Kuka ei tunnista Albrecht Dürerin kuuluisaa kuparikaiverrusta Melankolia 1? Kuvassa nainen lepuuttaa päätään käteensä, uppoutuneena kontemplaatioon. Vierellään esillä on Saturnuksen alaisen työn välineitä – kirjanpitäjän, maanmittaajan, arkkitehdin, rakentajan, matemaatikon ja kalenterintekijän tarvekalut on laskettu työteliäistä käsistä. Mutta ne eivät loju, vaan seisovat symboleina, täynnä uutena löydettyä merkitystä. Taustalla Jupiterin taikaneliö sublimoi Saturnuksen vaikutuksen,  pyhittäen melankolian.

Albrecht Dûrer eli renessanssin aikaan alansa suurimpana saksalaisena mestarina, ja oli ensimmäinen suuri protestanttitaiteilija. Melanakolia 1 saa innoituksensa renessanssin ajan eräästä merkittävimmästä astrologisesta teemasta, pseudoaristotelelaisesta käsityksestä pelätyimmän ja raskaimman tähtivoiman, Saturnuksen, kohottavasta vaikutuksesta – melankoliasta.

Melankolia jaetaan kolmeen toisiaan korotetumpaan vaiheeseen. Ensimmäinen on luonnollinen melankolia, joka synnyttää taiteilijoita, ja joka herkistää lukemaan enteitä luonnonmullistuksista. Tätä melankoliaa kuvaa ilmeisesti Dürerin kaiverrus, jonka nimeen taiteilija on liittänyt järjestysnumeron 1. Seuraava vaihe on poliittinen tai matemaattinen melankolia. Se synnyttää suurmiehiä, jotka osaava aavistaa valtakuntien kohtaloita. Kolmantena tulee korkein vaihe, uskonnollinen melankolia, joka synnyttää profeettoja. Francis A. Yates on huomioinut että Cornelius Agrippa, tuo legendaarinen arkkimaagi, jota matkoillaan tarinoissa seurasi aina musta koira, järjesti De Occulta Philosophia-teoksensa kolme osaa – luonnollinen, matemaattinen ja seremoniallinen magia – vastaamaan näitä kolmea melankolian vaihetta.

Aiheemme on laaja. Käykäämme siis alustuksemme jälkeen yksityiskohtaisiksi. Dürerin kaiverruksessa, alhaalla vasemmalla näemme koiran. Koira on nälkiintynyt, mutta tyyni. Koira kuvaa aistinelämän luontevaa rauhoittumista sisäiseen, saturnaaliseen kontemplaatioon vajonneessa yksilössä. Se on uskollinen kokonaisuudelle, ja ilman kärsimystä antautuu syvälliseen ponnistukseen yhteiselle hyvälle.

Mutta, kuten Francis A. Yates toteaa, on melankolialla myös toisenlainen aspektinsa. Lucas Cranach vanhemman maalauksessa Melankolia, kompositio tuo vahvasti mieleen Dürerin kaiverruksen. Tässä tapauksessa naishahmo on kuitenkin vajonnut kontemplaation sijasta transsiin, ja poissaolevan emännän jaloissa vireä ja ärhäkkä koira näyttää hampaitaan selässään riehuville lapsille. Poissaoleva nainen on noita, sisäisesti Saturnuksen inspiroimassa noitasapatissa. Hekaten koirat -noidan aistinelämä – eivät nuku tyynenä, vaan elävät voimakkaasti yön maailmasta. Tyynen kontemplaation yhteistyökumppanista koira on tässä muuntunut poissaolevan emäntänsä kaoottisen ympäristön agitoimaksi. Meedion ympärillä ilmiöt vellovat.

Tähän asti olemme tulkinnassamme vahvasti innoittuneet Francis A. Yatesin käsitykistä, joita hän on esittänyt kirjoissaan ”The Occult Philosophy in the Elizabethan Age” sekä ”Giordano Bruno and the Hermetic Tradition”. Koira on niin hyvin osuva vertauskuva melankolisen kieltäymyksen kiihottamalle tai lamaannuttamalle aistinelämälle, että tahdomme jatkaa vertausta eräällä itse tulkitsemallamme esimerkillä.

