Toukokuussa 2014, kun käsittelimme ensimmäistä kertaa looshiblogissa keltaisen synkkiä sävyjä, oli keltaisemme levotonta kukkaiskeltaista. Nyt kun palaamme keltaisen äärelle, palaamme puhkaisemaan sen merkillisen pinnan, jolle jätimme keltaisemme välkehtimään synkkänä ja selittämättömänä.

Kun painumme pinnan alle, tulemme huomaamaan miten keltaisemme käydessä värisävyltään vaaleammaksi, sen merkityssävy synkkenee. Tällä kertaa, lupaan, emme pysähdy ennen kuin olemme suuteluetäisyydellä kuolemasta.

Marija Gimbutas avaa meille uuden väylän värimysteeriimme kiistellyssä teoksessaan The Language of the Goddess (Thames & Hudson 2006, sivu 209), jossa meille esitellään liettualainen kuoleman jumalatar nimeltä Giltine. Nimen kerrotaan tulevan sanoista gilti, joka tarkoittaa pistämistä, ja geltonas, joka paitsi merkitsee ”keltainen”, myös muistuttaa suomenkielistä vastinettaan foneettisesti.

Giltinen keltaisuus on sukua valkoisuudelle, ja se viittaa luiden kelmeään väriin. Giltine ilmestyy kuolemaa tekevien pääpuolelle. Giltine kävelee läpi aitojen, ja ovet avautuvat itsestään hänen edestään. Hän on pitkä ja hoikka, mutta hänellä on aina nälkä. Aasialaisten kammottavien Jumalattaren ilmentymien tapaan Giltinellä on pitkä ja turvonnut kieli, jonka nuolaisu tappaa välittömästi. Myrkyn kieleensä Giltine kerää ilmeisesti nuolemalla raatoja kalmistoissa. Marija Gimbutas päätteleekin että Giltinen alkuperä olisi haaskalinnun- ja käärmeenhahmoisissa jumalattarissa.

Gimbutas ei ole ainoa lähteemme, vaan Giltinen mainitsee myös Matti Waronen 1898 julkaistussa tutkimuksessaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Salakirjat 2009, sivu 41). Liettuassa Giltine eli ruttoneito näyttäytyi kulkutautien aikaan yksinäisillä hautausmailla valkoisessa puvussa, kulmillaan tulinen seppele, ja otsallaan selittämättömiä noitasauvoja. Mitä noitasauvoilla tarkoitettiin, sitä ei ilmeisesti tiedetä. Sen sijaan Giltinen pituus saa selityksen – hän kulkee puujaloilla. Ja minne tahansa Giltine astuu, tulee jalanjäljestä hauta. Eräässä tarinassa ruttoneito nousee höyhenen lailla ilmaan, ja ruton eräällä toisella nimityksellä onkin osuvasti merkityksinään ilma tai utu.

Marija Gimbutas kertoo että Giltine kykenee muuntamaan itsensä höyhenen lisäksi myös muiksi elottomiksi esineiksi, kuten puun lastuksi, koriksi tai kepiksi. Hänen läsnäolonsa voi myös ilmetä ääninä, kuten aavemaisena huutona; veden roiskahduksena tai oluen laskemisen äänenä; koputuksena pöytää, lasia tai ovea vasten; tai piiskaniskun äänenä. Giltine voi myös ilmetä väristyksinä kehossa. Leimallista on että nämä ilmennykset noudattavat yleensä kolmen sarjoja. Eri puolilla Eurooppaa Giltine tavataan myös yhtenä kolmen tai useamman nuoren, valkeisiin vaatteisiin puetun neidon ryhmää. Lisäksi koiran ulvonta, ja etenkin valkeat koirat liitetään Giltineen.

Viimeksi, kun käsittelimme keltaista väriä blogissamme, jähmetimme kertomuksemme kohtaukseen Mihail Bulgakovin syvällisestä romaanista, Saatana saapuu Moskovaan. Tuossa kohtauksessa Margarita, joka emännöi saatanallisia tanssiaisia, saa Saatanan armahtamaan nuoren neidon, joka oli tukehduttanut nenäliinalla aviottoman lapsensa, ja oli siksi saanut Helvetissä rangaistuksen, jossa joka päivä hänen eteensä katettiin tuo murhatyössä käytetty nenäliina.

Tämä kohtaus on minusta hieno esimerkki Bulgakovin poikkeuksellisesta mestaruudesta, jolla hän operoi syvällisesti ja muutosvoimaisesti yhteisessä, myyttisessä mielikuvituksessamme. Jos nimittäin voimme kuvitella että kahvilan piian nenäliina oli keltainen kuin vanha luu, ja veressä niin kuin sillä olisi murhattu lapsi, voimme kuvitella myös Giltinen nenäliinan. Matti Waronen nimittäin kuvailee, että Giltine heiluttaa kädessään veristä liinaa, kulkien hitain askelin halki kaupunkien ja kylien Ja aina kun hän heilauttaa liinaansa, muuttuvat palatsit autioiksi.

