Azazelin Tähti - Lucifer-looshi

“Minä syön hänen ruumiinsa, joka oli epämuodostunut kuten te. Se maistuu katkeralta kuin sappi, sillä se on täynnä vihaa. Syökää siitä kaikki! Minä juon hänen verensä ja se polttaa kuin tuli, jota kukaan ei voi sammuttaa. On kuin joisin omaani. Kaikkien kääpiöiden vapahtaja, tuhotkoon sinun tulesi koko maailman!”
- Ruhtinaan varjo (Olli Alho: Hulluuden puolustus, Wsoy 1988)

Olen valinnut tälle kirjoitukselle saman nimen kuin kristitty kirjailija Keijo Ahorinta aikanaan satanismia käsittelevällä kirjalleen (Uusi tie 2003). Tuo nimi on voimakas, hyvä nimi, ja se esittää yhden olennaisen puolen satanismin ideologiasta.

Fosforoksen viimeisessä osassa käsiteltiin muiden magian valmistusten ohella oikeaa suhtautumistapaa synneiksi kutsuttuihin emootioihin. Vihaa koskevasta kohdasta:

“Vihan suhteen koettakaamme ymmärtää, että tarkoitus ei pyhitä keinoja. Me saatamme ajatella, että jonkin ihanteen vuoksi meidän on oltava valmis vahingoittamaan toista olentoa sanoissa tai teoissa, mutta tämä ei voi pitää paikkaansa. Kuinka kestävä voisi koskaan olla toisten verellä ja kyynelillä rakennettu tai turvattu ideaali? (…) Mutta on virhe kuvitella, että vihansa voittanut ihminen olisi ulkoisesti pelkkää lempeyttä ja haaleata rauhallisuutta. Vihan itsessään ymmärtänyt ja kesyttänyt ihminen voi hyvinkin tulistua, jos tilanne sitä vaatii. Jos hän närkästyy, hän silloin tekee sen auttaakseen eikä vahingoittaakseen. Monet opettajat valitsevat tavan ilmentää opetustaan hyvin temperamenttisella tavalla, mutta tällaisessa vihan ilmaisussa ei ole häivähdystäkään sellaisesta tunteesta, joka toivoisi tai sallisi sisäistä tai ulkoista vahinkoa tapahtuvan toiselle henkilölle. Se on kuin ukkosen jyrähdys, jonka tarkoitus on havahduttaa hereille. Ellei ihmisessä olisi ”vihaa” sen transsendentissa muodossa, toisin sanoen halua aikaansaada muutosta parempaan, olisi hänen maailmansa jälleen turhaan luotu – kuten askeetikon ja lihankieltäjänkin maailma –, koska kaikki siinä olisi yhtä hyvää eikä minkään ilmentymisellä tai puuttumisella olisi lopulta mitään merkitystä.” (Fosforos VI:II)

Luciferin katekismuksen kymmenestä käskystä peräti neljä mainitsee vihan:

“1. Vihaa Jumalaa, palvo Henkeä yksin.”

“7. Vihaa Elämää, näe turhuus kaikessa luodussa.”

Mitä on Jumalan vihaaminen? Se on Jobin tuskaa teodikean paradoksin edessä; kyvyttömyyttä ja haluttomuutta hyväksyä se, että absoluuttisen todellisuuden käyttämä väkivaltakoneisto on oikeutettu. Että yksikään lapsi ansaitsee Jumalan viisaudesta tulla tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi.

Mitä on vanhempiensa vihaaminen Totuuden seuraamiseksi? Luopuminen kaikista totunnaisista, sovinnaisista malleista, jotta voisimme löytää niitä korkeamman todellisuuden. Huomattakoon myös yhtäläisyys edelliseen kohtaan. Psykologi voi kaikin mokomin sanoa, että Jumala-mielikuvamme on projisoituma lapsen suhtautumisesta vanhempiinsa, ja okkultisti puolestaan vastata vanhempisuhteiden olevan projisoitumia Egon suhteesta Jumalaan. Jälkimmäinen on varsin selvä asia etenkin, jos hyväksymme karman lain toimivan maailmassa.

Tarvitsee tuskin erikseen pohtia, mitä merkitsee väkivallan jättäminen vihan puhdistamiseksi. Asia on ilmiselvä.

Entä mitä on turhuuden näkemisestä syntyvä Elämän vihaaminen? Halua omalta osaltaan päättää jälleensyntymisten kierto, se ikuiseen dualismiin sidottu elämä, jonka syntyminen ruumiiseen tuo mukanaan.

