Kirjoittajan arkistot:soror Heiðr

Itsensä rakastamisesta

 

klimt

Rakkaus antaa vain itsensä ja ottaa ainoastaan omastaan. Rakkaus ei omista mitään eikä kukaan voi sitä omistaa.

-Kahlil Gibran

Kenties kertovasti, kielessämme ei oikein ole hyvää termiä joka kuvastaisi positiivisella tavalla itsensä rakastamista. Sen sijaan löytyy sana ”itserakkaus”, jolla on hyvinkin negatiivinen ja itsekeskeinen kaiku. Perinteisesti itsensä arvostamista on paikoin pidetty sosiaalisesti lähes rikollisena- kehuskeluna, egoiluna, itsensä turhana esiin tuomisena. Itsensä rakastamisen termiä lähellä oleva “itsevarmuus” sen sijaan ei mielestäni kerro niinkään rakkaudesta vaan ennemminkin kontrollista omia tuntemuksia kohtaan, tuoden sen lähemmäs itsehillinnän ja sosiaalisen varmuuden kenttää.

Suomalainen kansantaikuus on täynnä esimerkkejä siitä miten naapurilta varastetaan menestys ja onni. On uskottu että se mitä muut saavat on ihan totta itseltä pois. Kenties tämänkin takia ei ole ollut soveliasta mainita omista tyytyväisyyden tunteista- varomaton onnenmyyrä kun saa pian niskaansa naapurin kirot ja joutuu mieron tielle. Vaikka tämäntyyppisen ajattelun aika on jokseenkin takanamme istuu ympäristön sanelema hieman pakotettu nöyryys ja jonkinlainen itsevihaamisen kultti sangen tiukassa suomalaisessa mielessä. Epäilemättä ympäristö ja kulttuurimme heijastuvat myös siihen okkultistiseen työhön johon tartumme. Usein irtiotto tapahtuu menemällä täysin vastakkaiseen laitaan jolloin eteemme nousee lahjakas, (joko todellisuudessa tai paperilla) itsevarma ja hieman levoton tai vihainen pyrkijä valmiina valloitukseen.

Kenties tämä on osasyy siihen ilmeisen vaikeaan suhtautumiseen Punaista Aspektia kohtaan mikä helposti lyö kapuloita rattaisiin lahjakkaalle ja räiskyvälle veljelle tai sisarelle joka tunnistaa itsessään sen erikoislaatuisen kipinän mitä okkultistiseen pyrintöön epäilemättä tarvitaan. Tässä tekstissäni keskityn erityisesti Punaisen haasteeseen johon useasti tartutaan lähes puhtaasti egon ja/tai kehon kontrollikysymyksenä. Tosiasiassa Punaiselle veljelle tai sisarelle avainkysymykseksi työssä muodostunee se riittääkö kärsivällisyys antaa dynaamisen muodonmuutoksen tapahtua omalla painollaan vain virtaa ohjaillen & pakottamatta, ja toiseksi se mitä työkaluja kokelas päättää työssään käyttää.

*

Ajatelkaamme Punaista Aspektia hevosena jonka kohtaamme erämaan portilla. Se lähestyy meitä voimakkaana, säkenöivän kauniina, silmissään hurja, hieman kesytön ilme. Se tapa millä me ensi kerran tervehdimme hevosta tulee laajalti määrittämään sen millainen yhteisestä matkastamme tulee. Ajatellessamme hevosta näin edessämme, eikö sydämessämme herää kunnioitus, ihailu ja kaipuu? Emmekö unelmoi hevosen kantavan meidät läpi erämaan tuulen lailla, kaviot luovuuden kipinää iskien, emmekö lumoudu sen tanssivasta liikkeestä ja tahdo koskettaa sen käärmemäisesti kaartuvaa kaulaa?

Ajatelkaamme Punaista Aspektia nyt hevosen sijaan naisena jonka kohtaamme erämaan portilla. Hän lähestyy meitä sanoinkuvaamattoman ihanana ja salaperäisenä, puettuna punaiseen ja purppuraan. Eikö sydämemme vavahda hänet nähdessämme, emmekö ole täynnä ihmetystä?