Aniela Jaffé, C. G. Jungin elämänkerturi, käsittelee teoksessaan An Archetypal Approach to Death Dreams and Ghosts (Daimon Verlag, 1999, sivut 87 – 104) ihmisten aavemaiseen valkeaan naiseen liittyviä ilmestyskokemuksia. Aniela Jaffé aloittaa jakamalla ihmisten lapsina kokemia kohtaamisia valkean neidon kanssa. Kun tiedetään että valkea neito on hyvin yleisesti käsitetty kuoleman ja onnettomuuden tuojana, herää kysymys miksi lapset ovat kohdanneet kertomuksissaan tavallisesti vaalean naisen lempeänä, joskin monesti tummasilmäisenä ja syväkatseisena. Anelie Jaffé päättelee aineistostaan että nämä kohtaamiset liittyvät yleensä tytöillä lapsuus ajan ensimmäisiin aavistuksiin naiseudesta, ja pojilla kohtaamiset tapahtuvat tyypillisemmin teini-iässä, kun he kohtaavat naiseuden itsensä ulkopuolella seksuaalisen heräämisensä myötä.

Toisaalta keltaviittaisen Venuksen synkempi aspekti, ”hautojen Afrodite”, näyttäisi liittyvän sisäiseen ristiriitaan, suoremmin sanoen syyllisyyteen. Jaffé tiivistää yhdistäväksi teemaksi rikoksen rakkautta vastaan – uskottomuuden, häpeällisen hylkäämisen, lapsen riistämisen äidiltään tai lapsenmurhan, ja kirjoittaa: ”Tällainen rikos ei ainoastaan tuhoa ihmisen elämää ja sielua, vaan se rikko elämän arkkityyppisiä lainalaisuuksia. Voitaisiin jopa sanoa että jumaluus on saatettu raivon valtaan… Psykologisesti katsoen, murhaaja murhaa oman sielunsa, ja valehtelija pettää oman sielunsa… Mutta miksi uhrin henki on se joka ei saa rauhaa, eikä rikoksentekijä?” Jaffén vastaus on, että ilmestyksessä ei ainakaan ensisijaisesti ole kyse kenenkään ihmisyksilön sielusta, vaan periaatteen henkilöitymästä, joka nousee syvältä kokijasta itsestään.

Taasen kollektiivisempana ilmestyksenä valkeus voidaan käsittää vapautuksena elämän väliaikaisuuksien kahleista. Arkkityyppi on olemukseltaan ambivalentti, ja siksi se ilmentyessään on kaksinainen. Yhtäältä se enteilee lapsuuden loppua ja syntymää sukupuolisuuteen, toisaalta sen enteilee elämän päättymistä ja kuoleman alkua. Neuroottista syyllisyyttä kantavalle valkea neito on ulkoistettu kauhu.

Tantrisesti ajatellen myös Giltinen kammottavan muodon pohdinta voi olla perusteltua. Tällainen energinen pohdinta voi käynnistyä vaikkapa kansantarinan siivittämänä. Tarinan mukaan ruttoneito oli eräälle miehelle kertonut nimensä, ja sanonut säästävänsä miehen hengen jos tämä kantaisi ruttoneidon ympäri Venäjän maan. Mies kantoi aikansa, mutta tultuaan Pruth-virralle, päätti upottaa ruton siihen. Miehen juostessa virtaan nousi rutto höyhenenä ilmaan ja leijaili kotiinsa metsävuorelle. Mies itse hukkui jokeen.

Tällaiset tantriset innovaatiot kysyvät kuitenkin perustakseen timanttikalliota.

Lopuksi tahdon palata Mihail Bulgakoviin, ja lapsenmurhaajan nenäliinaan. Itse ajattelen niin, että tämä syvällinen kuvasto tarjoaa lukijalle mahdollisuuden osallistua muutokseen myyttisessä mielikuvituksessa. Ajattelen, että tällainen kuvasto, jossa armo tuodaan Helvettiin mitä nerokkaimpia pääkalloavaimia käyttäen, voi auttaa jalostamaan tajunnan syviä virtauksia pois joistakin hyvin alkukantaisista ehdottomuuksista – sellaisista, jotka turvottavat ruttoneidon kielen ihmisyhteisöjen kollektiivisissa näyissä – ja sen sijaan tehden hänestä kauniin, tummasilmäisen neidon, joka ilmestyy viereemme kokonaisvaltaisen kasvumme jyrkimmissä siirtymissä, ilmaisten meille harmonisesti ja merkityksellisesti sielumme koko myllerryksen, ja auttaen meitä astumaan horjumatta yli kynnyksen.

Tämä teksti on syntynyt hyvin vaivalloisesti. Sen kirjoittaminen on ollut eri tavalla vaikeaa kuin tulevan englanninkielisen vuosijulkaisumme toiseen osaan tekemäni veriuhrikuvaston sisäistä merkitystä luotaavan artikkelini kirjoittaminen viime vuonna. Jälkimmäisen artikkelin tekeminen tuntui kuin olisi käsitellyt talouslipeää lasten nähden. Käsillä oleva teksti sen sijaan on vaatinut ponnistelua erityisesti siltä osin, että huomiota on täytynyt ohjata poikkeuksellisen voimakkaasti sellaisiin uomiin, jotka pitkään jatkuneesta virtauksen puutteesta olivat jokseenkin tasaantuneet. Tarkoitus on siis käsitellä henkilökohtaiseen ja pohtivaan sävyyn sukupuolisuutta ja yhteiskunnallisuutta, sekä sitä miten ne kytkeytyvät esoteriaan.