* * *

Nyt voimme kysyä – ja meidän kannattaakin – eikö myös tuo viha itse ole dualismia? Todellakin se on. Viha a) ei saa ja b) ei edes voi olla minkään olennon perustila. Vihan hajottava voima on sellainen, että se kaikkein eniten nakertaa ja hajottaa itseään, eikä mikään olento kestä sellaista ajautumatta tosiasialliseen mielipuolisuuteen. Tämä on psykologinen fakta. Rajoittamaton viha, toisin kuin rajoittamaton rakkaus, on mahdottomuus.

Vihan evankeliumi on musta tuli, joka elää vain suhteessa siihen mitä se muuntaa; ja mihin se kohdistuu riippuu tietenkin sen pyrkimyksestä. Jos pyrimme mihinkään muuhun kuin tuohon täydellisyyden maailmaan, maailmaan ilman kidutettuja lapsia, niin “herättävään ukkosen jyrähdykseen” liittyy aina myös salamanisku – ympäristöömme, ja eniten omaan itseemme. Kuka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, eikä ole sellaista syytöntä, joka kivittäisi synnintekijän.

Viha on totta; viha joka syntyy tuskasta, toivon mukaan myös empaattisesta tuskasta eikä yksinomaan itsekkäästä ja sokeasta sielullisesta patoutumasta. Vihan voima on pyhä, kun siltä ehdottomasti kiistetään kaikki aseisiin tarttuminen jokaisessa maailmassa: kun siitä tulee kuin mustan tulen kruunu pyrkijän pään ylle – kun kyseessä on jokin, joka ajaa meitä itseämme eteenpäin, luomaan nykyistä parempaa maailmaa. Silloin se toimii yhdessä luomisen liekin kanssa, & näitä kahta on mahdotonta erottaa toisistaan. Ja katso, näin on tosiasiassa aina: ei ole olemassa hävitystä josta ei syntyisi uusi luominen, eikä luomista johon ei liittyisi hävityksen työ. Mutta vain jos työkenttänä olemme me itse ja ainoastaan parhaat hedelmät annamme ulospäin maailmaan, tuo hävityksen työ on pyhää.

Tässäkin, yksi kolmena ja kolme yhtenä olemuksena: Saatanan musta tuli, Luciferin valkea liekki ja Azazelin ristinmysteeri, jossa nuo kaksi näennäisesti erotettua virtausta muodostavat yhden jokahetkisen elämän. Ihmisinä me elämme ennen kaikkea viimeksimainittuun paradoksiin sidottuina. Tässä on meidän tuskamme, tässä myös mahdollisuutemme “nousta taivaan tähtiä korkeammalle, tulla kaikkein korkeimman kaltaiseksi.” Mutta tuo tie on uskomattoman vaativa, ja edellyttää kykyä joka voittaa oman mielensä illuusiot – yhä uudelleen.

Kategoria: Yleinen | Ei kommentteja »

Kevään siirtymäjuhlaa vietetään 1.5. edeltävänä yönä. Azazelin Tähden rituaalissa sen nimenä on Luciferin Yö, ja tähän aikaan kuuluu oma juhlahymninsä.

LUCIFERIN JUHLAHYMNI

Viisauden kukkasin on otsasi seppelöity
ja kasvosi loistavat kuin ahjo
pukusi olen minä ja hän
ajatukseni sanojesi kaiut

 
Uuden kevään valo, kirkkaus & inspiraatio olkoon kaikkien veljien & sisarten kanssa, niin veljeskunnan sisä- kuin ulkopuolella! Aum, Hrîm, Klîm.

Kategoria: Magia & rituaali | Ei kommentteja »

Silmänsä avaavalle maailma on usein hirvittävä paikka. Hän näkee itsensä ja kaikki muut elävät olennot vankeina. Oman persoonansa ja ruumiinsa sitomina, toivottomina. Maailmassa ei ole järkeä. Sille ei näy tarkoitusta. Menneiden, kuolleiden aikojen uskonnot ja tieteet ovat tulessa. Mahdotonta on myös palata siihen arkiseen elämään, jossa hiljaa kuljetaan kohti uusia hiipumisia. Tuskalliseksi käy valinta, kun tietää kuilun olevan kaikkialla ja ainoa tie on käydä sitä kohti. Mennä sinne missä ei uskonut tai tiennyt Hengen elävän. Sinne missä kuvitteli kaiken olevan tyhjää ja turhaa, jotta jälleen näkisi.

