Uusi puheenjohtajamme

Tänään 7.5.2017 Azazelin Tähti ulkoisena seurana on ollut toiminnassa 130 kuukautta. Kulunut aika on ollut kokonaisuudessaan erittäin intensiivistä työskentelyä. Aatteena okkulttisesta veljeskunnasta asetettuna vastakohtien yhdistämisen ja ykseyden työn toteuttamiseen seura puolestaan täyttää tänä vuonna kahdeksantoista vuotta, ja tulee siten itsenäisen nuorukaisen ikään. Seuramme ”Puu” – sen elävä, kasvava rakenne – on juurtunut kauniisti, ja kestänyt niin rajuilmat kuin päivittäisen osallistumisen arkiset haasteet.

Tämä päivä onkin sovelias seuran ensimmäiseen puheenjohtajauudistukseen. Pidettyäni seuran puheenjohtajuutta tähän asti lankeaa tuo virka tänään sisar Heithille. Veljeskunta – ja epäilemättä myös moni ulkopuolinen tarkkailija – tuntee hänet ahkerana, luotettavana, energisenä, aikaansaavana ja luovana ohjaajana. Etenkin seuramme Suomen ulkopuolisessa osassa Heithin kyky rakentaa yhteyksiä ja auttaa jäseniä osallistumaan veljeskunnan yhteyteen tunnetaan hyvin.

Itse tulen jatkamaan työtäni Azazelin Tähden sisäisessä osastossa. Se että jätän käsistäni sekä seuran puheenjohtajuuden että joitakin muita seuran sisäisiä vastuualueita muihin käsiin on minulle henkilökohtaisesti ilon ja juhlan päivä. Ohjaajan ja johtajan toimi on, ja sen tuleekin olla, raskas vastuu. Se joka haluaa muita ohjata ei sellaiseen virkaan sovi; todellinen johtaja tietää johtajuuden vaikeudet ja pulmat, ja on useimmiten epäkiitollisessa tilanteessa monien eri asioiden yhteen sovittajana. Kiitollisuus ja kunnioitus olkoon siten uuden puheenjohtajamme kanssa, joka tämän hyvin tietäen on yhteisen aatteen ja Työn vuoksi yhtä kaikki tahtonut ottaa taakan kannettavakseen!

Kävele nopeampaa!

– Kävelepä nyt reippaasti.
– Nyt ylös sieltä pensaasta, jätä se oksa siihen.
– Ei jäädä lätäkköön puljaamaan, on kiire…

Huomaan suustani lipsahtavan toisinaan armeijahenkisiä komentoja lapsen suuntaan. Myöhemmin minua saattaa harmittaa, sillä kiire on mielentila, johon pystyy vaikuttamaan. Miksi pitäisi kävellä reippaasti, jos voi jäädä ihmettelemään puussa kasvavaa naavaa, lintujen pyrähtelyä ja ojassa pörrääviä kärpäsiä. Haluanko, että lapsestani tulee reippaastikävelijä, joka ohittaa maailman monimuotoisuuden ja luonnon pienet ihmeet?

Jeesus Nasaretilaisen sanotaan tuumanneen, että ihmisen tarvisisi tulla lapsen kaltaiseksi. En tiedä mitä kaikkea tähän on tulkittu sisältyvän, mutta voisin ajatella sillä viitattavan henkilöön, joka ei ole hukannut kykyä pysähtyä, ihastella vilpittömästi, haltioitua luonnosta ja omasta mielikuvituksesta.

– Ei ole kiire, tutki vaan rauhassa.
– Okei, kerätään sitten keppejä puun alle.
– Kyllä äiti voi odottaa, leiki vaan!

Ei sillä, että lapsen pitäisi saada tehdä kaikki oman päänsä mukaan. Rajat luovat puitteet turvalliselle ololle. Mutta rohkea saa olla. Yritän olla käyttämättä sanoja ”varopas nyt, ettet vaan kaadu”. Kokeillessa oppii. Housunpolvia voi paikata. Meillä on tarpeeksi laastareita. Syli on aina avoinna ja rakkautta ja lohdutusta saatavilla. Mutta tämän maailman tahtiin ei tarvitse mennä. Voi olla luova ja uhmakas, eikä pienestä pitäen normin mukainen ja tuottelias.

Azazelin Tähden jäsenyys näkyy vanhemmuudessani niin, että kunnioitan lapsien kykyä innostua ja kiinnostua erilaisista asioista. En pakota häntä pyhäkouluun tai pianotunneille, mutta hyviä tapoja ja eläimien sekä luonnon empaattista kohtelua opetellaan säännönmukaisesti. Ymmärrän myös, että lapsen ikävaiheisiin kuuluu uhma ja oman tahdon muodostuminen. Tähän kuuluu kapina vanhempia kohtaan. Jos sen yrittää kieltää tai estää, lapsi projisoi asian myöhemmin luomalla itselleen vaikkapa vanhatestamentillisen tuomitsevan jumalan, jota vastaan voi kapinoida lapsen lailla.

Vaikka olen itse okkultisti ja maagikko, en opeta omaa maailmankuvaani lapsille mitenkään aktiivisesti. Mielestäni lasten on tärkeintä saada opetusta kaikista uskonnoista, maailmankatsomuksista, filosofiasta, kansanperinteestä ja erilaisista tavoista. Tärkeintä on oppia ymmärtämään ajatusten monimuotoisuutta ja saada kriittisen ajattelun avaimia, jotta voi sitten vanhempana muodostaa oman maailmankuvansa.

Omassa tahdissa. Reippaasti tai laahustaen.

Arkipäivän pyrintö ja puhdas intentio

Tapasin työpaikallani siivoojana toimivan nigerialaismiehen. Hän tervehtii kohteliaasti ja kysyy kulttuurisidonnaisesti kuulumisia heti tervehdyksen perään. Hän tapasi maanantaisin kysyä kuinka viikonloppuni sujui, johon saman vastakysymyksen esitettyäni sain kerran vastauksen, ettei erityisen hyvin, koska oli yksinäistä eikä mitään tekemistä. Hän kysyi vietinkö aikaa kavereideni kanssa, johon vastasin etten minä erityisemmin ”hengaile” missään, vaan olen pääasiassa joko kotona tai metsässä, ja talvisin jäällä kävelemässä.

Hänen yksinäisyytensä jäi vaivaamaan minua siinä määrin että mieleeni tuli pyytää häntä liittymään joskus seuraani. Ennen kysymistä kävin pohdinnan: mitä jos hänestä tulee taakka joka soittelee usein ja kysyy minua seurakseen. Kun minusta ei saa perinteistä hengailukaveria, jonka kanssa viettää aikaa, niin ajatteleeko hän hiljaisuuden johtuvan hänestä itsestään, jolloin hyvä tarkoitukseni kääntyykin itseään vastaan? Jos keskustelisin omasta yksityisyydestäni ennen lähtöä, niin mieleen tulisi, että teen kaiken tämän vain säälistä. Pohdintani jatkuivat naurettavuuteen saakka, ja alkoi tuntua etten enää kykene lähtemään minnekään.

Kaikki tämä holismia edistävä ajattelu, ja minä olen täysin umpisolmussa miettimässä onko intentioni puhdas. Miksen ole kysynyt ketään muita ympärilläni olevia yksinäisiä ihmisiä liittymään seuraan? Olisinko ylpeä teostani ja olisiko väärin olla ylpeä? Tunnen myötätuntoa, mutta nostanko itseni samalla hänen yläpuolelleen? Onko hän vain testikohteeni, jonka avulla oppia jotain itsestäni? Tuntuu että kaikki tämä pohdinta kertoi varsin karulla tavalla oman mitättömyyteni, ja sen kuinka pitkä ja kivinen tie edessäni on.