Kirjoittamisen vaivalloisuus ei kuitenkaan merkitse että kysymys on vastenmielisestä tehtävästä. En ole vielä väsynyt toistelemaan käsitystäni siitä kuinka luovuus rakastaa rajoituksia. Vertaisinkin luovaa voimaa tältä osin vaahtoavaan kuohuviiniin – kun se kaadetaan koeputkeen, mikään ei estä sitä nousemasta; kun se kaadetaan sinkkiämpäriin, se latistuu ja tahmaa.

Sukupuolen näen parhaimmillaan juuri tällaisena rajoituksena, joka ilmaisee voimaa. Sen sitovat ja rajoittavat ominaisuudet ovat samoja jotka kohottavat ja vapauttavat. On ihmisen oikeus saada iloita ja inspiroitua sukupuolestaan. Sukupuolirooliin asettuminen tuntuu monesta luontevalta, ja se voi tuoda monia hyviä asioita, kuten turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta, tarkoituksentunnetta, voimakasta kiihotusta ja hiljaista ymmärrystä.

Ihminen voi myös ahdistua sukupuolisuudesta. Yleisesti ottaen ahdistus voi olla jokseenkin jäsentynyttä tai jokseenkin jäsentymätöntä. Sukupuoli ei ole absoluuttinen asia. Eläin- ja kasvikunta ovat tästä todistaneet aina, mutta kun ilmapiiri on meidän aikanamme muuttunut sallivammaksi, voimme nähdä myös miten ihmisessä sukupuoli on häilyvä kuin veden henki; kuka yrittää sitä tukistaa, löytää kohta nyrkistään vain kostean huokauksen. Kuten sanottua, uskon että sukupuolisuus ilmaisee voimaa joka olemuksellisesti ylittää sukupuolierot.

Itse ajattelen, että ehkä sukupuolisuuden rajat ovat kulttuurissamme vedetty pitkään niin, että niillä on ajateltu ikään kuin korostettavan taivaanrannan tyyppisiä luonnon ilmiasun kantavia muotoja, mutta onkin sen sijaan yllättävän monella vedolla myötäilty ihmisen vaurioituneen sielun turvotuksia ja haavaonteloita. Tämän puolesta todistaisi se kohtuuttomuus ja väkivalta jolla näitä rajoja on pidetty yllä.

Miten tämä asia liittyy sitten seuraamme? Yhteisöllisesti on itsestään selvä perusasia että sukupuolten tasapuolinen asema pyritään takaamaa. Kun tämä pyrkimys kohtaa esteitä, käymme purkamaan niitä määrätietoisesti mutta hellävaraisesti. Sukupuoli lähes aina värittää ihmisen kokemusta, joten oikeudenmukaisuuden lisäksi tarvitaan armollisuutta. Onko mies koskaan todella nähnyt naista, tai nainen miestä, vai katsovatko molemmat vain kuvaa joka nousee sielusta peiliksi eteemme?

Seuramme keskiössä on kuitenkin esoteria, joka olemuksellisesti on sanallisen ilmaisun ulottumattomissa. Esoterian kannalta sukupuolisuuden kieli on ihanteellinen, sillä siinä ovat ainutlaatuisesti läsnä sekä vastakohtaisuuden että yhdeksi tulemisen teemat. On silti ymmärrettävä että tämä kieli ilmaisee enemmän ja eri tavalla kuin sen kielikuvien yleisesti tunnetut merkitykset.

Jos kabbalisti sanoo että Toora on viisauden rakastajalle ikuinen neitsyt, kuin gaselli jolla on ahdas kohtu, ja jokainen syventyminen sen mysteereihin on nautinnollinen kuin ensimmäinen hääyö neitseellisen morsiamen kanssa, mitä hän tarkoittaa? Että hääyö neitsytmorsiamen kanssa on objektiivisesti jokaisen miehen hellityin eroottinen unelma? Että Raamatun lukeminen voi viisaalle aiheuttaa orgasmin? Että kohdun ahtaudella on merkitystä yhdynnässä?

Monia vähemmän kärjistyneitä mutta kätketysti samanhenkisiä kysymyksiä nousee esiin kun alamme tarkastella mystikoiden kieltä. Tuskin yleistämme liikaa jos toteamme että nämä kysymykset nousevat haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä käyttää tai ymmärtää tätä poikkeuksellisen kokonaisvaltaista kieltä

Kun puhun haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä, ei tarkoitukseni ole arvottaa. Sekä oikeaoppinen uskonnollisuus että uskontokriittisyys suhtautuvat tällaiseen intohimoon, tällaiseen sielulliseen tarpeeseen usein tarpeettomana tai jopa harmillisena taipumuksena. On totta, ettei aito henkisyys kysy edes lukutaitoa. Mutta toivottavasti voidaan myös myöntää, että tällaisen kielen ymmärtäminen ei ole puute, vaan epätavallinen lahja, arvokas itsessään.

Kun taasen  puhun kielen kokonaisvaltaisuudesta, tarkoitan että tämän kielen käyttäminen vaatii poikkeuksellisen laaja-alaista läsnäoloa. Olen pohtinut viime päivät ankarasti miten voisin tämän mystisen kielenkäytön vaatimuksia kuvailla, ja päätynyt seuraavaan: Kun ihminen lukee vaikkapa Zoharia, täytyy hänen lukemaansa ymmärtääkseen sekä herätä että nukahtaa. Hänen täytyy toisaalta kirkastaa toinen silmänsä poikkeukselliseen älylliseen valppauteen, ja toisaalta hänen pitäisi sallia sielunsa eläytyä tekstiin niin kuin hänen toinen silmänsä näkisi mahdollisen kitkattomasti soljuvaa unta.