Maailman rattaiden koetellessa; kun kaikki viedään pois, eikä elämällä ole pyrkijälle annettavaa, kulkee tie veitsenterällä, jokaisena hetkenä uuden valinnan edessä. Polku käy kapeammaksi. Pelastajaa ei ole. Ainoa asia, jota saattoi seurata oli oma näkemys, jonka luotti olevan oikea. Ja sekin on kadonnut, kun koko elämä on haastettu.

Se näyttää lankeemukselta, tuntuukin siltä, mutta sitä se ei ole. Jokainen askel on kuin pudotus. Ei siitä, mikä on todellista, vaan siitä mikä oli aina vailla pohjaa. Ei jää sijaa ylpeydelle, ei kuvitelmille omasta suuruudesta. Sisällä palaa tuli, joka ei anna rauhaa. Ja se kasvaa yhä suuremmaksi, kunnes kaikki on palanut ja tuli itse ainoastaan on jäljellä. Ilman näkyvää lähdettä, palaen itse omasta voimastaan.

”Tiedän, että tuska on ainoaa aateluutta,

joka ei kavahda maan tomua,

ei tuonelaa, ja että mystinen seppeleeni

vaatii raskaan veronsa kaikkialla, kaikkina aikoina.

 

Mutta niin muinaisen Palmyran

kadonneet korut kuin kaikki

tuntemattomat metallitkin tai merten helmet – vaikka Sinä

itse ne asettelisit – kalpenisivat

tuossa kruunussa, jonka kauneus palaa ja leiskuu -

 

sillä se olisi kokonaan valosta tehty

hehkusta ennen alkua säteilleestä -

 

sitä kuolevaisten silmät

kaikessa kirkkaudessaan

vain himmeästi, vaikertaen peilaavat.”

(I   Siunaus – C. Baudelaire)

Kategoria: Yleinen | Ei kommentteja »

Käärmetuli, pohjimmainen voima. Kuinka oletkaan ihmeellinen ja kaunis! Ollessamme vielä sidottuja inhimillisen elämämme arkisiin huoliin lepäät kerälle kiertyneenä ahtaassa kammiossasi syvällä maan keskipisteessä – “sa viisaasti vuotat, koska aikas on tulla”.

Mutta kun sydämemme alkaa sykkiä kiivaammin, kun se rohkaistuu luomaan katseensa ylös tähtitarhoihin maanpiirin yläpuolella, ja kun uskallamme luvata palvelevamme Totuutta ja Rakkautta ja pyhää Merkitystä yli kaikkien omien pyyteidemme – silloin silmäsi välähtää, ja lohikäärme hengittää ylös aallon, joka saa maailman liekehtimään kuin miljoonien jalokivien väreissä. Pyrkijä pidättää hengitystään; hän tuntee ihokarvojensa nousevan pystyyn; hän näkee ympärillään avaruuden mittaamattoman syvyyden, jonka jokainen pisara on kyllästetty tuolla Merkityksellä, jonka palvelijaksi hän on sydämestään antautunut. Ei ole enää turhaa hetkeä, ei hukkaan heitettyä, sillä voima on hänessä ja kaikessa hänen kohtaamassaan.

Kuinka suuri onni! Kuinka suuri kärsimys! Mikä vertaansa vailla oleva nerokkuus! Mikä hulluus! Kun salvat on palvelemalla nostettu syrjään ja ovi pienen ja suuren maailman välillä avautuu, tunnet huimausta kuin olisit maailman korkeimman vuoren huipulla, otsasi avaruuden kylmää kirkkautta koskettaen, kauttaaltasi täynnä suloista lämpöä. Rakas kylmä Isä, joka olet henkeni ja mieleni; rakas liekehtivä Äiti, joka olet ruumiini ja persoonallisuuteni – kuinka olettekaan kaikkia lähellä. Jokainen hetki on uuden maailman puhtaanvalkea hetki, ilman menneisyyttä, tulevaisuutta vailla.

