Arkipäivän pyrintö ja puhdas intentio

Tapasin työpaikallani siivoojana toimivan nigerialaismiehen. Hän tervehtii kohteliaasti ja kysyy kulttuurisidonnaisesti kuulumisia heti tervehdyksen perään. Hän tapasi maanantaisin kysyä kuinka viikonloppuni sujui, johon saman vastakysymyksen esitettyäni sain kerran vastauksen, ettei erityisen hyvin, koska oli yksinäistä eikä mitään tekemistä. Hän kysyi vietinkö aikaa kavereideni kanssa, johon vastasin etten minä erityisemmin ”hengaile” missään, vaan olen pääasiassa joko kotona tai metsässä, ja talvisin jäällä kävelemässä.

Hänen yksinäisyytensä jäi vaivaamaan minua siinä määrin että mieleeni tuli pyytää häntä liittymään joskus seuraani. Ennen kysymistä kävin pohdinnan: mitä jos hänestä tulee taakka joka soittelee usein ja kysyy minua seurakseen. Kun minusta ei saa perinteistä hengailukaveria, jonka kanssa viettää aikaa, niin ajatteleeko hän hiljaisuuden johtuvan hänestä itsestään, jolloin hyvä tarkoitukseni kääntyykin itseään vastaan? Jos keskustelisin omasta yksityisyydestäni ennen lähtöä, niin mieleen tulisi, että teen kaiken tämän vain säälistä. Pohdintani jatkuivat naurettavuuteen saakka, ja alkoi tuntua etten enää kykene lähtemään minnekään.

Kaikki tämä holismia edistävä ajattelu, ja minä olen täysin umpisolmussa miettimässä onko intentioni puhdas. Miksen ole kysynyt ketään muita ympärilläni olevia yksinäisiä ihmisiä liittymään seuraan? Olisinko ylpeä teostani ja olisiko väärin olla ylpeä? Tunnen myötätuntoa, mutta nostanko itseni samalla hänen yläpuolelleen? Onko hän vain testikohteeni, jonka avulla oppia jotain itsestäni? Tuntuu että kaikki tämä pohdinta kertoi varsin karulla tavalla oman mitättömyyteni, ja sen kuinka pitkä ja kivinen tie edessäni on.

Keskustelumme jatkuivat töissä ja sain omia ajatuksiani sen verran avattua, että pystyin kysymään häntä mukaani. Hän rohkaistui kävelemään jäitä myöten. Samalla keskustelimme elämän ja ihmisyyden ongelmakohdista, jossain vaiheessa todeten, että mehän olemme kuin Jeesus Kristuksia kävelemässä vetten päällä.

Kuolemasta

Nykykulttuurimme on siinä määrin keskittynyt materiaan, että se on muodostanut jopa sairaalloisen pelon kuolemaa kohtaan. Useimmiten kuolemantapaus esimerkiksi suvussa järkyttää asianomaisia niin syvästi, että koko muu elämä pysähtyy. Monesti tämä saattaa johtaa yksittäisten ihmisten hermoromahduksiin, kun he oivaltavat, että he ovat myös itse tämän samaisen lain alaisia, jota ei pysty väistämään eikä petkuttamaan.

Mistä tämä kumma käsitys sitten johtuu? Kuoleman luonnottomuuden korostaminen tuntuu olevan nimenomaan länsimaisen kulttuurimme ominaisuus. Mikäpä olisi sen luonnollisempaa kuin elävien olentojen syttyminen ja sammuminen, samalla tavoin kuin tapahtuu taivaankappaleille, kaukaisille tähdille. Ne loistavat aikansa, kunnes yhtäkkiä ovat poissa.

Niiden olemassaolo ei ole kuitenkaan yhdentekevää. On olennaista mitä tapahtuu sinä aikana, joka sijoittuu syntymän ja kuoleman, mikäli tällaista loppumisen termiä halutaan yleistäen käyttää kaikesta olevasta, välillä. Tätä väliä me ihmiset kutsumme elämäksi. Tähden tapauksessa sen elämäntehtävään kuuluu sitä ympäröivien planeettojen ja muiden kappaleiden energisointi. Se myös ns. varustaa maailmankaikkeutta polttoprosessinsa ylijäämämateriaalilla, joka virtaa kaikkialle avaruuteen ja ilmentyy loppujen lopuksi jossakin toisessa muodossa. Tällä tavoin nykytiede opettaa meidänkin jokaisen atomimme syntyneen.

Tällainen kosminen mittakaava ja yleistys saattaa kuitenkin meistä pienistä ihmisistä tuntua hieman kaukaiselta ajattelumallilta. Mikä kuolemassa on niin pelottavaa? Varmasti yleisin materialistinen käsitys on, että silloin kaikki loppuu. Sen jälkeen minua ei ole enää olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. Mikäli ajatellaan materian näkökulmasta ovat ihmisolennot vain kiertokulun osanen, joka palaa luonnon rakennusaineeksi ihmisen kuoltua. Onkin ehkä mielenkiintoisempi kysymys mitä tämä ”minuus” on, jonka häviämisestä olemme niin huolissamme. Monet varmasti ajattelisivat sen olevan persoonallinen tietoisuutemme. Mutta miksi materialisti olisi tästä lainkaan kiinnostunut, jos kaikki on lopulta vain materiaa? Eikö tämä tietoisuuskin silloin ole vain sähköimpulsseja elimessä nimeltä aivot?

Kuoleman pelkäämisen sijaan sitä olisi hyvä koittaa lähestyä jostakin toisesta näkökulmasta. Okkulttisessa perinteessä tunnetaan yleisesti termi mortifikaatio. Sillä tarkoitetaan, karkeasti esitettynä, itsensä kuolettamista maailmalle. Itse näen tämän tietynlaisena sisäisten, mahdollisesti virheellisten ja/tai valheellisten, rakenteiden maahan polttamisena, jotta voidaan rakentaa hedelmällinen maaperä uudenlaisia, kenties totuudellisempia, periaatteita varten. Avain tämän prosessin ymmärtämiseen voi löytyä kuolemaan suhtautumisen tavassa. Pelkäämisen sijasta olisi opittava rakastamaan kuolemaa, jopa siinä määrin, että on valmis ”uhraamaan itsensä”, ts. fyysisen ruumiinsa, sille suurelle tuntemattomalle, joka kuitenkin on meidän kaikkien nähtävillä joka-aikaisesti.

Eikö muka kaikki materia kuole ja synny uudelleen joka hetki? Molekyylit sulautuvat toisiinsa ja lakkaavat olemasta, ihmisihon solut kuolevat ja uusiutuvat. Aurinko tuhoaa loputtomasti itseään ikuisen tulensa loimussa, mutta valollaan antaa elämää ympärilleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.

Tunnettu kristillinen vertauskuva löytyy jakeista:

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” -Joh. 3:16

Mitä tämä tarkoittaa? Kipinä Jumalaa löytyy meistä kaikista, meidän kaikkien sisältä, vaikka se suuressa osassa nykyajan ihmisiä esiintyykin uinuvana. Se on kuitenkin potentia, joka voi aktualisoitua. Se on mahdollisuus. Tämä kipinä täytyy valjastaa rakkauden vaunujen eteen, joka ei tunne epäluuloja mitään tai ketään kohtaan. Se rakastaa myös kuolemaa, samalla tavoin kuin se sädehtii voimaansa kaikkeen luotuun ja luomattomaan. Mikä sitten on poika? Se on ihminen, jokainen meistä, sukupuoleen katsomatta. Se on uhrattava ”ikuisuuden alttarilla”, mutta ei pelon vuoksi, vaan ikuisen rakkauden. Tämän rakkauden kautta on lähestyttävä kaikkea mikä lähestyttävissä on, sillä se on voima joka yhdistää ja sen kautta on Ykseys käsitettävissä.

Keltaisen synkät sävyt, osa 2

Toukokuussa 2014, kun käsittelimme ensimmäistä kertaa looshiblogissa keltaisen synkkiä sävyjä, oli keltaisemme levotonta kukkaiskeltaista. Nyt kun palaamme keltaisen äärelle, palaamme puhkaisemaan sen merkillisen pinnan, jolle jätimme keltaisemme välkehtimään synkkänä ja selittämättömänä.

Kun painumme pinnan alle, tulemme huomaamaan miten keltaisemme käydessä värisävyltään vaaleammaksi, sen merkityssävy synkkenee. Tällä kertaa, lupaan, emme pysähdy ennen kuin olemme suuteluetäisyydellä kuolemasta.

Marija Gimbutas avaa meille uuden väylän värimysteeriimme kiistellyssä teoksessaan The Language of the Goddess (Thames & Hudson 2006, sivu 209), jossa meille esitellään liettualainen kuoleman jumalatar nimeltä Giltine. Nimen kerrotaan tulevan sanoista gilti, joka tarkoittaa pistämistä, ja geltonas, joka paitsi merkitsee ”keltainen”, myös muistuttaa suomenkielistä vastinettaan foneettisesti.

Giltinen keltaisuus on sukua valkoisuudelle, ja se viittaa luiden kelmeään väriin. Giltine ilmestyy kuolemaa tekevien pääpuolelle. Giltine kävelee läpi aitojen, ja ovet avautuvat itsestään hänen edestään. Hän on pitkä ja hoikka, mutta hänellä on aina nälkä. Aasialaisten kammottavien Jumalattaren ilmentymien tapaan Giltinellä on pitkä ja turvonnut kieli, jonka nuolaisu tappaa välittömästi. Myrkyn kieleensä Giltine kerää ilmeisesti nuolemalla raatoja kalmistoissa. Marija Gimbutas päätteleekin että Giltinen alkuperä olisi haaskalinnun- ja käärmeenhahmoisissa jumalattarissa.

Gimbutas ei ole ainoa lähteemme, vaan Giltinen mainitsee myös Matti Waronen 1898 julkaistussa tutkimuksessaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Salakirjat 2009, sivu 41). Liettuassa Giltine eli ruttoneito näyttäytyi kulkutautien aikaan yksinäisillä hautausmailla valkoisessa puvussa, kulmillaan tulinen seppele, ja otsallaan selittämättömiä noitasauvoja. Mitä noitasauvoilla tarkoitettiin, sitä ei ilmeisesti tiedetä. Sen sijaan Giltinen pituus saa selityksen – hän kulkee puujaloilla. Ja minne tahansa Giltine astuu, tulee jalanjäljestä hauta. Eräässä tarinassa ruttoneito nousee höyhenen lailla ilmaan, ja ruton eräällä toisella nimityksellä onkin osuvasti merkityksinään ilma tai utu.

Marija Gimbutas kertoo että Giltine kykenee muuntamaan itsensä höyhenen lisäksi myös muiksi elottomiksi esineiksi, kuten puun lastuksi, koriksi tai kepiksi. Hänen läsnäolonsa voi myös ilmetä ääninä, kuten aavemaisena huutona; veden roiskahduksena tai oluen laskemisen äänenä; koputuksena pöytää, lasia tai ovea vasten; tai piiskaniskun äänenä. Giltine voi myös ilmetä väristyksinä kehossa. Leimallista on että nämä ilmennykset noudattavat yleensä kolmen sarjoja. Eri puolilla Eurooppaa Giltine tavataan myös yhtenä kolmen tai useamman nuoren, valkeisiin vaatteisiin puetun neidon ryhmää. Lisäksi koiran ulvonta, ja etenkin valkeat koirat liitetään Giltineen.

