Tämä teksti on syntynyt hyvin vaivalloisesti. Sen kirjoittaminen on ollut eri tavalla vaikeaa kuin tulevan englanninkielisen vuosijulkaisumme toiseen osaan tekemäni veriuhrikuvaston sisäistä merkitystä luotaavan artikkelini kirjoittaminen viime vuonna. Jälkimmäisen artikkelin tekeminen tuntui kuin olisi käsitellyt talouslipeää lasten nähden. Käsillä oleva teksti sen sijaan on vaatinut ponnistelua erityisesti siltä osin, että huomiota on täytynyt ohjata poikkeuksellisen voimakkaasti sellaisiin uomiin, jotka pitkään jatkuneesta virtauksen puutteesta olivat jokseenkin tasaantuneet. Tarkoitus on siis käsitellä henkilökohtaiseen ja pohtivaan sävyyn sukupuolisuutta ja yhteiskunnallisuutta, sekä sitä miten ne kytkeytyvät esoteriaan.
Kirjoittamisen vaivalloisuus ei kuitenkaan merkitse että kysymys on vastenmielisestä tehtävästä. En ole vielä väsynyt toistelemaan käsitystäni siitä kuinka luovuus rakastaa rajoituksia. Vertaisinkin luovaa voimaa tältä osin vaahtoavaan kuohuviiniin – kun se kaadetaan koeputkeen, mikään ei estä sitä nousemasta; kun se kaadetaan sinkkiämpäriin, se latistuu ja tahmaa.
Sukupuolen näen parhaimmillaan juuri tällaisena rajoituksena, joka ilmaisee voimaa. Sen sitovat ja rajoittavat ominaisuudet ovat samoja jotka kohottavat ja vapauttavat. On ihmisen oikeus saada iloita ja inspiroitua sukupuolestaan. Sukupuolirooliin asettuminen tuntuu monesta luontevalta, ja se voi tuoda monia hyviä asioita, kuten turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta, tarkoituksentunnetta, voimakasta kiihotusta ja hiljaista ymmärrystä.
Ihminen voi myös ahdistua sukupuolisuudesta. Yleisesti ottaen ahdistus voi olla jokseenkin jäsentynyttä tai jokseenkin jäsentymätöntä. Sukupuoli ei ole absoluuttinen asia. Eläin- ja kasvikunta ovat tästä todistaneet aina, mutta kun ilmapiiri on meidän aikanamme muuttunut sallivammaksi, voimme nähdä myös miten ihmisessä sukupuoli on häilyvä kuin veden henki; kuka yrittää sitä tukistaa, löytää kohta nyrkistään vain kostean huokauksen. Kuten sanottua, uskon että sukupuolisuus ilmaisee voimaa joka olemuksellisesti ylittää sukupuolierot.
Itse ajattelen, että ehkä sukupuolisuuden rajat ovat kulttuurissamme vedetty pitkään niin, että niillä on ajateltu ikään kuin korostettavan taivaanrannan tyyppisiä luonnon ilmiasun kantavia muotoja, mutta onkin sen sijaan yllättävän monella vedolla myötäilty ihmisen vaurioituneen sielun turvotuksia ja haavaonteloita. Tämän puolesta todistaisi se kohtuuttomuus ja väkivalta jolla näitä rajoja on pidetty yllä.
Miten tämä asia liittyy sitten seuraamme? Yhteisöllisesti on itsestään selvä perusasia että sukupuolten tasapuolinen asema pyritään takaamaa. Kun tämä pyrkimys kohtaa esteitä, käymme purkamaan niitä määrätietoisesti mutta hellävaraisesti. Sukupuoli lähes aina värittää ihmisen kokemusta, joten oikeudenmukaisuuden lisäksi tarvitaan armollisuutta. Onko mies koskaan todella nähnyt naista, tai nainen miestä, vai katsovatko molemmat vain kuvaa joka nousee sielusta peiliksi eteemme?