* * *

VALKEA ASPEKTI edustaa puhdasta sädehdystä. Se ei pakota. Se vaatii harmonian opit jo omaksutuiksi ja itseyden fanaattisuuden jo kesytetyksi. Vain yksi ponnistus, yksi pakotettu askel, yksi epäröity hetki ja valkea veli lakkaa olemasta “candidus”. Sillä aidosti valkoinen kaapu ei ole valkea koska sen kantaja pelkäisi sitä tahraavansa ja siksi välttäisi liaksi koettua, vaan koska hänen sisäinen valonsa loistaa niin kirkkaana, että mihin tahansa hän jalkansa asettaa, siellä on pyhäkön lattia vastassa. Vaikka valkea tietäjä syntyisi eläinten syöttöastiaan, hänen kosketuksestaan se tulisi pyhän käärmeen kirstuksi. Tätä on todellinen tantra, kyky puhdistaa pelkällä olemuksellaan. Onko se vaikeaa? Ei vain vaikeaa, vaan täysin mahdotonta, ennen kuin ydin on kokonaisuudessaan murrettu ja muutettu. Siksi on sanottu: “Hedelmistään te heidät tunnette”.

* * *

Hän, joka on saanut elävän veden kasteen ja kyennyt tuomaan sen elävään elämään, kulkee kuin vieras ihmisten keskuudessa. Mutta toisin kuin synkällä hautausmaan tiellä, hän ei tunne olevansa erossa heidän elämästään; toisin kuin verisellä ristinpuun tiellä, hänen kätensä eivät ole sidotut heitä auttamasta. Hänen kätensä, joka enää ei pitele asetta, piirrintä eikä työkalua on kuin leimuava pentagrammi, joka pitää sisällään ja välittää täydellisen itsehavainnon – jumalallisen tiedon, sillä kuten myös on opetettu: “Te olette jumalia”. Tämä riemu ei koskaan sammu eikä muutu epätoivoksi, sillä siinä ei ole mitään reaktiivista, ei mitään pakenevaa tai ei-välitöntä: se on ansaittu ja todellinen sisäisen säteilemisen tila.

* * *

Tällä tavoin näkee valkea veli opettajansa ja johdattajansa, joka on sekä hän itse, hänen mestarinsa, hänen jumalansa ja kokonaisuuden ilmennys. Hän on Lucifer-Christos ja jokainen ihminen, joka on kulkenut läpi ensimmäisten vihkimysten korkeampiin saavutuksiin saakka. Sellainen ihminen kulkee ruumiissaan kuin loistava liekinsydän lyhdyssä. Oli lyhty sitten savulasilla peitetty, kätketty tai avoin, epäilystä ei hänessä eikä hänestä ole. Tämä on se mysteeri mitä me Lucifer-looshissa seuraamme.

Rakas käärmeenmuotoinen Jumalatar! Kädet, jalat ja kasvot maahan painettuina voin vain yhdistää käteni rukouksiin; liikutus mykistää minut. Kuinka paljon sinä meiltä oletkaan vaatinut, Elämä, ja kuinka sinä meidät kirkastat. Yksikolmatta vuosisataa ei riitä sinun hymniesi punomiseen, mutta me yritämme, Mestari, maaginen liekki. Lucifer! Älä koskaan ota meiltä johdatustasi. Rakkauden ja Totuuden nimeen, ole ikuisesti siunattu sinä, joka synnytit vapahtajamme Ofiomorfoksen.

AD PERPETRANDA MIRACULA REI UNIUS

Kategoria: Yleinen | 1 kommentti »

Nykyajan okkultismissa tai henkisyydessä yleisesti korostuu tavalla tai toisella ajatus siitä, että elämme jonkinlaisella vedenjakalla. Vanha ja uusi aika ovat risteyskohdassa ja vanhat perinteiset koulukunnat kohtaavat uusia tuulia, jotka usein näyttävät olevan ristiriidassa vanhan mallin kanssa. Vanhan mallin mukaista toimintaa oli yksilön pakottaminen muottiin ja tietyn, mahdollisesti yksipuolisen kehityksen piiriin, joka aikanaan on saattanutkin olla oikeanlainen tapa kehittää ihmistä. Uudessa järjestelmässä taas yksilöllisyys ja oma tahto ovat avainasemassa, eikä kokonaisvaltainen kehitys enää voi toimia pakotuksen ja ehdottomuuden armoilla.