Keskustelumme jatkuivat töissä ja sain omia ajatuksiani sen verran avattua, että pystyin kysymään häntä mukaani. Hän rohkaistui kävelemään jäitä myöten. Samalla keskustelimme elämän ja ihmisyyden ongelmakohdista, jossain vaiheessa todeten, että mehän olemme kuin Jeesus Kristuksia kävelemässä vetten päällä.

Kuolemasta

Nykykulttuurimme on siinä määrin keskittynyt materiaan, että se on muodostanut jopa sairaalloisen pelon kuolemaa kohtaan. Useimmiten kuolemantapaus esimerkiksi suvussa järkyttää asianomaisia niin syvästi, että koko muu elämä pysähtyy. Monesti tämä saattaa johtaa yksittäisten ihmisten hermoromahduksiin, kun he oivaltavat, että he ovat myös itse tämän samaisen lain alaisia, jota ei pysty väistämään eikä petkuttamaan.

Mistä tämä kumma käsitys sitten johtuu? Kuoleman luonnottomuuden korostaminen tuntuu olevan nimenomaan länsimaisen kulttuurimme ominaisuus. Mikäpä olisi sen luonnollisempaa kuin elävien olentojen syttyminen ja sammuminen, samalla tavoin kuin tapahtuu taivaankappaleille, kaukaisille tähdille. Ne loistavat aikansa, kunnes yhtäkkiä ovat poissa.

Niiden olemassaolo ei ole kuitenkaan yhdentekevää. On olennaista mitä tapahtuu sinä aikana, joka sijoittuu syntymän ja kuoleman, mikäli tällaista loppumisen termiä halutaan yleistäen käyttää kaikesta olevasta, välillä. Tätä väliä me ihmiset kutsumme elämäksi. Tähden tapauksessa sen elämäntehtävään kuuluu sitä ympäröivien planeettojen ja muiden kappaleiden energisointi. Se myös ns. varustaa maailmankaikkeutta polttoprosessinsa ylijäämämateriaalilla, joka virtaa kaikkialle avaruuteen ja ilmentyy loppujen lopuksi jossakin toisessa muodossa. Tällä tavoin nykytiede opettaa meidänkin jokaisen atomimme syntyneen.

Tällainen kosminen mittakaava ja yleistys saattaa kuitenkin meistä pienistä ihmisistä tuntua hieman kaukaiselta ajattelumallilta. Mikä kuolemassa on niin pelottavaa? Varmasti yleisin materialistinen käsitys on, että silloin kaikki loppuu. Sen jälkeen minua ei ole enää olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. Mikäli ajatellaan materian näkökulmasta ovat ihmisolennot vain kiertokulun osanen, joka palaa luonnon rakennusaineeksi ihmisen kuoltua. Onkin ehkä mielenkiintoisempi kysymys mitä tämä ”minuus” on, jonka häviämisestä olemme niin huolissamme. Monet varmasti ajattelisivat sen olevan persoonallinen tietoisuutemme. Mutta miksi materialisti olisi tästä lainkaan kiinnostunut, jos kaikki on lopulta vain materiaa? Eikö tämä tietoisuuskin silloin ole vain sähköimpulsseja elimessä nimeltä aivot?

Kuoleman pelkäämisen sijaan sitä olisi hyvä koittaa lähestyä jostakin toisesta näkökulmasta. Okkulttisessa perinteessä tunnetaan yleisesti termi mortifikaatio. Sillä tarkoitetaan, karkeasti esitettynä, itsensä kuolettamista maailmalle. Itse näen tämän tietynlaisena sisäisten, mahdollisesti virheellisten ja/tai valheellisten, rakenteiden maahan polttamisena, jotta voidaan rakentaa hedelmällinen maaperä uudenlaisia, kenties totuudellisempia, periaatteita varten. Avain tämän prosessin ymmärtämiseen voi löytyä kuolemaan suhtautumisen tavassa. Pelkäämisen sijasta olisi opittava rakastamaan kuolemaa, jopa siinä määrin, että on valmis ”uhraamaan itsensä”, ts. fyysisen ruumiinsa, sille suurelle tuntemattomalle, joka kuitenkin on meidän kaikkien nähtävillä joka-aikaisesti.

Eikö muka kaikki materia kuole ja synny uudelleen joka hetki? Molekyylit sulautuvat toisiinsa ja lakkaavat olemasta, ihmisihon solut kuolevat ja uusiutuvat. Aurinko tuhoaa loputtomasti itseään ikuisen tulensa loimussa, mutta valollaan antaa elämää ympärilleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.

Tunnettu kristillinen vertauskuva löytyy jakeista:

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” -Joh. 3:16

Mitä tämä tarkoittaa? Kipinä Jumalaa löytyy meistä kaikista, meidän kaikkien sisältä, vaikka se suuressa osassa nykyajan ihmisiä esiintyykin uinuvana. Se on kuitenkin potentia, joka voi aktualisoitua. Se on mahdollisuus. Tämä kipinä täytyy valjastaa rakkauden vaunujen eteen, joka ei tunne epäluuloja mitään tai ketään kohtaan. Se rakastaa myös kuolemaa, samalla tavoin kuin se sädehtii voimaansa kaikkeen luotuun ja luomattomaan. Mikä sitten on poika? Se on ihminen, jokainen meistä, sukupuoleen katsomatta. Se on uhrattava ”ikuisuuden alttarilla”, mutta ei pelon vuoksi, vaan ikuisen rakkauden. Tämän rakkauden kautta on lähestyttävä kaikkea mikä lähestyttävissä on, sillä se on voima joka yhdistää ja sen kautta on Ykseys käsitettävissä.

Keltaisen synkät sävyt, osa 2

Toukokuussa 2014, kun käsittelimme ensimmäistä kertaa looshiblogissa keltaisen synkkiä sävyjä, oli keltaisemme levotonta kukkaiskeltaista. Nyt kun palaamme keltaisen äärelle, palaamme puhkaisemaan sen merkillisen pinnan, jolle jätimme keltaisemme välkehtimään synkkänä ja selittämättömänä.

Kun painumme pinnan alle, tulemme huomaamaan miten keltaisemme käydessä värisävyltään vaaleammaksi, sen merkityssävy synkkenee. Tällä kertaa, lupaan, emme pysähdy ennen kuin olemme suuteluetäisyydellä kuolemasta.

Marija Gimbutas avaa meille uuden väylän värimysteeriimme kiistellyssä teoksessaan The Language of the Goddess (Thames & Hudson 2006, sivu 209), jossa meille esitellään liettualainen kuoleman jumalatar nimeltä Giltine. Nimen kerrotaan tulevan sanoista gilti, joka tarkoittaa pistämistä, ja geltonas, joka paitsi merkitsee ”keltainen”, myös muistuttaa suomenkielistä vastinettaan foneettisesti.

Giltinen keltaisuus on sukua valkoisuudelle, ja se viittaa luiden kelmeään väriin. Giltine ilmestyy kuolemaa tekevien pääpuolelle. Giltine kävelee läpi aitojen, ja ovet avautuvat itsestään hänen edestään. Hän on pitkä ja hoikka, mutta hänellä on aina nälkä. Aasialaisten kammottavien Jumalattaren ilmentymien tapaan Giltinellä on pitkä ja turvonnut kieli, jonka nuolaisu tappaa välittömästi. Myrkyn kieleensä Giltine kerää ilmeisesti nuolemalla raatoja kalmistoissa. Marija Gimbutas päätteleekin että Giltinen alkuperä olisi haaskalinnun- ja käärmeenhahmoisissa jumalattarissa.