Charles Baudelairen runossa Haaska kertoja muistelee rakkaansa kanssa kuinka he eräänä aurinkoisena kesäaamuna jäivät katsomaan raatoa. Kertoja unohtaa pian rakkaansa, ja kuvailee raadon etenevää maatumisprosessia yksityiskohtaisesti ja lumoutuneena, (jättäen vaikutelman että haaskan äärellä viivyttiin pitkälle iltaan asti).

Runon kahdessatoista säkeistöstä kertoja mainitsee rakkaansa lyhyesti ensimmäisessä, ja tämän jälkeen enää kolmessa viimeisessä, joissa hän tulee sinuiksi rakastettunsa kuolevaisuuden kanssa sanankääntein, joissa viitataan hyvin suorasti kuolleiden keskellä mätänemiseen ja matojen ruokana olemiseen. Rakastetun kauneus elää taiteilijan mielikuvana, jalustalla, olemukseltaan kuolemattomana ja muodoltaan muuttumattomana.

Kertoja ei kosketa raatoa, mutta kuvailee innoituksen vallassa sen hajua, ääntä ja näkyä. Kertoja ei niin ikään maista raatoa. Kolme aistivaikutelmaa jotka voidaan saada etäältä, runoilija raportoi ominaan. Kosketustuntuman sekä maun hän välittää koiran kautta, joka astuu näyttämölle kallion takaa yhdeksännessä säkeistössä, johon päättyy ensimmäistä säkeistö seuraava seitsemän säkeistön pituinen raadon kuvailu, ja jonka jälkeen seuraavat viimeiset kolme säkeistöä, joissa runoilija kuvittelee rakastettunsa kuolemaa:

Ja kallion takaa koira piilostansa
katseli meihin vihoissaan,
palan siepatakseen, jonka jo hampaillansa
se oli saanut irtoamaan.

Tutkimaamme tulkintalinjaa seurataksemme, näemme koiran tässä edustavan kertojan aistinelämää, ja siihen kytkeytyvää mielikuvien maailmaa. Saamme käsityksen että kertoja ei ole täysin yhteydessä aisteihinsa. Koira on vieras, ja se saapuu piilostaan yllättäen ja vihamielisenä. Kertoja on selvästi melankolinen, vajonnut synkeisiin mietteisiinsä, ja mieleltään poissaoleva rakastettunsa vierellä.

Vihainen koira joka raastaa nälkäänsä palan haaskaa tuntemattomien ihmisten edestä on ahtaalle ajettu koira. Aistinelämän vertauskuvana se voisi kuvata fakiirin tai addiktin mielentilaa, jossa pitkän ja väkivaltaisen rasituksen jälkeen itseen integraalisesti kuuluvia osia aletaan kokea itseen kuulumattomiksi, ja yleensä outoina, sekä lopulta vihamielisinä. Kysymyksessä ei ole luonteva melankolia, vaan pakotettu mortifikaatio.

Kun Baudelaire kuvailee raatoa kuin kukaksi joka aukeaa, tai ruumismadon ahnautta suutelemiseksi, hän liittyy tyylillisesti siihen askeettiseen buddhalaiseen ilmaisuun, joka käyttää rakkausrunojen aistikasta ilmaisutapaa kuvailemaan maatuvia ihmisruumiita inhorealistisen yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi 500-luvun eeppinen buddhalainen tamilirunoelma Manimekalai kuvailee kuinka hautausmaan haaskaeläimen suussa mätänevä jalankimpale on kauniisti koristeltu hennatatuoinnilla, kuinka korppikotkan nokka lävistää venuskukkulan, tai kuinka sakaali kuljettaa hampaissaan irtonaista kättä, jonka ranteessa kauniit tiukuset helisevät. Näiden säkeiden tarkoituksiin kuului tukea buddhalaisten munkkien selibaattia.