Nykyisin ihmisillä on usein tapana poimia vaikutteita sieltä täältä ja välttää liikaa sitoutumista yhden ainoan yhteisön tai perinteen alaisuuteen. Monesti kritiikkinä tätä kohtaan saatetaan puhua “henkisestä shoppailusta” tai muusta vastaavasta pinnallisuudesta. Usein tällaista kritiikkiä esittävät johonkin erityiseen kehityslinjaan mieltyneet ihmiset, jotka itse kokevat löytäneensä polkunsa ja olettavat sen olevan oikea kaikille ihmisille kaikissa tilanteissa. Tämä on toisaalta ylpeyttä omasta työstä yhtä lailla kuin ylpeyttä on mahdollisesti halu kulkea yksin omalla tiellään. Ottaen kuitenkin huomioon nykyihmisen suuremman yksilöllisyyden tarpeen, on paljon suurempi vaara tehdä itselleen haittaa sitoutumalla väärään henkiseen yhteisöön ja pakottaa itsensä sen toimintamalleihin kuin kulkea omaa tietään omaksuen ajatuksia ja harjoitteita, jotka tuona ajanjaksona kokee omikseen ja hylätä niitä, jotka eivät enää tunnu oikeilta. Se voi näyttää pinnalliselta ja ollakin sitä joissain tapauksissa, mutta se mahdollistaa paremmin yksilönvapauden kuin ehdoton kiintymys yhteen ainoaan malliin.

Tietyssä vaiheessa polkua onkin tarpeellista olla kuulumatta minkäänlaisiin seuroihin tai yhteisöihin ja pyrkiä vain omaehtoiseen älyn käyttöön ja oivallukseen. Omalla kohdallani tuon vaiheen merkitystä korostivat, ja jopa auttoivat sen aloittamisessa, kokemukseni erilaisista yhteisöistä, joihin yritin saada kontaktia, mutta vähäisin tuloksin. Syynä saattoi olla oma kyvyttömyyteni sosiaaliseen kanssakäymiseen, ylpeys tai jokin muu oma ongelma. Vaikka näitäkin piirteitä oli varmasti mukana, uskon että oli ainoastaan tarkoituksenmukaista päätyä tuossa vaiheessa mahdollisimman itsenäiseen etenemiseen. Muistan tuolloin varsin monesti kuulleeni eri tahoilta, että valaistuminen tai henkinen kehittyminen yleensäkin on mahdotonta ilman gurua tai mestaria. Monesti näillä ihmisillä oli itsellään myös halu asettua ohjaavaan asemaan ja kertoa muille, millä keinoin valaistumisen tms. voi saavuttaa. Kuva mikä itselleni on jäänyt monista jooga- tai meditaatiopiireistä yms. on se, että kyseessä on usein seuraajien mukaan ainoa oppi, jota seuraamalla on mitään mahdollisuuksia löytää asioita, joita on etsimässä. Osa tällaisten ryhmien ohjeistuksista oli suorastaan naurettavia, osa muuten vain tympeitä ja epäolennaisia. Yhteistä niille oli kuitenkin se, että “suuri mestari” on kyseiset ohjeet ja ihanteet antanut ja niitä on seurattava. Jos ihminen tuon tien tahtoo valita, se on toki sallittua. Ongelma kuitenkin on se, että ihmisen on helppo uskoa puheet yhdestä oikeasta tiestä, ellei yksilöllisyyttä ja omaa sisäistä ääntä ole tuossa vaiheessa kehitetty ja havaittu tarpeeksi vahvasti. Vasta siinä vaiheessa kun yksilöllisyys on tiettyyn pisteeseen asti kehittynyt, voi ihminen todella kuulua mihin tahansa yhteisöön ilman vaaraa siitä, että se käy hänen itseyttään vastaan.

Edellä mainitut negatiiviset kokemukset ovat varmasti yleisiä ja ne kertovat jotakin siitä, millä tavoin vanhat koulukunnat sokeudessaan nykyajan haasteille helposti syyllistyvät ehdottomuuteen ja yksilönvapauden rajoittamiseen. Toisaalta se myös auttaa joitakin yksilöitä päätymään omaehtoisemman kehityksen tielle – sillä ne ihmiset, joissa uuden ja yksilöllisemmän, voisin jopa sanoa luciferisen ajan tuli on syttynyt, tuskin kauaa viihtyvät muiden luomissa ahtaissa raameissa. Ja silloin nuo raamit ovat vain polttoainetta yhä suuremman liekehdinnän mahdollistamiseksi.