Palatakseni Zoharin gasellivertaukseen, siinä Toora on viisautta janoavan lukijan eroottinen objekti. Mutta Toora ei minään hetkenä tyhjene gaselliin. Toora on samanaikaisesti kuin gaselli, ja erilainen kuin gaselli. Toora on yhtä aikaa eri asioita, jopa keskenään vastakkaisia asioita. Jos Toora on kuin neitseellinen gaselli, mitä tämä tarkoittaa riisuttuna eroottisista projisaatioistamme? Ymmärtääksemme, meillä on oltava hetkiä jolloin voimme vapautua sukupuolisuudestamme. Ja juuri meidän yksilöllinen sukupuolisuutemme, millainen se sitten onkin, on se voima joka meidät voi tuohon tilaan viedä.

Toora on vaikea ymmärtää, ja paikoin vaikea hyväksyä. Kun tulkitsemme Tooraa, tulkitsemme aina myös itseämme. Sen äärellä koettelemme käsityskykymme rajoja. Vaikeasti käsitettävät, etenkin moraalisesti arveluttavat kohdat pyhistä teksteistä vaativat pitkäkestoista, perinteitä kunnioittavaa ja silti ennakkoluulotonta pohdintaa. Meidän sielumme on meidän kärsivällisyydessämme.

Nyt kun kabbalisti on riittävän kauan valvonut rakastettunsa portilla, janoten pyhän tekstin sanoja enemmän kuin vettä, aina nähden kaukorakkautensa vain vilauksilta, ja elettyään pitkään harvojen lemmenviestien voimalla hänen odotuksensa lopulta palkitaan. Nyt Toora muuttuu objektista eroottiseksi subjektiksi. Suhde pyhään tekstiin on muuttunut eläväksi. Sukupuolikuvaston dynamiikka muuntuu.

Kuulostaako tämä kaikki vaikealta sulattaa? Sitä se epäilemättä on. Muistettava on kuitenkin että toinen silmä näkee unta, eikä meidän ole pyydettävä keneltäkään anteeksi sitä mitä me unessa näimme tai teimme. Silti samalla toinen silmämme valvoo valppaampana kuin koskaan. Se osaa erotella ja yhdistää. Ennen kaikkea se ymmärtää, että se mikä meitä ihastuttaa ja kauhistuttaa tässä mystisessä tekstissämme, on erottamattomassa yhteydessä omiin sisäisiin valmiuksiimme & rajoituksiimme.

Esoteerinen kutsumus ylipäänsä on hyvin vaikeasti hahmotettava asia ajassamme ja ympäristössämme. Ottakaamme esimerkki shivalaisuudesta, joka on niin olennaisesti innoittamassa myös meidän seuramme hengellisyyttä.

Milloin Shiva katsoo parhaaksi, hän heikentää maailmallisuuden vaikutusta ihmiseen, ja ihmisessä nousee halu vapautua maailmallisuudesta. Tällainen Shivan voiman laskeutuminen ihmiseen näkyy vetäytymisenä maailmasta, ja elämän järjestelemisenä uudelleen tavalla joka mahdollistaa paremmin antautumisen hengellisyydelle. Shivan vihkimystä etsivä ihminen voi olla villi tai tyyni. Shivan vihkimyksen ottanut voi olla tyyni tai villi. Tavallista on, että vihkimyksen jälkeen ihminen ei näytä muuttuvan lainkaan. Maailma pysyy ennallaan, mutta sisäisesti kaikki on toisin.

Psykologiset tutkimukset kuitenkin ovat antaneet selkeitä tuloksia siitä, että itseen keskittyminen ja maailmasta vetäytyminen johtavat helposti masennukseen, kehityksellisten haasteiden laiminlyömiseen sekä itseään ylläpitävään negatiivisuuden, syrjäytymisen ja neuroottisen avuttomuuden noidankehään. Sen sijaan ulospäin suuntautuva ja maailmaan vahvasti osallistuva yksilö pääsee positiiviseen nosteeseen, jonka imu vastaavasti alkaa tuottaa onnellisuutta, kehitystä ja pärjäävyyttä.

Kuitenkin Azazelin tähti pyrkii vaalimaan ja mahdollistamaan tällaista ongelmalliseksi koettua maailmasta itseen vetäytyvää kehityspolkua, ja tuomaan sitä esiin sisäisen mysteerinsä olennaisena painotuksena – mortifikaationa. Ja eräs tekijä jolla se pyrkii tätä työtään toteuttamaan, on rajaamalla aktiivisten jäsentensä elämää yhteiskunnallisen vaikuttamisen osalta, ainakin kun se tapahtuu näkyvästi seuran yhteydessä. (Toki tälle rajoitukselle on myös muita perusteluja, ja tämä niistä vai eräs).

