Itsensä rakastamisesta

 

klimt

Rakkaus antaa vain itsensä ja ottaa ainoastaan omastaan. Rakkaus ei omista mitään eikä kukaan voi sitä omistaa.

-Kahlil Gibran

Kenties kertovasti, kielessämme ei oikein ole hyvää termiä joka kuvastaisi positiivisella tavalla itsensä rakastamista. Sen sijaan löytyy sana ”itserakkaus”, jolla on hyvinkin negatiivinen ja itsekeskeinen kaiku. Perinteisesti itsensä arvostamista on paikoin pidetty sosiaalisesti lähes rikollisena- kehuskeluna, egoiluna, itsensä turhana esiin tuomisena. Itsensä rakastamisen termiä lähellä oleva “itsevarmuus” sen sijaan ei mielestäni kerro niinkään rakkaudesta vaan ennemminkin kontrollista omia tuntemuksia kohtaan, tuoden sen lähemmäs itsehillinnän ja sosiaalisen varmuuden kenttää.

Suomalainen kansantaikuus on täynnä esimerkkejä siitä miten naapurilta varastetaan menestys ja onni. On uskottu että se mitä muut saavat on ihan totta itseltä pois. Kenties tämänkin takia ei ole ollut soveliasta mainita omista tyytyväisyyden tunteista- varomaton onnenmyyrä kun saa pian niskaansa naapurin kirot ja joutuu mieron tielle. Vaikka tämäntyyppisen ajattelun aika on jokseenkin takanamme istuu ympäristön sanelema hieman pakotettu nöyryys ja jonkinlainen itsevihaamisen kultti sangen tiukassa suomalaisessa mielessä. Epäilemättä ympäristö ja kulttuurimme heijastuvat myös siihen okkultistiseen työhön johon tartumme. Usein irtiotto tapahtuu menemällä täysin vastakkaiseen laitaan jolloin eteemme nousee lahjakas, (joko todellisuudessa tai paperilla) itsevarma ja hieman levoton tai vihainen pyrkijä valmiina valloitukseen.

Kenties tämä on osasyy siihen ilmeisen vaikeaan suhtautumiseen Punaista Aspektia kohtaan mikä helposti lyö kapuloita rattaisiin lahjakkaalle ja räiskyvälle veljelle tai sisarelle joka tunnistaa itsessään sen erikoislaatuisen kipinän mitä okkultistiseen pyrintöön epäilemättä tarvitaan. Tässä tekstissäni keskityn erityisesti Punaisen haasteeseen johon useasti tartutaan lähes puhtaasti egon ja/tai kehon kontrollikysymyksenä. Tosiasiassa Punaiselle veljelle tai sisarelle avainkysymykseksi työssä muodostunee se riittääkö kärsivällisyys antaa dynaamisen muodonmuutoksen tapahtua omalla painollaan vain virtaa ohjaillen & pakottamatta, ja toiseksi se mitä työkaluja kokelas päättää työssään käyttää.

*

Ajatelkaamme Punaista Aspektia hevosena jonka kohtaamme erämaan portilla. Se lähestyy meitä voimakkaana, säkenöivän kauniina, silmissään hurja, hieman kesytön ilme. Se tapa millä me ensi kerran tervehdimme hevosta tulee laajalti määrittämään sen millainen yhteisestä matkastamme tulee. Ajatellessamme hevosta näin edessämme, eikö sydämessämme herää kunnioitus, ihailu ja kaipuu? Emmekö unelmoi hevosen kantavan meidät läpi erämaan tuulen lailla, kaviot luovuuden kipinää iskien, emmekö lumoudu sen tanssivasta liikkeestä ja tahdo koskettaa sen käärmemäisesti kaartuvaa kaulaa?

Ajatelkaamme Punaista Aspektia nyt hevosen sijaan naisena jonka kohtaamme erämaan portilla. Hän lähestyy meitä sanoinkuvaamattoman ihanana ja salaperäisenä, puettuna punaiseen ja purppuraan. Eikö sydämemme vavahda hänet nähdessämme, emmekö ole täynnä ihmetystä?

Valitettavasti usein on ollut niin että sille hengelle joka on osin sisällämme ja osin ulkopuolellamme ja johon tässä viittaan punaisena hevosena, lyödään suuhun kylmät hallinnan kankikuolaimet ja kylkiin pakotuksen kannukset ja piiska. Tahdommeko todella satuttaa hevosta näin, pakottaen sen muodolliseen, nykivään raviin vai riittääkö rohkeutemme antautua laukan vietäväksi, lempeästi ratsullemme suuntaa kuiskien, sillä eikö todella ole niin että ratsukko on yhtä? Entäpä kohotammeko kätemme punaisen naisen nähdessämme aikomuksenamme iskeä häntä kasvoihin, haavoittaen ja nöyryyttäen, kahlehtien kuningattaren jalkojemme juureen?

Se Punainen henki mikä on itsemme ulkopuolella ja itsessämme, voi kipakalla kavioniskullaan pirstota meidät. Sen hengen käsittely, eli näin myös itsemme käsittely vaatii paitsi väsymättömyyttä ja herkkyyttä, myös lempeyttä ja aikaa. Villihevosta ei voi kutsua luokseen ruoskalla eikä nainen paljasta maagisia salaisuuksiaan sille kuka kohtelee häntä kaltoin. Punaisessa Aspektissa hakatusta tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä hurja, joka juoksee oman ruumiinsa kumoon ja hylkää itsensä erämaahan missä hän vaeltaa sielu rikki revittynä, kangastuksia seuraten.

Punaisen Aspektin työntekijä hyötyy kenties eniten asenteesta joka on samaan aikaan sekä aktiivinen että passiivinen, kuuma mutta tarvittaessa viileä. Hänen on oltava sekä ratsastaja että ratsu; tilanteita ja energioita ymmärtävä, läsnäoleva ja kunnioittava herkkä tulkki. Lienee epäviisasta jatkuvasti tarttua koulimismielessä vain niihin puoliin persoonassaan jotka kokee huonoiksi tai vajavaisiksi; Punaisen sisaren tai veljen on yhtä lailla opeteltava levähtämään hetki lahjakuutensa parissa, lohduttautua niillä askareilla missä hän on hyvä ja näin rauhoittaa mielensä ennen seuraava väkevää ponnistusta, sillä ilman lepoa ja työn rytmitystä ongelmat ilmaantuvat varmasti.

Itsensä rakastaminen on vaikeaa- vaikeaa, koska se ei ole itsekkyyttä, itsekeskeisyyttä tai egon hivelyä ja vain tietyn osan ihastelua itsessä. Rakkaus on kokonaisvaltaista, kaiken näkevää ja nielevää- se on sydämen liekin kirkastamista, anteeksiantoa hevoselle joka kompuroi ja jopa eräänlaista huumorintajua; sen erikoislaatuisen kipinän vaalimista joka aikanaan voi kasvaa siksi mahtavaksi loimuksi joka valaisee tien ja polttaa epäpuhtaudet pois. Tätä prosessia on turha yrittää nopeuttaa epäluontevasti kuten mitään vuorovaikutusta ei voi pakottaa, sillä äkisti leviävä tuli, vauhkoontunut hevonen tai vihastunut Babylonin noita ovat kaikki asioita jotka epäilemättä kiroavat etsijän ikuisiksi ajoiksi erämaahan.

Melankolian koirat

Kuka ei tunnista Albrecht Dürerin kuuluisaa kuparikaiverrusta Melankolia 1? Kuvassa nainen lepuuttaa päätään käteensä, uppoutuneena kontemplaatioon. Vierellään esillä on Saturnuksen alaisen työn välineitä – kirjanpitäjän, maanmittaajan, arkkitehdin, rakentajan, matemaatikon ja kalenterintekijän tarvekalut on laskettu työteliäistä käsistä. Mutta ne eivät loju, vaan seisovat symboleina, täynnä uutena löydettyä merkitystä. Taustalla Jupiterin taikaneliö sublimoi Saturnuksen vaikutuksen,  pyhittäen melankolian.

Albrecht Dûrer eli renessanssin aikaan alansa suurimpana saksalaisena mestarina, ja oli ensimmäinen suuri protestanttitaiteilija. Melanakolia 1 saa innoituksensa renessanssin ajan eräästä merkittävimmästä astrologisesta teemasta, pseudoaristotelelaisesta käsityksestä pelätyimmän ja raskaimman tähtivoiman, Saturnuksen, kohottavasta vaikutuksesta – melankoliasta.

