä ja naiseutta. Ajan puute kuitenkin vaati keskittymään muihin töihin, ja niinpä kyseinen artikkelini jäi lehteen valmistumatta. Koska tuossa yhteydessä olin käsittelemässä sukupuolisymboliikan syvempiä kerroksia, olisi mukana ollut mm. käänteinen muoto Fosforoksen esittämästä arkkityyppien sukupuolitaulukosta, sillä väitteeni mukaan rajatiloissa nämä arkkityypit kääntyvät päinvastaisiksi: Kuu, joka eksoteerisesti on naisellinen, kääntyy salaisissa vaiheissaan miehiseksi; Mars, joka eksoteerisesti on miehinen, kääntyy mysteerioissa punaiseksi naiseksi, ja niin edelleen. Samoin ne arkkityypit jotka esimerkiksi Azazelin Tähden ulkoisessa järjestelmässä edustavat molempia sukupuolia eivät rajatiloissa edusta kumpiakaan, ja vice versa, ja vivahde-erotkin taipuvaisina suuntaan tai toiseen kääntyvät vivahteiksi päinvastaiseen. Asia on tavattoman syvä, ja se on tavattoman merkityksekäs. Samalla nämä ovat myös asioita, jotka eksoteristin eli maailmallisen ihmisen kannalta voivat tuntua niin kaukaisilta, että niiden merkityksekkyyttä ei oikein pysty edes ajatuksena näkemään, aivan kuten kieltä hädin tuskin osaava henkilö ei ymmärrä paljoa puhetta jonkin kieliopillisen kohdan ympärillä, vaikka pieni lauseopillinen muunnos vaihtaisikin koko virkkeen merkityksen päinvastaiseksi.

Uskonnollis-filosofinen taakkamme on raskas johtuen menneisyyden vääryyksistä. Monoteismin tultua raskaasti väärinkäsitetyksi jo kauan sitten meille on periytynyt hallitseviksi uskonnollisuuden muodoiksi sellaisia, jotka nimenomaan pyrkivät tekemään yllä mainitun virheen: toteuttamaan vain tietyt arkkityypit ja jättämään toteuttamatta muut. Paradoksaalinen uskontokäsitys on ollut näissä monoteismin muodoissa se, että Jumala on samalla yksi ainoa ja kuitenkin Isä, eli mies. Toisin sanoen, ikään kuin kosmisesti ääretön ja samalla kuitenkin jopa ihmisyydenkin näkökulmasta puolinainen. Sanalla sanoen tällainen voi olla vain taikauskoa, mitä eksoteerisin ja yhteiskunnallisin viritys vailla tasapainoa, ja sellaisena se johtaa – ja on johtanut – väärinymmärrykseen, sortoon, pahuuteen. Jumala kuoli lännessä, koska Jumalatar oli meillä tapettu jo aikaisemmin. Se mikä jumalasta oli jäänyt jäljelle, oli näin ollen vain karkea, voimaton väärennös – Jumalan nimen vääristellen omaksunut paha henki, kuten asian esittivät gnostikot. Juuri johtuen tästä ”Isän” yliarvostuksesta ja ”Äidin” aliarvostuksesta henkisissä asioissa johtui länsimaiseen kulttuuriin sittemmin sen oidipaalinen perussävy, jossa tämänpuolisuus otti vallan ja pyhän ideakin rappeutui niin kokonaan, että enää ei edes filosofisesti ymmärretä koko käsitettä. Kartesiolainen dualismi (René Descartesin ajatus hengestä ja ruumiista toisistaan erillisinä asioina) ja ihminen erillään niin hengestä kuin aineestakin olivat seurausta juuri tästä olemassaolon ykseydellisen peruskaksinaisuuden hylkäämisestä. Kuitenkin jokaisen tosi okkultismin sydämessä elää väistämättä herpaantumaton kunnioitus yhtälailla näihin molempiin vanhempiin, ”Taivaalliseen Isään” ja ”Suureen Äitiin”, jotka ovat yhtä ja kuitenkin vastakkaiset.