Viimeksi, kun käsittelimme keltaista väriä blogissamme, jähmetimme kertomuksemme kohtaukseen Mihail Bulgakovin syvällisestä romaanista, Saatana saapuu Moskovaan. Tuossa kohtauksessa Margarita, joka emännöi saatanallisia tanssiaisia, saa Saatanan armahtamaan nuoren neidon, joka oli tukehduttanut nenäliinalla aviottoman lapsensa, ja oli siksi saanut Helvetissä rangaistuksen, jossa joka päivä hänen eteensä katettiin tuo murhatyössä käytetty nenäliina.

Tämä kohtaus on minusta hieno esimerkki Bulgakovin poikkeuksellisesta mestaruudesta, jolla hän operoi syvällisesti ja muutosvoimaisesti yhteisessä, myyttisessä mielikuvituksessamme. Jos nimittäin voimme kuvitella että kahvilan piian nenäliina oli keltainen kuin vanha luu, ja veressä niin kuin sillä olisi murhattu lapsi, voimme kuvitella myös Giltinen nenäliinan. Matti Waronen nimittäin kuvailee, että Giltine heiluttaa kädessään veristä liinaa, kulkien hitain askelin halki kaupunkien ja kylien Ja aina kun hän heilauttaa liinaansa, muuttuvat palatsit autioiksi.

Aniela Jaffé, C. G. Jungin elämänkerturi, käsittelee teoksessaan An Archetypal Approach to Death Dreams and Ghosts (Daimon Verlag, 1999, sivut 87 – 104) ihmisten aavemaiseen valkeaan naiseen liittyviä ilmestyskokemuksia. Aniela Jaffé aloittaa jakamalla ihmisten lapsina kokemia kohtaamisia valkean neidon kanssa. Kun tiedetään että valkea neito on hyvin yleisesti käsitetty kuoleman ja onnettomuuden tuojana, herää kysymys miksi lapset ovat kohdanneet kertomuksissaan tavallisesti vaalean naisen lempeänä, joskin monesti tummasilmäisenä ja syväkatseisena. Anelie Jaffé päättelee aineistostaan että nämä kohtaamiset liittyvät yleensä tytöillä lapsuus ajan ensimmäisiin aavistuksiin naiseudesta, ja pojilla kohtaamiset tapahtuvat tyypillisemmin teini-iässä, kun he kohtaavat naiseuden itsensä ulkopuolella seksuaalisen heräämisensä myötä.

Toisaalta keltaviittaisen Venuksen synkempi aspekti, ”hautojen Afrodite”, näyttäisi liittyvän sisäiseen ristiriitaan, suoremmin sanoen syyllisyyteen. Jaffé tiivistää yhdistäväksi teemaksi rikoksen rakkautta vastaan – uskottomuuden, häpeällisen hylkäämisen, lapsen riistämisen äidiltään tai lapsenmurhan, ja kirjoittaa: ”Tällainen rikos ei ainoastaan tuhoa ihmisen elämää ja sielua, vaan se rikko elämän arkkityyppisiä lainalaisuuksia. Voitaisiin jopa sanoa että jumaluus on saatettu raivon valtaan… Psykologisesti katsoen, murhaaja murhaa oman sielunsa, ja valehtelija pettää oman sielunsa… Mutta miksi uhrin henki on se joka ei saa rauhaa, eikä rikoksentekijä?” Jaffén vastaus on, että ilmestyksessä ei ainakaan ensisijaisesti ole kyse kenenkään ihmisyksilön sielusta, vaan periaatteen henkilöitymästä, joka nousee syvältä kokijasta itsestään.

Taasen kollektiivisempana ilmestyksenä valkeus voidaan käsittää vapautuksena elämän väliaikaisuuksien kahleista. Arkkityyppi on olemukseltaan ambivalentti, ja siksi se ilmentyessään on kaksinainen. Yhtäältä se enteilee lapsuuden loppua ja syntymää sukupuolisuuteen, toisaalta sen enteilee elämän päättymistä ja kuoleman alkua. Neuroottista syyllisyyttä kantavalle valkea neito on ulkoistettu kauhu.

Tantrisesti ajatellen myös Giltinen kammottavan muodon pohdinta voi olla perusteltua. Tällainen energinen pohdinta voi käynnistyä vaikkapa kansantarinan siivittämänä. Tarinan mukaan ruttoneito oli eräälle miehelle kertonut nimensä, ja sanonut säästävänsä miehen hengen jos tämä kantaisi ruttoneidon ympäri Venäjän maan. Mies kantoi aikansa, mutta tultuaan Pruth-virralle, päätti upottaa ruton siihen. Miehen juostessa virtaan nousi rutto höyhenenä ilmaan ja leijaili kotiinsa metsävuorelle. Mies itse hukkui jokeen.

Tällaiset tantriset innovaatiot kysyvät kuitenkin perustakseen timanttikalliota.

Lopuksi tahdon palata Mihail Bulgakoviin, ja lapsenmurhaajan nenäliinaan. Itse ajattelen niin, että tämä syvällinen kuvasto tarjoaa lukijalle mahdollisuuden osallistua muutokseen myyttisessä mielikuvituksessa. Ajattelen, että tällainen kuvasto, jossa armo tuodaan Helvettiin mitä nerokkaimpia pääkalloavaimia käyttäen, voi auttaa jalostamaan tajunnan syviä virtauksia pois joistakin hyvin alkukantaisista ehdottomuuksista – sellaisista, jotka turvottavat ruttoneidon kielen ihmisyhteisöjen kollektiivisissa näyissä – ja sen sijaan tehden hänestä kauniin, tummasilmäisen neidon, joka ilmestyy viereemme kokonaisvaltaisen kasvumme jyrkimmissä siirtymissä, ilmaisten meille harmonisesti ja merkityksellisesti sielumme koko myllerryksen, ja auttaen meitä astumaan horjumatta yli kynnyksen.

Juhlitaanko valoa vai pimeyttä?

Talvipäivänseisaukseen liitetään monissa eri uskonnoissa jumaluuden syntyminen. Valonpilkahdus eli pitenevä päivä näyttäytyy niin roomalaisena Auringon syntymäjuhlana (Sol Invictus) kuin myöhemmin kristinuskon keskushenkilön Jeesuksen syntymäpäivänä. Pakanallisessa wicca-uskonnossa talvipäivänseisauksen sapattina iloitaan uudestisyntyneestä auringonjumalasta. Monessa uskonnossa poltetaan tulia ja kokkoja auringon paluun kunniaksi.

Tämä kaikki auringon ja valon juhlistaminen tapahtuu siis vuoden pisimpänä yönä, vaikka silloin olisi mitä parhaimmat puitteet hiljentyä nauttimaan pimeydestä, kaamoksesta ja talviunen tuomasta levosta. Tällainen pimeyden juhla kuitenkin on jäänyt aurinkoa ja hedelmällisyyttä korostavien juhlien jalkoihin, joskin Halloweenin aikaan osataan antaa siivu kuoleman juhlistamiselle.

Vanhassa saamelaisessa kulttuurissa pimeää aikaa osattiin juhlistaa. Kuukausien kaamos ja erityisesti joulu-helmikuu oli levon ja hiljaisuuden aikaa. Tähän rauhallisen elämän vaatimukseen liittyi myös uskomus siitä, että jos lapset mekastivat tuolloin, tuli tunturista Staalo (Stallu) ja vei nämä mukanaan ja pisti pataansa. Tästä on myöhemmin kehittynyt ajatus ”joulustaalosta”, joka on vähän kuten joulupukki, mutta pelottava hahmo. Kuitenkaan alkuperäiskansalla tällaista uskomusta ei ole ollut. Vasta kun kaamos loppui keväällä, kumarrettiin palaavaa aurinkoa.

Minun jouluhetkeni on hartaimmillaan silloin, kun jouluyönä saan puhaltaa kynttilät sammuksiin, seisoa hiljaa kuusimetsässä ja antaa kylmän pakkasilman huurruttaa hengitykseni. Yksikään tähti ei loista. Pakkanen narisee kenkien alla. Tankkaan itseeni pimeyttä ja raikasta metsäilmaa.

Aamulla voin taas sytyttää kynttilät ja antaa päivän kasvattaa valoaan.
Mutta talvipäivänseisaus on vuoden pisimmän yön juhla.
Pimeyden juhla.
Kaamos.

 

 

Haastelussa Azazelin Tähden jäseniä

Tällä kertaa haastattelimme viittä erimittaisen ajan Azazelin Tähden veljeskunnassa jäsenenä olleita. Kysyimme syitä veljeskuntaan liittymiselle ja ajatuksia työstä sekä sen tulevaisuudesta. Vastaajat ovat iältään noin 25-40 vuotiaita.

 

1. Miksi päätit liittyä Azazelin Tähteen?
2. Okkulttista työtä voisi tehdä myös yksin, millaista lisäarvoa veljeskunta tuo työhösi?
3. Millaisia toiveita esittäisit veljeskunnan kehittymiselle tulevaisuudessa?

 

Nainen, jäsenenä 2 vuotta

1.) Minuun vetosi ajatus polkujen yhdistämisestä, eli seurasta, jossa oikean käden ja vasemman käden työ yhdistyy ja erilaisuus nähdään rikkautena. Azazelin Tähti oli sopiva yhdistelmä teosofian tyylistä henkisyyttä, okkultismia, omaan itseen keskittyvää kehitystyötä ja mukana oli hyvin erilaisia ihmisiä aina tiedemiehistä riimutietäjiin.

2. ) Toiset ihmiset toimivat hyvänä peilinä omalle kehitykselle ja samanhenkisen porukan kanssa on mielekästä tehdä asioita yhdessä. Ne vähän erilaiset persoonat taas haastavat omaa ajattelua ja uskomusrakenteita. Teen jäsenyydestä huolimatta paljon okkulttista työtä itsenäisesti.

3.) Veljeskunta on monimuotoistunut viime aikoina ja naisia on liittynyt jäseneksi kasvavissa määrin. Toivon, että ihmiset löytävät seurassa hyviä kanavia toteuttaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja tulevat tapaamisiin sekä osallistuvat keskusteluihin. Aktiiviset tekijät löytävät aina paikkansa.

 

Mies, jäsen 9 vuotta

1.) Koin että seuran näkemykset vastaavat omiani ja voisin antaa oman panokseni kollektiiviseen työhön. Sittemmin ajatellen mukana oli myös runsaasti halua kuulua ”spesiaaliin” porukkaan, joka poikkeaa valtavirtaisesta ajattelusta.

2.) En ole tehnyt missään vaiheessa leimallisesti okkulttista työtä, mutta ihan yleensäkin ideoiden levittäminen on tehokkaampaa organisoidussa ryhmässä kuin yksin. Nykyään en samaistu juurikaan siihen, mitä seura on käytännössä (vaikka allekirjoitan toki edelleen muodolliset perusperiaatteet), joten seuralla on minulle merkitystä lähinnä sosiaalisten kontaktien takia.

3.) En näe realistisena, että Azazelin Tähti kehittyisi toivomaani suuntaan, mutta koen nykyään AT:n liian leimallisesti vastakulttuurisena, moninaisia ajattelun ja kokemisen muotoja leimojen kuten ”tiedeuskovaisuus”, sekularismi” ja ”humanismi” alle redusoivana. Erityisesti en voi samaistua yleisesti seurassa jaettuun ideaan, jonka mukaan pitkällinen ja kattava tieteellinen tutkimus on asetettavissa episteemisesti samalle viivalle henkilökohtaisen kokemuksen kanssa. Toivoisin siis kriittisempää otetta omiin perusoletuksiin ja perehtyneisyyttä valtavirtaiseen länsimaiseen ajatteluun.

 

Nainen, jäsenenä 2 vuotta

1.) Ennen kuljin polkuani yksin, mutta sitten näin ryhmässä työskentelyn edut ja halusin tehdä työtä yhteisen aatteen eteen. Lisäksi halusin tekemisiin muiden okkultistien/satanisten/saatananpalvojien kanssa. Azazelin Tähti on ainoa seura, johon tunnen vetoa ja merkittävänä seikkana pidän suhtautumista positiivisesti Saatanaan.