Gimbutas ei ole ainoa lähteemme, vaan Giltinen mainitsee myös Matti Waronen 1898 julkaistussa tutkimuksessaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Salakirjat 2009, sivu 41). Liettuassa Giltine eli ruttoneito näyttäytyi kulkutautien aikaan yksinäisillä hautausmailla valkoisessa puvussa, kulmillaan tulinen seppele, ja otsallaan selittämättömiä noitasauvoja. Mitä noitasauvoilla tarkoitettiin, sitä ei ilmeisesti tiedetä. Sen sijaan Giltinen pituus saa selityksen – hän kulkee puujaloilla. Ja minne tahansa Giltine astuu, tulee jalanjäljestä hauta. Eräässä tarinassa ruttoneito nousee höyhenen lailla ilmaan, ja ruton eräällä toisella nimityksellä onkin osuvasti merkityksinään ilma tai utu.

Marija Gimbutas kertoo että Giltine kykenee muuntamaan itsensä höyhenen lisäksi myös muiksi elottomiksi esineiksi, kuten puun lastuksi, koriksi tai kepiksi. Hänen läsnäolonsa voi myös ilmetä ääninä, kuten aavemaisena huutona; veden roiskahduksena tai oluen laskemisen äänenä; koputuksena pöytää, lasia tai ovea vasten; tai piiskaniskun äänenä. Giltine voi myös ilmetä väristyksinä kehossa. Leimallista on että nämä ilmennykset noudattavat yleensä kolmen sarjoja. Eri puolilla Eurooppaa Giltine tavataan myös yhtenä kolmen tai useamman nuoren, valkeisiin vaatteisiin puetun neidon ryhmää. Lisäksi koiran ulvonta, ja etenkin valkeat koirat liitetään Giltineen.

Viimeksi, kun käsittelimme keltaista väriä blogissamme, jähmetimme kertomuksemme kohtaukseen Mihail Bulgakovin syvällisestä romaanista, Saatana saapuu Moskovaan. Tuossa kohtauksessa Margarita, joka emännöi saatanallisia tanssiaisia, saa Saatanan armahtamaan nuoren neidon, joka oli tukehduttanut nenäliinalla aviottoman lapsensa, ja oli siksi saanut Helvetissä rangaistuksen, jossa joka päivä hänen eteensä katettiin tuo murhatyössä käytetty nenäliina.

Tämä kohtaus on minusta hieno esimerkki Bulgakovin poikkeuksellisesta mestaruudesta, jolla hän operoi syvällisesti ja muutosvoimaisesti yhteisessä, myyttisessä mielikuvituksessamme. Jos nimittäin voimme kuvitella että kahvilan piian nenäliina oli keltainen kuin vanha luu, ja veressä niin kuin sillä olisi murhattu lapsi, voimme kuvitella myös Giltinen nenäliinan. Matti Waronen nimittäin kuvailee, että Giltine heiluttaa kädessään veristä liinaa, kulkien hitain askelin halki kaupunkien ja kylien Ja aina kun hän heilauttaa liinaansa, muuttuvat palatsit autioiksi.

Aniela Jaffé, C. G. Jungin elämänkerturi, käsittelee teoksessaan An Archetypal Approach to Death Dreams and Ghosts (Daimon Verlag, 1999, sivut 87 – 104) ihmisten aavemaiseen valkeaan naiseen liittyviä ilmestyskokemuksia. Aniela Jaffé aloittaa jakamalla ihmisten lapsina kokemia kohtaamisia valkean neidon kanssa. Kun tiedetään että valkea neito on hyvin yleisesti käsitetty kuoleman ja onnettomuuden tuojana, herää kysymys miksi lapset ovat kohdanneet kertomuksissaan tavallisesti vaalean naisen lempeänä, joskin monesti tummasilmäisenä ja syväkatseisena. Anelie Jaffé päättelee aineistostaan että nämä kohtaamiset liittyvät yleensä tytöillä lapsuus ajan ensimmäisiin aavistuksiin naiseudesta, ja pojilla kohtaamiset tapahtuvat tyypillisemmin teini-iässä, kun he kohtaavat naiseuden itsensä ulkopuolella seksuaalisen heräämisensä myötä.

Toisaalta keltaviittaisen Venuksen synkempi aspekti, ”hautojen Afrodite”, näyttäisi liittyvän sisäiseen ristiriitaan, suoremmin sanoen syyllisyyteen. Jaffé tiivistää yhdistäväksi teemaksi rikoksen rakkautta vastaan – uskottomuuden, häpeällisen hylkäämisen, lapsen riistämisen äidiltään tai lapsenmurhan, ja kirjoittaa: ”Tällainen rikos ei ainoastaan tuhoa ihmisen elämää ja sielua, vaan se rikko elämän arkkityyppisiä lainalaisuuksia. Voitaisiin jopa sanoa että jumaluus on saatettu raivon valtaan… Psykologisesti katsoen, murhaaja murhaa oman sielunsa, ja valehtelija pettää oman sielunsa… Mutta miksi uhrin henki on se joka ei saa rauhaa, eikä rikoksentekijä?” Jaffén vastaus on, että ilmestyksessä ei ainakaan ensisijaisesti ole kyse kenenkään ihmisyksilön sielusta, vaan periaatteen henkilöitymästä, joka nousee syvältä kokijasta itsestään.

Taasen kollektiivisempana ilmestyksenä valkeus voidaan käsittää vapautuksena elämän väliaikaisuuksien kahleista. Arkkityyppi on olemukseltaan ambivalentti, ja siksi se ilmentyessään on kaksinainen. Yhtäältä se enteilee lapsuuden loppua ja syntymää sukupuolisuuteen, toisaalta sen enteilee elämän päättymistä ja kuoleman alkua. Neuroottista syyllisyyttä kantavalle valkea neito on ulkoistettu kauhu.

Tantrisesti ajatellen myös Giltinen kammottavan muodon pohdinta voi olla perusteltua. Tällainen energinen pohdinta voi käynnistyä vaikkapa kansantarinan siivittämänä. Tarinan mukaan ruttoneito oli eräälle miehelle kertonut nimensä, ja sanonut säästävänsä miehen hengen jos tämä kantaisi ruttoneidon ympäri Venäjän maan. Mies kantoi aikansa, mutta tultuaan Pruth-virralle, päätti upottaa ruton siihen. Miehen juostessa virtaan nousi rutto höyhenenä ilmaan ja leijaili kotiinsa metsävuorelle. Mies itse hukkui jokeen.

Tällaiset tantriset innovaatiot kysyvät kuitenkin perustakseen timanttikalliota.

Lopuksi tahdon palata Mihail Bulgakoviin, ja lapsenmurhaajan nenäliinaan. Itse ajattelen niin, että tämä syvällinen kuvasto tarjoaa lukijalle mahdollisuuden osallistua muutokseen myyttisessä mielikuvituksessa. Ajattelen, että tällainen kuvasto, jossa armo tuodaan Helvettiin mitä nerokkaimpia pääkalloavaimia käyttäen, voi auttaa jalostamaan tajunnan syviä virtauksia pois joistakin hyvin alkukantaisista ehdottomuuksista – sellaisista, jotka turvottavat ruttoneidon kielen ihmisyhteisöjen kollektiivisissa näyissä – ja sen sijaan tehden hänestä kauniin, tummasilmäisen neidon, joka ilmestyy viereemme kokonaisvaltaisen kasvumme jyrkimmissä siirtymissä, ilmaisten meille harmonisesti ja merkityksellisesti sielumme koko myllerryksen, ja auttaen meitä astumaan horjumatta yli kynnyksen.

Juhlitaanko valoa vai pimeyttä?