”Brahma on se mitä maailma ei ole”, kirjoitti aikanaan hindufilosofi ja okkultisti Ksemaraja. Toisin sanoen, näkyvä maailmamme joka meille on kaikki, on täydellinen käänteiskuva sen sisäisestä hengestä. Juuri sen vuoksi molemmat ovat täysin yhtä ja täysin yhtä pyhät. Sama pätee fyysisiin, psykologisiin ja henkisiin sukupuoliin ihmisessä ja olemassaolossa; ne ovat aina toinen toistensa komplementteja. Ei ainoastaan jokaisen suurmiehen takana ole nainen, vaan myös hänen sisällään, & vice versa.

 

FINIS

Pohdintoja sukupuolisuudesta, esoteriasta sekä yhteiskunnallisuudesta.

Tämä teksti on syntynyt hyvin vaivalloisesti. Sen kirjoittaminen on ollut eri tavalla vaikeaa kuin tulevan englanninkielisen vuosijulkaisumme toiseen osaan tekemäni veriuhrikuvaston sisäistä merkitystä luotaavan artikkelini kirjoittaminen viime vuonna. Jälkimmäisen artikkelin tekeminen tuntui kuin olisi käsitellyt talouslipeää lasten nähden. Käsillä oleva teksti sen sijaan on vaatinut ponnistelua erityisesti siltä osin, että huomiota on täytynyt ohjata poikkeuksellisen voimakkaasti sellaisiin uomiin, jotka pitkään jatkuneesta virtauksen puutteesta olivat jokseenkin tasaantuneet. Tarkoitus on siis käsitellä henkilökohtaiseen ja pohtivaan sävyyn sukupuolisuutta ja yhteiskunnallisuutta, sekä sitä miten ne kytkeytyvät esoteriaan.

Kirjoittamisen vaivalloisuus ei kuitenkaan merkitse että kysymys on vastenmielisestä tehtävästä. En ole vielä väsynyt toistelemaan käsitystäni siitä kuinka luovuus rakastaa rajoituksia. Vertaisinkin luovaa voimaa tältä osin vaahtoavaan kuohuviiniin – kun se kaadetaan koeputkeen, mikään ei estä sitä nousemasta; kun se kaadetaan sinkkiämpäriin, se latistuu ja tahmaa.

Sukupuolen näen parhaimmillaan juuri tällaisena rajoituksena, joka ilmaisee voimaa. Sen sitovat ja rajoittavat ominaisuudet ovat samoja jotka kohottavat ja vapauttavat. On ihmisen oikeus saada iloita ja inspiroitua sukupuolestaan. Sukupuolirooliin asettuminen tuntuu monesta luontevalta, ja se voi tuoda monia hyviä asioita, kuten turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta, tarkoituksentunnetta, voimakasta kiihotusta ja hiljaista ymmärrystä.

Ihminen voi myös ahdistua sukupuolisuudesta. Yleisesti ottaen ahdistus voi olla jokseenkin jäsentynyttä tai jokseenkin jäsentymätöntä. Sukupuoli ei ole absoluuttinen asia. Eläin- ja kasvikunta ovat tästä todistaneet aina, mutta kun ilmapiiri on meidän aikanamme muuttunut sallivammaksi, voimme nähdä myös miten ihmisessä sukupuoli on häilyvä kuin veden henki; kuka yrittää sitä tukistaa, löytää kohta nyrkistään vain kostean huokauksen. Kuten sanottua, uskon että sukupuolisuus ilmaisee voimaa joka olemuksellisesti ylittää sukupuolierot.

Itse ajattelen, että ehkä sukupuolisuuden rajat ovat kulttuurissamme vedetty pitkään niin, että niillä on ajateltu ikään kuin korostettavan taivaanrannan tyyppisiä luonnon ilmiasun kantavia muotoja, mutta onkin sen sijaan yllättävän monella vedolla myötäilty ihmisen vaurioituneen sielun turvotuksia ja haavaonteloita. Tämän puolesta todistaisi se kohtuuttomuus ja väkivalta jolla näitä rajoja on pidetty yllä.

Miten tämä asia liittyy sitten seuraamme? Yhteisöllisesti on itsestään selvä perusasia että sukupuolten tasapuolinen asema pyritään takaamaa. Kun tämä pyrkimys kohtaa esteitä, käymme purkamaan niitä määrätietoisesti mutta hellävaraisesti. Sukupuoli lähes aina värittää ihmisen kokemusta, joten oikeudenmukaisuuden lisäksi tarvitaan armollisuutta. Onko mies koskaan todella nähnyt naista, tai nainen miestä, vai katsovatko molemmat vain kuvaa joka nousee sielusta peiliksi eteemme?