2.) Useampi on yhdessä voimakkaampi kuin yksin. Olennaista on myös muilta saatu tuki ja turva, sekä mahdollisuus vaihtaa ajatuksia.

3.) Tällä hetkellä minulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa seurasta ja toivon, että seura kasvaa ja kehittyy luontaisesti ja jää elämään ja että seuraa luodaan yhdessä, kaikkien jäsenten toimesta.

 

Mies, jäsenenä vuoden

1.) ”Perinteisen elämän” tarkoituksettomuus ja merkityksettömyys, sekä tunne ettei materialistinen ja hedonistinen maailma tarjoa enää mitään saavutettavaa. Ihmisestä tulee kuin pystyyn kuollut, joten oman henkisen puolensa kehittäminen oli paras ja ainoa vaihtoehto. Kuoleman merkityksen korostaminen Azazelin Tähden filosofiassa oli ehkä tärkein yksittäinen syy.

2.) Koen että veljeskunta on jokaista jäsentä tiellään eteenpäin työntävä voima. Hyvin harvassa ovat ne ihmiset jotka aidosti pääsevät yksin eteenpäin ilman vuorovaikutusta ja opastusta. Vaikkakin jokainen meistä on yksin, tekee omat päätöksensä, kantaa vastuun ja nostaa itse itsensä, tarjoaa Azazelin Tähti apua ja tukea tähän työhön.

3.) Ei erityisempia toiveita.

 

Mies, jäsenenä 7 vuotta

1.) Olin ollut kiinnostunut teosofiasta jo useita vuosia, mutten ollut täysin vakuuttunut sen oppien kokonaisvaltaisuudesta. Azazelin Tähti antoi polkujen yhdistämistyössään vastauksen tähän on ongelmaan.

2.) Koen liian pitkälle viedyssä itsenäisessä työssä vaarana, että totuus saattaa hämärtyä itseluotujen rakennelmien varjoihin. Useampien yksilöiden muodostama veljeskunta antaa heijastuspintaa sekä kritiikkiä omille turvallisilta tuntuville näkemyksille ja ideaalitilanteessa johtaa niiden jalostumiseen ja kehitykseen.

3.) Veljeskunta, kuten mikä tahansa yhteisö, tulee varmasti kasvaessaan törmäämään ongelmiin, joiden olemassaolosta se ei ole ollut lainkaan tietoinen toimiessaan pienempimuotoisesti. Toivon, että kaikki veljeskunnan jäsenet osallistuisivat omalla panoksellaan luomistyöhön dynaamisen kokonaisuuden rakentamisessa niin, ettei kenenkään näkemyksiä syrjittäsi tai loukattaisi.

Uskontojen Lucifer, Osa 2: Jehovah’s Witnesses

Toisessa osassa Luciferia käsittelevässä artikkelisarjassa tarkastelen Jehovan Todistajien näkemystä.  Heti alkuun on tehtävä selväksi, että Jehovan Todistajat pitävät vääränä sitä käsitystä, että Lucifer olisi yksi Saatanan nimistä. He eivät myöskään pidä Luciferia minkään henkiolennon nimenä, vaan Lucifer on alun perin loistavaa tarkoittava sana, jota käytettiin pilkallisesti Babylonin hallitsijasuvusta. Siirryn siis suunnitelmastani poiketen tarkastelemaan Luciferin sijasta käsitteitä Paholainen ja Saatana, merkityksissä, jossa ne ilmenevät Jehovan Todistajien teologiassa.

Toisin kuin osassa Kristillisissä suuntauksissa, Saatana ei ole Jumalan puolella (eli alaisena) oleva syyttäjä, vaan hänen vihollisensa ja todella olemassa oleva persoonallinen olento. Paholainen ei ole mikään symboli meissä itsessämme olevalle pahalle, vaan langennut ja pahantahtoinen henkiolento, jonka yksi suurista petoksista ja harhautuksista on se, että hän on saanut monet uskomaan siihen, että hän ei lopulta ole todellinen.

Paholaisen syntyperä Jehovan Todistajien uskomusten mukaan

Jehovan Todistajat ajattelevat Jumalan luomistyö olleen täydellinen. Jumala ei siis ole luonut Paholaista. Jumala loi kyllä persoonan, joka lopulta muuttui Paholaiseksi. Miten tämä on mahdollista?

Paholainen oli Jumalan täydellinen enkeli, mutta vapaan tahtonsa kautta hän valitsi väärin (Voimme kukin pohtia itseksemme miten täydellinen enkeli sortuu väärään valintaan?). Saatanaksi nykyään kutsuttu olento oli siis alussa viaton ja puhdas enkeli, mutta ei syystä tai toisesta kyennyt pysymään totuudessa, jolloin hänestä tuli Paholainen. Nimi Saatana eli vastustaja viittaa Jumalan vastustamiseen, sillä tämä enkeli nousi kapinaan Jumalaa vastaan, houkutellen ensimmäisen ihmisparin puolelleen, syntiin.

Paholainen asuu henkimaailmassa, mutta tätä ei tule sekoittaa helvettiin, joka on pahoille ihmisille tarkoitettu piinan ja kärsimyksen paikka. Taivaassa käydyn sodan vuoksi Paholainen on heitetty alas maahan, pois taivaasta. Paholainen ei kuitenkaan asu missään tietyssä paikassa maassa vaan maan läheisyydessä.

Demonien syntyperä ja toiminta

Saatana on ensimmäinen pahaksi kääntynyt enkeli; Ensimmäinen synnintekijä, joka kapinoi Jumalaa vastaan. Jehovaa vastaan kapinoivat enkelit huomasivat ihmisten tyttärien olevan kauniita ja houkuttelevia. Tämä sai kapinallisenkelit ottamaan itselleen lihallisen ruumiin ja ottamaan ihmistyttäriä vaimoikseen, jonka Jehova näki olevan suurta turmelusta. Nämä Saatanan mukana langenneet enkelit ovat, ja tunnetaan nykyään nimellä demonit.

Jehovan aiheuttama maailmanlaajuinen vedenpaisumus oli kaikki jumalattomat ihmiset pois pyyhkivä teko, joka samalla pakotti kapinallisten enkelien eli demonien hylkäävän lihallisen ruumiinsa. Palattuaan Taivaaseen, Jehova sulki demonit oman Taivaallisen perheensä ulkopuolelle, eivätkä he voi enää ottaa itselleen lihallista ruumista.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että demonit eivät kykenisi vaikuttamaan ihmisiin eksyttävästi. Demonit, johtajanaan Saatana, pyrkivät eksyttämään ihmisiä monin eri tavoin. Näihin erilaisiin tapoihin, joita Saatana käyttää eksytykseen, kuuluvat mm. Spiritismi, joka on kanssakäymistä demonien kanssa, ennustelu (ts. ennustaminen), jonka muotoja ovat astrologia, unien tulkinta enne-mielessä, tarot-kortit ja kaikki muut ennustamisen muodot. Demonit ovat huijaamisen ja eksyttämisen mestareita käyttäen työssään erilaisia metodeja. He voivat imitoida jopa kuolleita eri tavoin ja, koska Jehovan Todistajien näkemyksen mukaan ihmisen kuollessa hän lakkaa olemasta, on kaikenlainen kuolleisiin yhteydenottaminen erittäin vaarallista.

Pahat henget eivät rajoita toimintaansa pelkästään eksyttämiseen vaan ovat myös pelottelun taitajia. Paholainen ohjaa harhaan myös huijaamalla ihmisiä luulemaan hänen omia kätyreitään Jumalan palvelijoiksi. Sen lisäksi että ennustajat, meediot ja astrologit pyrkivät harhauttamaan ihmistä, myös huumeet ja mielen tyhjentävät mietiskelytekniikat ovat demonien vaikutukselle altistavia. Tähän ryhmään kuuluvat suosiossa oleva mindfulness-meditaatio kaikessa laajuudessaan, shamatha-meditaatio ja suurin osa myös psykologiassa käytetyistä rentoutumismenetelmistä.

Jehovan Todistajien mukaan on huomioitava myös väärien uskontojen eli demonisten opetuksien vaarat, sillä ne ohjaavat ihmistä pois päin Jumalan tuntemisesta. Demonisiin opetuksiin kuuluu mm. kolminaisuusoppi, jolloin katolinen- ja ortodoksinen kristillisyys sekä luterilaisuus lasketaan vääriksi uskonnoiksi, joissa opetetaan Paholaisen harhaoppeja.

Demonien vastustaminen

Pahojen henkien viekkaudesta ja voimallisuudesta huolimatta heitä voidaan kuitenkin vastustaa erilaisin metodein.

Ensinnäkin meidän tulee oppia tuntemaan Paholaisen menetelmät. Kaikki taikuutta käsittelevät kirjat tulee polttaa, samoin kaikki spiritismiä ja taikuutta käsittelevät elokuvat, pelit, lehdet, äänitteet, taikakalut jne. jotka johtavat harhaan ja kohti spiritismin harjoittamista, tulee hävittää. Tämän puhdistautumisen lisäksi usko Jehova-Jumalaan toimii kilpenä pahuuden henkivoimia vastaan.

Uskon voimaa Jehovan Todistajat voivat vahvistaa lukemalla päivittäin Raamattua sekä rukoilemalla Jumalaa Jehovan nimellä vapauttamaan Saatanan vallasta. Raamatun periaatteiden noudattaminen tulisi olla heidän elämänsä keskeisin ja tärkein työ. Jehovan Todistajat muistuttavat myös, että ihmisten hallitusvallat eivät ole pystyneet poistamaan kärsimystä kuudentuhannen vuoden aikana (Jehovan Todistajien keskeisiin uskomuksiin kuuluu Raamatun sukupuiden pohjalta laskettu maailman kuudentuhannenvuoden ikä), ja voimme välttää Saatanan hallitusvallan vain seuraamalla Jeesuksen esimerkkiä, pysymällä erossa politiikasta ja sodista.

Jos seuraamme Jehovan Todistajien oppia, emme ole taistelussamme demoneita vastaan yksin, sillä puolellamme on silloin Jehova-Jumalan hyvää tahtovat enkelivoimat. – Jehovan Todistajat

Jehovan Todistajien antikristus

Antikristus ei ole Jehovan Todistajien mukaan käänteinen Kristus, Kristuksen kaltainen vastahahmo. Antikristus on yksinkertaisesti nimi kaikille niille, jotka ovat Kristusta vastaan. Tällaisia henkilöita ovat kaikki, jotka kieltävät Jeesus Kristuksen Jumalan Poikana, väittävät itse olevansa Kristus, tai muutoin vastustavat Kristusta ja Kristuksen seuraajia.

Mielenkiintoista on, että Jehovan Todistajat näkevät kolminaisuusopin seuraajien olevan antikristuksia, jolloin he rajaavat itsensä tiukasti muun Kristikunnan ulkopuolelle.

Lähteet: www.jw.org/fi

watchtower

 

Azazelin Tähden vuosijuhlassa pidetty puhe

Rakkaat veljet ja sisaret,

Olemme kokoontuneet viettämään veljeskunnan kymmenettä syntymäpäivää. Tästä alkaa Azazelin tähden toinen vuosikymmen seurana.