Talvipäivänseisaukseen liitetään monissa eri uskonnoissa jumaluuden syntyminen. Valonpilkahdus eli pitenevä päivä näyttäytyy niin roomalaisena Auringon syntymäjuhlana (Sol Invictus) kuin myöhemmin kristinuskon keskushenkilön Jeesuksen syntymäpäivänä. Pakanallisessa wicca-uskonnossa talvipäivänseisauksen sapattina iloitaan uudestisyntyneestä auringonjumalasta. Monessa uskonnossa poltetaan tulia ja kokkoja auringon paluun kunniaksi.

Tämä kaikki auringon ja valon juhlistaminen tapahtuu siis vuoden pisimpänä yönä, vaikka silloin olisi mitä parhaimmat puitteet hiljentyä nauttimaan pimeydestä, kaamoksesta ja talviunen tuomasta levosta. Tällainen pimeyden juhla kuitenkin on jäänyt aurinkoa ja hedelmällisyyttä korostavien juhlien jalkoihin, joskin Halloweenin aikaan osataan antaa siivu kuoleman juhlistamiselle.

Vanhassa saamelaisessa kulttuurissa pimeää aikaa osattiin juhlistaa. Kuukausien kaamos ja erityisesti joulu-helmikuu oli levon ja hiljaisuuden aikaa. Tähän rauhallisen elämän vaatimukseen liittyi myös uskomus siitä, että jos lapset mekastivat tuolloin, tuli tunturista Staalo (Stallu) ja vei nämä mukanaan ja pisti pataansa. Tästä on myöhemmin kehittynyt ajatus ”joulustaalosta”, joka on vähän kuten joulupukki, mutta pelottava hahmo. Kuitenkaan alkuperäiskansalla tällaista uskomusta ei ole ollut. Vasta kun kaamos loppui keväällä, kumarrettiin palaavaa aurinkoa.

Minun jouluhetkeni on hartaimmillaan silloin, kun jouluyönä saan puhaltaa kynttilät sammuksiin, seisoa hiljaa kuusimetsässä ja antaa kylmän pakkasilman huurruttaa hengitykseni. Yksikään tähti ei loista. Pakkanen narisee kenkien alla. Tankkaan itseeni pimeyttä ja raikasta metsäilmaa.

Aamulla voin taas sytyttää kynttilät ja antaa päivän kasvattaa valoaan.
Mutta talvipäivänseisaus on vuoden pisimmän yön juhla.
Pimeyden juhla.
Kaamos.

 

 

Haastelussa Azazelin Tähden jäseniä

Tällä kertaa haastattelimme viittä erimittaisen ajan Azazelin Tähden veljeskunnassa jäsenenä olleita. Kysyimme syitä veljeskuntaan liittymiselle ja ajatuksia työstä sekä sen tulevaisuudesta. Vastaajat ovat iältään noin 25-40 vuotiaita.

 

1. Miksi päätit liittyä Azazelin Tähteen?
2. Okkulttista työtä voisi tehdä myös yksin, millaista lisäarvoa veljeskunta tuo työhösi?
3. Millaisia toiveita esittäisit veljeskunnan kehittymiselle tulevaisuudessa?

 

Nainen, jäsenenä 2 vuotta

1.) Minuun vetosi ajatus polkujen yhdistämisestä, eli seurasta, jossa oikean käden ja vasemman käden työ yhdistyy ja erilaisuus nähdään rikkautena. Azazelin Tähti oli sopiva yhdistelmä teosofian tyylistä henkisyyttä, okkultismia, omaan itseen keskittyvää kehitystyötä ja mukana oli hyvin erilaisia ihmisiä aina tiedemiehistä riimutietäjiin.

2. ) Toiset ihmiset toimivat hyvänä peilinä omalle kehitykselle ja samanhenkisen porukan kanssa on mielekästä tehdä asioita yhdessä. Ne vähän erilaiset persoonat taas haastavat omaa ajattelua ja uskomusrakenteita. Teen jäsenyydestä huolimatta paljon okkulttista työtä itsenäisesti.

3.) Veljeskunta on monimuotoistunut viime aikoina ja naisia on liittynyt jäseneksi kasvavissa määrin. Toivon, että ihmiset löytävät seurassa hyviä kanavia toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja tulevat tapaamisiin sekä osallistuvat keskusteluihin. Aktiiviset tekijät löytävät aina paikkansa.

 

Mies, jäsen 9 vuotta

1.) Koin että seuran näkemykset vastaavat omiani ja voisin antaa oman panokseni kollektiiviseen työhön. Sittemmin ajatellen mukana oli myös runsaasti halua kuulua ”spesiaaliin” porukkaan, joka poikkeaa valtavirtaisesta ajattelusta.

2.) En ole tehnyt missään vaiheessa leimallisesti okkulttista työtä, mutta ihan yleensäkin ideoiden levittäminen on tehokkaampaa organisoidussa ryhmässä kuin yksin. Nykyään en samaistu juurikaan siihen, mitä seura on käytännössä (vaikka allekirjoitan toki edelleen muodolliset perusperiaatteet), joten seuralla on minulle merkitystä lähinnä sosiaalisten kontaktien takia.

3.) En näe realistisena, että Azazelin Tähti kehittyisi toivomaani suuntaan, mutta koen nykyään AT:n liian leimallisesti vastakulttuurisena, moninaisia ajattelun ja kokemisen muotoja leimojen kuten ”tiedeuskovaisuus”, sekularismi” ja ”humanismi” alle redusoivana. Erityisesti en voi samaistua yleisesti seurassa jaettuun ideaan, jonka mukaan pitkällinen ja kattava tieteellinen tutkimus on asetettavissa episteemisesti samalle viivalle henkilökohtaisen kokemuksen kanssa. Toivoisin siis kriittisempää otetta omiin perusoletuksiin ja perehtyneisyyttä valtavirtaiseen länsimaiseen ajatteluun.

 

Nainen, jäsenenä 2 vuotta

1.) Ennen kuljin polkuani yksin, mutta sitten näin ryhmässä työskentelyn edut ja halusin tehdä työtä yhteisen aatteen eteen. Lisäksi halusin tekemisiin muiden okkultistien/satanisten/saatananpalvojien kanssa. Azazelin Tähti on ainoa seura, johon tunnen vetoa ja merkittävänä seikkana pidän suhtautumista positiivisesti Saatanaan.

2.) Useampi on yhdessä voimakkaampi kuin yksin. Olennaista on myös muilta saatu tuki ja turva, sekä mahdollisuus vaihtaa ajatuksia.

3.) Tällä hetkellä minulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa seurasta ja toivon, että seura kasvaa ja kehittyy luontaisesti ja jää elämään ja että seuraa luodaan yhdessä, kaikkien jäsenten toimesta.

 

Mies, jäsenenä vuoden

1.) ”Perinteisen elämän” tarkoituksettomuus ja merkityksettömyys, sekä tunne ettei materialistinen ja hedonistinen maailma tarjoa enää mitään saavutettavaa. Ihmisestä tulee kuin pystyyn kuollut, joten oman henkisen puolensa kehittäminen oli paras ja ainoa vaihtoehto. Kuoleman merkityksen korostaminen Azazelin Tähden filosofiassa oli ehkä tärkein yksittäinen syy.

2.) Koen että veljeskunta on jokaista jäsentä tiellään eteenpäin työntävä voima. Hyvin harvassa ovat ne ihmiset jotka aidosti pääsevät yksin eteenpäin ilman vuorovaikutusta ja opastusta. Vaikkakin jokainen meistä on yksin, tekee omat päätöksensä, kantaa vastuun ja nostaa itse itsensä, tarjoaa Azazelin Tähti apua ja tukea tähän työhön.

3.) Ei erityisempia toiveita.

 

Mies, jäsenenä 7 vuotta

1.) Olin ollut kiinnostunut teosofiasta jo useita vuosia, mutten ollut täysin vakuuttunut sen oppien kokonaisvaltaisuudesta. Azazelin Tähti antoi polkujen yhdistämistyössään vastauksen tähän on ongelmaan.