On totta että sairaalloisuus ilmenee usein eristäytymisenä ja sisäisiin vaikutelmiin vajoamisena. Näissä tapauksissa tilaan liittyy toimintakyvyn lasku useilla elämän osa-alueilla. Sairaalloisesti vetäytynyt on kasvavassa määrin kykenemätön muuttamaan ulkoista tilannettaan, ja siksi hän joutuu toistuvasti sopeuttamaan nääntyvää tunne-elämäänsä ahdistavaan ympäristöönsä ja vetäytymään syvemmälle haluttomaan sieluunsa. Hän tarvitsee kipeästi ulkopuolista apua. Tällaiseen tilaan emme tietenkään tahdo itse joutua, ja vielä vähemmän tahdomme nähdä läheisemme sen vallassa.

Historia on kuitenkin täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat vetäytyneet maailmasta, ja palanneet voimaantuneina, riippumattomina, onnellisina, älyllisesti ja eettisesti uudistuneina tai – kuten tavallista -ilman että he olisivat persoonaltaan huomattavasti muuttuneet suuntaan tai toiseen. Usein he kuvailevat että he ovat löytäneet sisältään kuin kätketyn aarteen.

Itse ajattelen että tällaisen prosessin onnistumiselle hyvä mittari on ihmisen kyky toimia osana rauhanomaista yhteiskuntaa. Hän pystyy sisäisestä riippumattomuudestaan käsin kääntämään tiukatkin yhteiskunnalliset raamit kiihottamaan yksilöllistä luomisvoimaansa, ja täyttymään virkistävästä onnellisuudesta ilman ulkoista ärsykettä. Hän on muuttanut maailman muuttamalla itsensä.

Tämän prosessin turvaaminen jäsenilleen on minun nähdäkseni seuramme yksi olennaisia tehtäviä. Ja huolimatta miltä se saattaa kenestäkin kuulostaa, tälle prosessille huomion kiinnittyminen sosiaalisiin epäkohtiin tai muihin aikamme räikeisiin ilmiöihin voi muodostua vaikutukseltaan keskeyttäväksi. Ulkoisen ratkaisun etsiminen voi olla tiedostamatonta pakoa sisäisen työn haasteilta. Toki henkinen orientaatio voi johdattaa ihmisen myös yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Tällaiselle dharmalle meidän seuramme ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuuksia. Azazelin tähti ei voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille. Ennemmin se pyrkii työstämään omia painotuksiaan sellaisiin muotoihin, että niitä voidaan toteuttaa rakentavan osana kokonaisuutta.

Mortifikaatio eli musta vaihe on yksilöllinen ja intiimi prosessi jonka ei tarvitse olla poliittisesti tai uskonnollisesti sovinnainen. Toisaalta sille ei pitäisi raivata tilaa sosiaalisilla laiminlyönneillä, eikä se saa vakavasi häiritä muiden rauhaa. Väkivaltainen se ei saa olla milloinkaan.

Vaikka tämä prosessi on seuramme ytimessä, se ei kuitenkaan välttämättä kosketa seuramme kaikkia jäseniä. Se ei edes välttämättä kosketa useimpia jäseniä. Toisaalta se yhtä hyvin voi koskettaa useimpiakin jäseniä, mutta tätä olisi kohtuutonta vaatia kaikilta lähtökohtaisesti. Tällainen vaatimus voisi kummuta vain mustan vaiheen väärinymmärtämisestä. Se lisäksi että kulttuurinen ympäristömme on poikkeuksellisen huonosti sopeutuva tällaista vaihetta sietämään, vaativasti käsitettynä mortifikaatio voi tarkoittaa niin syvää epätoivoa ja kärsimystä että se voi yksinkertaisesti musertaa yksilön pysyvästi. En suosittele kenellekään itsetarkoituksellista kärsimykseen etsiytymistä, jonka käsitän epäsuoraksi väkivaltaisuudeksi.
Enemmin kysyn sellaista henkisen elämän vakautta, joka näkee siunauksen ja kirouksen tulevat samasta kädestä. Vastausta siihen, mitä tämä tarkoittaa käytännön elämän tasolla, meidän on lopulta etsittävä sisältämme. Mortifikaatio, musta vaihe, on kuitenkin jotain mitä pidämme kallisarvoisena ja harvinaisena asiana.

Parhaimmillaan voimme yhteiskunnallisuudesta vapaiden, sekä epätavallisia aiheita poikkeuksellisen laajasti sietävien julkisten keskustelualustojemme kautta tarjota myös muille kuin jäsenillemme – jos ei muuta, niin – kiivaasta yhteiskunnallisesta väittelystä vapaan saarekkeen, jossa voi puhua asioista joista ei aina muualla voi puhua, ja jossa kanssakäymistä ohjaa pyrkimys yhteisymmärrykseen, lähimmäisen arvostamiseen ja tarpeettomasta kärsimyksestä vapautumiseen. Kunnianhimoinen pyrkimyksemme on saavuttaa nämä tavoitteemme paremmin kuin ihmisten yhteisöt ovat keskimäärin kyenneet. Aika lopulta näyttää missä osasimme toimia parhaiten.

Miserere, miserere, Domine!