Kategoria: Yleinen | Ei kommentteja »

Polku
- Ensimmäinen osa -

Aamunkajon ensimmäiset säteet nousivat esiin laaksoon kaukaisten vuorien takaa, levittäytyivät jokainen omiin suuntiinsa kuin seuraten ennalta määrättyjä reittejä suuren ja kirjoittamattoman kaavan mukaan, ja antoivat oman olemuksensa siunata yön jälkeensä jättämää odottavaa tilaa. Maa huokaisi ja veti sisäänsä ensimmäisen henkäyksen, antaen elävän valon herättää itsensä ja kantaa tuota tietoa läpi kasvien ja puiden jotka heräsivät, venyttäytyivät ja kohottivat katseensa kohti tuon energian lähdettä, kuin osoittaakseen kohti maailman ja universumin keskipistettä. Vuorten haihtuvien varjojen suojassa viimeisetkin sanat muinaisista lauluista jotka olivat tarkoitettu vain kuu-äidin palvelukseen muuttuivat ensin hiljaisemmaksi, kuin tuulen kantamiksi kuiskauksiksi, ja katosivat sitten tummien hahmojen myötä, kun salaperäiset olennot lipuivat mustakaapuisina varjoina takaisin kätköihinsä maan uumeniin odottamaan jälleen suuren äidin nousua taivaalle. Viimeisetkin varjot tekivät näin tilaa valolle ja pimeys löysi paikkansa luolien kätköistä, joissa se pystyi palvelemaan salassa mestariaan ja käpertymään vuorten juurien suomassa rauhassa mysteereihin, jotka olivat yöaikaan ja pimeyteen liittyviä ja kuun lasten suosiossa.

Lähempänä laakson keskustaa juoksi joki joka kantoi vuorilta raikasta ja puhdasta vettä, joka syntyi valon ja lämmön muuttaessa veden olemusta omalla alkemiallaan kiinteästä valkeudesta virtaavaan ja ravitsevaan ainekseen. Maa oli aikakausien saatossa kohottanut tuskaiset kätensä hitaasti kohti taivasta, ja kärsimyksistään saanut viimein palkan kun valkoinen lumipeite oli vihdoin sen päälle siunaantunut. Nyt vuoret kuitenkin kaikesta kärsimyksestäänkin huolimatta valuttivat valkeaa viisautta alaspäin heille, jotka joutuivat katsomaan tähtiä kauempaa eivätkä nähneet maailmaa sekä taivasta yhtä laajasti kuin korkealta ja avaralta valtaistuimeltä korkeimman vuoren huipulta tarkkailevat isänsä. Ja kuinka majesteettiselta nuo vuoret näyttivätkään niiden juurelta katsottuna, ne olivat kuin järkähtämättömiä vartijoita ja suojelijoita tälle laaksolle joka sai jatkaa paratiisinomaista kukoistamistaan eläväisen eliksiirin avulla, joka muutti elementtistä muotoaan ja valui alas pitkin vuorien ajan raastamia seinämiä, kantaen sisällään salaista tietoa sekä elävöittäjää, joka vastaanotettiin korkeimpien temppelien torneissa, joissa salamoiden iskiessä läpi ajan ja ulottuvuuksien kuunneltiin alkuimpulssien voimakasta ja oikeudenmukaista, ääretöntä kuminaa. Ja kuinka suuri, mahtava ja ihmeellinen olikaan se työ jonka avulla kovimmasta ja jylhimmästä voimasta tuotettiin lempeästi ja rauhallisesti virtaavaa energiaa niin että kaikki saivat näistä salamoista osansa. Se oli maailman omaa suurta työtä näkymättömien mestarien rakkauden siunaamana, ja hiljaiseen, miltei kuulumattomaan, sydämelliseen kiitokseen liittyessään kasvit, puut, eläimet, ihmiset ja kaikki elävä tässä taianomaisessa laaksossa kiittivät suojelijoitaan.

Tällaisen jumalaisen alkemian ja maailmallisen magian värittämän aamunkoiton näki ja tunsi vanha matkalainen katsellessaan pienen kukkulan reunalta kohti idästä noussutta aurinkoa ja laaksoa, joka oli nyt täysin rinnoin puhjennut vastaanottamaan elävöittävää virtausta ja kirkasta uutta aamua. Vanhus risti kätensä, hymyili, lausui muutaman hiljaisen valmistelevan sanan, sulki silmänsä ja aloitti rukouksen:

“Te adoro, te invoco et peto Azazel, magister meus…”

Rukoiltuaan ja tehtyään tarpeelliset toimenpiteet aamunkoiton seremonian viimeistelyssä, vanhus palasi takaisin yksinkertaiseen majapaikkaansa ja istuuntui pienen nuotion äärelle. Nuotion yllä oli pieni astia josta nousi hopeainen vana eteeristä savua joka nousi hiljalleen ylöspäin, kunnes hento tuuli saattoi sen ympärilleen ja antoi rauhoittavan tuoksun levitä ympäri kukkulaa. Vanhus otti astian pois tulelta, antoi sen jäähtyä hieman ja joi osan sisällöstä hitaasti. Sitten hän siveli hieman astiassa valmistunutta nestettä otsansa, sydämensa sekä vatsansa päälle sekä pirskotteli viimeisen osan neljään ilmansuuntaan, lausuen rukouksen ja kumartaen jokaista ikuista opastajaa kohti. Tämän jälkeen vanhus kokosi vaatimattoman leirinsä kokoon, keräsi aineksen valmistamisesta jäljelle jääneen tuhkan ja hautasi sen hiljaisen siunauksen saattelemana luonnonvalkean kiven juureen ja astui tielle, joka johti vehreän laaksoon syleilyyn.