Seuramme keskiössä on kuitenkin esoteria, joka olemuksellisesti on sanallisen ilmaisun ulottumattomissa. Esoterian kannalta sukupuolisuuden kieli on ihanteellinen, sillä siinä ovat ainutlaatuisesti läsnä sekä vastakohtaisuuden että yhdeksi tulemisen teemat. On silti ymmärrettävä että tämä kieli ilmaisee enemmän ja eri tavalla kuin sen kielikuvien yleisesti tunnetut merkitykset.

Jos kabbalisti sanoo että Toora on viisauden rakastajalle ikuinen neitsyt, kuin gaselli jolla on ahdas kohtu, ja jokainen syventyminen sen mysteereihin on nautinnollinen kuin ensimmäinen hääyö neitseellisen morsiamen kanssa, mitä hän tarkoittaa? Että hääyö neitsytmorsiamen kanssa on objektiivisesti jokaisen miehen hellityin eroottinen unelma? Että Raamatun lukeminen voi viisaalle aiheuttaa orgasmin? Että kohdun ahtaudella on merkitystä yhdynnässä?

Monia vähemmän kärjistyneitä mutta kätketysti samanhenkisiä kysymyksiä nousee esiin kun alamme tarkastella mystikoiden kieltä. Tuskin yleistämme liikaa jos toteamme että nämä kysymykset nousevat haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä käyttää tai ymmärtää tätä poikkeuksellisen kokonaisvaltaista kieltä

Kun puhun haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä, ei tarkoitukseni ole arvottaa. Sekä oikeaoppinen uskonnollisuus että uskontokriittisyys suhtautuvat tällaiseen intohimoon, tällaiseen sielulliseen tarpeeseen usein tarpeettomana tai jopa harmillisena taipumuksena. On totta, ettei aito henkisyys kysy edes lukutaitoa. Mutta toivottavasti voidaan myös myöntää, että tällaisen kielen ymmärtäminen ei ole puute, vaan epätavallinen lahja, arvokas itsessään.

Kun taasen  puhun kielen kokonaisvaltaisuudesta, tarkoitan että tämän kielen käyttäminen vaatii poikkeuksellisen laaja-alaista läsnäoloa. Olen pohtinut viime päivät ankarasti miten voisin tämän mystisen kielenkäytön vaatimuksia kuvailla, ja päätynyt seuraavaan: Kun ihminen lukee vaikkapa Zoharia, täytyy hänen lukemaansa ymmärtääkseen sekä herätä että nukahtaa. Hänen täytyy toisaalta kirkastaa toinen silmänsä poikkeukselliseen älylliseen valppauteen, ja toisaalta hänen pitäisi sallia sielunsa eläytyä tekstiin niin kuin hänen toinen silmänsä näkisi mahdollisen kitkattomasti soljuvaa unta.

Palatakseni Zoharin gasellivertaukseen, siinä Toora on viisautta janoavan lukijan eroottinen objekti. Mutta Toora ei minään hetkenä tyhjene gaselliin. Toora on samanaikaisesti kuin gaselli, ja erilainen kuin gaselli. Toora on yhtä aikaa eri asioita, jopa keskenään vastakkaisia asioita. Jos Toora on kuin neitseellinen gaselli, mitä tämä tarkoittaa riisuttuna eroottisista projisaatioistamme? Ymmärtääksemme, meillä on oltava hetkiä jolloin voimme vapautua sukupuolisuudestamme. Ja juuri meidän yksilöllinen sukupuolisuutemme, millainen se sitten onkin, on se voima joka meidät voi tuohon tilaan viedä.

Toora on vaikea ymmärtää, ja paikoin vaikea hyväksyä. Kun tulkitsemme Tooraa, tulkitsemme aina myös itseämme. Sen äärellä koettelemme käsityskykymme rajoja. Vaikeasti käsitettävät, etenkin moraalisesti arveluttavat kohdat pyhistä teksteistä vaativat pitkäkestoista, perinteitä kunnioittavaa ja silti ennakkoluulotonta pohdintaa. Meidän sielumme on meidän kärsivällisyydessämme.