2.) Koen liian pitkälle viedyssä itsenäisessä työssä vaarana, että totuus saattaa hämärtyä itseluotujen rakennelmien varjoihin. Useampien yksilöiden muodostama veljeskunta antaa heijastuspintaa sekä kritiikkiä omille turvallisilta tuntuville näkemyksille ja ideaalitilanteessa johtaa niiden jalostumiseen ja kehitykseen.

3.) Veljeskunta, kuten mikä tahansa yhteisö, tulee varmasti kasvaessaan törmäämään ongelmiin, joiden olemassaolosta se ei ole ollut lainkaan tietoinen toimiessaan pienempimuotoisesti. Toivon, että kaikki veljeskunnan jäsenet osallistuisivat omalla panoksellaan luomistyöhön dynaamisen kokonaisuuden rakentamisessa niin, ettei kenenkään näkemyksiä syrjittäsi tai loukattaisi.

Uskontojen Lucifer, Osa 2: Jehovah’s Witnesses

Toisessa osassa Luciferia käsittelevässä artikkelisarjassa tarkastelen Jehovan Todistajien näkemystä.  Heti alkuun on tehtävä selväksi, että Jehovan Todistajat pitävät vääränä sitä käsitystä, että Lucifer olisi yksi Saatanan nimistä. He eivät myöskään pidä Luciferia minkään henkiolennon nimenä, vaan Lucifer on alun perin loistavaa tarkoittava sana, jota käytettiin pilkallisesti Babylonin hallitsijasuvusta. Siirryn siis suunnitelmastani poiketen tarkastelemaan Luciferin sijasta käsitteitä Paholainen ja Saatana, merkityksissä, jossa ne ilmenevät Jehovan Todistajien teologiassa.

Toisin kuin osassa Kristillisissä suuntauksissa, Saatana ei ole Jumalan puolella (eli alaisena) oleva syyttäjä, vaan hänen vihollisensa ja todella olemassa oleva persoonallinen olento. Paholainen ei ole mikään symboli meissä itsessämme olevalle pahalle, vaan langennut ja pahantahtoinen henkiolento, jonka yksi suurista petoksista ja harhautuksista on se, että hän on saanut monet uskomaan siihen, että hän ei lopulta ole todellinen.

Paholaisen syntyperä Jehovan Todistajien uskomusten mukaan

Jehovan Todistajat ajattelevat Jumalan luomistyö olleen täydellinen. Jumala ei siis ole luonut Paholaista. Jumala loi kyllä persoonan, joka lopulta muuttui Paholaiseksi. Miten tämä on mahdollista?

Paholainen oli Jumalan täydellinen enkeli, mutta vapaan tahtonsa kautta hän valitsi väärin (Voimme kukin pohtia itseksemme miten täydellinen enkeli sortuu väärään valintaan?). Saatanaksi nykyään kutsuttu olento oli siis alussa viaton ja puhdas enkeli, mutta ei syystä tai toisesta kyennyt pysymään totuudessa, jolloin hänestä tuli Paholainen. Nimi Saatana eli vastustaja viittaa Jumalan vastustamiseen, sillä tämä enkeli nousi kapinaan Jumalaa vastaan, houkutellen ensimmäisen ihmisparin puolelleen, syntiin.

Paholainen asuu henkimaailmassa, mutta tätä ei tule sekoittaa helvettiin, joka on pahoille ihmisille tarkoitettu piinan ja kärsimyksen paikka. Taivaassa käydyn sodan vuoksi Paholainen on heitetty alas maahan, pois taivaasta. Paholainen ei kuitenkaan asu missään tietyssä paikassa maassa vaan maan läheisyydessä.

Demonien syntyperä ja toiminta

Saatana on ensimmäinen pahaksi kääntynyt enkeli; Ensimmäinen synnintekijä, joka kapinoi Jumalaa vastaan. Jehovaa vastaan kapinoivat enkelit huomasivat ihmisten tyttärien olevan kauniita ja houkuttelevia. Tämä sai kapinallisenkelit ottamaan itselleen lihallisen ruumiin ja ottamaan ihmistyttäriä vaimoikseen, jonka Jehova näki olevan suurta turmelusta. Nämä Saatanan mukana langenneet enkelit ovat, ja tunnetaan nykyään nimellä demonit.

Jehovan aiheuttama maailmanlaajuinen vedenpaisumus oli kaikki jumalattomat ihmiset pois pyyhkivä teko, joka samalla pakotti kapinallisten enkelien eli demonien hylkäävän lihallisen ruumiinsa. Palattuaan Taivaaseen, Jehova sulki demonit oman Taivaallisen perheensä ulkopuolelle, eivätkä he voi enää ottaa itselleen lihallista ruumista.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että demonit eivät kykenisi vaikuttamaan ihmisiin eksyttävästi. Demonit, johtajanaan Saatana, pyrkivät eksyttämään ihmisiä monin eri tavoin. Näihin erilaisiin tapoihin, joita Saatana käyttää eksytykseen, kuuluvat mm. Spiritismi, joka on kanssakäymistä demonien kanssa, ennustelu (ts. ennustaminen), jonka muotoja ovat astrologia, unien tulkinta enne-mielessä, tarot-kortit ja kaikki muut ennustamisen muodot. Demonit ovat huijaamisen ja eksyttämisen mestareita käyttäen työssään erilaisia metodeja. He voivat imitoida jopa kuolleita eri tavoin ja, koska Jehovan Todistajien näkemyksen mukaan ihmisen kuollessa hän lakkaa olemasta, on kaikenlainen kuolleisiin yhteydenottaminen erittäin vaarallista.

Pahat henget eivät rajoita toimintaansa pelkästään eksyttämiseen vaan ovat myös pelottelun taitajia. Paholainen ohjaa harhaan myös huijaamalla ihmisiä luulemaan hänen omia kätyreitään Jumalan palvelijoiksi. Sen lisäksi että ennustajat, meediot ja astrologit pyrkivät harhauttamaan ihmistä, myös huumeet ja mielen tyhjentävät mietiskelytekniikat ovat demonien vaikutukselle altistavia. Tähän ryhmään kuuluvat suosiossa oleva mindfulness-meditaatio kaikessa laajuudessaan, shamatha-meditaatio ja suurin osa myös psykologiassa käytetyistä rentoutumismenetelmistä.

Jehovan Todistajien mukaan on huomioitava myös väärien uskontojen eli demonisten opetuksien vaarat, sillä ne ohjaavat ihmistä pois päin Jumalan tuntemisesta. Demonisiin opetuksiin kuuluu mm. kolminaisuusoppi, jolloin katolinen- ja ortodoksinen kristillisyys sekä luterilaisuus lasketaan vääriksi uskonnoiksi, joissa opetetaan Paholaisen harhaoppeja.

Demonien vastustaminen

Pahojen henkien viekkaudesta ja voimallisuudesta huolimatta heitä voidaan kuitenkin vastustaa erilaisin metodein.

Ensinnäkin meidän tulee oppia tuntemaan Paholaisen menetelmät. Kaikki taikuutta käsittelevät kirjat tulee polttaa, samoin kaikki spiritismiä ja taikuutta käsittelevät elokuvat, pelit, lehdet, äänitteet, taikakalut jne. jotka johtavat harhaan ja kohti spiritismin harjoittamista, tulee hävittää. Tämän puhdistautumisen lisäksi usko Jehova-Jumalaan toimii kilpenä pahuuden henkivoimia vastaan.