Seuramme keskiössä on kuitenkin esoteria, joka olemuksellisesti on sanallisen ilmaisun ulottumattomissa. Esoterian kannalta sukupuolisuuden kieli on ihanteellinen, sillä siinä ovat ainutlaatuisesti läsnä sekä vastakohtaisuuden että yhdeksi tulemisen teemat. On silti ymmärrettävä että tämä kieli ilmaisee enemmän ja eri tavalla kuin sen kielikuvien yleisesti tunnetut merkitykset.
Jos kabbalisti sanoo että Toora on viisauden rakastajalle ikuinen neitsyt, kuin gaselli jolla on ahdas kohtu, ja jokainen syventyminen sen mysteereihin on nautinnollinen kuin ensimmäinen hääyö neitseellisen morsiamen kanssa, mitä hän tarkoittaa? Että hääyö neitsytmorsiamen kanssa on objektiivisesti jokaisen miehen hellityin eroottinen unelma? Että Raamatun lukeminen voi viisaalle aiheuttaa orgasmin? Että kohdun ahtaudella on merkitystä yhdynnässä?
Monia vähemmän kärjistyneitä mutta kätketysti samanhenkisiä kysymyksiä nousee esiin kun alamme tarkastella mystikoiden kieltä. Tuskin yleistämme liikaa jos toteamme että nämä kysymykset nousevat haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä käyttää tai ymmärtää tätä poikkeuksellisen kokonaisvaltaista kieltä
Kun puhun haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä, ei tarkoitukseni ole arvottaa. Sekä oikeaoppinen uskonnollisuus että uskontokriittisyys suhtautuvat tällaiseen intohimoon, tällaiseen sielulliseen tarpeeseen usein tarpeettomana tai jopa harmillisena taipumuksena. On totta, ettei aito henkisyys kysy edes lukutaitoa. Mutta toivottavasti voidaan myös myöntää, että tällaisen kielen ymmärtäminen ei ole puute, vaan epätavallinen lahja, arvokas itsessään.
Kun taasen puhun kielen kokonaisvaltaisuudesta, tarkoitan että tämän kielen käyttäminen vaatii poikkeuksellisen laaja-alaista läsnäoloa. Olen pohtinut viime päivät ankarasti miten voisin tämän mystisen kielenkäytön vaatimuksia kuvailla, ja päätynyt seuraavaan: Kun ihminen lukee vaikkapa Zoharia, täytyy hänen lukemaansa ymmärtääkseen sekä herätä että nukahtaa. Hänen täytyy toisaalta kirkastaa toinen silmänsä poikkeukselliseen älylliseen valppauteen, ja toisaalta hänen pitäisi sallia sielunsa eläytyä tekstiin niin kuin hänen toinen silmänsä näkisi mahdollisen kitkattomasti soljuvaa unta.
Palatakseni Zoharin gasellivertaukseen, siinä Toora on viisautta janoavan lukijan eroottinen objekti. Mutta Toora ei minään hetkenä tyhjene gaselliin. Toora on samanaikaisesti kuin gaselli, ja erilainen kuin gaselli. Toora on yhtä aikaa eri asioita, jopa keskenään vastakkaisia asioita. Jos Toora on kuin neitseellinen gaselli, mitä tämä tarkoittaa riisuttuna eroottisista projisaatioistamme? Ymmärtääksemme, meillä on oltava hetkiä jolloin voimme vapautua sukupuolisuudestamme. Ja juuri meidän yksilöllinen sukupuolisuutemme, millainen se sitten onkin, on se voima joka meidät voi tuohon tilaan viedä.
Toora on vaikea ymmärtää, ja paikoin vaikea hyväksyä. Kun tulkitsemme Tooraa, tulkitsemme aina myös itseämme. Sen äärellä koettelemme käsityskykymme rajoja. Vaikeasti käsitettävät, etenkin moraalisesti arveluttavat kohdat pyhistä teksteistä vaativat pitkäkestoista, perinteitä kunnioittavaa ja silti ennakkoluulotonta pohdintaa. Meidän sielumme on meidän kärsivällisyydessämme.
Nyt kun kabbalisti on riittävän kauan valvonut rakastettunsa portilla, janoten pyhän tekstin sanoja enemmän kuin vettä, aina nähden kaukorakkautensa vain vilauksilta, ja elettyään pitkään harvojen lemmenviestien voimalla hänen odotuksensa lopulta palkitaan. Nyt Toora muuttuu objektista eroottiseksi subjektiksi. Suhde pyhään tekstiin on muuttunut eläväksi. Sukupuolikuvaston dynamiikka muuntuu.