Valitettavasti usein on ollut niin että sille hengelle joka on osin sisällämme ja osin ulkopuolellamme ja johon tässä viittaan punaisena hevosena, lyödään suuhun kylmät hallinnan kankikuolaimet ja kylkiin pakotuksen kannukset ja piiska. Tahdommeko todella satuttaa hevosta näin, pakottaen sen muodolliseen, nykivään raviin vai riittääkö rohkeutemme antautua laukan vietäväksi, lempeästi ratsullemme suuntaa kuiskien, sillä eikö todella ole niin että ratsukko on yhtä? Entäpä kohotammeko kätemme punaisen naisen nähdessämme aikomuksenamme iskeä häntä kasvoihin, haavoittaen ja nöyryyttäen, kahlehtien kuningattaren jalkojemme juureen?

Se Punainen henki mikä on itsemme ulkopuolella ja itsessämme, voi kipakalla kavioniskullaan pirstota meidät. Sen hengen käsittely, eli näin myös itsemme käsittely vaatii paitsi väsymättömyyttä ja herkkyyttä, myös lempeyttä ja aikaa. Villihevosta ei voi kutsua luokseen ruoskalla eikä nainen paljasta maagisia salaisuuksiaan sille kuka kohtelee häntä kaltoin. Punaisessa Aspektissa hakatusta tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä hurja, joka juoksee oman ruumiinsa kumoon ja hylkää itsensä erämaahan missä hän vaeltaa sielu rikki revittynä, kangastuksia seuraten.

Punaisen Aspektin työntekijä hyötyy kenties eniten asenteesta joka on samaan aikaan sekä aktiivinen että passiivinen, kuuma mutta tarvittaessa viileä. Hänen on oltava sekä ratsastaja että ratsu; tilanteita ja energioita ymmärtävä, läsnäoleva ja kunnioittava herkkä tulkki. Lienee epäviisasta jatkuvasti tarttua koulimismielessä vain niihin puoliin persoonassaan jotka kokee huonoiksi tai vajavaisiksi; Punaisen sisaren tai veljen on yhtä lailla opeteltava levähtämään hetki lahjakuutensa parissa, lohduttautua niillä askareilla missä hän on hyvä ja näin rauhoittaa mielensä ennen seuraava väkevää ponnistusta, sillä ilman lepoa ja työn rytmitystä ongelmat ilmaantuvat varmasti.

Itsensä rakastaminen on vaikeaa- vaikeaa, koska se ei ole itsekkyyttä, itsekeskeisyyttä tai egon hivelyä ja vain tietyn osan ihastelua itsessä. Rakkaus on kokonaisvaltaista, kaiken näkevää ja nielevää- se on sydämen liekin kirkastamista, anteeksiantoa hevoselle joka kompuroi ja jopa eräänlaista huumorintajua; sen erikoislaatuisen kipinän vaalimista joka aikanaan voi kasvaa siksi mahtavaksi loimuksi joka valaisee tien ja polttaa epäpuhtaudet pois. Tätä prosessia on turha yrittää nopeuttaa epäluontevasti kuten mitään vuorovaikutusta ei voi pakottaa, sillä äkisti leviävä tuli, vauhkoontunut hevonen tai vihastunut Babylonin noita ovat kaikki asioita jotka epäilemättä kiroavat etsijän ikuisiksi ajoiksi erämaahan.

Fehu-riimusta

 

fehu

 

Muinainen Fehu-riimu opettaa meille liikkuvasta elämänvoimasta, energiasta ja hyvinvoinnista. Entisaikoina vaurautta ja mahtavuutta mitattiin karjan määrässä. Jokainen eläin oli tärkeä selviytymisen kannalta. Nykymaailmassa karjan on korvannut raha, usein tuskallisin ja vaarallisin seurauksin. Me elämme aikaa jota islantilainen riimuruno kuvaa hyvin-

 

”Fé on eripuran aiheuttaja sukulaisten välillä;

Ja meren tuli;

Ja käärmeen polku.”