Esipuhe

Seuramme johtotähti on ykseysaate. Tämä periaate on läsnä seuratyömme kaikilla tasoilla. Pyrimme löytämään harmonioita ja sympatioita. Etsimme erillisistä asioista yhdistävää tekijää, jonka katsomme asian ydinolemukseksi, sen olennaiseksi merkitykseksi. Ykseyden ihme on se osa hermeettistä prosessia jota tahdomme korostaa, ja josta haluaisimme tehdä näkyvimmän osan työtämme. Jäseniksemme pyrimme valikoimaan ihmisiä joilla on tahtoa ja valmiuksia löytää harmonioita myös silloin kun sellaisia ei helposti ole löydettävissä. Kriittistä älyä korostavassa ajassa koemme työmme kokonaisuutta tasapainottavana tekijänä; enemmän ihmisyyden yhteiseen pyrintöön osallistuvana tekijänä kuin hallitsevaa asemaa tavoittelevana kilpailevana mallina. Tästä luontevasti johtuu se, että joskin perusperiaatteestamme voidaan johtaa – näin uskomme – yleinen toimintaperiaate kaikille ihmisille, emme kuitenkaan voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille.

Hermetiikkamme smaragditauluun kirjoitettu periaate kuitenkin on, että ennen kuin asiat voidaan aidosti yhdistää, ne on ensin huolellisesti erotettava ja puhdistettava toisistaan. Hermeettinen työ tarkoittaa myös sitä, että ulkoisia asioita ei voida työstää, työstämättä samalla sisäisintä itseämmä. Tällainen työ on siis aina hyvin intiimiä, ja ihminen on siinä yleensä paljaampana ja haavoittuvampana kuin ymmärtääkään. Siispä kun sekulaarissa keskustelussa asioista voidaan puhua kuin ne olisivat irrallaan keskustelijoista, hermeetikon lausunnot ovat aina osa sisäistä prosessia, ja ne luovat ja päästävät hienojakoisia sidoksia joiden kautta itseys ja toiseus ovat vuorovaikutuksessa.

Tämän yksilöitä koskevan tekijän lisäksi pyrimme julkisella foorumilla korostamaan yhteistä säveltä, koska koemme sillä olevan tervehdyttävän vaikutuksen yleiseen ilmapiiriin. Voimakkaan kriittiselle keskustelulle, etenkin kun se koskee yhteiskunnallisia tai vastaavalla tapaa ulkoisia asioita, on runsaasti sille paremmin soveltuvia foorumeita. Kuten sanottu, seuramme ei voi olla kaikkia asioita kaikille ihmisille.

Seuramme on kuitenkin moniääninen, ja suloinen ajatus sen jäsenistä yhteisymmärryksessä piehtaroivina eetteriolioina on jopa valitettavan virheellinen. Vaikka erimielisyyksiä ei korosteta, toisinaan ne vaativat tilaa jossa tulla käsitellyksi. Tällaiseksi aiheeksi on nyt noussut kysymys sukupuolista. Olemme päättäneet antaa tälle aiheelle tilaa tavalla, joka poikkeaa yleisistä käytänteistämme. Niinpä fra Raktazocin sukupuolia käsittelevän artikkelin on sovittu aloittavan artikkelien sarjan jossa seuran jäsenet käsittelevät aihetta eri näkökulmista. Hyvin poikkeuksellisesti näissä teksteissä sallitaan yhteiskunnallisia ja sekulaareja sävyjä. Hartain toiveemme on että tämä artikkeleiden sarja voisi korostaa sitä kuinka seuramme koostuu samalla tapaa arjen ongelmien rasittamista vajavaisista yksilöistä kuten kaikki muutkin ihmisyhteisöt; ja että tätä kautta saisimme valjastettua vaikeasti käsiteltäviä energioita yhdeksi tekemisen suureen työhön.

– Frater Obnoxion

Sukupuoli ja okkultismi

Miksi Intian shakta-alueilla palvotaan jumalattaria, mutta naisen asema on silti käytännössä surkea? Uskonnollinen arkkitypiikka ja mytologia on ympäri maailman ja läpi historian ollut sukupuolittunutta. Feminiinisyydelle ja maskuliinisuudelle annetaan eri perinteissä erilaisia merkityksiä. Lisäksi myös androgyyniydellä on oma paikkansa erityisesti länsimaisessa esoteriassa. Toisinaan mytologiset tulkinnat ovat yhteneväisiä myös ulkoisten yhteiskunnallisten olosuhteiden kanssa, toisinaan täysin ristiriidassa. Tässä tekstissä en pyri pohtimaan tarkempia syitä tälle vaihtelevuudelle, eikä teksti tule käsittelemään sukupuoliarkkitypiikkaan liittyviä symbolisia yksityiskohtia, mistä on jo olemassa valtavat määrät kirjallisuutta. Sen sijaan pohdin, miten arkkitypiikan ja okkultismin suhdetta fyysiseen sukupuoleen ja yhteiskunnallisiin sukupuolirooleihin voisi lähestyä rakentavasti. Asiasta on erilaisia tulkintoja myös Azazelin Tähden piirissä. Tässä tekstissä otan paikoin kantaa fra Raktazocin esittämiin näkemyksiin 11.2.2016 Lucifer-looshin blogissa julkaistussa tekstissä Sukupuolen merkitys, mutta avaan omia pohdintojani aiheesta myös yleisemmällä tasolla.