Melankolia jaetaan kolmeen toisiaan korotetumpaan vaiheeseen. Ensimmäinen on luonnollinen melankolia, joka synnyttää taiteilijoita, ja joka herkistää lukemaan enteitä luonnonmullistuksista. Tätä melankoliaa kuvaa ilmeisesti Dürerin kaiverrus, jonka nimeen taiteilija on liittänyt järjestysnumeron 1. Seuraava vaihe on poliittinen tai matemaattinen melankolia. Se synnyttää suurmiehiä, jotka osaava aavistaa valtakuntien kohtaloita. Kolmantena tulee korkein vaihe, uskonnollinen melankolia, joka synnyttää profeettoja. Francis A. Yates on huomioinut että Cornelius Agrippa, tuo legendaarinen arkkimaagi, jota matkoillaan tarinoissa seurasi aina musta koira, järjesti De Occulta Philosophia-teoksensa kolme osaa – luonnollinen, matemaattinen ja seremoniallinen magia – vastaamaan näitä kolmea melankolian vaihetta.

Aiheemme on laaja. Käykäämme siis alustuksemme jälkeen yksityiskohtaisiksi. Dürerin kaiverruksessa, alhaalla vasemmalla näemme koiran. Koira on nälkiintynyt, mutta tyyni. Koira kuvaa aistinelämän luontevaa rauhoittumista sisäiseen, saturnaaliseen kontemplaatioon vajonneessa yksilössä. Se on uskollinen kokonaisuudelle, ja ilman kärsimystä antautuu syvälliseen ponnistukseen yhteiselle hyvälle.

Mutta, kuten Francis A. Yates toteaa, on melankolialla myös toisenlainen aspektinsa. Lucas Cranach vanhemman maalauksessa Melankolia, kompositio tuo vahvasti mieleen Dürerin kaiverruksen. Tässä tapauksessa naishahmo on kuitenkin vajonnut kontemplaation sijasta transsiin, ja poissaolevan emännän jaloissa vireä ja ärhäkkä koira näyttää hampaitaan selässään riehuville lapsille. Poissaoleva nainen on noita, sisäisesti Saturnuksen inspiroimassa noitasapatissa. Hekaten koirat -noidan aistinelämä – eivät nuku tyynenä, vaan elävät voimakkaasti yön maailmasta. Tyynen kontemplaation yhteistyökumppanista koira on tässä muuntunut poissaolevan emäntänsä kaoottisen ympäristön agitoimaksi. Meedion ympärillä ilmiöt vellovat.

Tähän asti olemme tulkinnassamme vahvasti innoittuneet Francis A. Yatesin käsitykistä, joita hän on esittänyt kirjoissaan ”The Occult Philosophy in the Elizabethan Age” sekä ”Giordano Bruno and the Hermetic Tradition”. Koira on niin hyvin osuva vertauskuva melankolisen kieltäymyksen kiihottamalle tai lamaannuttamalle aistinelämälle, että tahdomme jatkaa vertausta eräällä itse tulkitsemallamme esimerkillä.

Charles Baudelairen runossa Haaska kertoja muistelee rakkaansa kanssa kuinka he eräänä aurinkoisena kesäaamuna jäivät katsomaan raatoa. Kertoja unohtaa pian rakkaansa, ja kuvailee raadon etenevää maatumisprosessia yksityiskohtaisesti ja lumoutuneena, (jättäen vaikutelman että haaskan äärellä viivyttiin pitkälle iltaan asti).

Runon kahdessatoista säkeistöstä kertoja mainitsee rakkaansa lyhyesti ensimmäisessä, ja tämän jälkeen enää kolmessa viimeisessä, joissa hän tulee sinuiksi rakastettunsa kuolevaisuuden kanssa sanankääntein, joissa viitataan hyvin suorasti kuolleiden keskellä mätänemiseen ja matojen ruokana olemiseen. Rakastetun kauneus elää taiteilijan mielikuvana, jalustalla, olemukseltaan kuolemattomana ja muodoltaan muuttumattomana.

Kertoja ei kosketa raatoa, mutta kuvailee innoituksen vallassa sen hajua, ääntä ja näkyä. Kertoja ei niin ikään maista raatoa. Kolme aistivaikutelmaa jotka voidaan saada etäältä, runoilija raportoi ominaan. Kosketustuntuman sekä maun hän välittää koiran kautta, joka astuu näyttämölle kallion takaa yhdeksännessä säkeistössä, johon päättyy ensimmäistä säkeistö seuraava seitsemän säkeistön pituinen raadon kuvailu, ja jonka jälkeen seuraavat viimeiset kolme säkeistöä, joissa runoilija kuvittelee rakastettunsa kuolemaa:

Ja kallion takaa koira piilostansa
katseli meihin vihoissaan,
palan siepatakseen, jonka jo hampaillansa
se oli saanut irtoamaan.

Tutkimaamme tulkintalinjaa seurataksemme, näemme koiran tässä edustavan kertojan aistinelämää, ja siihen kytkeytyvää mielikuvien maailmaa. Saamme käsityksen että kertoja ei ole täysin yhteydessä aisteihinsa. Koira on vieras, ja se saapuu piilostaan yllättäen ja vihamielisenä. Kertoja on selvästi melankolinen, vajonnut synkeisiin mietteisiinsä, ja mieleltään poissaoleva rakastettunsa vierellä.

Vihainen koira joka raastaa nälkäänsä palan haaskaa tuntemattomien ihmisten edestä on ahtaalle ajettu koira. Aistinelämän vertauskuvana se voisi kuvata fakiirin tai addiktin mielentilaa, jossa pitkän ja väkivaltaisen rasituksen jälkeen itseen integraalisesti kuuluvia osia aletaan kokea itseen kuulumattomiksi, ja yleensä outoina, sekä lopulta vihamielisinä. Kysymyksessä ei ole luonteva melankolia, vaan pakotettu mortifikaatio.

Kun Baudelaire kuvailee raatoa kuin kukaksi joka aukeaa, tai ruumismadon ahnautta suutelemiseksi, hän liittyy tyylillisesti siihen askeettiseen buddhalaiseen ilmaisuun, joka käyttää rakkausrunojen aistikasta ilmaisutapaa kuvailemaan maatuvia ihmisruumiita inhorealistisen yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi 500-luvun eeppinen buddhalainen tamilirunoelma Manimekalai kuvailee kuinka hautausmaan haaskaeläimen suussa mätänevä jalankimpale on kauniisti koristeltu hennatatuoinnilla, kuinka korppikotkan nokka lävistää venuskukkulan, tai kuinka sakaali kuljettaa hampaissaan irtonaista kättä, jonka ranteessa kauniit tiukuset helisevät. Näiden säkeiden tarkoituksiin kuului tukea buddhalaisten munkkien selibaattia.

Etenkin varhaiseen buddhalaisuuteen kuuluivat munkkien meditaatiot hautausmailla, jossa intialaiseen tapaan oli esillä kaikissa tiloissa olevia ihmisruumiita. Miespuoliset munkit erityisesti yrittivät taltuttaa himojaan meditoiden kauniiden naisten ruumiiden äärellä, kokien miten raadollisen häviävää on ihmisruumiin kauneus. Edelleen ajankohtaisesti buddhalaisuuteen liittyen tunnemme ashubhabhavana-harjoituksen. Kuitenkin tällainen sokkiterapia ei ollut niin automaattisesti toimiva lääke kun mätänevää ruumista kauhistuva lukijamme voisi ajatella. Ongelmaksi muodostuivat nekrofiliset fantasiat, joista toisten munkkien kerrottiin kärsivän niin, että meditaatio onnistui vain poltettujen ruumiiden äärellä. Niin voimakkaasti virtaa ihmisessä taltuttamaton veri!

Ja juuri tällaista nekrofiliseen fantasiaan pakotettua aistinelämää kuvaa osuvasti Baudelairen koira, joka ilmestyy vihaisena piilostaan nappaamaan hampaisiinsa palan mätänevää lihaa. Ihminen on hyvin, hyvin riippuvainen fantasioistaan ja nautinnoistaan. Niitä ei voida leikata ihmisestä irti. Toisaalta niihin vajoaminen, joka vahvasti viihteellisenä nykyaikana on selkeästi suurempi ongelma kuin fakirismi, on yhtä lailla vahingollista. Tätä kuvaa Cranach vanhemman maalauksen tilanne, jossa fantasiamaailmaan uppoutuneen naisen lapsille ärisevä koira, so. naisen aistinelämä, toimii autonomisesti ja vahingollisesti, vastuupään ollessa unessa.

Therevedabuddhalaisen askeesin toista poolia kultivoidaan Candamaharosana-tantrassa, joka kuuluu korkempien joogatantrojen, niin kutsuttujen yooginitantrojen luokkaan. Tässä tantrassa Buddha kertoo, että se tunnettu tarina jossa hän luopuu palatsistaan ja etuoikeuksistaan oli lavastusta, jonka hän toteutti niitä varten jotka ovat kiinni aistimaailmassa ja hyötyisivät kurinalaisuudesta. Todellisen valaistumisensa hän saavutti jo ennen sitä palatsissaan, yhtyessään kauniiseen vaimoonsa Gopaan. Kuten hurskaalle kristitylle askeetikolle, joka on omistautunut kärsimykselleen, saattoi näyttäytyä gnostilainen visio nauravasta Kristuksesta joka ei kärsinyt ristillä, samoin saattavat kalskahtaa Buddhan korkeimman opetuksen sanat:

Kuningatar Mayan viisas poika
Luopui kahdeksastasadasta ylhäisestä neidosta
Ja kulki Nairanjana-joen penkkoja
Julistautuen Valaistuneeksi
Ja päihittäen Maran.
Kaikki tuo (askeesin esittäminen) järjestettiin muiden hyödyksi
….
Gopan sylissä hän koki autuuden
Yhdistäen timanttisauvan ja lootuksen
Hän saavutti autuuden hedelmän.
Valaistuminen löytyy autuudesta,
ja muualla kuin naisen luona ei ole autuutta.