Etenkin varhaiseen buddhalaisuuteen kuuluivat munkkien meditaatiot hautausmailla, jossa intialaiseen tapaan oli esillä kaikissa tiloissa olevia ihmisruumiita. Miespuoliset munkit erityisesti yrittivät taltuttaa himojaan meditoiden kauniiden naisten ruumiiden äärellä, kokien miten raadollisen häviävää on ihmisruumiin kauneus. Edelleen ajankohtaisesti buddhalaisuuteen liittyen tunnemme ashubhabhavana-harjoituksen. Kuitenkin tällainen sokkiterapia ei ollut niin automaattisesti toimiva lääke kun mätänevää ruumista kauhistuva lukijamme voisi ajatella. Ongelmaksi muodostuivat nekrofiliset fantasiat, joista toisten munkkien kerrottiin kärsivän niin, että meditaatio onnistui vain poltettujen ruumiiden äärellä. Niin voimakkaasti virtaa ihmisessä taltuttamaton veri!

Ja juuri tällaista nekrofiliseen fantasiaan pakotettua aistinelämää kuvaa osuvasti Baudelairen koira, joka ilmestyy vihaisena piilostaan nappaamaan hampaisiinsa palan mätänevää lihaa. Ihminen on hyvin, hyvin riippuvainen fantasioistaan ja nautinnoistaan. Niitä ei voida leikata ihmisestä irti. Toisaalta niihin vajoaminen, joka vahvasti viihteellisenä nykyaikana on selkeästi suurempi ongelma kuin fakirismi, on yhtä lailla vahingollista. Tätä kuvaa Cranach vanhemman maalauksen tilanne, jossa fantasiamaailmaan uppoutuneen naisen lapsille ärisevä koira, so. naisen aistinelämä, toimii autonomisesti ja vahingollisesti, vastuupään ollessa unessa.

Therevedabuddhalaisen askeesin toista poolia kultivoidaan Candamaharosana-tantrassa, joka kuuluu korkempien joogatantrojen, niin kutsuttujen yooginitantrojen luokkaan. Tässä tantrassa Buddha kertoo, että se tunnettu tarina jossa hän luopuu palatsistaan ja etuoikeuksistaan oli lavastusta, jonka hän toteutti niitä varten jotka ovat kiinni aistimaailmassa ja hyötyisivät kurinalaisuudesta. Todellisen valaistumisensa hän saavutti jo ennen sitä palatsissaan, yhtyessään kauniiseen vaimoonsa Gopaan. Kuten hurskaalle kristitylle askeetikolle, joka on omistautunut kärsimykselleen, saattoi näyttäytyä gnostilainen visio nauravasta Kristuksesta joka ei kärsinyt ristillä, samoin saattavat kalskahtaa Buddhan korkeimman opetuksen sanat:

Kuningatar Mayan viisas poika
Luopui kahdeksastasadasta ylhäisestä neidosta
Ja kulki Nairanjana-joen penkkoja
Julistautuen Valaistuneeksi
Ja päihittäen Maran.
Kaikki tuo (askeesin esittäminen) järjestettiin muiden hyödyksi
….
Gopan sylissä hän koki autuuden
Yhdistäen timanttisauvan ja lootuksen
Hän saavutti autuuden hedelmän.
Valaistuminen löytyy autuudesta,
ja muualla kuin naisen luona ei ole autuutta.

Näistä ihmisiä voimakkaasti puhuttelevista esimerkeistä siirryttäessä yksilön arkeen, voivat etäisyydet tuntua vieraannuttavilta. Mutta ihminen oman arkensa keskellä kohtaa jatkuvasti kuolemaa ja himoa joiden äärelle hän voi sisäisesti pysähtyä. Ne eivät ole vähemmän eeppisiä kuin runoissa tai kultaisissa legendoissa. Niiden äärellä voidaan tehdä harjoitusta. Kaikki hautausmaat ja palatsit ovat joka hetki ihmisen käytettävissä. Lähteä etsimään niitä etäältä on loitota niistä: Joogi jätti perheensä ja ammattinsa, ja lähti meditoimaan hautausmaalle Orissaan. Siellä hän oli kuitenkin riippuvainen almuista, ja poissa ollessaan hänen kotikylässään vietettiin monet hautajaiset.

Kun me omassa elämässämme kasvamme melankolisiksi, olisikin meidän tarkkailtava koiraamme. Kun se pysyy tyynenä ja uskollisena, kuten Dürerin ja Agrippan koirat, meidän melankoliamme on pyhää ja luontevaa. Kun meidän koiramme taas puree lapsia ja vaanii raatoja, on meidän herättävä, sillä olemme tekemässä vahinkoa. Tai näin ainakin suvaitsemme neuova.