Uskon voimaa Jehovan Todistajat voivat vahvistaa lukemalla päivittäin Raamattua sekä rukoilemalla Jumalaa Jehovan nimellä vapauttamaan Saatanan vallasta. Raamatun periaatteiden noudattaminen tulisi olla heidän elämänsä keskeisin ja tärkein työ. Jehovan Todistajat muistuttavat myös, että ihmisten hallitusvallat eivät ole pystyneet poistamaan kärsimystä kuudentuhannen vuoden aikana (Jehovan Todistajien keskeisiin uskomuksiin kuuluu Raamatun sukupuiden pohjalta laskettu maailman kuudentuhannenvuoden ikä), ja voimme välttää Saatanan hallitusvallan vain seuraamalla Jeesuksen esimerkkiä, pysymällä erossa politiikasta ja sodista.

Jos seuraamme Jehovan Todistajien oppia, emme ole taistelussamme demoneita vastaan yksin, sillä puolellamme on silloin Jehova-Jumalan hyvää tahtovat enkelivoimat. – Jehovan Todistajat

Jehovan Todistajien antikristus

Antikristus ei ole Jehovan Todistajien mukaan käänteinen Kristus, Kristuksen kaltainen vastahahmo. Antikristus on yksinkertaisesti nimi kaikille niille, jotka ovat Kristusta vastaan. Tällaisia henkilöita ovat kaikki, jotka kieltävät Jeesus Kristuksen Jumalan Poikana, väittävät itse olevansa Kristus, tai muutoin vastustavat Kristusta ja Kristuksen seuraajia.

Mielenkiintoista on, että Jehovan Todistajat näkevät kolminaisuusopin seuraajien olevan antikristuksia, jolloin he rajaavat itsensä tiukasti muun Kristikunnan ulkopuolelle.

Lähteet: www.jw.org/fi

watchtower

 

Azazelin Tähden vuosijuhlassa pidetty puhe

Rakkaat veljet ja sisaret,

Olemme kokoontuneet viettämään veljeskunnan kymmenettä syntymäpäivää. Tästä alkaa Azazelin tähden toinen vuosikymmen seurana.

Matkallaan abstraktiosta fyysiseksi todellisuudeksi Azazelin Tähti on kiteytynyt ja kristalloitunut asteittain ulkoisiksi muodoiksi. Ensin, seitsemäntoista vuotta sitten, se alkoi ensin ideana, ja kolme vuotta myöhemmin (toisin sanoen kaksi seitsenvuotiskautta sitten) tuo idea pukeutui seuran ensimmäiseksi säännöstöksi. Neljän vuoden kuluttua tästä seura perustettiin heinäkuun seitsemäntenä. Tämän virallisen perustamisen jälkeen veljeskunnan taimi on kasvanut terveeksi puuksi, josta kasvavat esiin monenlaiset oksat ja aspektit.

Tämä on mahdollista paitsi ankaran työn, myös inspiraation onnistuneen seuraamisen ansiosta. Jäsenille on mahdollista ja suositeltavaa valita useista mahdollisuuksista sen suhteen, mihin tämä inspiraation lähde liitetään, eli mitä tarkoitamme näkymättömissä olevilla mestareilla. Ovatko nämä viisautta henkilöivät olemukset sisällämme, ulkopuolellamme jumalvoimina, henkinä tai vihittyinä, arkkityyppeinä, tai asbrakteina eettisinä polkuina? Tämän kysymyksen on pysyttyvä pääsääntöisesti avoimena. Henkilökohtaisesti uskon näihin kaikkiin, eli edustan tässä vähemmistöä. Minkä tahansa selityksen valitsemmekin, on kuitenkin ehdottomasti muistettava, että tätä inspiraatiota meidän tulee seurata. Ollaksemme okkulttinen seura ja pysyäksemme sellaisena, vaaditaan okkulttista inspiraatiota ja sen seuraamista eettisin metodein niin ajatuksen kuin teonkin tasolla.

Kuten tiedämme, veljeskunnan puussa on kolme juurta: Tahto, Rakkaus ja Totuudellisuus. Sillä on vain yksi runko, nimittäin ykseyden ja veljeyden. Me pyrimme sovittamaan yhteen eroavaisuudet, ymmärtämään eri puolet samasta yhteisestä esoterian ihanteesta niin paljon kuin mahdollista. Tästä rungosta kasvavat esiin oksat alhaalla ja ylhäällä, värin ja muodon aspektit. Näistä oksista haarautuvat esiin looshit, ja avoin kommunikaatio muodostaa lehdet, jotka keräävät elämälle välttämättömän valon. Vaikka tämä tai tuo osa puusta epäilemättä on itse kullekin meistä lähimpänä sydäntä, meidän kaikkien tulee, veljeskunnan jäseninä, vaalia ja arvostaa sitä kokonaisuudessaan.

Rakas mestari, sinuun me luotamme, sinun nimessäsi me olemme kokoontuneet yhteen. Ubi enim sunt duo vel tres congregati in nomine meo ibi sum in medio eorum. Ole siis meidän kanssamme, mestari Lucifer-Christos, ja lähetä sydämiimme ja yhteyteemme se pyhä henki, joka täyttää elämän merkityksellä. Ylentäkäämme luottamuksella sydämemme kirkkauteen, fratres & sorores, ad sacra mysteria celebranda. Totisesti.

Jumala ja Jumalatar

Veljeskunnan blogissa on viime kuukausina julkaistu puheenvuoroja sukupuolikysymyksestä Azazelin Tähden viitekehyksessä. Omissa kirjoituksissani olen kirjoittanut aiheesta paljonkin. Koska aihe on hienovarainen, jonkinlainen tiivistys tai kommentaari lienee kuitenkin paikallaan.

Usein törmäämme ideaan, jonka mukaan naiseuden pyhittäminen ja tiettyjen inhimillisten tai universaalien ominaisuuksien (esimerkiksi kauneus, lempeys, rakkaudellisuus) naisellistaminen olisivat ”alistamista jalustalle nostamisen kautta”. Moderni humanistinen ajattelu lähtee sen sijaan mieluummin siitä, että sukupuoliarkkityypit tulisi mieluummin hylätä kuin pitää ne keskustelussa positiivisinakaan rakenteina. Henkilökohtaisesti koen sen sijaan niin, että sukupuoliarkkitypiikan riisumisen pyrkimys merkitsee pikemminkin käytännössä vallallaolevan miehistävän kulttuurin huomaamatonta hyväksymistä. Mielestäni naiseuden latistaminen miehisyyden hyveiden kautta tarkasteltavaksi on vuosituhantisen sovinistisen machokulttuurin viimeinen ja suurin voitto.

Puhuttaessa näin abstraktilla tasolla, joka kuitenkin liittyy niin vahvasti ajankohtaiseen kulttuuriin, eri ihmiset toimivat kuitenkin hyvin erilaisten mielleyhtymien pohjalta. Näiden subjektiivisten assosiointien vuoksi asiat on hyvä maadoittaa esimerkein.

1800-luvun lopun esoterian renessanssissa kaksi ehkäpä merkittävintä yksittäistä hahmoa olivat H.P. Blavatsky ja S.L. MacGregor Mathers. Blavatsky ystävineen perusti Teosofisen Seuran 1875 ja Mathers ystävineen Golden Dawnin 1887. Nämä kaksi ryhmää olivat monessa suhteessa komplementaariset, toisin sanoen suhtautumistavoissaan vastakkaiset ja juuri siten toisiaan täydentävät. Eräs mielenkiintoinen komplementaarinen tekijä oli, että Blavatsky oli nainen jolla oli misogynistisiä taipumuksia, ja Mathers puolestaan erittäin feministisesti kokeva mies. Siinä missä Blavatsky paikoin suoranaisesti samaisti kirjoituksissaan naisen symboliseen pahaan (The Secret Doctrine), Mathers esitti, että mikäli naisille sallittaisiin vapaa kilpailu miesten kanssa, he pian syrjäyttäisivät nämä kaikilla osa-alueilla ilmentämällään ylivertaisuudella (The Book of the Sacred Book of Abramelin the Mage).

