Paljon puhuttu intuitio ja itsensä kuuntelu ovat saaneet jo niin vesitetyn sävyn, ettei kyseisiä termejä mielellään erityisemmin käyttäisi. Silti tämän sanattoman sisäisen äänen kuunteleminen on tärkeimpiä välineitä, joilla seurata itsenäistä polkua, joka ei ole sovinnaisuuksien ja näennäisyyksien sitoma.

Korostuneen tervehenkisyyden ja ulkoisten asioiden pitäminen henkisen kehityksen mittareina herättävät inhoa, joka ajaa kysymään, mitä todella on sisäisen äänen seuraaminen ja mitä tekemistä sillä on sen kanssa, miltä asiat ulospäin näyttävät. Toisaalla voidaan nähdä yhtä lailla pinnallista pimeyden korostamista ulkoisen vaikutelman vuoksi.

Intuition seuraaminen ei aina johda terveelliseen elämään tai mukaviin henkisiin harrastuksiin. Se voi tuoda tielle, joka näyttää itsetuhoiselta. Syöksee kuiluun, jossa tie on valoton ja kulkeminen vaivalloista. Jokaisen askeleen eteen on tehtävä suunnattomasti työtä ja yksikin harha-askel saattaa johtaa yhä syvemmälle pimeään. Silti näiden syvyyksien ahjoista kaivetaan timantteja, joiden kauneutta harvat osaavat sanoin kuvailla, joiden eheys tekee niistä ihmisen maailmassa ikuisia, mutta joille ei ehkä kukaan nykymaailmassa anna arvoa. Tämä tie ei ole muodollisen opin, vaan kokemuksen tie, jolla kulkemiseen ei ole valmiita karttoja. Se on pimeyden ja tuntemattoman rakastamista, johon vain rohkeat kykenevät. Se käy vastaan sitä, mikä meille on opetettu; kaikkea minkä olemme oikeaksi olettaneet ilman arviointia ja mitä itsestämme olemme väärin luulleet. Se heijastaa itsestään kaiken piilotetun, jota kulkija kantaa mukanaan ja sen hiljaisuudessa kaikuu jokainen sana voimakkaana.

Koska sisäisen äänen tarkoituksena ei ole kerryttää huonoa karmaa tai helliä ihmisen heikkouksia, ohjaa se myös ajallaan pois siitä, mille ei enää ole tarvetta, jonka oppi on jo omaksuttu, ja näissä käännekohdissa mitataan ihmisen kyky uudistua ja seurata opastajaansa, jonka kanssa tulla yhä enemmän yhdeksi. Pimeyden läpi kulkeva polku pitää myös rauhan sisällään kun merkitys elää jokaisessa hetkessä. Sen kadotessa käy pimeys syömään sielua ja ahdinko tukahduttaa hengityksen. Ja eksyminen on yhtä varmasti edessä kuin rikkoutuminen, mutta ilman niitä ei ole ikinä löydetty, ei korjattu. Sillä jos tarvetta ei olisi, ei kukaan koskaan kulkisi mihinkään, ei kokisi mitään, ja olemassaolo olisi jäänyt olemattomuuden täyttymykselliseen pimeyteen, johon se jälleen kerran tulee käymään. Ja tuo pimeys ei enää ole tuntematonta, vaan kuin äidin kohtu, jonka turvaan kaikki jälleen sulkeutuu.