Kategoria: Tarinat | Ei kommentteja »

Tervetuloa, veli tai sisar!

Tässä blogissa esitämme joitakin kirjoituksia, jotka pyrkivät auttamaan Azazelin Tähden filosofiasta kiinnostuneita inspiroitumaan looshimme ideoista tai pohtimaan niitä omalla tavallaan.

Siinä missä Polkujen kirjassa esitetyt aspektit edustavat ei-paikkasidonnaisia painotusmahdollisuuksia Azazelin Tähden veljeskunnassa, looshit ovat veljeskunnan toimintakeskuksia tietyllä maantieteellisellä alueella. Loosheilla on oman sielullisen toimintakenttänsä eli dharmansa puitteissa myös aspektivärinsä, ja Helsingin looshilla tämä aspektiväri on valkea.

Painotuksemme valkeaan aspektiin liittää looshimme erityisesti Venuksen tähtivaltaan. Kuten jokainen okkultisti tietää, tämä planeetta – nimeltään myös Lucifer tai Eosforos eli Fosforos – näyttelee varsin näkyvää osaa esoteerisessa maailmankatsomuksessa. Yritys puristaa luciferisen voiman ja merkitysten moniulotteinen todellisuus muutamalle riville olisi tuomittu epäonnistumaan; mutta uskon, että blogin kirjoituksia seuraamalla joitakin näistä monista mahdollisuuksista voi välittyä niin riveiltä kuin rivien välistä lukemalla. Kuinka tämä ulkoisesti rakkauteen, kauneuteen ja seksuaalisuuteen liitetty jumaluus löytää sisemmät ilmaisunsa luomisvoiman maagisesta toteutumisesta ja älyn transsendenssista abstraktiin todellisuuteen on asia, jonka vasta syvällinen ja eläytyvä paneutuminen voi todentaa.

Lucifer-Christos vobiscum!

Kategoria: Yleinen | Ei kommentteja »

Azazelin Tähden valkoisen osaston ja erityisesti Lucifer-looshin symboliikkaa pohdiskelevien kirjoitusten sarja alkaa osaltani tällä sateenkaaren ja valon merkityksiä käsittelevällä tekstillä. Näitä molempia käsitellään paljon monenkirjavissa yhteyksissä ja ne ovatkin tärkeitä symboleja okkultismin yhteydessä, vaikkei niiden syvällisyyttä aina täysin olekaan sisäistetty.

Sateenkaaren yleisimpänä merkityksenä pidetään ihmisen ja Jumalan liittoa, yhteyttä maan ja taivaan välillä, eli ihmisen persoonallisen olemuksen ja korkeamman itseyden välillä. Sateenkaaressa näkyy yhteys eri elementtien välillä sen muodostuessa veden ja valon (eli tulen) kuvajaisena, ja maanpinnalta katsottuna sen noustessa maasta kohti taivasta. Sateenkaari on myös Antahkarana, sateenkaarisilta, joka johdattaa ihmisen Manaksen, eli Luciferisen älyn ja itsetietoisuuden kohti yhä korkeampaa jumaluutta. Ja kuten sateenkaarikin, on Antahkarana maallisin keinoin ihmisen saavuttamattomissa. Se pakenee sitä, joka tahtoo sen teoillaan saavuttaa, sillä sitä kohti voi kurkottaa ja kulkea ainoastaan henkisin ponnistuksin.