Kuulostaako tämä kaikki vaikealta sulattaa? Sitä se epäilemättä on. Muistettava on kuitenkin että toinen silmä näkee unta, eikä meidän ole pyydettävä keneltäkään anteeksi sitä mitä me unessa näimme tai teimme. Silti samalla toinen silmämme valvoo valppaampana kuin koskaan. Se osaa erotella ja yhdistää. Ennen kaikkea se ymmärtää, että se mikä meitä ihastuttaa ja kauhistuttaa tässä mystisessä tekstissämme, on erottamattomassa yhteydessä omiin sisäisiin valmiuksiimme & rajoituksiimme.
Esoteerinen kutsumus ylipäänsä on hyvin vaikeasti hahmotettava asia ajassamme ja ympäristössämme. Ottakaamme esimerkki shivalaisuudesta, joka on niin olennaisesti innoittamassa myös meidän seuramme hengellisyyttä.
Milloin Shiva katsoo parhaaksi, hän heikentää maailmallisuuden vaikutusta ihmiseen, ja ihmisessä nousee halu vapautua maailmallisuudesta. Tällainen Shivan voiman laskeutuminen ihmiseen näkyy vetäytymisenä maailmasta, ja elämän järjestelemisenä uudelleen tavalla joka mahdollistaa paremmin antautumisen hengellisyydelle. Shivan vihkimystä etsivä ihminen voi olla villi tai tyyni. Shivan vihkimyksen ottanut voi olla tyyni tai villi. Tavallista on, että vihkimyksen jälkeen ihminen ei näytä muuttuvan lainkaan. Maailma pysyy ennallaan, mutta sisäisesti kaikki on toisin.
Psykologiset tutkimukset kuitenkin ovat antaneet selkeitä tuloksia siitä, että itseen keskittyminen ja maailmasta vetäytyminen johtavat helposti masennukseen, kehityksellisten haasteiden laiminlyömiseen sekä itseään ylläpitävään negatiivisuuden, syrjäytymisen ja neuroottisen avuttomuuden noidankehään. Sen sijaan ulospäin suuntautuva ja maailmaan vahvasti osallistuva yksilö pääsee positiiviseen nosteeseen, jonka imu vastaavasti alkaa tuottaa onnellisuutta, kehitystä ja pärjäävyyttä.
Kuitenkin Azazelin tähti pyrkii vaalimaan ja mahdollistamaan tällaista ongelmalliseksi koettua maailmasta itseen vetäytyvää kehityspolkua, ja tuomaan sitä esiin sisäisen mysteerinsä olennaisena painotuksena – mortifikaationa. Ja eräs tekijä jolla se pyrkii tätä työtään toteuttamaan, on rajaamalla aktiivisten jäsentensä elämää yhteiskunnallisen vaikuttamisen osalta, ainakin kun se tapahtuu näkyvästi seuran yhteydessä. (Toki tälle rajoitukselle on myös muita perusteluja, ja tämä niistä vai eräs).
On totta että sairaalloisuus ilmenee usein eristäytymisenä ja sisäisiin vaikutelmiin vajoamisena. Näissä tapauksissa tilaan liittyy toimintakyvyn lasku useilla elämän osa-alueilla. Sairaalloisesti vetäytynyt on kasvavassa määrin kykenemätön muuttamaan ulkoista tilannettaan, ja siksi hän joutuu toistuvasti sopeuttamaan nääntyvää tunne-elämäänsä ahdistavaan ympäristöönsä ja vetäytymään syvemmälle haluttomaan sieluunsa. Hän tarvitsee kipeästi ulkopuolista apua. Tällaiseen tilaan emme tietenkään tahdo itse joutua, ja vielä vähemmän tahdomme nähdä läheisemme sen vallassa.
Historia on kuitenkin täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat vetäytyneet maailmasta, ja palanneet voimaantuneina, riippumattomina, onnellisina, älyllisesti ja eettisesti uudistuneina tai – kuten tavallista -ilman että he olisivat persoonaltaan huomattavasti muuttuneet suuntaan tai toiseen. Usein he kuvailevat että he ovat löytäneet sisältään kuin kätketyn aarteen.