Matkallaan abstraktiosta fyysiseksi todellisuudeksi Azazelin Tähti on kiteytynyt ja kristalloitunut asteittain ulkoisiksi muodoiksi. Ensin, seitsemäntoista vuotta sitten, se alkoi ensin ideana, ja kolme vuotta myöhemmin (toisin sanoen kaksi seitsenvuotiskautta sitten) tuo idea pukeutui seuran ensimmäiseksi säännöstöksi. Neljän vuoden kuluttua tästä seura perustettiin heinäkuun seitsemäntenä. Tämän virallisen perustamisen jälkeen veljeskunnan taimi on kasvanut terveeksi puuksi, josta kasvavat esiin monenlaiset oksat ja aspektit.

Tämä on mahdollista paitsi ankaran työn, myös inspiraation onnistuneen seuraamisen ansiosta. Jäsenille on mahdollista ja suositeltavaa valita useista mahdollisuuksista sen suhteen, mihin tämä inspiraation lähde liitetään, eli mitä tarkoitamme näkymättömissä olevilla mestareilla. Ovatko nämä viisautta henkilöivät olemukset sisällämme, ulkopuolellamme jumalvoimina, henkinä tai vihittyinä, arkkityyppeinä, tai asbrakteina eettisinä polkuina? Tämän kysymyksen on pysyttyvä pääsääntöisesti avoimena. Henkilökohtaisesti uskon näihin kaikkiin, eli edustan tässä vähemmistöä. Minkä tahansa selityksen valitsemmekin, on kuitenkin ehdottomasti muistettava, että tätä inspiraatiota meidän tulee seurata. Ollaksemme okkulttinen seura ja pysyäksemme sellaisena, vaaditaan okkulttista inspiraatiota ja sen seuraamista eettisin metodein niin ajatuksen kuin teonkin tasolla.

Kuten tiedämme, veljeskunnan puussa on kolme juurta: Tahto, Rakkaus ja Totuudellisuus. Sillä on vain yksi runko, nimittäin ykseyden ja veljeyden. Me pyrimme sovittamaan yhteen eroavaisuudet, ymmärtämään eri puolet samasta yhteisestä esoterian ihanteesta niin paljon kuin mahdollista. Tästä rungosta kasvavat esiin oksat alhaalla ja ylhäällä, värin ja muodon aspektit. Näistä oksista haarautuvat esiin looshit, ja avoin kommunikaatio muodostaa lehdet, jotka keräävät elämälle välttämättömän valon. Vaikka tämä tai tuo osa puusta epäilemättä on itse kullekin meistä lähimpänä sydäntä, meidän kaikkien tulee, veljeskunnan jäseninä, vaalia ja arvostaa sitä kokonaisuudessaan.

Rakas mestari, sinuun me luotamme, sinun nimessäsi me olemme kokoontuneet yhteen. Ubi enim sunt duo vel tres congregati in nomine meo ibi sum in medio eorum. Ole siis meidän kanssamme, mestari Lucifer-Christos, ja lähetä sydämiimme ja yhteyteemme se pyhä henki, joka täyttää elämän merkityksellä. Ylentäkäämme luottamuksella sydämemme kirkkauteen, fratres & sorores, ad sacra mysteria celebranda. Totisesti.

Jumala ja Jumalatar

Veljeskunnan blogissa on viime kuukausina julkaistu puheenvuoroja sukupuolikysymyksestä Azazelin Tähden viitekehyksessä. Omissa kirjoituksissani olen kirjoittanut aiheesta paljonkin. Koska aihe on hienovarainen, jonkinlainen tiivistys tai kommentaari lienee kuitenkin paikallaan.

Usein törmäämme ideaan, jonka mukaan naiseuden pyhittäminen ja tiettyjen inhimillisten tai universaalien ominaisuuksien (esimerkiksi kauneus, lempeys, rakkaudellisuus) naisellistaminen olisivat ”alistamista jalustalle nostamisen kautta”. Moderni humanistinen ajattelu lähtee sen sijaan mieluummin siitä, että sukupuoliarkkityypit tulisi mieluummin hylätä kuin pitää ne keskustelussa positiivisinakaan rakenteina. Henkilökohtaisesti koen sen sijaan niin, että sukupuoliarkkitypiikan riisumisen pyrkimys merkitsee pikemminkin käytännössä vallallaolevan miehistävän kulttuurin huomaamatonta hyväksymistä. Mielestäni naiseuden latistaminen miehisyyden hyveiden kautta tarkasteltavaksi on vuosituhantisen sovinistisen machokulttuurin viimeinen ja suurin voitto.

Puhuttaessa näin abstraktilla tasolla, joka kuitenkin liittyy niin vahvasti ajankohtaiseen kulttuuriin, eri ihmiset toimivat kuitenkin hyvin erilaisten mielleyhtymien pohjalta. Näiden subjektiivisten assosiointien vuoksi asiat on hyvä maadoittaa esimerkein.

1800-luvun lopun esoterian renessanssissa kaksi ehkäpä merkittävintä yksittäistä hahmoa olivat H.P. Blavatsky ja S.L. MacGregor Mathers. Blavatsky ystävineen perusti Teosofisen Seuran 1875 ja Mathers ystävineen Golden Dawnin 1887. Nämä kaksi ryhmää olivat monessa suhteessa komplementaariset, toisin sanoen suhtautumistavoissaan vastakkaiset ja juuri siten toisiaan täydentävät. Eräs mielenkiintoinen komplementaarinen tekijä oli, että Blavatsky oli nainen jolla oli misogynistisiä taipumuksia, ja Mathers puolestaan erittäin feministisesti kokeva mies. Siinä missä Blavatsky paikoin suoranaisesti samaisti kirjoituksissaan naisen symboliseen pahaan (The Secret Doctrine), Mathers esitti, että mikäli naisille sallittaisiin vapaa kilpailu miesten kanssa, he pian syrjäyttäisivät nämä kaikilla osa-alueilla ilmentämällään ylivertaisuudella (The Book of the Sacred Book of Abramelin the Mage).

Kumpikin näistä aikansa ja länsimaisen esoterian myöhemmän kehityksen kannalta avainasemassa olleista okkultisteista eläytyi siten voimakkaasti ihannoiden sukupuoleen, jota itse ei fyysisesti edustanut. Kyseessä on varsin yleinen käytäntö, tai yleinen vaihe, yksilön esoteerisessa kehityksessä. Samankaltaisia sukupuolirajojen häivyttämisiä, muuntamisia ja rituaalisia yhdistelyjä tunnemme shamanistisista, maagisista ja jopa papillisista käytänteistä, lähtien hamasta muinaisuudesta ja jatkuen nykypäivään. Näissä käytänteissä on kuitenkin yleistä se, että sukupuoliarkkitypiikan kautta haetaan voimaantumista: kummasta tahansa sukupuolesta haetaan sen intensiivisiä, pyhiä elementtejä, sen sijaan että sukupuolet tai jompi kumpi sukupuoli pyrittäisiin kiistämään ideatasolla tai käytännössä.

Fyysinen sukupuoli ei ole ensisijaisen merkityksekäs henkisiä ja okkulttisia sukupuoliarkkityyppejä pohdiskeltaessa, mutta väittää että sukupuolella sinänsä ei ole ehdottomia merkityksiä olisi sama kuin väittää, että pariston käytön kannalta sen napaisuuksilla ei ole merkitystä. Niillä on valtava merkitys, mutta tuo merkitys ei ole arvottavaa laatua. Jos esitämme että miehinen tai naisellinen tapa on ylivertainen, se on ylivertainen vain tiettyyn hetkeen tai tiettyyn kulttuuriseen kauteen tai rakenteeseen nähden: okkultistille on lähtökohtaisesti ilmiselvää, että kumpikaan napaisuus ei voi eksistoida ilman vastavoimaansa, ei ole mitään ilman toistaan, eikä kumpikaan siten ole viime kädessä toinen toistaan korkeampi. Yhtä kaikki napaisuuksien merkitys henkisen aivan kuten psykologisen tai fyysisenkin synnyn ja kehityksen mahdollistamisessa on äärimmäisen tärkeä tekijä, todellakin kaikkien näiden sine qua non. Että tuo pohjimmainen kaksinaisuus on nähtävä vielä niitäkin laajemman holistisen ykseyden sisällä ei ole vasta-argumentti, vaan kantava argumentti siihen, että rakkaus ja kehitys toimivat aina kummankin käden teiden kautta.

Kosminen ”mies” ja ”nainen”, tai Jumala ja Jumalatar, uros ja naaras, lukemattomine virtauksineen ja attribuutteineen, ovat käytännössä kaikissa rakenteissa muodostaneet koko okkulttisen rakenteen apparaatin, jonka kautta kehitys aikaansaadaan. Osin leikittelemällä (sillä kaikkeen olemiseen liittyy leikki, jumalten peli, lîlâ), mutta ennen kaikkea vakavasti operoimalla näillä napaisuuksilla hengen tai sielun tai fyysistenkin ainesten alkemisti aikaansaa erilaiset puhdistamisen, erilaistamisen, yhdistämisen jne. tilat. Pyrkimys on ykseyteen ja toiminta ykseyden kautta, mutta työvälineet tämän työn tekemiseen ovat väistämättä arkkityyppisiä.

Kaikkinainen naisasialiike tai miesasialiike, kaikenlainen yhteiskunnallinen kädenvääntö sukupuolten tai ylipäänsä minkä tahansa asioiden välillä on eksoteriaa, siis okkultismin vastakohta: sellaiset tekijät on tärkeästä syystä kielletty aitojen okkulttisten seurojen sisällä, ja sellaisiin ryhtyvät esoteeriset seurat putoavat välittömästi profaanin kategoriaan. Tämä ei tarkoita etteivätkö sellaiset liikkeet voisi epäilemättä olla tarpeellisia omalla eksoteerisella alueellaan, yhteiskunnassa. Ne ovat, joskin okkultismilla on jälleen oma mielipiteensä siitä, kuinka yhteiskunnan tulisi sisäiseen politiikkaansa suhtautua – nimittäin eettisesti ja kokonaisvaltaisesti. Okkultismi ei ole yhteiskuntavastaista, mutta sen mielenkiinto kohdistuu toisaalle, yksilöön – tämä on ehdoton eikä ehdollinen edellytys. Okkultisti voi samalla olla aktiivinen yhteiskunnassa, mutta nämä kaksi ovat hänelle tällöin kaksi eri asiaa, sillä okkultistina hän on alisteinen kokonaan toisenlaisille tekijöille kuin suhteessaan yhteisöön. Kuten sanoi Jeesus: Antakaamme Jumalalle se mikä Jumalalle kuuluu, ja keisarille se mikä keisarille kuuluu. Nämä eivät ole yhteismitallisia asioita. Ne käyttävät yhteistä kieltä, mutta vetävät sitä eri suuntiin, toinen toisiltaan poispäin. Siksi toinen neuvo samalta opettajalta kuuluu, että ihminen ei voi palvella kahta herraa. Kunnioittaa hän kyllä voi molempia.

Siten Azazelin Tähden jäsen voi omassa elämässään suhtautua sukupuolikysymykseen millä tahansa hyväksi katsomallaan tavalla, mutta seuran sääntöjen puitteissa hän ei saa ryhtyä esittämään yhteiskunnallisia näkemyksiä yhden tai toisen ismin puolesta. Kaikki hänen näkemyksensä kuuluvat okkulttisen työn kentälle, eikä hän halua ylleen puettavan yhteiskunnallisen uudistajan länkiä, saati kylkeensä poliittisten toimijoiden kannuksia. Okkulttiseen työhön mahtuu vain yksi ismi, ja se on okkultismi. Muut liput on jätettävä pois, ja niiden sijaan puhumme henkilökohtaisista painotuksista, jotka puolestaan voivat olla mitä vain – mieheyden tai naiseuden erilaisia käytänteitä painottavaa, molempiin palaavaa, tai kumpaakin yhtä lailla kritisoivaa. Napaisuuden kielestä emme okkultismin alkemiallisessa kielessä kuitenkaan pääse käytännössä irti, jos emme halua polttaa omia siltojamme tai polkujamme poolien varassa toimivaan kehitykseen.