Nyt kun kabbalisti on riittävän kauan valvonut rakastettunsa portilla, janoten pyhän tekstin sanoja enemmän kuin vettä, aina nähden kaukorakkautensa vain vilauksilta, ja elettyään pitkään harvojen lemmenviestien voimalla hänen odotuksensa lopulta palkitaan. Nyt Toora muuttuu objektista eroottiseksi subjektiksi. Suhde pyhään tekstiin on muuttunut eläväksi. Sukupuolikuvaston dynamiikka muuntuu.

Kuulostaako tämä kaikki vaikealta sulattaa? Sitä se epäilemättä on. Muistettava on kuitenkin että toinen silmä näkee unta, eikä meidän ole pyydettävä keneltäkään anteeksi sitä mitä me unessa näimme tai teimme. Silti samalla toinen silmämme valvoo valppaampana kuin koskaan. Se osaa erotella ja yhdistää. Ennen kaikkea se ymmärtää, että se mikä meitä ihastuttaa ja kauhistuttaa tässä mystisessä tekstissämme, on erottamattomassa yhteydessä omiin sisäisiin valmiuksiimme & rajoituksiimme.

Esoteerinen kutsumus ylipäänsä on hyvin vaikeasti hahmotettava asia ajassamme ja ympäristössämme. Ottakaamme esimerkki shivalaisuudesta, joka on niin olennaisesti innoittamassa myös meidän seuramme hengellisyyttä.

Milloin Shiva katsoo parhaaksi, hän heikentää maailmallisuuden vaikutusta ihmiseen, ja ihmisessä nousee halu vapautua maailmallisuudesta. Tällainen Shivan voiman laskeutuminen ihmiseen näkyy vetäytymisenä maailmasta, ja elämän järjestelemisenä uudelleen tavalla joka mahdollistaa paremmin antautumisen hengellisyydelle. Shivan vihkimystä etsivä ihminen voi olla villi tai tyyni. Shivan vihkimyksen ottanut voi olla tyyni tai villi. Tavallista on, että vihkimyksen jälkeen ihminen ei näytä muuttuvan lainkaan. Maailma pysyy ennallaan, mutta sisäisesti kaikki on toisin.

Psykologiset tutkimukset kuitenkin ovat antaneet selkeitä tuloksia siitä, että itseen keskittyminen ja maailmasta vetäytyminen johtavat helposti masennukseen, kehityksellisten haasteiden laiminlyömiseen sekä itseään ylläpitävään negatiivisuuden, syrjäytymisen ja neuroottisen avuttomuuden noidankehään. Sen sijaan ulospäin suuntautuva ja maailmaan vahvasti osallistuva yksilö pääsee positiiviseen nosteeseen, jonka imu vastaavasti alkaa tuottaa onnellisuutta, kehitystä ja pärjäävyyttä.

Kuitenkin Azazelin tähti pyrkii vaalimaan ja mahdollistamaan tällaista ongelmalliseksi koettua maailmasta itseen vetäytyvää kehityspolkua, ja tuomaan sitä esiin sisäisen mysteerinsä olennaisena painotuksena – mortifikaationa. Ja eräs tekijä jolla se pyrkii tätä työtään toteuttamaan, on rajaamalla aktiivisten jäsentensä elämää yhteiskunnallisen vaikuttamisen osalta, ainakin kun se tapahtuu näkyvästi seuran yhteydessä. (Toki tälle rajoitukselle on myös muita perusteluja, ja tämä niistä vai eräs).

On totta että sairaalloisuus ilmenee usein eristäytymisenä ja sisäisiin vaikutelmiin vajoamisena. Näissä tapauksissa tilaan liittyy toimintakyvyn lasku useilla elämän osa-alueilla. Sairaalloisesti vetäytynyt on kasvavassa määrin kykenemätön muuttamaan ulkoista tilannettaan, ja siksi hän joutuu toistuvasti sopeuttamaan nääntyvää tunne-elämäänsä ahdistavaan ympäristöönsä ja vetäytymään syvemmälle haluttomaan sieluunsa. Hän tarvitsee kipeästi ulkopuolista apua. Tällaiseen tilaan emme tietenkään tahdo itse joutua, ja vielä vähemmän tahdomme nähdä läheisemme sen vallassa.