Itse ajattelen että tällaisen prosessin onnistumiselle hyvä mittari on ihmisen kyky toimia osana rauhanomaista yhteiskuntaa. Hän pystyy sisäisestä riippumattomuudestaan käsin kääntämään tiukatkin yhteiskunnalliset raamit kiihottamaan yksilöllistä luomisvoimaansa, ja täyttymään virkistävästä onnellisuudesta ilman ulkoista ärsykettä. Hän on muuttanut maailman muuttamalla itsensä.
Tämän prosessin turvaaminen jäsenilleen on minun nähdäkseni seuramme yksi olennaisia tehtäviä. Ja huolimatta miltä se saattaa kenestäkin kuulostaa, tälle prosessille huomion kiinnittyminen sosiaalisiin epäkohtiin tai muihin aikamme räikeisiin ilmiöihin voi muodostua vaikutukseltaan keskeyttäväksi. Ulkoisen ratkaisun etsiminen voi olla tiedostamatonta pakoa sisäisen työn haasteilta. Toki henkinen orientaatio voi johdattaa ihmisen myös yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Tällaiselle dharmalle meidän seuramme ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuuksia. Azazelin tähti ei voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille. Ennemmin se pyrkii työstämään omia painotuksiaan sellaisiin muotoihin, että niitä voidaan toteuttaa rakentavan osana kokonaisuutta.
Mortifikaatio eli musta vaihe on yksilöllinen ja intiimi prosessi jonka ei tarvitse olla poliittisesti tai uskonnollisesti sovinnainen. Toisaalta sille ei pitäisi raivata tilaa sosiaalisilla laiminlyönneillä, eikä se saa vakavasi häiritä muiden rauhaa. Väkivaltainen se ei saa olla milloinkaan.
Vaikka tämä prosessi on seuramme ytimessä, se ei kuitenkaan välttämättä kosketa seuramme kaikkia jäseniä. Se ei edes välttämättä kosketa useimpia jäseniä. Toisaalta se yhtä hyvin voi koskettaa useimpiakin jäseniä, mutta tätä olisi kohtuutonta vaatia kaikilta lähtökohtaisesti. Tällainen vaatimus voisi kummuta vain mustan vaiheen väärinymmärtämisestä. Se lisäksi että kulttuurinen ympäristömme on poikkeuksellisen huonosti sopeutuva tällaista vaihetta sietämään, vaativasti käsitettynä mortifikaatio voi tarkoittaa niin syvää epätoivoa ja kärsimystä että se voi yksinkertaisesti musertaa yksilön pysyvästi. En suosittele kenellekään itsetarkoituksellista kärsimykseen etsiytymistä, jonka käsitän epäsuoraksi väkivaltaisuudeksi.
Enemmin kysyn sellaista henkisen elämän vakautta, joka näkee siunauksen ja kirouksen tulevat samasta kädestä. Vastausta siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännön elämän tasolla, meidän on lopulta etsittävä sisältämme. Mortifikaatio, musta vaihe, on kuitenkin jotain mitä pidämme kallisarvoisena ja harvinaisena asiana.
Parhaimmillaan voimme yhteiskunnallisuudesta vapaiden, sekä epätavallisia aiheita poikkeuksellisen laajasti sietävien julkisten keskustelualustojemme kautta tarjota myös muille kuin jäsenillemme – jos ei muuta, niin – kiivaasta yhteiskunnallisesta väittelystä vapaan saarekkeen, jossa voi puhua asioista joista ei aina muualla voi puhua, ja jossa kanssakäymistä ohjaa pyrkimys yhteisymmärrykseen, lähimmäisen arvostamiseen ja tarpeettomasta kärsimyksestä vapautumiseen. Kunnianhimoinen pyrkimyksemme on saavuttaa nämä tavoitteemme paremmin kuin ihmisten yhteisöt ovat keskimäärin kyenneet. Aika lopulta näyttää missä osasimme toimia parhaiten.
Miserere, miserere, Domine!