Erityisen totta tämä on satanistisessa okkultismissa, myös ylöspäisellä tiellä, sillä juuri Saatana edustaa poolien välistä kitkaa ja siitä leimahtavaa luomisen – ja hävityksen – tulta. Tuo tuli on meille pyhä, siinä missä eksoteerinen luostarikäytäntö vannoo mieluummin kastraation (henkisen tai fyysisen) ja mahdollisimman täydellisen luomisesta pidättäytymisen nimeen. Tähän me vastaamme: Miksi siis mitään on olemassa? Jos Absoluutille parasta on vetäytyä itseensä, kuinka kosmos on koskaan syntynyt? Toisin sanoen, Saatanalla eli luomistulella on todistetusti metafyysinen merkitys. Lähtien ”scintilloista” eli kosmisen alkutulen henkisistä kipinöistä ja päätyen ihmisen taiteelliseen tai biologiseen luomistyöhön, universumi elää aina kahden poolin varaan rakentuen. Näitä pooleja ei tule arvottaa, paitsi tilannesidonnaisesti, mutta niitä ei voi myöskään hylätä. Asia on sama kuin ”oikean käden” ja ”vasemman käden” teiden suhteen: emme voittaisi mitään hylkäämällä nimitykset, joita voimme käyttää maailman laajempaan ymmärtämiseen. Olennaista on tajuta, että molemmissa on oma tarpeellinen puolensa. Ja aivan kuten näistä kahdesta yhtä hyvästä Azazelin Tähti painottaa kulttuurisidonnaisista ja ajallisista syistä retorisesti jälkimmäistä, samoin kulttuurisidonnaisista ja ajallaisista syistä painotamme usein retorisesti naiseuden arkkityyppejä enemmän kuin miehisiä, koska kulttuuri on täynnä maskuliinisten arkkityyppien ylikorostuneisuutta. Näitä valintoja ei kuitenkaan ole tehty kulttuurin ehdoilla, vaan päin vastoin kulttuurin virtausta vastaan, mahdollistamaan yksilöille okkulttista laaja-alaisuutta ja syvyyttä.

Palatakseni edellä esitettyyn historialliseen esimerkkiin, niin Blavatskyn kaltainen miehinen nainen kuin Mathersin kaltainen naisellinen mies olisivat molemmat äärimmäisen arvokkaita jäseniä veljeskunnassa, ja kummallakin olisi oikeus esittää omat erilaiset näkemyksensä niin kauan, kuin kyse on okkultismin käytännöistä eikä yhteiskunnallisten lippujen kantamisesta ei-yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Esittää näkemyksiä kuten ”perinteisillä sukupuolirooleilla voisi hyvinkin olla jotain annettavaa” tai ”perinteiset sukupuoliroolit olisi hävitettävä” ovat siten molemmat hyväksyttäviä esoteerisen diskurssin sisäisessä debatissa, sillä ne molemmat voivat antaa käyttöömme erilaisia mahdollisuuksia soveltaa eri vaiheisiin ja eri tilanteisiin edellä mainittuja arkkityyppisiä työvälineitä.

Simone de Beauvoir esitti klassikkoteoksessaan ”Toinen sukupuoli” kysymyksen ”Onko naisellisuus jotakin munasarjojen eritettä vai jokin platonilaisen taivaan kiintotähti?” Sen retorisuudesta huolimatta okkultistille vastaus on selvä: se on nimenomaan jälkimmäistä. ”Platonilainen taivas” voi herättää hymähdyksiä yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta okkultismi uskoo siihen tiukasti: arkkityypit ovat totta, ja juuri tässä arkkityyppien jumalallisessa maailmassa toteutuu omaamme todempi ontologia. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että henkisessä prosessissaan ihmiselle ei ole luvallista – tai tosiasiassa edes mahdollista – operoida vain jonkin tai joidenkin arkkityyppien kautta: niitä kaikkia tarvitaan, ja myös tämä on ehdoton vaatimus. Viikon seitsemästä päivästä jokainen toimii eri arkkityypin alaisuudessa, ja yhtä mahdotonta kuin jättää elämättä tietyt päivät viikosta on ihmisen toteuttaa okkulttinen prosessinsa ilman osallisuutta joihinkin arkkityyppeihin.

Tulossa olevaan Unseen Fire -lehtemme toiseen numeroon olin alun perin valmistamassa kirjoitusta, jossa olisin käsitellyt luonnon käsitettä ja naiseutta. Ajan puute kuitenkin vaati keskittymään muihin töihin, ja niinpä kyseinen artikkelini jäi lehteen valmistumatta. Koska tuossa yhteydessä olin käsittelemässä sukupuolisymboliikan syvempiä kerroksia, olisi mukana ollut mm. käänteinen muoto Fosforoksen esittämästä arkkityyppien sukupuolitaulukosta, sillä väitteeni mukaan rajatiloissa nämä arkkityypit kääntyvät päinvastaisiksi: Kuu, joka eksoteerisesti on naisellinen, kääntyy salaisissa vaiheissaan miehiseksi; Mars, joka eksoteerisesti on miehinen, kääntyy mysteerioissa punaiseksi naiseksi, ja niin edelleen. Samoin ne arkkityypit jotka esimerkiksi Azazelin Tähden ulkoisessa järjestelmässä edustavat molempia sukupuolia eivät rajatiloissa edusta kumpiakaan, ja vice versa, ja vivahde-erotkin taipuvaisina suuntaan tai toiseen kääntyvät vivahteiksi päinvastaiseen. Asia on tavattoman syvä, ja se on tavattoman merkityksekäs. Samalla nämä ovat myös asioita, jotka eksoteristin eli maailmallisen ihmisen kannalta voivat tuntua niin kaukaisilta, että niiden merkityksekkyyttä ei oikein pysty edes ajatuksena näkemään, aivan kuten kieltä hädin tuskin osaava henkilö ei ymmärrä paljoa puhetta jonkin kieliopillisen kohdan ympärillä, vaikka pieni lauseopillinen muunnos vaihtaisikin koko virkkeen merkityksen päinvastaiseksi.

Uskonnollis-filosofinen taakkamme on raskas johtuen menneisyyden vääryyksistä. Monoteismin tultua raskaasti väärinkäsitetyksi jo kauan sitten meille on periytynyt hallitseviksi uskonnollisuuden muodoiksi sellaisia, jotka nimenomaan pyrkivät tekemään yllä mainitun virheen: toteuttamaan vain tietyt arkkityypit ja jättämään toteuttamatta muut. Paradoksaalinen uskontokäsitys on ollut näissä monoteismin muodoissa se, että Jumala on samalla yksi ainoa ja kuitenkin Isä, eli mies. Toisin sanoen, ikään kuin kosmisesti ääretön ja samalla kuitenkin jopa ihmisyydenkin näkökulmasta puolinainen. Sanalla sanoen tällainen voi olla vain taikauskoa, mitä eksoteerisin ja yhteiskunnallisin viritys vailla tasapainoa, ja sellaisena se johtaa – ja on johtanut – väärinymmärrykseen, sortoon, pahuuteen. Jumala kuoli lännessä, koska Jumalatar oli meillä tapettu jo aikaisemmin. Se mikä jumalasta oli jäänyt jäljelle, oli näin ollen vain karkea, voimaton väärennös – Jumalan nimen vääristellen omaksunut paha henki, kuten asian esittivät gnostikot. Juuri johtuen tästä ”Isän” yliarvostuksesta ja ”Äidin” aliarvostuksesta henkisissä asioissa johtui länsimaiseen kulttuuriin sittemmin sen oidipaalinen perussävy, jossa tämänpuolisuus otti vallan ja pyhän ideakin rappeutui niin kokonaan, että enää ei edes filosofisesti ymmärretä koko käsitettä. Kartesiolainen dualismi (René Descartesin ajatus hengestä ja ruumiista toisistaan erillisinä asioina) ja ihminen erillään niin hengestä kuin aineestakin olivat seurausta juuri tästä olemassaolon ykseydellisen peruskaksinaisuuden hylkäämisestä. Kuitenkin jokaisen tosi okkultismin sydämessä elää väistämättä herpaantumaton kunnioitus yhtälailla näihin molempiin vanhempiin, ”Taivaalliseen Isään” ja ”Suureen Äitiin”, jotka ovat yhtä ja kuitenkin vastakkaiset.

”Brahma on se mitä maailma ei ole”, kirjoitti aikanaan hindufilosofi ja okkultisti Ksemaraja. Toisin sanoen, näkyvä maailmamme joka meille on kaikki, on täydellinen käänteiskuva sen sisäisestä hengestä. Juuri sen vuoksi molemmat ovat täysin yhtä ja täysin yhtä pyhät. Sama pätee fyysisiin, psykologisiin ja henkisiin sukupuoliin ihmisessä ja olemassaolossa; ne ovat aina toinen toistensa komplementteja. Ei ainoastaan jokaisen suurmiehen takana ole nainen, vaan myös hänen sisällään, & vice versa.

 

FINIS

Pohdintoja sukupuolisuudesta, esoteriasta sekä yhteiskunnallisuudesta.

Tämä teksti on syntynyt hyvin vaivalloisesti. Sen kirjoittaminen on ollut eri tavalla vaikeaa kuin tulevan englanninkielisen vuosijulkaisumme toiseen osaan tekemäni veriuhrikuvaston sisäistä merkitystä luotaavan artikkelini kirjoittaminen viime vuonna. Jälkimmäisen artikkelin tekeminen tuntui kuin olisi käsitellyt talouslipeää lasten nähden. Käsillä oleva teksti sen sijaan on vaatinut ponnistelua erityisesti siltä osin, että huomiota on täytynyt ohjata poikkeuksellisen voimakkaasti sellaisiin uomiin, jotka pitkään jatkuneesta virtauksen puutteesta olivat jokseenkin tasaantuneet. Tarkoitus on siis käsitellä henkilökohtaiseen ja pohtivaan sävyyn sukupuolisuutta ja yhteiskunnallisuutta, sekä sitä miten ne kytkeytyvät esoteriaan.

Kirjoittamisen vaivalloisuus ei kuitenkaan merkitse että kysymys on vastenmielisestä tehtävästä. En ole vielä väsynyt toistelemaan käsitystäni siitä kuinka luovuus rakastaa rajoituksia. Vertaisinkin luovaa voimaa tältä osin vaahtoavaan kuohuviiniin – kun se kaadetaan koeputkeen, mikään ei estä sitä nousemasta; kun se kaadetaan sinkkiämpäriin, se latistuu ja tahmaa.

Sukupuolen näen parhaimmillaan juuri tällaisena rajoituksena, joka ilmaisee voimaa. Sen sitovat ja rajoittavat ominaisuudet ovat samoja jotka kohottavat ja vapauttavat. On ihmisen oikeus saada iloita ja inspiroitua sukupuolestaan. Sukupuolirooliin asettuminen tuntuu monesta luontevalta, ja se voi tuoda monia hyviä asioita, kuten turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta, tarkoituksentunnetta, voimakasta kiihotusta ja hiljaista ymmärrystä.

Ihminen voi myös ahdistua sukupuolisuudesta. Yleisesti ottaen ahdistus voi olla jokseenkin jäsentynyttä tai jokseenkin jäsentymätöntä. Sukupuoli ei ole absoluuttinen asia. Eläin- ja kasvikunta ovat tästä todistaneet aina, mutta kun ilmapiiri on meidän aikanamme muuttunut sallivammaksi, voimme nähdä myös miten ihmisessä sukupuoli on häilyvä kuin veden henki; kuka yrittää sitä tukistaa, löytää kohta nyrkistään vain kostean huokauksen. Kuten sanottua, uskon että sukupuolisuus ilmaisee voimaa joka olemuksellisesti ylittää sukupuolierot.