Historia on kuitenkin täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat vetäytyneet maailmasta, ja palanneet voimaantuneina, riippumattomina, onnellisina, älyllisesti ja eettisesti uudistuneina tai – kuten tavallista -ilman että he olisivat persoonaltaan huomattavasti muuttuneet suuntaan tai toiseen. Usein he kuvailevat että he ovat löytäneet sisältään kuin kätketyn aarteen.

Itse ajattelen että tällaisen prosessin onnistumiselle hyvä mittari on ihmisen kyky toimia osana rauhanomaista yhteiskuntaa. Hän pystyy sisäisestä riippumattomuudestaan käsin kääntämään tiukatkin yhteiskunnalliset raamit kiihottamaan yksilöllistä luomisvoimaansa, ja täyttymään virkistävästä onnellisuudesta ilman ulkoista ärsykettä. Hän on muuttanut maailman muuttamalla itsensä.

Tämän prosessin turvaaminen jäsenilleen on minun nähdäkseni seuramme yksi olennaisia tehtäviä. Ja huolimatta miltä se saattaa kenestäkin kuulostaa, tälle prosessille huomion kiinnittyminen sosiaalisiin epäkohtiin tai muihin aikamme räikeisiin ilmiöihin voi muodostua vaikutukseltaan keskeyttäväksi. Ulkoisen ratkaisun etsiminen voi olla tiedostamatonta pakoa sisäisen työn haasteilta. Toki henkinen orientaatio voi johdattaa ihmisen myös yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Tällaiselle dharmalle meidän seuramme ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuuksia. Azazelin tähti ei voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille. Ennemmin se pyrkii työstämään omia painotuksiaan sellaisiin muotoihin, että niitä voidaan toteuttaa rakentavan osana kokonaisuutta.

Mortifikaatio eli musta vaihe on yksilöllinen ja intiimi prosessi jonka ei tarvitse olla poliittisesti tai uskonnollisesti sovinnainen. Toisaalta sille ei pitäisi raivata tilaa sosiaalisilla laiminlyönneillä, eikä se saa vakavasi häiritä muiden rauhaa. Väkivaltainen se ei saa olla milloinkaan.

Vaikka tämä prosessi on seuramme ytimessä, se ei kuitenkaan välttämättä kosketa seuramme kaikkia jäseniä. Se ei edes välttämättä kosketa useimpia jäseniä. Toisaalta se yhtä hyvin voi koskettaa useimpiakin jäseniä, mutta tätä olisi kohtuutonta vaatia kaikilta lähtökohtaisesti. Tällainen vaatimus voisi kummuta vain mustan vaiheen väärinymmärtämisestä. Se lisäksi että kulttuurinen ympäristömme on poikkeuksellisen huonosti sopeutuva tällaista vaihetta sietämään, vaativasti käsitettynä mortifikaatio voi tarkoittaa niin syvää epätoivoa ja kärsimystä että se voi yksinkertaisesti musertaa yksilön pysyvästi. En suosittele kenellekään itsetarkoituksellista kärsimykseen etsiytymistä, jonka käsitän epäsuoraksi väkivaltaisuudeksi.
Enemmin kysyn sellaista henkisen elämän vakautta, joka näkee siunauksen ja kirouksen tulevat samasta kädestä. Vastausta siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännön elämän tasolla, meidän on lopulta etsittävä sisältämme. Mortifikaatio, musta vaihe, on kuitenkin jotain mitä pidämme kallisarvoisena ja harvinaisena asiana.

Parhaimmillaan voimme yhteiskunnallisuudesta vapaiden, sekä epätavallisia aiheita poikkeuksellisen laajasti sietävien julkisten keskustelualustojemme kautta tarjota myös muille kuin jäsenillemme – jos ei muuta, niin – kiivaasta yhteiskunnallisesta väittelystä vapaan saarekkeen, jossa voi puhua asioista joista ei aina muualla voi puhua, ja jossa kanssakäymistä ohjaa pyrkimys yhteisymmärrykseen, lähimmäisen arvostamiseen ja tarpeettomasta kärsimyksestä vapautumiseen. Kunnianhimoinen pyrkimyksemme on saavuttaa nämä tavoitteemme paremmin kuin ihmisten yhteisöt ovat keskimäärin kyenneet. Aika lopulta näyttää missä osasimme toimia parhaiten.

Miserere, miserere, Domine!