Blavatskyn ja Besantin kaltaisista sukupuolinormeja vastustavista naishahmoista lähtien okkultismin piirissä on toisinaan toteutettu feministisiä aatteita. Toisaalta tästä ja useista tieteellisistä faktoista huolimatta feminismiä on pidetty myös irrelevanttina tai haitallisena. Niin kuin kaikissa ideologioissa, myös siinä on kuitenkin nähtävissä totuudellisia puolia. Feminismi on myös itsessään muuttunut sadan vuoden aikana paljon, ja siksi sen ja okkultismin suhdetta tulisi pohtia uudessa valossa. Kaikissa ideologioissa on myös langenneet ääripäänsä, mutta ennen tuomitsemista ihmiset harvoin jaksavat ottaa selvää, mitä kaikkea tällaisen liikaa huomiota saavan ja feminismin yhteydessä hyvin pieneksi jäävän ääripään lisäksi aatteessa on.

Sukupuoliroolien murros sosiologian ja historian näkökulmasta

Länsimaiden siirtymä esimodernista moderniin ja postmoderniin yhteiskuntaan sisältää valtavan määrän muutoksia, jotka ovat muuttaneet yksilön ja yhteisöllisyyden suhdetta. Prosessin nähdään alkaneen jo 1500-luvulla. Teollistuminen, kapitalismi, tekninen ja tieteellinen kehitys, globalisaatio ja suurkaupungistuminen ovat rikkoneet perinteiset maaseutuyhteisöt. Protestanttinen yksilönvastuun korostaminen, sekularisaatio, poliittinen liberalismi ja demokratia ovat mahdollistaneet suuremman yksilön vapauden. Yhteisöllisyys ei ole kadonnut, vaan yksilö kuuluu edelleen väistämättä erilaisiin yhteisöihin ja identiteetteihin, mutta minkälaisiin, on yhä enemmän yksilön omasta valinnasta kiinni. Tämä mahdollisuuksien määrä mahdollistaa paljon hyvää, mutta aiheuttaa myös hämmennystä ja irrallisuuden tunnetta. Murrokset sukupuoliroolien ja -identiteettien suhteen ovat vain yksi juonne tästä prosessista. Historiallisesta näkökulmasta tällä kokonaisprosessilla ei ole mitään yksittäistä alkusyytä, vaan se tulee nähdä kokonaisuutena.

Myöskin ajankuvaan liittyvät ongelmat tulee nähdä osana tätä laajempaa muutosprosessia. Modernisaation myötä kasvanutta yksilönvapautta voidaan aina käyttää sekä hyvään että pahaan. Ajallemme on ominaista, että sosiaaliset suhteet muodostuvat usein välineellisen hyödyn pohjalle, mikä toisinaan näyttäytyy itsekkyytenä. Toisaalta itsekkyys on ollut ihan yhtä mahdollista myös perinteisen maaseutuyhteisöllisyyden muodoissa, milloin vaikkapa ulkokultaisimmassakin perheidyllissä isä on voinut vapaasti juoda koko perheensä elannon. Tämän kokonaiskuvan huomioon ottaen on erikoista, että jotkut tulkitsevat naisten pyrkimyksen tasa-arvoon jotenkin erityisen itsekkäänä, että koko modernisaatioprosessi ongelmineen johtuisi vain naisasialiikkeestä tai että sen pohjalta olisi odotettavissa jokin matriarkaalinen käänne.

Usein okkultismin kentällä suhtaudutaan muutenkin ristiriitaisesti historiallisten tulkintojen tekemiseen. Toisaalta historian pohjalta tehdään tulkintoja, toisaalta niiden merkitystä pyritään väheksymään, ja näiden rajojen vetäminen perustuu toisinaan mielivaltaisuudelle.  Väitän kuitenkin, että niin kauan kuin aika ja paikka ovat välttämättömiä kokemisen välineitä, on valheellista uskotella olevansa jotenkin täydellisen vapaa oman persoonansa historiallisesta kontekstista. Tästä seuraa väistämättä myös eettistä vastuuta. Siksi myös okkultistille on hyödyllistä seurata ja arvioida tieteen saavutuksia ja erilaisia ideologisia suuntauksia.

Sukupuolen fyysinen ja sosiaalinen ulottuvuus

Nykyinen lääketiede ei pysty määrittelemään sukupuolta yksiselitteisesti, mistä hämmentävän harvalla on tietoa. Lyhyesti sanoen biologista sukupuolta ei nähdä enää puhtaan kaksijakoisesti, vaan jatkumona. Siihen mille kohtaa jatkumoa ihminen sijoittuu ja minkälaisen biologisen kombinaation perusteella, vaikuttavat mm. kromosomit, hormonit, sukurauhaset, ulkoiset sukupuolielimet ja sisäiset sukupuolielimet. Fyysisesti on olemassa siis vain enemmän tai vähemmän miehiä ja naisia sekä janan keskikohtaa edustavia intersukupuolisia.