Itse ajattelen, että ehkä sukupuolisuuden rajat ovat kulttuurissamme vedetty pitkään niin, että niillä on ajateltu ikään kuin korostettavan taivaanrannan tyyppisiä luonnon ilmiasun kantavia muotoja, mutta onkin sen sijaan yllättävän monella vedolla myötäilty ihmisen vaurioituneen sielun turvotuksia ja haavaonteloita. Tämän puolesta todistaisi se kohtuuttomuus ja väkivalta jolla näitä rajoja on pidetty yllä.

Miten tämä asia liittyy sitten seuraamme? Yhteisöllisesti on itsestään selvä perusasia että sukupuolten tasapuolinen asema pyritään takaamaa. Kun tämä pyrkimys kohtaa esteitä, käymme purkamaan niitä määrätietoisesti mutta hellävaraisesti. Sukupuoli lähes aina värittää ihmisen kokemusta, joten oikeudenmukaisuuden lisäksi tarvitaan armollisuutta. Onko mies koskaan todella nähnyt naista, tai nainen miestä, vai katsovatko molemmat vain kuvaa joka nousee sielusta peiliksi eteemme?

Seuramme keskiössä on kuitenkin esoteria, joka olemuksellisesti on sanallisen ilmaisun ulottumattomissa. Esoterian kannalta sukupuolisuuden kieli on ihanteellinen, sillä siinä ovat ainutlaatuisesti läsnä sekä vastakohtaisuuden että yhdeksi tulemisen teemat. On silti ymmärrettävä että tämä kieli ilmaisee enemmän ja eri tavalla kuin sen kielikuvien yleisesti tunnetut merkitykset.

Jos kabbalisti sanoo että Toora on viisauden rakastajalle ikuinen neitsyt, kuin gaselli jolla on ahdas kohtu, ja jokainen syventyminen sen mysteereihin on nautinnollinen kuin ensimmäinen hääyö neitseellisen morsiamen kanssa, mitä hän tarkoittaa? Että hääyö neitsytmorsiamen kanssa on objektiivisesti jokaisen miehen hellityin eroottinen unelma? Että Raamatun lukeminen voi viisaalle aiheuttaa orgasmin? Että kohdun ahtaudella on merkitystä yhdynnässä?

Monia vähemmän kärjistyneitä mutta kätketysti samanhenkisiä kysymyksiä nousee esiin kun alamme tarkastella mystikoiden kieltä. Tuskin yleistämme liikaa jos toteamme että nämä kysymykset nousevat haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä käyttää tai ymmärtää tätä poikkeuksellisen kokonaisvaltaista kieltä

Kun puhun haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä, ei tarkoitukseni ole arvottaa. Sekä oikeaoppinen uskonnollisuus että uskontokriittisyys suhtautuvat tällaiseen intohimoon, tällaiseen sielulliseen tarpeeseen usein tarpeettomana tai jopa harmillisena taipumuksena. On totta, ettei aito henkisyys kysy edes lukutaitoa. Mutta toivottavasti voidaan myös myöntää, että tällaisen kielen ymmärtäminen ei ole puute, vaan epätavallinen lahja, arvokas itsessään.

Kun taasen  puhun kielen kokonaisvaltaisuudesta, tarkoitan että tämän kielen käyttäminen vaatii poikkeuksellisen laaja-alaista läsnäoloa. Olen pohtinut viime päivät ankarasti miten voisin tämän mystisen kielenkäytön vaatimuksia kuvailla, ja päätynyt seuraavaan: Kun ihminen lukee vaikkapa Zoharia, täytyy hänen lukemaansa ymmärtääkseen sekä herätä että nukahtaa. Hänen täytyy toisaalta kirkastaa toinen silmänsä poikkeukselliseen älylliseen valppauteen, ja toisaalta hänen pitäisi sallia sielunsa eläytyä tekstiin niin kuin hänen toinen silmänsä näkisi mahdollisen kitkattomasti soljuvaa unta.

Palatakseni Zoharin gasellivertaukseen, siinä Toora on viisautta janoavan lukijan eroottinen objekti. Mutta Toora ei minään hetkenä tyhjene gaselliin. Toora on samanaikaisesti kuin gaselli, ja erilainen kuin gaselli. Toora on yhtä aikaa eri asioita, jopa keskenään vastakkaisia asioita. Jos Toora on kuin neitseellinen gaselli, mitä tämä tarkoittaa riisuttuna eroottisista projisaatioistamme? Ymmärtääksemme, meillä on oltava hetkiä jolloin voimme vapautua sukupuolisuudestamme. Ja juuri meidän yksilöllinen sukupuolisuutemme, millainen se sitten onkin, on se voima joka meidät voi tuohon tilaan viedä.

Toora on vaikea ymmärtää, ja paikoin vaikea hyväksyä. Kun tulkitsemme Tooraa, tulkitsemme aina myös itseämme. Sen äärellä koettelemme käsityskykymme rajoja. Vaikeasti käsitettävät, etenkin moraalisesti arveluttavat kohdat pyhistä teksteistä vaativat pitkäkestoista, perinteitä kunnioittavaa ja silti ennakkoluulotonta pohdintaa. Meidän sielumme on meidän kärsivällisyydessämme.

Nyt kun kabbalisti on riittävän kauan valvonut rakastettunsa portilla, janoten pyhän tekstin sanoja enemmän kuin vettä, aina nähden kaukorakkautensa vain vilauksilta, ja elettyään pitkään harvojen lemmenviestien voimalla hänen odotuksensa lopulta palkitaan. Nyt Toora muuttuu objektista eroottiseksi subjektiksi. Suhde pyhään tekstiin on muuttunut eläväksi. Sukupuolikuvaston dynamiikka muuntuu.

Kuulostaako tämä kaikki vaikealta sulattaa? Sitä se epäilemättä on. Muistettava on kuitenkin että toinen silmä näkee unta, eikä meidän ole pyydettävä keneltäkään anteeksi sitä mitä me unessa näimme tai teimme. Silti samalla toinen silmämme valvoo valppaampana kuin koskaan. Se osaa erotella ja yhdistää. Ennen kaikkea se ymmärtää, että se mikä meitä ihastuttaa ja kauhistuttaa tässä mystisessä tekstissämme, on erottamattomassa yhteydessä omiin sisäisiin valmiuksiimme & rajoituksiimme.

Esoteerinen kutsumus ylipäänsä on hyvin vaikeasti hahmotettava asia ajassamme ja ympäristössämme. Ottakaamme esimerkki shivalaisuudesta, joka on niin olennaisesti innoittamassa myös meidän seuramme hengellisyyttä.

Milloin Shiva katsoo parhaaksi, hän heikentää maailmallisuuden vaikutusta ihmiseen, ja ihmisessä nousee halu vapautua maailmallisuudesta. Tällainen Shivan voiman laskeutuminen ihmiseen näkyy vetäytymisenä maailmasta, ja elämän järjestelemisenä uudelleen tavalla joka mahdollistaa paremmin antautumisen hengellisyydelle. Shivan vihkimystä etsivä ihminen voi olla villi tai tyyni. Shivan vihkimyksen ottanut voi olla tyyni tai villi. Tavallista on, että vihkimyksen jälkeen ihminen ei näytä muuttuvan lainkaan. Maailma pysyy ennallaan, mutta sisäisesti kaikki on toisin.

Psykologiset tutkimukset kuitenkin ovat antaneet selkeitä tuloksia siitä, että itseen keskittyminen ja maailmasta vetäytyminen johtavat helposti masennukseen, kehityksellisten haasteiden laiminlyömiseen sekä itseään ylläpitävään negatiivisuuden, syrjäytymisen ja neuroottisen avuttomuuden noidankehään. Sen sijaan ulospäin suuntautuva ja maailmaan vahvasti osallistuva yksilö pääsee positiiviseen nosteeseen, jonka imu vastaavasti alkaa tuottaa onnellisuutta, kehitystä ja pärjäävyyttä.

Kuitenkin Azazelin tähti pyrkii vaalimaan ja mahdollistamaan tällaista ongelmalliseksi koettua maailmasta itseen vetäytyvää kehityspolkua, ja tuomaan sitä esiin sisäisen mysteerinsä olennaisena painotuksena – mortifikaationa. Ja eräs tekijä jolla se pyrkii tätä työtään toteuttamaan, on rajaamalla aktiivisten jäsentensä elämää yhteiskunnallisen vaikuttamisen osalta, ainakin kun se tapahtuu näkyvästi seuran yhteydessä. (Toki tälle rajoitukselle on myös muita perusteluja, ja tämä niistä vai eräs).

On totta että sairaalloisuus ilmenee usein eristäytymisenä ja sisäisiin vaikutelmiin vajoamisena. Näissä tapauksissa tilaan liittyy toimintakyvyn lasku useilla elämän osa-alueilla. Sairaalloisesti vetäytynyt on kasvavassa määrin kykenemätön muuttamaan ulkoista tilannettaan, ja siksi hän joutuu toistuvasti sopeuttamaan nääntyvää tunne-elämäänsä ahdistavaan ympäristöönsä ja vetäytymään syvemmälle haluttomaan sieluunsa. Hän tarvitsee kipeästi ulkopuolista apua. Tällaiseen tilaan emme tietenkään tahdo itse joutua, ja vielä vähemmän tahdomme nähdä läheisemme sen vallassa.

Historia on kuitenkin täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat vetäytyneet maailmasta, ja palanneet voimaantuneina, riippumattomina, onnellisina, älyllisesti ja eettisesti uudistuneina tai – kuten tavallista -ilman että he olisivat persoonaltaan huomattavasti muuttuneet suuntaan tai toiseen. Usein he kuvailevat että he ovat löytäneet sisältään kuin kätketyn aarteen.

Itse ajattelen että tällaisen prosessin onnistumiselle hyvä mittari on ihmisen kyky toimia osana rauhanomaista yhteiskuntaa. Hän pystyy sisäisestä riippumattomuudestaan käsin kääntämään tiukatkin yhteiskunnalliset raamit kiihottamaan yksilöllistä luomisvoimaansa, ja täyttymään virkistävästä onnellisuudesta ilman ulkoista ärsykettä. Hän on muuttanut maailman muuttamalla itsensä.

Tämän prosessin turvaaminen jäsenilleen on minun nähdäkseni seuramme yksi olennaisia tehtäviä. Ja huolimatta miltä se saattaa kenestäkin kuulostaa, tälle prosessille huomion kiinnittyminen sosiaalisiin epäkohtiin tai muihin aikamme räikeisiin ilmiöihin voi muodostua vaikutukseltaan keskeyttäväksi. Ulkoisen ratkaisun etsiminen voi olla tiedostamatonta pakoa sisäisen työn haasteilta. Toki henkinen orientaatio voi johdattaa ihmisen myös yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Tällaiselle dharmalle meidän seuramme ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuuksia. Azazelin tähti ei voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille. Ennemmin se pyrkii työstämään omia painotuksiaan sellaisiin muotoihin, että niitä voidaan toteuttaa rakentavan osana kokonaisuutta.

Mortifikaatio eli musta vaihe on yksilöllinen ja intiimi prosessi jonka ei tarvitse olla poliittisesti tai uskonnollisesti sovinnainen. Toisaalta sille ei pitäisi raivata tilaa sosiaalisilla laiminlyönneillä, eikä se saa vakavasi häiritä muiden rauhaa. Väkivaltainen se ei saa olla milloinkaan.