Näistä ihmisiä voimakkaasti puhuttelevista esimerkeistä siirryttäessä yksilön arkeen, voivat etäisyydet tuntua vieraannuttavilta. Mutta ihminen oman arkensa keskellä kohtaa jatkuvasti kuolemaa ja himoa joiden äärelle hän voi sisäisesti pysähtyä. Ne eivät ole vähemmän eeppisiä kuin runoissa tai kultaisissa legendoissa. Niiden äärellä voidaan tehdä harjoitusta. Kaikki hautausmaat ja palatsit ovat joka hetki ihmisen käytettävissä. Lähteä etsimään niitä etäältä on loitota niistä: Joogi jätti perheensä ja ammattinsa, ja lähti meditoimaan hautausmaalle Orissaan. Siellä hän oli kuitenkin riippuvainen almuista, ja poissa ollessaan hänen kotikylässään vietettiin monet hautajaiset.

Kun me omassa elämässämme kasvamme melankolisiksi, olisikin meidän tarkkailtava koiraamme. Kun se pysyy tyynenä ja uskollisena, kuten Dürerin ja Agrippan koirat, meidän melankoliamme on pyhää ja luontevaa. Kun meidän koiramme taas puree lapsia ja vaanii raatoja, on meidän herättävä, sillä olemme tekemässä vahinkoa. Tai näin ainakin suvaitsemme neuova.

Vapauden Kahle: Joitakin Aikamme Haasteita

Usein on todettu, että nykyaikainen hengellisyys on Vesimiehen ajan hengellisyyttä; Vesimiehen, jonka kasvot eivät enää ole eläimen – härän, leijonan, kotkan tai muun – luotaamattomat kasvot, vaan ihmisen. Vesimiehen enkeli ei kuitenkaan ole vielä varttunut nainen tai mies, vaan kasvoiltaan lapsen kaltainen. Me elämme ihmisyyden uskonnon alussa, mutta vasta alussa… Hädin tuskin ymmärrämme, mistä ihmisyydessä on kyse, ja miten se eroaa eläimestä. Kun kurotamme kohti tähtiä, se useinkin tapahtuu vastuullisuuttamme ymmärtämättä. Vesimiehen siunaus ja kirous on siinä, että hän voi saavuttaa mitä tahansa, mutta sitä ennen hänen on tajuttava, mitä hän todella tahtoo. Vapautensa puristuksessa nykyihminen on helposti enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin.

Kuten pieni lapsi kasvaa fyysisesti kovaa vauhtia, niin myös alkanut uusi aika on pinnaltaan muuttunut nopeasti. Nykyään kukaan ei enää elä pienen yhteisön roolien rytmityksen mukaan, nykykulttuurissa jokainen on kosmopoliitti. On selvää, että tämä tarjoaa ihmisyydelle uudenlaiset haasteet samalla kun se tarjoaa suuria mahdollisuuksia. Tahtotila itsemäärittelynä merkitsee yhä enemmän. Aiemmin tuo tahto oli ikään kuin vedettävä esiin hitaammassa prosessissa, mikä henkinen matkanteko – ”totuudenetsintä” – itsessään on. Monet on kutsuttu mutta harvat valittu, sillä kun jokaisella on pääsy kaikkialle, moni ei kykene pitämään kiinni syvimmistä tavoitteistaan. Kuten muistamme, tärkeää ei ole vain päämäärä vaan matka, ja milloin matkaa ei voida taittaa tai se on jo taitettu puolestamme, päämäärän itseisarvoisuuden merkitys kasvaa todellisuuden syvyiseksi. Kuiluun hyppäämisen ratkaisu on aina helpoin ja huonoin mahdollisuus. ”Antaumus”, mutta antaumuksena reaktiivisuudelle.

Jälleen uudella painotuksella kaikuu Delfoin oraakkelilause: Ihminen, tunne itsesi… Tosi ihmisyyden tunteminen on kosmoksen tuntemista, ja tosi ihmisyyden syvyyttä ei voi tuntea kukaan ihmisyyden pienet tekijät itsestään kuolettanut, ei myöskään niitä sokeasti seurannut pyrkijä. Lapseuden sielullinen haaste liittyy oman omnipotenttiuden ajatuksen oivaltamiseen ja tavallaan sen ylittämiseen – ylöspäisen tien okkultismin termein uhrautuvan rakkauden ja rehellisyyden intentioon. Kuinka olla kaikkivoipa osa kosmoksessa, jossa kaikkivoipuus on sen jokaisen osan, ei vain itse kunkin minän, syntymäoikeus? Pitäisi olla itsestäänselvää, että näin hienovireinen kosminen hologrammirakenne, jossa osat vaikuttavat toisiinsa ja kokonaisuuteen salaperäisesti, edellyttää mitä syvällisintä herkkyyttä ja kykyä sovittaa oma tahtonsa muiden tahtoihin. Voimaansa muihin pakottava tulee ennemmin tai myöhemmin löytämään itsensä tilanteesta, jossa ensimmäisten luomispäivien (so. varhaisempien maailmojen, joista energiamme on peräisin) atavistinen aalto tempaa hänet mukaansa tiloihin, joita nykyihmisen hienovireisempi mieli ei enää kykene kestämään. Kiivaat virrat laskevat liekehtivään mereen…

On epäviisasta vedota kliseeseen, että nykyaika laiskistuu ja pinnallistuu, sillä tällainen huonojen puolien korottaminen yli sen loistavien saavutusten olisi laiskaa ja pinnallista jos mikä. Kuitenkin, näihin sanoihin kätkeytyvä positiivinen haaste on ymmärrettävä, jos se tahdotaan ylittää ja kääntää voimavaraksi. Moni ehkä luulee, että tuo kääntäminen on jo kulttuurisesti tapahtunut eikä vaadi ponnistusta, mutta kaikkea muuta! Etenkin nykyään, kun tiedon ja tahdon esteet ovat ihmisen sisällä eivätkä hänen ulkopuolellaan, ne ovat vaikeampia havaita ja siten voittaa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Me elämme nyt paljolti astraalisessa maailmassa, jossa vaihtelu on loputon, uudelleenkääntymiset elämän perustila, mielijohde syy toimintaan. Näennäisen individualisoitunut nykyihminen on yhtä paljon kollektionsa vanki kuin aina aikaisemmin, sillä viime kädessä este ei ole hänen ulkopuolellaan vaan aina hänessä itsessään. Paradoksaalisesti, ihminen tarvitsee konsistenttia vastarintaa omia mahdollisuuksiaan vastaan tullakseen todella omaksi itsekseen. Mitä luulemme jo omistavamme, sitä emme voi oppia saavuttamaan – ja tämä pätee Itseen ennen kaikkea. Milloin punainen lanka ei katoa labyrintin pimeään, se katoaa sen värikylläiseen sisustukseen. Sillä mikään lisätty tieto, mikään lisätty mahdollisuus sinänsä ei auta intention valppauden kadotessa.

Mitä tästä kaikesta olisi ajateltava? Milloin olemme löytäneet jonkinlaisen selkeän pisteen, jonkin aidosti toimivan ohjeen, jonka voimme allekirjoittaa – silloin pitäkäämme siitä kiinni. Pelkkä vastakkaiseen suuntaan johtava tunneailahdus ei ole syy Työn hylkäämiseen, keskeyttämiseen tai ympärikääntämiseen. ”Todellinen vihitty osaa luvata.” Veljeskuntatyö voi olla eräs kiintopiste, tai ihmiselle toisella polulla hänen itse valitsemansa eettinen koodi ja antaumus. Olennaista on, että muutoksiin ei suhtauduta kevyesti edes tällä ajalla, joka inspiroi jatkuviin muuntumisiin.

chimera

Hermeettinen itsetutkistelu & Merkuriuksen symboli

On olemassa tunnettu legenda jonka mukaan Hermeksellä, viisaustieteen isällä, on muuan toinenkin poika – metsien ja laidunten henki, vanha jumala Pan.  Meidänkin aikanamme lähes jokainen mieltää oikein millainen on hänen hahmonsa, siis kuin pukinsarvinen ja sorkkajalkainen ihmismies, joka joskus kuljettaa kädessään nimensä mukaisesti panhuilua. Hänen hahmonsa edelleen puhuttelee ihmistä. On varmasti totta, että tällaiset eläimen ja ihmisen hahmot yhdistävät teemat – merenneidot, kentaurit ja sellaiset – saavat osin alkunsa ihmisen havahtumisesta huomaamaan eroja itsensä ja eläimen välillä. Usein tuntuu, ettei tämä hämmästys ole ihmisessä vieläkään laantunut. Ja mikäpä sen todellakin olisi hälventänyt? Yhtäällä simpanssi kalastaa tikulla muurahaisia, toisaalla ihminen koskettaa raketilla kuuta. Silti kumpikaan ei tiedä miksi on tai minne menee.