Kumpikin näistä aikansa ja länsimaisen esoterian myöhemmän kehityksen kannalta avainasemassa olleista okkultisteista eläytyi siten voimakkaasti ihannoiden sukupuoleen, jota itse ei fyysisesti edustanut. Kyseessä on varsin yleinen käytäntö, tai yleinen vaihe, yksilön esoteerisessa kehityksessä. Samankaltaisia sukupuolirajojen häivyttämisiä, muuntamisia ja rituaalisia yhdistelyjä tunnemme shamanistisista, maagisista ja jopa papillisista käytänteistä, lähtien hamasta muinaisuudesta ja jatkuen nykypäivään. Näissä käytänteissä on kuitenkin yleistä se, että sukupuoliarkkitypiikan kautta haetaan voimaantumista: kummasta tahansa sukupuolesta haetaan sen intensiivisiä, pyhiä elementtejä, sen sijaan että sukupuolet tai jompi kumpi sukupuoli pyrittäisiin kiistämään ideatasolla tai käytännössä.

Fyysinen sukupuoli ei ole ensisijaisen merkityksekäs henkisiä ja okkulttisia sukupuoliarkkityyppejä pohdiskeltaessa, mutta väittää että sukupuolella sinänsä ei ole ehdottomia merkityksiä olisi sama kuin väittää, että pariston käytön kannalta sen napaisuuksilla ei ole merkitystä. Niillä on valtava merkitys, mutta tuo merkitys ei ole arvottavaa laatua. Jos esitämme että miehinen tai naisellinen tapa on ylivertainen, se on ylivertainen vain tiettyyn hetkeen tai tiettyyn kulttuuriseen kauteen tai rakenteeseen nähden: okkultistille on lähtökohtaisesti ilmiselvää, että kumpikaan napaisuus ei voi eksistoida ilman vastavoimaansa, ei ole mitään ilman toistaan, eikä kumpikaan siten ole viime kädessä toinen toistaan korkeampi. Yhtä kaikki napaisuuksien merkitys henkisen aivan kuten psykologisen tai fyysisenkin synnyn ja kehityksen mahdollistamisessa on äärimmäisen tärkeä tekijä, todellakin kaikkien näiden sine qua non. Että tuo pohjimmainen kaksinaisuus on nähtävä vielä niitäkin laajemman holistisen ykseyden sisällä ei ole vasta-argumentti, vaan kantava argumentti siihen, että rakkaus ja kehitys toimivat aina kummankin käden teiden kautta.

Kosminen ”mies” ja ”nainen”, tai Jumala ja Jumalatar, uros ja naaras, lukemattomine virtauksineen ja attribuutteineen, ovat käytännössä kaikissa rakenteissa muodostaneet koko okkulttisen rakenteen apparaatin, jonka kautta kehitys aikaansaadaan. Osin leikittelemällä (sillä kaikkeen olemiseen liittyy leikki, jumalten peli, lîlâ), mutta ennen kaikkea vakavasti operoimalla näillä napaisuuksilla hengen tai sielun tai fyysistenkin ainesten alkemisti aikaansaa erilaiset puhdistamisen, erilaistamisen, yhdistämisen jne. tilat. Pyrkimys on ykseyteen ja toiminta ykseyden kautta, mutta työvälineet tämän työn tekemiseen ovat väistämättä arkkityyppisiä.

Kaikkinainen naisasialiike tai miesasialiike, kaikenlainen yhteiskunnallinen kädenvääntö sukupuolten tai ylipäänsä minkä tahansa asioiden välillä on eksoteriaa, siis okkultismin vastakohta: sellaiset tekijät on tärkeästä syystä kielletty aitojen okkulttisten seurojen sisällä, ja sellaisiin ryhtyvät esoteeriset seurat putoavat välittömästi profaanin kategoriaan. Tämä ei tarkoita etteivätkö sellaiset liikkeet voisi epäilemättä olla tarpeellisia omalla eksoteerisella alueellaan, yhteiskunnassa. Ne ovat, joskin okkultismilla on jälleen oma mielipiteensä siitä, kuinka yhteiskunnan tulisi sisäiseen politiikkaansa suhtautua – nimittäin eettisesti ja kokonaisvaltaisesti. Okkultismi ei ole yhteiskuntavastaista, mutta sen mielenkiinto kohdistuu toisaalle, yksilöön – tämä on ehdoton eikä ehdollinen edellytys. Okkultisti voi samalla olla aktiivinen yhteiskunnassa, mutta nämä kaksi ovat hänelle tällöin kaksi eri asiaa, sillä okkultistina hän on alisteinen kokonaan toisenlaisille tekijöille kuin suhteessaan yhteisöön. Kuten sanoi Jeesus: Antakaamme Jumalalle se mikä Jumalalle kuuluu, ja keisarille se mikä keisarille kuuluu. Nämä eivät ole yhteismitallisia asioita. Ne käyttävät yhteistä kieltä, mutta vetävät sitä eri suuntiin, toinen toisiltaan poispäin. Siksi toinen neuvo samalta opettajalta kuuluu, että ihminen ei voi palvella kahta herraa. Kunnioittaa hän kyllä voi molempia.

Siten Azazelin Tähden jäsen voi omassa elämässään suhtautua sukupuolikysymykseen millä tahansa hyväksi katsomallaan tavalla, mutta seuran sääntöjen puitteissa hän ei saa ryhtyä esittämään yhteiskunnallisia näkemyksiä yhden tai toisen ismin puolesta. Kaikki hänen näkemyksensä kuuluvat okkulttisen työn kentälle, eikä hän halua ylleen puettavan yhteiskunnallisen uudistajan länkiä, saati kylkeensä poliittisten toimijoiden kannuksia. Okkulttiseen työhön mahtuu vain yksi ismi, ja se on okkultismi. Muut liput on jätettävä pois, ja niiden sijaan puhumme henkilökohtaisista painotuksista, jotka puolestaan voivat olla mitä vain – mieheyden tai naiseuden erilaisia käytänteitä painottavaa, molempiin palaavaa, tai kumpaakin yhtä lailla kritisoivaa. Napaisuuden kielestä emme okkultismin alkemiallisessa kielessä kuitenkaan pääse käytännössä irti, jos emme halua polttaa omia siltojamme tai polkujamme poolien varassa toimivaan kehitykseen.

Erityisen totta tämä on satanistisessa okkultismissa, myös ylöspäisellä tiellä, sillä juuri Saatana edustaa poolien välistä kitkaa ja siitä leimahtavaa luomisen – ja hävityksen – tulta. Tuo tuli on meille pyhä, siinä missä eksoteerinen luostarikäytäntö vannoo mieluummin kastraation (henkisen tai fyysisen) ja mahdollisimman täydellisen luomisesta pidättäytymisen nimeen. Tähän me vastaamme: Miksi siis mitään on olemassa? Jos Absoluutille parasta on vetäytyä itseensä, kuinka kosmos on koskaan syntynyt? Toisin sanoen, Saatanalla eli luomistulella on todistetusti metafyysinen merkitys. Lähtien ”scintilloista” eli kosmisen alkutulen henkisistä kipinöistä ja päätyen ihmisen taiteelliseen tai biologiseen luomistyöhön, universumi elää aina kahden poolin varaan rakentuen. Näitä pooleja ei tule arvottaa, paitsi tilannesidonnaisesti, mutta niitä ei voi myöskään hylätä. Asia on sama kuin ”oikean käden” ja ”vasemman käden” teiden suhteen: emme voittaisi mitään hylkäämällä nimitykset, joita voimme käyttää maailman laajempaan ymmärtämiseen. Olennaista on tajuta, että molemmissa on oma tarpeellinen puolensa. Ja aivan kuten näistä kahdesta yhtä hyvästä Azazelin Tähti painottaa kulttuurisidonnaisista ja ajallisista syistä retorisesti jälkimmäistä, samoin kulttuurisidonnaisista ja ajallaisista syistä painotamme usein retorisesti naiseuden arkkityyppejä enemmän kuin miehisiä, koska kulttuuri on täynnä maskuliinisten arkkityyppien ylikorostuneisuutta. Näitä valintoja ei kuitenkaan ole tehty kulttuurin ehdoilla, vaan päin vastoin kulttuurin virtausta vastaan, mahdollistamaan yksilöille okkulttista laaja-alaisuutta ja syvyyttä.