Vaikka tämä prosessi on seuramme ytimessä, se ei kuitenkaan välttämättä kosketa seuramme kaikkia jäseniä. Se ei edes välttämättä kosketa useimpia jäseniä. Toisaalta se yhtä hyvin voi koskettaa useimpiakin jäseniä, mutta tätä olisi kohtuutonta vaatia kaikilta lähtökohtaisesti. Tällainen vaatimus voisi kummuta vain mustan vaiheen väärinymmärtämisestä. Se lisäksi että kulttuurinen ympäristömme on poikkeuksellisen huonosti sopeutuva tällaista vaihetta sietämään, vaativasti käsitettynä mortifikaatio voi tarkoittaa niin syvää epätoivoa ja kärsimystä että se voi yksinkertaisesti musertaa yksilön pysyvästi. En suosittele kenellekään itsetarkoituksellista kärsimykseen etsiytymistä, jonka käsitän epäsuoraksi väkivaltaisuudeksi.
Enemmin kysyn sellaista henkisen elämän vakautta, joka näkee siunauksen ja kirouksen tulevat samasta kädestä. Vastausta siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännön elämän tasolla, meidän on lopulta etsittävä sisältämme. Mortifikaatio, musta vaihe, on kuitenkin jotain mitä pidämme kallisarvoisena ja harvinaisena asiana.

Parhaimmillaan voimme yhteiskunnallisuudesta vapaiden, sekä epätavallisia aiheita poikkeuksellisen laajasti sietävien julkisten keskustelualustojemme kautta tarjota myös muille kuin jäsenillemme – jos ei muuta, niin – kiivaasta yhteiskunnallisesta väittelystä vapaan saarekkeen, jossa voi puhua asioista joista ei aina muualla voi puhua, ja jossa kanssakäymistä ohjaa pyrkimys yhteisymmärrykseen, lähimmäisen arvostamiseen ja tarpeettomasta kärsimyksestä vapautumiseen. Kunnianhimoinen pyrkimyksemme on saavuttaa nämä tavoitteemme paremmin kuin ihmisten yhteisöt ovat keskimäärin kyenneet. Aika lopulta näyttää missä osasimme toimia parhaiten.

Miserere, miserere, Domine!

Sukupuoli ja okkultismi

 

Esipuhe

Seuramme johtotähti on ykseysaate. Tämä periaate on läsnä seuratyömme kaikilla tasoilla. Pyrimme löytämään harmonioita ja sympatioita. Etsimme erillisistä asioista yhdistävää tekijää, jonka katsomme asian ydinolemukseksi, sen olennaiseksi merkitykseksi. Ykseyden ihme on se osa hermeettistä prosessia jota tahdomme korostaa, ja josta haluaisimme tehdä näkyvimmän osan työtämme. Jäseniksemme pyrimme valikoimaan ihmisiä joilla on tahtoa ja valmiuksia löytää harmonioita myös silloin kun sellaisia ei helposti ole löydettävissä. Kriittistä älyä korostavassa ajassa koemme työmme kokonaisuutta tasapainottavana tekijänä; enemmän ihmisyyden yhteiseen pyrintöön osallistuvana tekijänä kuin hallitsevaa asemaa tavoittelevana kilpailevana mallina. Tästä luontevasti johtuu se, että joskin perusperiaatteestamme voidaan johtaa – näin uskomme – yleinen toimintaperiaate kaikille ihmisille, emme kuitenkaan voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille.

Hermetiikkamme smaragditauluun kirjoitettu periaate kuitenkin on, että ennen kuin asiat voidaan aidosti yhdistää, ne on ensin huolellisesti erotettava ja puhdistettava toisistaan. Hermeettinen työ tarkoittaa myös sitä, että ulkoisia asioita ei voida työstää, työstämättä samalla sisäisintä itseämmä. Tällainen työ on siis aina hyvin intiimiä, ja ihminen on siinä yleensä paljaampana ja haavoittuvampana kuin ymmärtääkään. Siispä kun sekulaarissa keskustelussa asioista voidaan puhua kuin ne olisivat irrallaan keskustelijoista, hermeetikon lausunnot ovat aina osa sisäistä prosessia, ja ne luovat ja päästävät hienojakoisia sidoksia joiden kautta itseys ja toiseus ovat vuorovaikutuksessa.

Tämän yksilöitä koskevan tekijän lisäksi pyrimme julkisella foorumilla korostamaan yhteistä säveltä, koska koemme sillä olevan tervehdyttävän vaikutuksen yleiseen ilmapiiriin. Voimakkaan kriittiselle keskustelulle, etenkin kun se koskee yhteiskunnallisia tai vastaavalla tapaa ulkoisia asioita, on runsaasti sille paremmin soveltuvia foorumeita. Kuten sanottu, seuramme ei voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille.

Seuramme on kuitenkin moniääninen, ja suloinen ajatus sen jäsenistä yhteisymmärryksessä piehtaroivina eetteriolioina on jopa valitettavan virheellinen. Vaikka erimielisyyksiä ei korosteta, toisinaan ne vaativat tilaa jossa tulla käsitellyksi. Tällaiseksi aiheeksi on nyt noussut kysymys sukupuolista. Olemme päättäneet antaa tälle aiheelle tilaa tavalla, joka poikkeaa yleisistä käytänteistämme. Niinpä fra Raktazocin sukupuolia käsittelevän artikkelin on sovittu aloittavan artikkelien sarjan jossa seuran jäsenet käsittelevät aihetta eri näkökulmista. Hyvin poikkeuksellisesti näissä teksteissä sallitaan yhteiskunnallisia ja sekulaareja sävyjä. Hartain toiveemme on että tämä artikkeleiden sarja voisi korostaa sitä kuinka seuramme koostuu samalla tapaa arjen ongelmien rasittamista vajavaisista yksilöistä kuten kaikki muutkin ihmisyhteisöt; ja että tätä kautta saisimme valjastettua vaikeasti käsiteltäviä energioita yhdeksi tekemisen suureen työhön.

– Frater Obnoxion

 

Sukupuoli ja okkultismi

Miksi Intian shakta-alueilla palvotaan jumalattaria, mutta naisen asema on silti käytännössä surkea? Uskonnollinen arkkitypiikka ja mytologia on ympäri maailman ja läpi historian ollut sukupuolittunutta. Feminiinisyydelle ja maskuliinisuudelle annetaan eri perinteissä erilaisia merkityksiä. Lisäksi myös androgyyniydellä on oma paikkansa erityisesti länsimaisessa esoteriassa. Toisinaan mytologiset tulkinnat ovat yhteneväisiä myös ulkoisten yhteiskunnallisten olosuhteiden kanssa, toisinaan täysin ristiriidassa. Tässä tekstissä en pyri pohtimaan tarkempia syitä tälle vaihtelevuudelle, eikä teksti tule käsittelemään sukupuoliarkkitypiikkaan liittyviä symbolisia yksityiskohtia, mistä on jo olemassa valtavat määrät kirjallisuutta. Sen sijaan pohdin, miten arkkitypiikan ja okkultismin suhdetta fyysiseen sukupuoleen ja yhteiskunnallisiin sukupuolirooleihin voisi lähestyä rakentavasti. Asiasta on erilaisia tulkintoja myös Azazelin Tähden piirissä. Tässä tekstissä otan paikoin kantaa fra Raktazocin esittämiin näkemyksiin 11.2.2016 Lucifer-looshin blogissa julkaistussa tekstissä Sukupuolen merkitys, mutta avaan omia pohdintojani aiheesta myös yleisemmällä tasolla.

Blavatskyn ja Besantin kaltaisista sukupuolinormeja vastustavista naishahmoista lähtien okkultismin piirissä on toisinaan toteutettu feministisiä aatteita. Toisaalta tästä ja useista tieteellisistä faktoista huolimatta feminismiä on pidetty myös irrelevanttina tai haitallisena. Niin kuin kaikissa ideologioissa, myös siinä on kuitenkin nähtävissä totuudellisia puolia. Feminismi on myös itsessään muuttunut sadan vuoden aikana paljon, ja siksi sen ja okkultismin suhdetta tulisi pohtia uudessa valossa. Kaikissa ideologioissa on myös langenneet ääripäänsä, mutta ennen tuomitsemista ihmiset harvoin jaksavat ottaa selvää, mitä kaikkea tällaisen liikaa huomiota saavan ja feminismin yhteydessä hyvin pieneksi jäävän ääripään lisäksi aatteessa on.

Sukupuoliroolien murros sosiologian ja historian näkökulmasta

Länsimaiden siirtymä esimodernista moderniin ja postmoderniin yhteiskuntaan sisältää valtavan määrän muutoksia, jotka ovat muuttaneet yksilön ja yhteisöllisyyden suhdetta. Prosessin nähdään alkaneen jo 1500-luvulla. Teollistuminen, kapitalismi, tekninen ja tieteellinen kehitys, globalisaatio ja suurkaupungistuminen ovat rikkoneet perinteiset maaseutuyhteisöt. Protestanttinen yksilönvastuun korostaminen, sekularisaatio, poliittinen liberalismi ja demokratia ovat mahdollistaneet suuremman yksilön vapauden. Yhteisöllisyys ei ole kadonnut, vaan yksilö kuuluu edelleen väistämättä erilaisiin yhteisöihin ja identiteetteihin, mutta minkälaisiin, on yhä enemmän yksilön omasta valinnasta kiinni. Tämä mahdollisuuksien määrä mahdollistaa paljon hyvää, mutta aiheuttaa myös hämmennystä ja irrallisuuden tunnetta. Murrokset sukupuoliroolien ja -identiteettien suhteen ovat vain yksi juonne tästä prosessista. Historiallisesta näkökulmasta tällä kokonaisprosessilla ei ole mitään yksittäistä alkusyytä, vaan se tulee nähdä kokonaisuutena.

Myöskin ajankuvaan liittyvät ongelmat tulee nähdä osana tätä laajempaa muutosprosessia. Modernisaation myötä kasvanutta yksilönvapautta voidaan aina käyttää sekä hyvään että pahaan. Ajallemme on ominaista, että sosiaaliset suhteet muodostuvat usein välineellisen hyödyn pohjalle, mikä toisinaan näyttäytyy itsekkyytenä. Toisaalta itsekkyys on ollut ihan yhtä mahdollista myös perinteisen maaseutuyhteisöllisyyden muodoissa, milloin vaikkapa ulkokultaisimmassakin perheidyllissä isä on voinut vapaasti juoda koko perheensä elannon. Tämän kokonaiskuvan huomioon ottaen on erikoista, että jotkut tulkitsevat naisten pyrkimyksen tasa-arvoon jotenkin erityisen itsekkäänä, että koko modernisaatioprosessi ongelmineen johtuisi vain naisasialiikkeestä tai että sen pohjalta olisi odotettavissa jokin matriarkaalinen käänne.

Usein okkultismin kentällä suhtaudutaan muutenkin ristiriitaisesti historiallisten tulkintojen tekemiseen. Toisaalta historian pohjalta tehdään tulkintoja, toisaalta niiden merkitystä pyritään väheksymään, ja näiden rajojen vetäminen perustuu toisinaan mielivaltaisuudelle.  Väitän kuitenkin, että niin kauan kuin aika ja paikka ovat välttämättömiä kokemisen välineitä, on valheellista uskotella olevansa jotenkin täydellisen vapaa oman persoonansa historiallisesta kontekstista. Tästä seuraa väistämättä myös eettistä vastuuta. Siksi myös okkultistille on hyödyllistä seurata ja arvioida tieteen saavutuksia ja erilaisia ideologisia suuntauksia.