 

Runossa viitataan maallisen vaurauden kompastuskiviin ja riimun negatiiviseen puoleen mikä kiteytyy Fáfnirin myytissä. Fáfnir on tarinan kolmesta veljeksestä äkkipikaisin ja muuntuu lohikäärmeeksi kullanhimonsa takia. Ja totta on, mitä enemmän materiaa tai rahaa ihminen omistaa, sitä enemmän hän sitä himoitsee ja väistämättä sitä tyhjemmäksi hänen elämänsä muuttuu- hän on kahlittu. Kukaan ei enää ole hänen vertaisensa, ja ystävällinenkin ele on Fáfnirin epäluuloisessa mielessä kavallusyritys. Sillä me peilaamme toisissa sen mikä on itsessämme, ja lohikäärmeemme kasvaa sellaiseksi kuin sen itse opetamme.

Todellinen maagikko, noita tai shamaani ymmärtää terveyden ja kohtuuden merkityksen kaikilla tasoilla, maailmassa liikkuvan energian ja elämän kiertokulun, mihin hän myös itse kuuluu osana suurta ketjua; ei sen yläpuolella hallitsevana julmana mestarina tai ahnaana kahmijana jolle kaikki muu on vain polttoainetta. Jokainen eläin ja kasvi, pieni tai suuri, on osa Fehu-riimun suurta tanssia. Suhtautukaamme siis lempeästi, kunnioittavasti ja kiinnostuneesti metsien ja niittyjen hyörintään ja pikku kaivureihin, sillä näennäisen pienet tapahtumat opettavat usein suurimmat viisaudet.

Myös ajatukset ovat energiaa- toistuva negatiivinen ajattelu rakentaa perusteet vääristyneelle ajattelumallille ja näin toteuttaa jälleen kerran Fáfnirin vankilan. Tästä on syytä tulla tietoiseksi ja välttää nykyihmiselle niin tyypillinen vastuuta muille siirtävä sudenkuoppa.  Kun ymmärrämme todella olevamme itse vastuussa itsestämme sytytämme ensi kertaa initiaation kirkkaasti loimuavan soihdun joka karkoittaa sydämistämme talven pimeyden. Otamme horjuvat ensi askeleemme tiellä joka kasvattaa meidät tietoisemmiksi, olevimmiksi olennoiksi joilla on ulottuvillaan ja itsessään kaikki ne työkalut mitä tarvitaan omasta elämästä, tavoista, ajatuksista ja energioista haltuun ottamiseksi, rakkauden ja tahdon lakien alla toimien. Tässä elämän keväässä, heräämisessä ja voiman haltuun ottamisessa, herää samalla myös yksilön suuri vastuu. Ja kuten Mustan Aspektin ohjaaja, fra obnoxion kirjoittaa- kaikenlaisen pakottamisen me jätämme. Me emme tartu tätä voimaa hiuksista, vaan kädestä.

Sanat ja teot luovat väistämättä vaihtoehtoja ja todennäköisyyksiä elämässämme tapahtuville asioille, antavat suuntaa tuleville tapahtumille. Lupauksensa pitävä, pyyteettömästi jakava ja sydämellään kuunteleva saa ystävän. Työnsä tunnollisesti tekevä palkitaan. Itsekäs, ahnas tai piittaamaton löytää pian itsensä yksin kulkemaltaan tieltä missä hän näennäisistä rikkauksistaan huolimatta on köyhempi kuin alaston kerjäläinen. Sillä kuten Valhallassa simaa urheille juomasarvesta tarjoava valkyria kohottaa kätensä Fehu-riimun muotoon, on myös meidän syytä tutkia antamisen ja vastaanottamisen periaatteita niin energiamielessä kuin mundaanimmalla tasolla. Fehun voima loistaa kaikkialla- ja on meistä itsestämme kiinni näemmekö sen hohteen kullan kimalluksena mikä sokaisee täysin, vai rohkaisevana, inspiroivana ja nostavana voimana, todellisena apuna sille kuka pyytää.

fafnir