Sateenkaaressa on näkyvillä ihmisen seitsemän perussädettä ja väriä, jotka erilaistuvat alkuperäisestä valosta ja energiasta ottaen muotonsa samoin kuin ihmisen chakra-järjestelmässä. Maasta katsottuna sateenkaaren värit ilmenevät kuitenkin ylösalaisin verrattuna chakroihin, joiden värit perinteisesti alkavat alhaalta punaisesta ja päättyvät violettiin. Asia on näin ainoastaan maan pinnalta katsottuna, sillä ylhäältä nähtynä sateenkaari ei enää ilmene maasta nousevana kaarena vaan ympyränä, eivätkä sen värit tämän havainnon seurauksena ilmene ylösalaisin, vaan kehänä, jonka sisimpänä värinä on violetti ja uloimpana punainen. Tämä ilmentää olennaisesti fyysisen ja vähemmän fyysisen sisäistä suhdetta ihmisen, kuten myös makrokosmoksen olemuksessa: tiiviimmät osat sijoittuvat kehän uloimmalle reunalle, vähemmän fyysisten asettuessa sisemmille kehille. Näiden eri tavoin aistittavien ääripäiden ulkopuolelle jää vielä ihmiselle näkymätön ilmentymien kirjo, eli toisaalla se fyysinen ääripää, jota ihmisen aistit eivät tietoisesti normaalitilassaan tavoita ja toisaalla hengen näkymättömät ääret. Nämä kaikki ja mitä niiden välillä on, ovat olemassa samalla spektrillä, vaikka tuo kaikki ei silmille olekaan näkyvää. Valkeus ja valo loistavat maailmaan näissä kaikissa sävyissä, säteillen itsestään ulospäin kaikki eri värit, ja pitäen sisällään, keskipisteessään, ainoastaan pimeyden, hengen luomattoman täydellisyyden.

Perinteisesti sateenkaari on tulkittu myös ukkosenjumalan (joita ovat mm. Jupiter, Indra ja Ukko) jousena, ja toisaalta, kuten aiemmin jo kerrottiin, sateenkaari on Venus-Luciferin, ihmisen Manaksen, puhtaimman itsetietoisuuden silta kohti keskipistettä, kaikelle olevalle yhteistä alkulähdettä. Tämä kahtalaisuus voidaan nähdä siten, että keskipisteestä kehälle suuntautuessaan sama voima on jumalten kuninkaan, Jupiterin, tai Indran salama, vajra, joka antaa fyysisen aineen sähköistävän ja liikkeelle laittavan voiman. Siinä missä sateenkaari voidaan nähdä tämän yhden voiman kahteen eri suuntaan kulkevana ilmentäjänä, myös vajra on merkitykseltään kahtalainen: edellä mainittu salama ja sen lisäksi timantti, ihmisen kiinteä jumalainen itseys ja tietoisuus; jälleen Manas, joka timantin tavoin leikkaa läpi kaiken, mutta on itsessään niin tiivis, ettei sitä voi halkaista, eikä jakaa osiin. Se on kruunu, jonka Lucifer asettaa sateenkaarelle; voima jonka hän ihmisen eteen on antanut; väärintulkittuna lankeemus, oikeammin nähtynä salama, joka välähtää taivaista kohti maata.

Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? Sateenkaari symboloi kaiken ilmenneen ja ilmentymättömän ykseyttä. Kaikkia eri säteitä yhdessä ja erikseen, ja erityisesti niitä, jotka ihmiselämässä ovat tärkeässä osassa, vaikka se onkin vain pieni osa kaikesta olemassaolosta. Ne ovat tasoja, joilla tietoisuus voi kulkea ja joista kaikki ovat sen ilmaistavissa tarpeen mukaan, pidemmän tai lyhyemmän ajanjakson ajan. Eikä mikään sävy tuolla spektrillä ole väärällä paikalla, vaan ne kaikki ovat harmonisessa järjestyksessä. Ainoastaan erehdyksen kautta voimme tuosta kokonaisuudesta alkaa hylkiä yhtä tai toista osatekijää, kuten olemme saaneet todistaa tehdyn monien kieroon kasvaneiden uskontojen parissa, ja kuten olemme itsekin tehneet ja erehdyksessä teemme edelleen. Silti tuo kaikkeus on meille jatkuvasti avoinna ja tutkittavissa siinä määrin kuin kykenemme tiedostamaan mahdollisuuksiamme siihen. Sillä emme me todella ilmennä ainoastaan yhtä noista säteistä. Todellisuudessa se yksi säde, jota ilmennämme ulospäin pitää sisällään kaikki muut säteet, joita syystä tai toisesta emme kyseisellä hetkellä ole valinneet painotettaviksi. Sen vuoksi voimme myös sanoa, että valo, kaikkien värien alkulähde ja ykseys, sulkee sisäänsä pimeyden, ja täydellisin pimeys yhtä lailla pitää sisällään ainoastaan valoista täydellisimmän.

Kategoria: Symboliikka | 1 kommentti »