Palaamme Hermekseen. Hänen keskeinen tunnuksensa on planeetta Merkuriuksen symboli, risti jonka päällä on sarvekas ympyrä. On tulkittu että tämä symboli olisi tyylitelty representaatio Hermeksen pojasta, Pan-jumalasta. Ajatus, että jumalan poika tulisi näin syvällisellä tasolla isänsä edustajaksi, lienee helposti samaistuttava kristillisessä kulttuurikehyksessämme.

Lähestyessämme Hermeksen ideaa tämän mitä kompakteimman symbolin kautta, kohtaammekin Pan-jumalan. Millaisia asioita hän edustaa? Me tiedämme että Pan käsitettiin siksi paniikin omaiseksi peloksi jonka valtaan ihminen voi joutua yksin syvällä metsässä. Toisaalta me tunnemme tarinan, jossa Pan opetti itsetyydytyksen taidon paimenille. Voinemme siis tulkita että Pan on se moniulotteinen hetki, jona ihminen kohtaa epävalmiin ihmisyytensä prosessin vasten luonnon ja eläimellisyyden valtavaa näyttämöä. Hän kokee toisaalta erillisyyttä, sillä kaukana metsässä ja laitumella ei kukaan auta hädässä, eikä toisaalta kukaan tuomitse erikoista käytöstä. Toisaalta hän voi kokea yhteyttä. Valtava, muodoton luonto voi alkaa henkiä läsnäoloa, kuin se olisi tietoinen pienestä ihmisestä sylissään.

Tällöin yksi ihminen kiteyttää hahmossaan kuin koko ihmiskunnan suhteen luontoon, eläimeen ja toiseuteen: Riippumaton, silti niin riippuvainen; Luomakunnan herra, silti sen mitättömin, kaikkein helpoiten korvattava osatekijä; Paimen, silti hyväksikäyttäjä.

Ja ehkä Merkuriuksen symboli voidaan myös nähdä kuin prameasti koristeltuna käsipeilinä, johon tarttuessaan ihminen näkee kasvonsa lähempää kuin koskaan. Sitten kun ihminen säikähtää sarvipäistä hirviötä edessään ja syvää metsää ympärillään, hän kivittäessään vastustajansa, tulee kivittäneeksi samalla osumalla sekä itsensä että jumalansa.

Tätä kauhua vastaan on vain yksi lääke, ja se on valkopäisen korpin veri – Tai, alkemistista metaforaa avataksemme, nähdä yksi kolmessa ja kolme yhdessä. Tällöin voimme Merkuriuksen merkin muodossa nähdä uuden muodon, kuin avaimenreiän.

 

Keltaisen synkät sävyt

Toukokuun blogikirjoituksen on lahjoittanut meille veli Obnoxion Nebukadnezzar-looshista.

* * *

”Se nainen kantoi käsissään inhottavia, levottoman keltaisia kukkia. Piru tietää, miksi niitä nimitetään, mutta jostain syystä ne ilmestyvät ensimmäisinä keväällä Moskovan katukuvaan. Ne kukat erottuivat hyvin selvästi hänen mustasta kevättakistaan. Hän kantoi keltaisia kukkia! Se on paha väri.”

”Hyvä Jumala! Mitä tämä nainen oikein halusi! Mitä tahtoi tämä nainen, jonka katseessa alituisesti paloi jokin käsittämätön liekki? Mitä tarvitsi tämä toista silmäänsä aavistuksen verran karsastava lumoojatar, joka silloin keväällä oli koristautunut mimoosilla?”

– ”Saatana saapuu Moskovaan”, Mihail Bulgakov –

 

Mihail Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan mimoosien keltaisuus näyttää edustavan magneettista, kohtalonomaista voimaa, joka pakottaa toisilleen tarkoitetut yhteen. Inhimillisen kohtalon ja inhimillisen rakkauden kokoonpanossa se edustaa jotain esitietoista, jotain lähes sietämätöntä osatekijää. Voitaisiin sanoa että mimoosan keltaisuus on rakkauden sairaaksi tekevän järjettömyyden loiste. Siinä on jotain keväistä, jotain kuumeista, jotain hypnoottista, ja jotain mihin on vaikea keskittyä tietoisesti ja pitkäkestoisesti.

Näin myös Mestarin ja Margaritan kohdalla, jotka mimoosien yhteen pakottamina heti valitsevat yhteisen rakkautensa symboliksi ihanan ruusun, ja tekevät siis kuten kaikki rakastuneet. Jokainen ihminen kokee rakkautensa ruusuna. Silti ovat rakastavaisten lemmenkahleet aina punottu levottoman keltaisista kukista.

Ei ole olemassa tumman keltaista, sanotaan. Siksi saattaa yllättää, että kirkon liturgisista väreistään jo keskiaikana poistama keltainen symboloi petosta ja pelkuruutta. Toisaalta esoteerisessa kristinuskossa, tarkalleen vapaamuurariudessa, keltainen mimoosa merkitsee turvaa ja varmuutta. Molemmat merkitykset kiteytyvät Margaritan tilanteessa, hänen kärsiessään ulkoisesti täydellisessä kaksoiselämässään, ja silti sisäisesti varmana että hänen todellinen rakkautensa kävelee häntä tänään vastaan Moskovan toreilla.

Kohtalokasta naiseutta edustavat myös kreikkalaisen taruston vanhat noitanaiset, Graiat, eli harmaahiuksiset siloposkiset sisaret, jotka jakoivat keskenään yhden hampaan ja yhden silmän. Eräs sisaruksista, Enyo, verhoutui aina keltaiseen huntuun. Hän nousee sisaruksista itsenäisenä esiin sodan ja hävityksen jumalattarena, joka niin nauttii sekasorrosta että pitäytyi puolueettoman Zeuksen ja Tyfonin sodassa.

Enyon elkeet Margarita totisesti näytti Näytelmäkirjailijaliiton talossa! Alastomana ja näkymättömänä, lattiaharjalla neljännen kerroksen ikkunasta sisään lentäen, hän hävitti kriitikko Latunskin koko asunnon, ja romahdutti sen alakerrosten päälle. Siitä huolimatta hän heltyi nopeasti lohduttamaan pientä poikaa, joka ilman äitiään pelkäsi rakennuksen öistä kaaosta. Ja niin laantui noidan raivo.

Tämä tuo hyvinkin mieleen erää intialaisen myytin Kali-jumalattaresta. Jumalat ovat kutsuneet Kalin apuunsa taistelussa asuroita vastaan. Kali päihittää vihollisen, mutta juopuu verestä niin että on tuhota koko maailman. Vasta kun Shiva tekeytyy pieneksi lapseksi, ja jää makaamaan mustan jumalattaren jalkoihin, tämä rauhoittuu.

Kaikkein erityisintä on kuitenkin sen nuoren naisen tapaus, joka nousee vuorollaan Helvetistä suuriin tanssiaisiin Saatanan luona, vartaloltaan erinomaisen kauniina, mutta silmissään rauhaton ja tunkeileva katse. Korovjevin mukaan kysymyksessä on hyvin ikävä nainen, joka valittelee aina liinaansa. Naisen tarina on traaginen:

Asia on niin , että kun hän oli palvelustyttönä eräässä kahvilassa, isäntä kutsui hänet kerran varastokomeroon, ja yhdeksän kuukauden kuluttua hän synnytti pojan, vei sen metsään ja työnsi sen suuhun nenäliinan. Sitten hän kaivoi ruumiin maahan. Oikeudessa hän sanoi ettei hänellä olisi ollut, millä ruokkia lasta.

Palvelustyttöä piinataan helvetissä tuomalla hänen eteensä joka päivä nenäliina, muistuttamaan häntä siitä miten hän tukehdutti oman lapsensa. Kun Margarita kysyy missä kahvilan isäntä sitten on, ihmettelee musta paholaiskissa Begemot mitä tekemistä isännällä tässä asiassa on. Tämän kuullessaan tukistaa noitasapatin kuningatar Margarita sitä kynsillään korvasta.

