”Minä syön hänen ruumiinsa, joka oli epämuodostunut kuten te. Se maistuu katkeralta kuin sappi, sillä se on täynnä vihaa. Syökää siitä kaikki! Minä juon hänen verensä ja se polttaa kuin tuli, jota kukaan ei voi sammuttaa. On kuin joisin omaani. Kaikkien kääpiöiden vapahtaja, tuhotkoon sinun tulesi koko maailman!”
– Ruhtinaan varjo (Olli Alho: Hulluuden puolustus, Wsoy 1988)

 

 

Olen valinnut tälle kirjoitukselle saman nimen kuin kristitty kirjailija Keijo Ahorinta aikanaan satanismia käsittelevällä kirjalleen (Uusi tie 2003). Tuo nimi on voimakas, hyvä nimi, ja se esittää yhden olennaisen puolen satanismin ideologiasta.

Fosforoksen viimeisessä osassa käsiteltiin muiden magian valmistusten ohella oikeaa suhtautumistapaa synneiksi kutsuttuihin emootioihin. Vihaa koskevasta kohdasta:

”Vihan suhteen koettakaamme ymmärtää, että tarkoitus ei pyhitä keinoja. Me saatamme ajatella, että jonkin ihanteen vuoksi meidän on oltava valmis vahingoittamaan toista olentoa sanoissa tai teoissa, mutta tämä ei voi pitää paikkaansa. Kuinka kestävä voisi koskaan olla toisten verellä ja kyynelillä rakennettu tai turvattu ideaali? (…) Mutta on virhe kuvitella, että vihansa voittanut ihminen olisi ulkoisesti pelkkää lempeyttä ja haaleata rauhallisuutta. Vihan itsessään ymmärtänyt ja kesyttänyt ihminen voi hyvinkin tulistua, jos tilanne sitä vaatii. Jos hän närkästyy, hän silloin tekee sen auttaakseen eikä vahingoittaakseen. Monet opettajat valitsevat tavan ilmentää opetustaan hyvin temperamenttisella tavalla, mutta tällaisessa vihan ilmaisussa ei ole häivähdystäkään sellaisesta tunteesta, joka toivoisi tai sallisi sisäistä tai ulkoista vahinkoa tapahtuvan toiselle henkilölle. Se on kuin ukkosen jyrähdys, jonka tarkoitus on havahduttaa hereille. Ellei ihmisessä olisi ”vihaa” sen transsendentissa muodossa, toisin sanoen halua aikaansaada muutosta parempaan, olisi hänen maailmansa jälleen turhaan luotu – kuten askeetikon ja lihankieltäjänkin maailma –, koska kaikki siinä olisi yhtä hyvää eikä minkään ilmentymisellä tai puuttumisella olisi lopulta mitään merkitystä.” (Fosforos VI:II)

Luciferin katekismuksen kymmenestä käskystä peräti neljä mainitsee vihan:

”1. Vihaa Jumalaa, palvo Henkeä yksin.”

”4. Vihaa isääsi ja äitiäsi, jotta voisit seurata Totuutta.”

”5. Puhdista viha, jätä muotoihin sitova väkivalta.”

”7. Vihaa Elämää, näe turhuus kaikessa luodussa.”

Mitä on Jumalan vihaaminen? Se on Jobin tuskaa teodikean paradoksin edessä; kyvyttömyyttä ja haluttomuutta hyväksyä se, että absoluuttisen todellisuuden käyttämä väkivaltakoneisto on oikeutettu. Että yksikään lapsi ansaitsee Jumalan viisaudesta tulla tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi.

Mitä on vanhempiensa vihaaminen Totuuden seuraamiseksi? Luopuminen kaikista totunnaisista, sovinnaisista malleista, jotta voisimme löytää niitä korkeamman todellisuuden. Huomattakoon myös yhtäläisyys edelliseen kohtaan. Psykologi voi kaikin mokomin sanoa, että Jumala-mielikuvamme on projisoituma lapsen suhtautumisesta vanhempiinsa, ja okkultisti puolestaan vastata vanhempisuhteiden olevan projisoitumia Egon suhteesta Jumalaan. Jälkimmäinen on varsin selvä asia etenkin, jos hyväksymme karman lain toimivan maailmassa.

Tarvitsee tuskin erikseen pohtia, mitä merkitsee väkivallan jättäminen vihan puhdistamiseksi. Asia on ilmiselvä.

Entä mitä on turhuuden näkemisestä syntyvä Elämän vihaaminen? Halua omalta osaltaan päättää jälleensyntymisten kierto, se ikuiseen dualismiin sidottu elämä, jonka syntyminen ruumiiseen tuo mukanaan.

* * *

Nyt voimme kysyä – ja meidän kannattaakin – eikö myös tuo viha itse ole dualismia? Todellakin se on. Viha a) ei saa ja b) ei edes voi olla minkään olennon perustila. Vihan hajottava voima on sellainen, että se kaikkein eniten nakertaa ja hajottaa itseään, eikä mikään olento kestä sellaista ajautumatta tosiasialliseen mielipuolisuuteen. Tämä on psykologinen fakta. Rajoittamaton viha, toisin kuin rajoittamaton rakkaus, on mahdottomuus.

Vihan evankeliumi on musta tuli, joka elää vain suhteessa siihen mitä se muuntaa; ja mihin se kohdistuu riippuu tietenkin sen pyrkimyksestä. Jos pyrimme mihinkään muuhun kuin tuohon täydellisyyden maailmaan, maailmaan ilman kidutettuja lapsia, niin ”herättävään ukkosen jyrähdykseen” liittyy aina myös salamanisku – ympäristöömme, ja eniten omaan itseemme. Kuka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, eikä ole sellaista syytöntä, joka kivittäisi synnintekijän.

Viha on totta; viha joka syntyy tuskasta, toivon mukaan myös empaattisesta tuskasta eikä yksinomaan itsekkäästä ja sokeasta sielullisesta patoutumasta. Vihan voima on pyhä, kun siltä ehdottomasti kiistetään kaikki aseisiin tarttuminen jokaisessa maailmassa: kun siitä tulee kuin mustan tulen kruunu pyrkijän pään ylle – kun kyseessä on jokin, joka ajaa meitä itseämme eteenpäin, luomaan nykyistä parempaa maailmaa. Silloin se toimii yhdessä luomisen liekin kanssa, & näitä kahta on mahdotonta erottaa toisistaan. Ja katso, näin on tosiasiassa aina: ei ole olemassa hävitystä josta ei syntyisi uusi luominen, eikä luomista johon ei liittyisi hävityksen työ. Mutta vain jos työkenttänä olemme me itse ja ainoastaan parhaat hedelmät annamme ulospäin maailmaan, tuo hävityksen työ on pyhää.

Tässäkin, yksi kolmena ja kolme yhtenä olemuksena: Saatanan musta tuli, Luciferin valkea liekki ja Azazelin ristinmysteeri, jossa nuo kaksi näennäisesti erotettua virtausta muodostavat yhden jokahetkisen elämän. Ihmisinä me elämme ennen kaikkea viimeksimainittuun paradoksiin sidottuina. Tässä on meidän tuskamme, tässä myös mahdollisuutemme ”nousta taivaan tähtiä korkeammalle, tulla kaikkein korkeimman kaltaiseksi.” Mutta tuo tie on uskomattoman vaativa, ja edellyttää kykyä joka voittaa oman mielensä illuusiot – yhä uudelleen.