Palatakseni edellä esitettyyn historialliseen esimerkkiin, niin Blavatskyn kaltainen miehinen nainen kuin Mathersin kaltainen naisellinen mies olisivat molemmat äärimmäisen arvokkaita jäseniä veljeskunnassa, ja kummallakin olisi oikeus esittää omat erilaiset näkemyksensä niin kauan, kuin kyse on okkultismin käytännöistä eikä yhteiskunnallisten lippujen kantamisesta ei-yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Esittää näkemyksiä kuten ”perinteisillä sukupuolirooleilla voisi hyvinkin olla jotain annettavaa” tai ”perinteiset sukupuoliroolit olisi hävitettävä” ovat siten molemmat hyväksyttäviä esoteerisen diskurssin sisäisessä debatissa, sillä ne molemmat voivat antaa käyttöömme erilaisia mahdollisuuksia soveltaa eri vaiheisiin ja eri tilanteisiin edellä mainittuja arkkityyppisiä työvälineitä.

Simone de Beauvoir esitti klassikkoteoksessaan ”Toinen sukupuoli” kysymyksen ”Onko naisellisuus jotakin munasarjojen eritettä vai jokin platonilaisen taivaan kiintotähti?” Sen retorisuudesta huolimatta okkultistille vastaus on selvä: se on nimenomaan jälkimmäistä. ”Platonilainen taivas” voi herättää hymähdyksiä yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta okkultismi uskoo siihen tiukasti: arkkityypit ovat totta, ja juuri tässä arkkityyppien jumalallisessa maailmassa toteutuu omaamme todempi ontologia. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että henkisessä prosessissaan ihmiselle ei ole luvallista – tai tosiasiassa edes mahdollista – operoida vain jonkin tai joidenkin arkkityyppien kautta: niitä kaikkia tarvitaan, ja myös tämä on ehdoton vaatimus. Viikon seitsemästä päivästä jokainen toimii eri arkkityypin alaisuudessa, ja yhtä mahdotonta kuin jättää elämättä tietyt päivät viikosta on ihmisen toteuttaa okkulttinen prosessinsa ilman osallisuutta joihinkin arkkityyppeihin.

Tulossa olevaan Unseen Fire -lehtemme toiseen numeroon olin alun perin valmistamassa kirjoitusta, jossa olisin käsitellyt luonnon käsitettä ja naiseutta. Ajan puute kuitenkin vaati keskittymään muihin töihin, ja niinpä kyseinen artikkelini jäi lehteen valmistumatta. Koska tuossa yhteydessä olin käsittelemässä sukupuolisymboliikan syvempiä kerroksia, olisi mukana ollut mm. käänteinen muoto Fosforoksen esittämästä arkkityyppien sukupuolitaulukosta, sillä väitteeni mukaan rajatiloissa nämä arkkityypit kääntyvät päinvastaisiksi: Kuu, joka eksoteerisesti on naisellinen, kääntyy salaisissa vaiheissaan miehiseksi; Mars, joka eksoteerisesti on miehinen, kääntyy mysteerioissa punaiseksi naiseksi, ja niin edelleen. Samoin ne arkkityypit jotka esimerkiksi Azazelin Tähden ulkoisessa järjestelmässä edustavat molempia sukupuolia eivät rajatiloissa edusta kumpiakaan, ja vice versa, ja vivahde-erotkin taipuvaisina suuntaan tai toiseen kääntyvät vivahteiksi päinvastaiseen. Asia on tavattoman syvä, ja se on tavattoman merkityksekäs. Samalla nämä ovat myös asioita, jotka eksoteristin eli maailmallisen ihmisen kannalta voivat tuntua niin kaukaisilta, että niiden merkityksekkyyttä ei oikein pysty edes ajatuksena näkemään, aivan kuten kieltä hädin tuskin osaava henkilö ei ymmärrä paljoa puhetta jonkin kieliopillisen kohdan ympärillä, vaikka pieni lauseopillinen muunnos vaihtaisikin koko virkkeen merkityksen päinvastaiseksi.

Uskonnollis-filosofinen taakkamme on raskas johtuen menneisyyden vääryyksistä. Monoteismin tultua raskaasti väärinkäsitetyksi jo kauan sitten meille on periytynyt hallitseviksi uskonnollisuuden muodoiksi sellaisia, jotka nimenomaan pyrkivät tekemään yllä mainitun virheen: toteuttamaan vain tietyt arkkityypit ja jättämään toteuttamatta muut. Paradoksaalinen uskontokäsitys on ollut näissä monoteismin muodoissa se, että Jumala on samalla yksi ainoa ja kuitenkin Isä, eli mies. Toisin sanoen, ikään kuin kosmisesti ääretön ja samalla kuitenkin jopa ihmisyydenkin näkökulmasta puolinainen. Sanalla sanoen tällainen voi olla vain taikauskoa, mitä eksoteerisin ja yhteiskunnallisin viritys vailla tasapainoa, ja sellaisena se johtaa – ja on johtanut – väärinymmärrykseen, sortoon, pahuuteen. Jumala kuoli lännessä, koska Jumalatar oli meillä tapettu jo aikaisemmin. Se mikä jumalasta oli jäänyt jäljelle, oli näin ollen vain karkea, voimaton väärennös – Jumalan nimen vääristellen omaksunut paha henki, kuten asian esittivät gnostikot. Juuri johtuen tästä ”Isän” yliarvostuksesta ja ”Äidin” aliarvostuksesta henkisissä asioissa johtui länsimaiseen kulttuuriin sittemmin sen oidipaalinen perussävy, jossa tämänpuolisuus otti vallan ja pyhän ideakin rappeutui niin kokonaan, että enää ei edes filosofisesti ymmärretä koko käsitettä. Kartesiolainen dualismi (René Descartesin ajatus hengestä ja ruumiista toisistaan erillisinä asioina) ja ihminen erillään niin hengestä kuin aineestakin olivat seurausta juuri tästä olemassaolon ykseydellisen peruskaksinaisuuden hylkäämisestä. Kuitenkin jokaisen tosi okkultismin sydämessä elää väistämättä herpaantumaton kunnioitus yhtälailla näihin molempiin vanhempiin, ”Taivaalliseen Isään” ja ”Suureen Äitiin”, jotka ovat yhtä ja kuitenkin vastakkaiset.

”Brahma on se mitä maailma ei ole”, kirjoitti aikanaan hindufilosofi ja okkultisti Ksemaraja. Toisin sanoen, näkyvä maailmamme joka meille on kaikki, on täydellinen käänteiskuva sen sisäisestä hengestä. Juuri sen vuoksi molemmat ovat täysin yhtä ja täysin yhtä pyhät. Sama pätee fyysisiin, psykologisiin ja henkisiin sukupuoliin ihmisessä ja olemassaolossa; ne ovat aina toinen toistensa komplementteja. Ei ainoastaan jokaisen suurmiehen takana ole nainen, vaan myös hänen sisällään, & vice versa.

 

FINIS