Juuri tämän kohtauksen tahdon nyt jähmettää lukijan silmien eteen. Seuraavaksi pyytäisin lukijaa loihtimaan mieleensä toisen, hyvin samankaltaisen kuvan: Bagalamukha on mahavidja, yksi jo mainitun Kali-jumalattaren kymmenestä aspektista. Hänet kuvataan valtaistuimella. Toisella kädellään hän on tarttunut asuraa tämän kielestä, ja toisessa kädessään hänellä on nuija jolla hän uhkaa taltutettua asuraa. Tarinan mukaan asura oli askeesiharjoituksilla kehittäny itselleen siddhi-voiman, ja hän pystyi tappamaan sanansa voimalla. Asuran uhatessa jumalia, Bagalamukha tarttui Asuraa kielestä, ja estää häntä käyttämästä tappavaa voimaansa. Taltutettu asura anoi Jumalattarelta suosionosoitusta, eivätkä jumalattaret koskaan kieltäydy anovan pyynnöstä. Ylpeä asura pyysi jäädä osaksi Bagalamukhin ikonista kuvaa, jotta hän voisi saada osansa kaikesta Bakalmukhalle osoitetusta palvonnasta. Siispä se, että asura on kuvattu jumalattaren kanssa samassa kuvassa, on osoitus siitä ihmeellisestä armosta ja ehtymättömästä voimasta, jotka suovat viholliselleen suosionosoituksen kesken taistelua maailmojen ja jumalten kohtalosta.

Bakalamughaan on tantrisissa legendoissa liitetty kyvyt tappaa sanan voimalla, pysäyttää toiminta ja jähmettää paikoilleen. Tällä useiden synkimpänä pitämällä mahavidjalla on kuitenkin yksi erikoinen piirre jolle ei löydy selitystä: Hän rakastaa ainoastaan keltaista väriä. Kun Bagalamukhaa palvotaan, on kaiken temppelissä oltava keltaista, ja vain keltaista. Samoin palvojan vaatteiden on oltava keltaiset.

Tämä keltaisuuden teema yhdistää kaksi jähmettynyttä kuvaamme. Toisessa synkkä jumalatar pitää kiinni asuraa kielestä, ja toisessa noitasapatin kuningatar tukistaa demonia korvasta.

Entä mistä syystä Margarita pysäyttää kirottujen tanssiaisten villit pyörteet?

Tuodakseen armon kirotulle helvetissä!

Juhlien jälkeen Saatana antaa Margaritan pyytää jotain. Margarita pyytää ettei palvelustytölle enää koskaan tuoda nenäliinaa. Ja tämän toiveen Saatana täyttää tanssiaistensa kuningattarelle; naiselle, joka kerran keväisessä Moskovassa kantoi käsissään levottoman keltaisia kukkia, ja joka oli sinä päivänä päättänyt joko rakastua tai kuolla.

Vapahtajan Kärsimyksen Mysteeri

Ecce homo

I

Tuskin mikään muu dogmi monoteistisissa uskonnoissa on ollut yhtä syvästi symbolinen ja siten pinnallisesti tulkittuna yhtä pahaatekevä kuin oppi Kristuksen sijaissovituksesta.

Symbolinen tarina kuuluu seuraavasti: Eräs täysin inhimillinen, mutta myös täysin jumalallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen kantoi 2000 vuotta sitten pois maailman synnit kärsimällä noin vuorokauden ajan vaikeaa psyykkistä ja fyysistä rääkkäämistä. Tämä sovitus ei kuitenkaan ollut aivan vailla ehtolausetta, vaan sen piiriin tuleminen vaatii jonkinlaisen enemmän tai vähemmän oikeaoppisesti määritellyn uskonnollisen kääntymyskokemuksen.

Teoriassa kyseessä on kirkon mukaan sama Jeesus, joka saarnassaan vannotti kuulijoitaan seuraavasti: ”Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.” (Matt. 7:19-23)

Ei tarvitse olla okkultisti ja hengen symboliikan tutkija huomatakseen, että koko kristillinen arvomaailma, perustuen nimenomaan sijaissovitusopin perustalle, on kammottavalla tavalla väärin ja yhtä antikristillinen kuin sellainen primitiivisin demonienpalvonnan muoto, joka erityistilanteessa hyväksyy elävien olentojen tappamisen hartaudenharjoituksen muotona. Että kristinusko itse on Kristuksen pahin vihollinen, on tuotu esiin selvin argumentein mm. kirjoituksessa ”Kristus vai kristinusko”. Erityisesti tämä pätee protestanttiseen kristillisyyteen, josta puuttuu katoliselle kristinuskolle ominainen oppi kiirastulesta: jälkimmäisessä ihmisen pahat teot saavat aikaan sentään jonkinlaisen korvausvelvoitteen, ensinmainitussa eivät minkäänlaista. Tuskin voi kuvitella mitään oppia, joka olisi omiaan rappeuttamaan ihmisten oikeudentajua ja omaa ajattelua tätä pahemmin.

Mutta okkultisti ja henkisen symboliikan tutkija, toisin kuin sekulaari ateisti, väittää kuitenkin sijaissovitusmyytissä olevan allegorista syvyyttä, symbolista merkitystä. Mitä tarkalleen ottaen? Tässä kirjoituksessa esitän asiaan esoteerisen teosofian tarjoaman hypoteesin. Siinä tarinan merkitys syntyy vihityn syvästä myötätunnosta ns. helvetin asukkaita kohtaan ja hänen halustaan auttaa ei ainoastaan kaikkein lahjakkaimpia tai seesteisimpiä oppilaita, vaan yhtä lailla syvän raivon ja epätoivon tilaan joutuneita.

II

Esoteerinen oppi esittää näkemyksen, että eräässä poikkeuksellisen korkeassa sielullisen kehityksensä vaiheessa tietäjä ottaa vapaaehtoisesti ylleen suuren kärsimyksen, ei ainoastaan ymmärtääkseen maailman tuskan viimeiset pulmat ja ratkaisut niihin, vaan myös osallistuakseen tähän osaan maailmansielun tietoisuutta. Oivaltaessaan tämän anima mundin tietyn tekijän ihminen tulee vastaavasti yhteyteen kaikkien olentojen kanssa, koska maailmansielu elää periaatteessa tietoisena kaikissa olennoissa. Tähän kyseiseen Saatanan hallintovallan alla otettuun vihkimykseen liittyy ”saarnaaminen helvetissä”, ja tästä helvetistä eli avitchista opetetaan myös, että ”se ei ole paikka vaan mielentila”. Muistakaamme, että helvettien läpikäyminen on yhdistävä piirre kaikkien suurimpien kulttuuriheerosten elämissä, ja systemaattisesti nämä suurimmat sankarit, Jumalan tai jumalten pojat, myös palaavat kuolemantilasta takaisin elämään uudessa vaiheessa.

Kaiken tämän muistaessamme ei ole enää vaikea ymmärtää, mitä ”sijaissovitusoppi” tarkoittaa, joskin tämän syvän salaisuuden tajuaminen vaatii jo hyvin monen okkulttisen perusperiaatteen tunnustamista, eikä siten ensinkään sovi suurille ihmisjoukoille opetettavaksi. Lyhyesti, hyvin korkeaan asteeseen vihittävän on välineellisenä omaksuttava se perifeerinen tietoisuuden tila, avitchi, jossa oleviin olentoihin hän pyrkii saamaan positiivisen kontaktin. Tässä salaisuuden ydin.

Se on myös syy siihen, minkä tähden uskollinen opetuslapsi Juudas sai Jeesukselta henkilökohtaisen käskyn ja evankeliumikertomuksen mukaan jopa voiman suorittaa petoksensa: Tämän sanottuaan Jeesus tuli järkytetyksi hengessään ja todisti ja sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: yksi teistä on minut kavaltava. (…) Se on se, jolle minä kastan ja annan tämän palan”. Niin hän otti palan, kastoi sen ja antoi Juudaalle, Simon Iskariotin pojalle. Ja silloin, sen palan jälkeen, meni häneen saatana. Niin Jeesus sanoi hänelle: ”Minkä teet, se tee pian”. (Joh 13:21-27)

III

Mahdollisuus petokseen oli olemassa siinä esoteristien piirissä jota opettaja Jeesus johti, ja omista syistään ja omasta inspiraatiostaan hän päätyi käyttämään rituaalisen kärsimyksen tapaa, jolla oli sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Nyt kahden vuosituhannen kuluttua tekisi mieli sanoa: enemmän huonoja kuin hyviä – mutta kuka pystyy sanomaan, millainen olisi ollut kulttuurinen impulssi, jos valinta olisi ollut toinen? Se olisi ollut monin kohdin terveempi, mutta ehkäpä se olisi osoittautunut hyvin tärkeissä kohdin myös erittäin sairaalloiseksi. Tätä emme voi tietää, ainoastaan esittää arvailuja.