Sukupuolen fyysinen ja sosiaalinen ulottuvuus

Nykyinen lääketiede ei pysty määrittelemään sukupuolta yksiselitteisesti, mistä hämmentävän harvalla on tietoa. Lyhyesti sanoen biologista sukupuolta ei nähdä enää puhtaan kaksijakoisesti, vaan jatkumona. Siihen mille kohtaa jatkumoa ihminen sijoittuu ja minkälaisen biologisen kombinaation perusteella, vaikuttavat mm. kromosomit, hormonit, sukurauhaset, ulkoiset sukupuolielimet ja sisäiset sukupuolielimet. Fyysisesti on olemassa siis vain enemmän tai vähemmän miehiä ja naisia sekä janan keskikohtaa edustavia intersukupuolisia.

Toinen harhaluulo on kaikkien sukupuolierojen näkeminen yksinomaan biologisina. Edes feministit eivät kiellä, etteikö biologisia eroja olisi, mutta kaikki erot eivät johdu biologisesta pohjasta, vaan ovat sosiaalisesti rakentuneita. Ihmiset kasvatetaan käyttäytymään tiettyjen sukupuolirooliodotusten mukaan, eivätkä suinkaan kasva niihin vain synnynnäisten taipumustensa perusteella. Näistä näkökulmista tehtyä akateemista tutkimusta on saatavilla runsaasti. Mielenkiintoista on myös se, että ympäristön vaikutukset ja kasvatus osaltaan muuttavat kehittyvän lapsen aivorakennetta, joten biologisen ja sosiaalisen sukupuolen suhde on siksi tieteenkin näkökulmasta monimutkainen. Lapsella voi siis sukupuolensa ja keskiarvioiden perusteella olla lievästi suurempi taipumus tietynlaiseen toimintaan, mutta sosiaalinen kasvatus usein pyrkii myös syventämään tuota taipumusta ja essentialisoimaan sen. Feminismin näkökulmasta tämä essentialisoiminen on täysin tarpeetonta ja haitallista, sillä siihen sisältyy aina myös ajatus siitä, mikä on kiellettyä ja ei toivottavaa tietylle sukupuolelle. Irtileikkaamisen idean haitallisuudesta on seurassa puhuttu useissa yhteyksissä.

Sukupuoli on siis jatkumo sekä biologisesti että sosiaalisesti, ja biologiset, sosiaaliset ja psykologiset ominaisuudet kietoutuvat toisiinsa hyvin monimutkaisesti. Tämä ei tarkoita, etteikö silti iso osa sijoittuisi janan jommalle kummalle puolelle ja voitaisi arkisesti puhua naisista ja miehistä, mutta tulisi ymmärtää, että todellisuus on kielellisiä jaotteluja monimutkaisempaa. Tästä johtuu esimerkiksi se, että myös mies voi synnyttää. Myös muu luonto sukupuolta vaihtavine kaloineen ja suvuttomasti lisääntyvine eliöineen on täynnä esimerkkejä siitä, etteivät muuttumattomat sukupuolidikotomiat ja heteroseksi ole ainoita tapoja eksistoida fyysisesti.

Monet sukupuolirooliodotukset eivät perustu mihinkään biologisiin faktoihin. Feminismi (ainakin sen maltillisessa, valtavirran muodossa) ei pyri neutraloimaan sukupuolia, vaikka usein näin virheellisesti väitetäänkin, vaan ottamaan huomioon nämä faktat ja kunnioittamaan sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden rikkautta niiden valossa. Aidosta tasa-arvosta ei edelleenkään voida länsimaissa puhua, vaan edelleen vanhoihin harhaluuloihin perustuvat oletukset rajoittavat yksilönvapautta. Siksi esimerkiksi isältä evätään useammin lapsen huoltajuus, ja naisia valitaan harvemmin johtotehtäviin, siitä huolimatta, ettei kummallakaan sukupuolella ole essentiaalisesti parempia valmiuksia toimia kyseisissä rooleissa. Samanlaista syrjintää esiintyy myös huomaamattomammissa arkiseksi omaksutuissa tilanteissa. Siksi kaikki ihmiset ovat väistämättä osallisina tässä sosiaalisessa rakenteessa, tiedostivat he sitä tai eivät.

Esoteerinen merkitys muutosten taustalla

Miksi sitten vanhoihin sukupuolirooleihin on uskottu ja paljolti uskotaan edelleen? Perinteiset sukupuoliroolit ovat olleet ja ovat edelleen massoille pakollinen muotoon sitoutettu ajattelun ja kokemisen väline, jolla arkkityyppisiä vastavoimia on pyritty ymmärtämään. Nyt kollektiiviseen tietoisuuteen on nousemassa kuitenkin ymmärrys siitä, että koko sukupuolinen kirjo löytyy pohjimmiltaan kaikista. Se että miesten, naisten ja sukupuolettomien välillä on käytännössä ja vaihtelevasti biologisia ja sosiaalisesti rakennettuja eroja ei muuta tätä totuutta. Vaikka arkkitypiikka on usein dikotomista, on yksilössä mikrokosmos kaikkine ääripäineen ja mahdollisuuksineen. Alkemiallinen sulautuminen ei edellytä miestä ja naista erillisinä fyysisinä yksilöinä.

Näiden yhteiskunnallisten muutosten voidaan nähdä ilmentävän kollektiivisen tajunnan muutoksia, uudenlaista suhdetta manaksen ja buddhin välillä. Manaksen näkökulmasta se näyttäytyy uudenlaisena yksilöllisyytenä. Enää yksilölle ei ole valmiita vastauksia siitä, mikä on oikea uskonto, oikea yhteiskunta-asema, oikea kansallisuus ja oikea sukupuolirooli, mihin kenenkin tulisi käpertyä. Ihminen joutuu rakentamaan nämä väliaikaiset kuorensa yksilöllisesti ja tarpeeksi pitkälle edettyään huomaakin niiden olevan pelkkää tomua, Ihmisen ollessa jotain aivan muuta. Tasa-arvopyrkimykset ovat taas maallinen kalpea kaiku yleisen veljeyden ideasta, joka vanhoista konnotaatioistaan huolimatta koskettaakin koko ihmiskuntaa. Siinä on mustan ja punaisen paradoksaalinen suhde: miten olla yksilö erottamattomana osana Ykseyttä, miten yhdistää näennäiset vastakohdat rakkauden ja ymmärryksen alaisuudessa.

Miksi se sitten on niin vaikeaa? Käytännön elämässä mortifikaation kokeminen on lähes aina tuskallista, sekä yksilöllisellä että kollektiivisella tasolla. Mortifikaation keskellä ihminen elää uuden ja vanhan välisessä liminaalitilassa. Pintapersoonalle tämä näyttäytyy identiteettikriiseinä ja turvattomuuden tunteena. Sisäisesti muutos on kuitenkin välttämätön, sillä vanhoihin ajattelun muotoihin takertuminen pitkittää kärsimystä moninkertaisesti: Tunteellisuus ei olekaan vain naisten yksityisomaisuutta, vaan miesten tukahdutetuista tunteista kielivät korkeat itsemurhatilastot, alhaisempi elinikä ja väkivalta. Nainenkin kykenee älyllisyyteen ja itsenäisyyteen, kun siihen vain annetaan aidosti mahdollisuus.

Ja juuri sellaisina nuo vanhakantaiset sukupuolikäsitykset niiden normatiivisessa, muka velvoittavassa muodossa, on nähtävä: kerta kaikkiaan tarpeettomina ja väkivaltaisina. Tässä mielessä ”vihaisten feministien” viha asettuu ymmärrettävään kontekstiin. Viha puhdistetussa muodossaan kohdistuu kärsimystä aiheuttaviin ja kehitystä hidastaviin rakenteisiin, oli se sitten sukupuoliset sovinnaissäännöt tai autoritäärinen persoonallinen Jumala. Ihmisen pakottaminen elämään jonkin sukupuoliroolin mukaan on yhtä naurettavaa, kuin pakottaa uskomaan persoonalliseen Jumalaan. Toisaalta kaikessa on mahdollisuus myös langeta ja mennä äärimmäisyyksiin. Hyvästäkin tarkoituksesta ja ismistä voi tulla yksi takertumista aiheuttava ja kehitystä hidastava identiteetti lisää. Feminismin lankeaminen tapahtuu silloin, jos viha kohdistuu rakenteiden lisäksi myös ihmisiin. Okkultisti ymmärtää tämän, vaikka tietyn tason yhteneväisyys satanismin kanssa onkin selvä. Satanismi ja feminismi vastustavat tekopyhää sovinnaisuutta, moralisointia ja auktoriteettiuskoa.

Fyysiseen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen suhtautuminen

Vanha ajattelun tapa on siis hylättävä. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen sitoutunutta arkkitypiikkaa ei tule samaistaa fyysiseen tai sosiaaliseen sukupuoleen, vaan arkkityyppiset tulkinnat tulee ymmärtää ennen kaikkea välineellisesti ja subjektiivisesti. Käytännön elämässä tämä tarkoittaa ihmisten kohtaamista ja kunnioittamista yksilönä ja kieltäytymistä muiden identiteettien dominoimiseen. Jokainen kokekoot persoonallisen osansa sukupuolisella ja seksuaalisella jatkumolla miten haluaa, kunhan se ei aiheuta kärsimystä muille, eikä vie muiden oikeutta vastaavaan valinnanvapauteen. Tässä on ainoa mitta terveelle sukupuolisuudelle ja seksuaalisuudelle. Pidemmälle vietynä välineellisyyden ymmärtäminen tarkoittaa myös sitä, että sukupuoliarkkitypiikka ei ylipäätään ole itseisarvoista, eikä sen korostaminen kaikille välttämätöntä henkisen kehityksen edistämiseksi.

Okkultistin tulisi ymmärtää erityisen hyvin se eettinen vastuu, mikä harmittomiltakin vaikuttavien dogmien ylläpitämisellä voi olla. Esimerkiksi naisen toimijuus on jo vuosituhansien ajan rajattu kodin ja äitiyden piiriin, kun mies on edustanut yhteisön julkista piiriä. Vaikka äitiys ja synnyttäminen ovat kauniita ja voimallisia asioita, tulisi muistaa, että naisesta ei tule aktiivinen synnyttämisen kautta, vaan nainen on aktiivinen ihmisyksilö lähtökohtaisesti. Elämän kunnioittaminen kokonaisvaltaisesti ei rajoitu stereotypioihin.

Esoteriassahan on pohjimmiltaan kyse ideoiden näkemisestä ja toteuttamisesta läpi muuttuvan muodon. Miten sama idea toistuu kulloisessakin ajallisessa ja avaruudellisessa kontekstissa? On ymmärrettävää, että tietoisuus vaatii välikappaleita joihin takertua, joiden avulla käsitellä omaa olemassaoloansa. En kuitenkaan koskaan väsy buddhalaiseen lauttavertaukseen; Tämä lautta oli kovin hyödyllinen, mutta miksi raahaisin sitä nyt selässäni, kun joen yli on päästy jo? Missä määrin on siis välttämätöntä ylittää sukupuolidikotomiat sen kannalta, mitä on Ykseys?

Aito satanisti ei ota mitään annettuna – niin hyvässä kuin pahassa. Siksi en odota sellaista kohtelua näillekään näkemyksille. Tämän puheenvuoron pohjalta toivon kuitenkin, ettei lukija sortuisi älylliseen laiskuuteen, mitä varsinkin tämän aiheen tiimoilta puolin ja toisin esiintyy aivan liikaa. Olivat lukijan näkemykset sitten missä suhteessa kirjoittajan mielipiteisiin tahansa, toivon että totuttuja käsityksiä uskallettaisiin haastaa.

– Soror N.