Tämän okkulttisen hypoteesin valossa luettuna evankeliumien Jeesus ei ole enää yksin ihminen joka olosuhteiden uhrina tapetaan uuden mutta liian kerettiläisen totuudenetsinnän ja rakkauden sanoman sanoman julistajana, eikä liioin suvereeni Jumala, joka toisaalta päättää itse uhrata ”itsensä itselleen” ja kuitenkin Getsemanessa valittaa kokemaansa tuskaa ja rukoilee kärsimyksen maljaa otettavaksi pois, jos suinkin mahdollista. Jeesuksessa me näemme vihityn, joka ei saarnaa vain harvoille ja valituille erityisihmisille, vaan jokaiselle, vahvalle ja heikolle, ja erityisesti niille jotka apua eniten kaipaavat – niille, jotka elävät (tai ovat kuolleet) sielullisen kärsimyksen kidutuksessa, avitchissa. Jopa helvetissä voi tietoisuus tällaisten vihittyjen työn tähden siksi löytää totuuden ja siten myötätunnon, jos vain kykenee luopumaan ylpeästä epätoivosta ja epätoivoisesta ylpeydestään. Maailmansielun – siten myös helvetin, joka siihen yhtenä tietoisuudentilana kuuluu – kudokseen painettu myötätunnon sanoma pysyy tavalla, jonka okkultisti voi ymmärtää, vaikka se ajan & paikan & subjektiivisuuden ehdottomaan rajoittavuuteen uskovalle pysyy käsittämättömänä mysteerinä.

Jeesus kuten Juudaskin – ja jokainen apostoli omalla paikallaan – olivat vastuussa tämän draaman, vihkimysnäytelmän muodostumisesta. Kaikille annettiin tietyt peruslähtökohdat, mutta kukin päätti itse kuinka käsikirjoitusta seuraisi – vai seuraisiko lainkaan. Jos Juudas olisi toiminut toisin, jos hän olisi kyennyt näkemään väkivallan vaatimuksen läpi, olisiko maailma jäänyt pelastamatta? – Ei. Juudas valitsi kuten valitsi, koska hän ei kyennyt näkemään vielä syvempää totuutta, joka on uhrikäytännöstä kokonaan kieltäytyminen. Hänen uhrautuva lankeemuksensa oli kylläkin myytin – nim. Vanhan Liiton myytin – salaisen rakenteen mukainen, mutta ei kaikkein syvintä eikä kaikkein tarpeellisinta pyhyyttä. Sillä maailman eheys ei edellytä pahan ilmituloa, paitsi jos tuo paha on jo valmiiksi vaikka kätkettynä olemassa, jolloin kyseessä on kuin haavan märkiminen ja puhdistuminen märkimisen kautta. Tämä Juudaksen lankeemus oli myös henkinen syy hänen komplementtihahmonsa, apostoli Paavalin, vastaavaan ja yhtä suureen virheeseen sijaissovitusopin julistajana siinä muodossa, jossa sen nykyisenkaltainen väärinkäsitys oli mahdollinen ja lopulta väistämätön.

Veljeys ja Hajaannus

Kukaan, joka hiukankin on perehtynyt länsimaisten esoteeristen ryhmien historiaan viimeisten sadan vuoden aikana, on tuskin voinut välttyä jonkinasteiselta hämmennykseltä yleisen veljeyden idean toimeenpanossa. Valtaosa uudemmista esoteerisista ryhmistä on korostanut nimenomaan yleismaailmallisen veljeyden ideaa, totuuden moniulotteisuutta ja/tai yksilön erilaisia mahdollisuuksia saman yhteisen totuuden etsimisessä, ja tästä huolimatta ryhmät tuntuvat hajoavan pienemmiksi rakenteiksi sitä mukaa kun niiden piirissä syntyy uudenlaista ajattelua, ts. aina milloin asioita eteenpäin vieviä työntekijöitä esoteerisen ryhmän piirissä ilmenee.

Kyynikko näkee tässä tietysti vain syyn hymähtää idealismille ylipäänsä: ihminen kerta kaikkiaan ei koskaan ole ihanteen mukainen, koska maailmakaan ei sitä ole. Yhteisymmärrys ei siten ole ylipäänsä mahdollinen, ja ykseys on tyhjä sana vailla todellista soveltuvuutta elävään elämään. Tietyn yksittäisen ryhmän jäsenet puolestaan näkevät väistämättömissä hajaantumisissa aina jonkin oletetun väärän valinnan vaikutuksen ryhmässä, joka siitä on erkaantunut, tai josta se itse erkaantuu. Alkuperäinen ryhmä näkee muuntuneet muotonsa kapinallisina ja vääristyneinä irvikuvina, alkuperäisen ryhmän jättäneet puolestaan osoittavat sormellaan tuon ryhmän oletettuihin tai todellisiin vikoihin kyvyttömyydessä noudattaa omia alkuperäisiä opinkappaleitaan käytännössä.

Aika näyttää, mihin Azazelin Tähti tässä suhteessa tulee sijoittumaan. Varmaa on, että niin ”keskenään vastakkaisiksi nähtyjen esoteeristen oppien yhdistämiseen” keskittyvä kuin veljeskunnan perustavimmanlaatuinen sanoma onkin, kaikki toiminta ei mitenkään sen alle ole – eikä ole ollut – mahdutettavissa; tämä on selvää perustuskirjan lyhykäisen loppujulistuksen päättymisestä sanoihin: ”ymmärryksen ja rakkauden alaisuudessa”. Niinpä jokainen aate, joka alkaa kamppailla ykseyden ideaalia vastaan kieltämällä seuran eettisen perustan joko empatiassa, rehellisyydessä tai väkivallattomuudessa, tulee tässä muuntuneessa näkemyksessään suljetuksi seuran ulkopuolelle – tai, kuten veljeskunnan sisäinen päättävä elin sen voi kokea, on jo valinnut kulkevansa toiseen suuntaan kuin millä sijaitsee veljeskunnan perustana toimiva aatteellinen ihanne. Onkin hartaasti toivottava, että kaikkien tällaisten poissulkemisten taustalla vaikuttaisi aina halu ja kyky todella eheyttää erottamalla, eikä koskaan tuomita näkemystä, jonka hyvää vaikutusta emme vain omista puutteellisuuksistamme johtuen kykene ymmärtämään!

Tämä ei ole ajankohtainen kirjoitus siinä merkityksessä, että seuran sisällä olisi tällä hetkellä – ainakaan allekirjoittaneen silmin – nähtävissä hajaantumista; mutta se on alati ajankohtainen sikäli, että ykseys- ja veljeysihanteen monitahoisuutta painottavat henkiset ryhmät ovat tietäen tai tietämättään jatkuvasti tekemisissä tämän kyseisen ongelman kanssa. Jokainen myöhempi separaatiokriisi myös juontaa juuriaan aiempiin sisäisiin ongelmiin, jotka joskus ehkä olisivat olleet vältettävissä asioiden oikea-aikaisella käsittelyllä. Itse näkisin, että Azazelin Tähden rakenteeseen valittu muoto nk. aspektien eli painotusryhmien mukanaolona on tässä suhteessa erittäin hyväätekevä, terveellinen järjestelmä. Se mahdollistaa yksilölliset valinnat ja jopa keskenään näennäisen ristiriitaiset lähestymistavat suuren työn osallisuuteen, samalla kun se tekee ymmärrettäväksi näiden erilaisten tapojen välille muodostuvat psykologiset, energeettiset ja käytännölliset jännitteet sekä mahdollisuudet. Millä tavoin täsmälleen aspektiryhmät toimivat voi muuntua ja on usein muuntunutkin, mutta aspektien perusidea tuntuu olevan erinomainen työväline ykseyden työhön. Paradoksi jälleen: jotta asiat voitaisiin tuoda yhteen tasapainoisina, niiden omaleimaiset eriävyydet on ensin oivallettava. Veljeskunta ei voi olla tasapäistävä, samankaltaistava; sen tulee olla erilaisia mahdollisuuksia luova, erilaisia kykyjä hyödyntävä, erilaisia luonteita ja erilaisten luonteiden kautta kokonaisuutta palveleva.

Voima

Siitä, joka tuntee maskuliinisuuden
ja pysyttelee feminiinisyydessä,
tulee kaiken vastaanottava,
kuin laakso vuorten keskellä.
Kaiken vastaanottavana laaksona
hän tietää aina voivansa turvautua Voimaan.
Hän tulee vastasyntyneen kaltaiseksi.
Siitä, joka on oppinut tuntemaan valkoisen, mutta pitäytyy mustassa,
tulee esikuva koko maailmalle.
– Tao Te Ching, 28 (Suom. Annikki Arponen)

Missä on tasapaino omaehtoisuuden ja pakottamattomuuden välillä? Kuinka pitkälti ihminen on ympäristönsä herra, kuinka paljon sen tuote ja osa sitä? Kuinka paljon henkinen pyrintö on luomista, kuinka paljon luoduksi tulemista?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä kaikille ihmisille, ja erityisesti ne ovat sitä okkultistille. Ihminen joka ponnistelee saavuttaakseen tavanomaisesta poikkeavaa kehitystä, mutta tuntee sopusoinnun tietoisen ylläpidon välttämättömyyden, joutuu sovittamaan näitä ”mustaa ja valkeaa” prinsiippiä toisiinsa jokapäiväisessä elämässään ja maailmankatsomuksensa näkyvissä käytännöissä. Kumpaankin on helppo eksyä: miehinen ponnistus voi muuttua ruhjovaksi, naisellinen lempeys väisteleväksi. Kumpikin ilman toista on tuhoon tuomittu, eikä tällainen tuho ole olemattomuuden autuutta vaan itseensä käpertyvyyden enenevää tuskaisuutta.

Yllä lainaamassani Tao Te Chingin (Arposen käännöksessä Dao De Jing) tekstissä mainitaan mustan ja valkean lisäksi kolmas taho, Voima. Veljeskunnan symbolikielellä tämä Voima vertautuu punaiseen prinsiippiin, johon niin mustalla kuin valkealla on yhteys, ja joka edustaa niitä läpäisevää lähde- ja toisaalta myös luomisvoimaa. Neutraali Voima on potenssi mustan ja valkean taustalla, niiden keskessä, ja niistä esiin virtaavana. Se on vaikeasti kontrolloitava, liikkuva muoto, joka on helppo menettää, ja jonka hallinta on sekä haastavimpia että samalla tärkeimpiä asioita maailmassa. Tietyssä mielessä se edustaa dynaamisuutta ja hetkeen tarttumisen kykyä tuon kyseisen hetken ehdoilla. Liikkuakseen omin voimin eteenpäin ihmisen on kyettävä astumaan askel kummallakin jalalla vuorotellen. Onkin erikoista, että länsimaisessa kulttuurissa ”voima” tekijänä on totuttu liittämään nimenomaan miehiseen ihanteeseen, siinä missä naisen yhteydessä käytettäisiin ehkä herkkyyden, sosiaalisen tilannetajun tai tunneälyn karakterisointeja. Laotsen Voima pitää sisällään kuitenkin nämä molemmat, edustaen kumpaakin yhdessä.

Arkkityyppisesti feminiininen lähestymistapa, jossa painotamme tasapainon pyrintöä sekä kykyä painautua kokonaisvaltaisempaan intuitiiviseen mieleen jäykän rakenneajattelun sijaan, on tarpeellinen lääke maailmassa, joka useinkin painottaa karkeita ja ilmeisiä arvomalleja. Nykymaailma on vasta vähitellen toipumassa sellaisesta selkeyden harhasta, jossa aatteellinen hegemonia voidaan nähdä objektiivisesti totena. Kulttuurinen pirstaloituminen on sitä uudemman ajan kivulloista mutta tervehdyttävää maatumista, paluuta juuriin, jolloin koherenssi – tai pikemminkin koherenssin illuusio – katoaa. Uudestisyntymistä ei ole ilman kuolemisen kykyä, ja tätä kykyä nykymaailmalta kysytään. Yhä useampi huomaa, että vanhat ratkaisut eivät enää päde: lukot maailmassa ovat muuttuneet liikaa, että vanhat avaimet niihin enää sopisivat. Uudelleenarviointia tarvitaan, ja tällainen perusteisiin menevä uudelleenarviointi on väistämättä aina vanhan hybriksen kuolema.

Punainen aspekti, voiman aspekti, on myös vastasyntyneen ilmennysmuoto. Vastasyntynyt olemus on puhdas, aito, mutta alun eriytymättömyydessään hetkellisesti avuton toimimaan muulla kuin puhtaalla säteilyllään, läsnäolonsa havaituksi tulemisen kautta. Tällaisen uuden pyhyyden äärellä me alamme toimia vain sitä mukaa, kun kykenemme laskemaan irti ylpeydestä valkeassa ja epätoivosta mustassa. Jälkimmäisen on kierryttävä edellisen keskustaan, löytämään ehdoton ponnistus, ehdoton itseys; ja edellisen on samoin kierryttävä jälkimmäisen keskipisteeseen, löytämään syvä rauha luomattomasta avaruudesta. Näihin mustan valkeaan ja valkean mustaan silmään tosi esoteristin mieli aina asettuu. Kyeten ymmärtämään kummankin omaleimaista liikettä, vaatimusta ja näennäisiä muutoksia, hän valjastaa itseensä, ytimeensä ja työtä tekeviin käsiinsä kahden käärmeen yhdessä esiin nostaman voiman, sen punaisen lieskan joka esiin sädehtiessään saa kaikki kirkkaan sateenkaaren sävyt.

Mutta jotta tämä onnistuisi, meidän on ensin löydettävä kumpikin näennäinen vastakohta ja ymmärrettävä se. Ei riitä että kykenemme olemaan lujatahtoisia ja itsenäisesti luovia, eikä sekään, että osaamme lempeästi ymmärtää ja olla tuomitsematta toista ja itseämmekin. Ehdottomasti molempia tarvitaan, molemmat yhdessä ovat välttämättömät okkultistin pitkässä työssä. Ei ole mitään rajaa sillä kuinka paljon tuo Voima voi saavuttaa niin maailmassa kuin itsessämme, jos vain osaamme sitä alituisesti kaivata, ja tehdä tuon kaipauksemme todeksi ponnisteluin. Sillä ei edes Laotsen ylistämä naiseus ole vapaa ponnistelusta, vaan päin vastoin useinkin saa suurimman ilonsa kaikkein suurimman ponnistuksensa hedelmänä.

Ponnistusta seuraa kuitenkin todellinen saavutus, ja vaikka yritys voi tuntua ylenpalttisen raskaalta, läpikäytynä se johtaa eteenpäin. Itsensä uudestisynnyttämisen ihmeeseen kyettyään ihminen on yltänyt sellaiselle rauhan alueelle, joka on paitsi kahden toisiaan täydentävän vastakohdan samanaikaista läsnäoloa, myös jotain aivan muuta ja kokonaan uutta. Aina on ollut ja aina tulee olemaan harvoja, jotka ovat läpikäyneet ihmisyyden suuren puristuksen ja saavuttaneet tuon loitomman rannan, joka on todellinen eikä metaforinen saavutus. Tie on aina auki, Voiman tie joka päättäväisimmältäkin pyrkijältä vaatii myös kaikkein syvimmänlaatuista herkkyyttä ja kykyä myös odottamattomiin sisäisiin avautumisiin.

Käännetty Risti

Eräs satanismille ominaisimmista symboleista on risti, jossa ylin piena on muita pitempi. Tämä merkki on Kristuksen risti ylösalaisin, ja ilman siihen liitettyä ristiinnaulitunkuvaa tunnetaan kristinuskon piirissä pietarinristin nimellä.

Kyseinen symboli, jonka jakavat yhtä lailla hartaat roomalaiskatoliset paavin merkkinä kuin satanistit oman mestarinsa Saatanan tunnuskuvana, voidaan käsittää siten kahdella eri tavalla. Näillä on yhteinen kääntöpisteensä Pietarin hahmossa – tuon Kristuksen kolminkertaisen kieltäjän, jota ”kiinnosti se mikä on ihmisten eikä se, mikä on Jumalan”. Pietarin ja tämän seuraajan, paavin, oletetusti satanistisia yhtymäkohtia on kuitenkin käsiteltyä niin paljon muissa veljeskunnan yhteyksissä, ettei niihin tarvitse tässä palata. Sen sijaan haluan pohtia tämän käännetyn ristin muita lähestymistapoja.

Jos ja kun puhutaan ”käännetystä” rististä, pidetään tietenkin oletuksena sen päinvastaista muotoa. Ei ole väärin ajatella, että tällaisessa ajatusyhteydessä satanismikin on vain yksi kristinuskon lahkoista, tosin arkkikerettiläinen; tai voidaan ajatella, että tällöin länsimaisen kulttuurin vallitseva hengellisyys (tai sen puute) on saanut kasvot kristinuskon symbolista, jota tällä tavoin kollektiivisesti vastustetaan. Eikä väärin ole tämäkään.

Silti haluaisin tuoda keskusteluun – tai itse kunkin lukijan omaan pohdintaan – sitä mahdollisuutta, että ”käännetty” risti ehkei ole käännetty ensinkään, sen enempää kuin kahteen suuntaan nähtävissä oleva pentagrammi hoitaessaan erilaisia psykoenergeettisiä tehtäviä riippuen muuttuvasta asennostaan seremoniallisessa magiassa. Valistunut maagikko ei sanoisi pentagrammin olevan ”oikein” jommassa kummassa asennossaan, paitsi kulloisenkin tilanteen mukaan: nämä eri virtausliikkeet ovat käytännöllisesti eri asemassa samaan tapaan kuin sisään- ja uloshengitys. Molemmat ovat yhtäläisen merkityksekkäitä ja lähtökohtaisen arkkityyppisiä, molemmat kuvaavat samaa hengitystä sen eri suuntiin kulkiessa, kumpaakaan ei voi korvata toisella.

Kristuksen ”ylöspäinen” risti voidaan tietyin varauksin nähdä soveliaana symbolina paitsi nykyiselle kristinuskolle, myös Jeesuksen omalle opetukselle, vaikka jälkimmäinen onkin edellisen kanssa monella tapaa ristiriidassa. Jeesuksen opetuksissa kohtaamme kärsivällisen uhrautumisen, vapaaehtoisen alistumisen, jonka kirkko nimellisesti dogmatisoi ja käytännössä kääntää irvikuvakseen, hengellisen laiskuuden ja sokean uskon symboliksi. Ruusuristiläiset, kristilliset kabbalistit ja alkemistit – toisin sanoen kristinuskoiset esoteristit – ovat oikein ymmärtäneet ristin syvemmän merkityksen oman persoonallisen ja ruumiillisen taakankannon symbolina: sen avaimena henkisiin saavutuksiin. Jälkimmäisissä on kyseessä henkilökohtaisen kärsimyksen kärsivällinen hyväksyminen Merkityksen (Pyhän Hengen) toteutumisen välineenä. Se on tuli, joka uudistaa luonnon; kitka, joka synnyttää kasvun mahdollisuuden.

Tässä mielessä ymmärrämme, että on esoteerista antikristillisyyttä aivan kuten eksoteeristakin. Siinä missä ristin käännön julkinen merkitys on vastalause julkikristillisyydelle, sen sisempi merkitys on esoteerisen ristinsymbolin antiteesi – josta, mikä ehkä on tarpeetonta mainitakaan, yhdessä ensinmainitun kanssa voidaan synnyttää hedelmällinen synteesi. Mikä tämä käännetyn ristin teema siis on?

Lyhyesti: irtisanoutuminen kärsimyksen merkityksellistämisestä.

Pisin piena ylöspäin osoittavaa ristiä voidaan kutsua miekkaristiksi, koska se muistuttaa taisteluun paljastettua miekkaa siinä missä perinteinen kristillinen risti on maahan pystyyn lyöty miekka. Miekkaristi pisin piena ylöspäin on myös Luciferin merkki ilmanvaltojen ruhtinaana ja Miekkojen ykkönen (ässä) Tarotissa. Lucifer-Venus ei kuitenkaan ole taistelun jumala, vaan hänen miekkansa on luomisen ja erottelukyvyn kaksiteräinen ase. Energeettisellä tasolla se on eroottinen lingam ja mielen tasolla nerokkuus, joka tuomitsee poikkeusihmiset kärsimykseen. Niinpä miekkaristin potentiaaliset virheet eivät ole väkivallassa vaan päin vastoin holtittomassa rakkaudessa, milloin sen sallitaan kääntyä hybrisyyteen ja hedonismiksi. Lankeemukseensa turtunut Lucifer on raukea, humaltunut jumala, jonka soihtu palaa yksin hänen omaksi ilokseen, ainoastaan satunnaisesti tai kunnianhimon kannustamana muita olentoja auttaen.

Niinpä paradoksi on aina läsnä. Myös henkisyyteen kurottavassa miekkaristissä, joka sanoutuu irti nykymaailman lainalaisuuksista, on kuolettava puolensa – se omaksuu helposti askeettisia ilmennysmuotoja saavuttaakseen siten laajempaa elämänyhteyttä. Tämä näkyy sen kautta, kuinka ”ylöspäin kurottavan” käännetyn ristin painopiste on itse asiassa lopulta alempana kuin perinteisen kristillisen ristin, vaikka sen fokus on korkeammalla. Tämä yhdistää luciferisen impulssin satanistiseen; Valkean Mustaan. Punainen on sen kieppuva ja liekehtivä liike, jonka Paratiisin portilta muistamme. Tähän ristin kaksisuuntaisuuteen, sen välittäjänluonteeseen, liittyy puolestaan erityisesti Azazelin mysteeri, joka ilmaisee jälleen hieman eri aspektin saatanallisesta kolmiyhteydestä.

”Käännetty risti” ei siis ole ainoastaan käännetty, ei ainoastaan kristinuskoa, eikä ainoastaan vastauskontoa. Se edustaa myös omaa uskonnollista linjaansa, joka yhdistyy universaaliin symboliikkaan samalla tavoin kuin kaikkien muidenkin uskontojen pyhät symbolit: ne eivät tule tyhjästä, vaan niillä voidaan aina nähdä yhtä lailla universaalit kuin historiallisetkin juurensa. Sitä voidaan nimittää miekkaristiksi ja luciferinristiksi, ja se voidaan nähdä yhtälailla käännetyssä krusifiksissa kuin pelkistetymmässä pietarinristin muodossa. Siihen sisältyvät sekä aineen että hengen rakenteet ja näiden yhteenkietoutuminen niin kulttuurisissa kuin yleisesoteerisissa symbolirakenteissa. Olennaisin sen merkityksistä on kuitenkin: Henkisen ja fyysisen väkivallan on loputtava. Negatiivinen epätoivo kääntyy positiiviseksi ylpeydeksi. Kristinuskon piirissä karakteristisesti korotettu marttyyriuden idea, huomion kiinnittäminen tuomioon, pelkoon ja kärsimykseen, omaa vastahahmonsa vapautuvan Luciferin hahmossa, joka vaatii  itseltään paljon, mutta myös antaa paljon – totuuden ja rakkauden alaisuudessa.

 

BC 149

Vive, vive, Magdalena

Tua lux reversa est

Gaudis turgescat vena

Mortis vis abstersa et

Moesti procul sunt dolores

Laeti redeant amores

Salve Lucifer resonet.

Intuitio ja kuoleman polku

Paljon puhuttu intuitio ja itsensä kuuntelu ovat saaneet jo niin vesitetyn sävyn, ettei kyseisiä termejä mielellään erityisemmin käyttäisi. Silti tämän sanattoman sisäisen äänen kuunteleminen on tärkeimpiä välineitä, joilla seurata itsenäistä polkua, joka ei ole sovinnaisuuksien ja näennäisyyksien sitoma.

Korostuneen tervehenkisyyden ja ulkoisten asioiden pitäminen henkisen kehityksen mittareina herättävät inhoa, joka ajaa kysymään, mitä todella on sisäisen äänen seuraaminen ja mitä tekemistä sillä on sen kanssa, miltä asiat ulospäin näyttävät. Toisaalla voidaan nähdä yhtä lailla pinnallista pimeyden korostamista ulkoisen vaikutelman vuoksi.

Intuition seuraaminen ei aina johda terveelliseen elämään tai mukaviin henkisiin harrastuksiin. Se voi tuoda tielle, joka näyttää itsetuhoiselta. Syöksee kuiluun, jossa tie on valoton ja kulkeminen vaivalloista. Jokaisen askeleen eteen on tehtävä suunnattomasti työtä ja yksikin harha-askel saattaa johtaa yhä syvemmälle pimeään. Silti näiden syvyyksien ahjoista kaivetaan timantteja, joiden kauneutta harvat osaavat sanoin kuvailla, joiden eheys tekee niistä ihmisen maailmassa ikuisia, mutta joille ei ehkä kukaan nykymaailmassa anna arvoa. Tämä tie ei ole muodollisen opin, vaan kokemuksen tie, jolla kulkemiseen ei ole valmiita karttoja. Se on pimeyden ja tuntemattoman rakastamista, johon vain rohkeat kykenevät. Se käy vastaan sitä, mikä meille on opetettu; kaikkea minkä olemme oikeaksi olettaneet ilman arviointia ja mitä itsestämme olemme väärin luulleet. Se heijastaa itsestään kaiken piilotetun, jota kulkija kantaa mukanaan ja sen hiljaisuudessa kaikuu jokainen sana voimakkaana.

Koska sisäisen äänen tarkoituksena ei ole kerryttää huonoa karmaa tai helliä ihmisen heikkouksia, ohjaa se myös ajallaan pois siitä, mille ei enää ole tarvetta, jonka oppi on jo omaksuttu, ja näissä käännekohdissa mitataan ihmisen kyky uudistua ja seurata opastajaansa, jonka kanssa tulla yhä enemmän yhdeksi. Pimeyden läpi kulkeva polku pitää myös rauhan sisällään kun merkitys elää jokaisessa hetkessä. Sen kadotessa käy pimeys syömään sielua ja ahdinko tukahduttaa hengityksen. Ja eksyminen on yhtä varmasti edessä kuin rikkoutuminen, mutta ilman niitä ei ole ikinä löydetty, ei korjattu. Sillä jos tarvetta ei olisi, ei kukaan koskaan kulkisi mihinkään, ei kokisi mitään, ja olemassaolo olisi jäänyt olemattomuuden täyttymykselliseen pimeyteen, johon se jälleen kerran tulee käymään. Ja tuo pimeys ei enää ole tuntematonta, vaan kuin äidin kohtu, jonka turvaan kaikki jälleen sulkeutuu.