Toinen harhaluulo on kaikkien sukupuolierojen näkeminen yksinomaan biologisina. Edes feministit eivät kiellä, etteikö biologisia eroja olisi, mutta kaikki erot eivät johdu biologisesta pohjasta, vaan ovat sosiaalisesti rakentuneita. Ihmiset kasvatetaan käyttäytymään tiettyjen sukupuolirooliodotusten mukaan, eivätkä suinkaan kasva niihin vain synnynnäisten taipumustensa perusteella. Näistä näkökulmista tehtyä akateemista tutkimusta on saatavilla runsaasti. Mielenkiintoista on myös se, että ympäristön vaikutukset ja kasvatus osaltaan muuttavat kehittyvän lapsen aivorakennetta, joten biologisen ja sosiaalisen sukupuolen suhde on siksi tieteenkin näkökulmasta monimutkainen. Lapsella voi siis sukupuolensa ja keskiarvioiden perusteella olla lievästi suurempi taipumus tietynlaiseen toimintaan, mutta sosiaalinen kasvatus usein pyrkii myös syventämään tuota taipumusta ja essentialisoimaan sen. Feminismin näkökulmasta tämä essentialisoiminen on täysin tarpeetonta ja haitallista, sillä siihen sisältyy aina myös ajatus siitä, mikä on kiellettyä ja ei toivottavaa tietylle sukupuolelle. Irtileikkaamisen idean haitallisuudesta on seurassa puhuttu useissa yhteyksissä.

Sukupuoli on siis jatkumo sekä biologisesti että sosiaalisesti, ja biologiset, sosiaaliset ja psykologiset ominaisuudet kietoutuvat toisiinsa hyvin monimutkaisesti. Tämä ei tarkoita, etteikö silti iso osa sijoittuisi janan jommalle kummalle puolelle ja voitaisi arkisesti puhua naisista ja miehistä, mutta tulisi ymmärtää, että todellisuus on kielellisiä jaotteluja monimutkaisempaa. Tästä johtuu esimerkiksi se, että myös mies voi synnyttää. Myös muu luonto sukupuolta vaihtavine kaloineen ja suvuttomasti lisääntyvine eliöineen on täynnä esimerkkejä siitä, etteivät muuttumattomat sukupuolidikotomiat ja heteroseksi ole ainoita tapoja eksistoida fyysisesti.

Monet sukupuolirooliodotukset eivät perustu mihinkään biologisiin faktoihin. Feminismi (ainakin sen maltillisessa, valtavirran muodossa) ei pyri neutraloimaan sukupuolia, vaikka usein näin virheellisesti väitetäänkin, vaan ottamaan huomioon nämä faktat ja kunnioittamaan sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden rikkautta niiden valossa. Aidosta tasa-arvosta ei edelleenkään voida länsimaissa puhua, vaan edelleen vanhoihin harhaluuloihin perustuvat oletukset rajoittavat yksilönvapautta. Siksi esimerkiksi isältä evätään useammin lapsen huoltajuus, ja naisia valitaan harvemmin johtotehtäviin, siitä huolimatta, ettei kummallakaan sukupuolella ole essentiaalisesti parempia valmiuksia toimia kyseisissä rooleissa. Samanlaista syrjintää esiintyy myös huomaamattomammissa arkiseksi omaksutuissa tilanteissa. Siksi kaikki ihmiset ovat väistämättä osallisina tässä sosiaalisessa rakenteessa, tiedostivat he sitä tai eivät.

Esoteerinen merkitys muutosten taustalla

Miksi sitten vanhoihin sukupuolirooleihin on uskottu ja paljolti uskotaan edelleen? Perinteiset sukupuoliroolit ovat olleet ja ovat edelleen massoille pakollinen muotoon sitoutettu ajattelun ja kokemisen väline, jolla arkkityyppisiä vastavoimia on pyritty ymmärtämään. Nyt kollektiiviseen tietoisuuteen on nousemassa kuitenkin ymmärrys siitä, että koko sukupuolinen kirjo löytyy pohjimmiltaan kaikista. Se että miesten, naisten ja sukupuolettomien välillä on käytännössä ja vaihtelevasti biologisia ja sosiaalisesti rakennettuja eroja ei muuta tätä totuutta. Vaikka arkkitypiikka on usein dikotomista, on yksilössä mikrokosmos kaikkine ääripäineen ja mahdollisuuksineen. Alkemiallinen sulautuminen ei edellytä miestä ja naista erillisinä fyysisinä yksilöinä.

Näiden yhteiskunnallisten muutosten voidaan nähdä ilmentävän kollektiivisen tajunnan muutoksia, uudenlaista suhdetta manaksen ja buddhin välillä. Manaksen näkökulmasta se näyttäytyy uudenlaisena yksilöllisyytenä. Enää yksilölle ei ole valmiita vastauksia siitä, mikä on oikea uskonto, oikea yhteiskunta-asema, oikea kansallisuus ja oikea sukupuolirooli, mihin kenenkin tulisi käpertyä. Ihminen joutuu rakentamaan nämä väliaikaiset kuorensa yksilöllisesti ja tarpeeksi pitkälle edettyään huomaakin niiden olevan pelkkää tomua, Ihmisen ollessa jotain aivan muuta. Tasa-arvopyrkimykset ovat taas maallinen kalpea kaiku yleisen veljeyden ideasta, joka vanhoista konnotaatioistaan huolimatta koskettaakin koko ihmiskuntaa. Siinä on mustan ja punaisen paradoksaalinen suhde: miten olla yksilö erottamattomana osana Ykseyttä, miten yhdistää näennäiset vastakohdat rakkauden ja ymmärryksen alaisuudessa.

Miksi se sitten on niin vaikeaa? Käytännön elämässä mortifikaation kokeminen on lähes aina tuskallista, sekä yksilöllisellä että kollektiivisella tasolla. Mortifikaation keskellä ihminen elää uuden ja vanhan välisessä liminaalitilassa. Pintapersoonalle tämä näyttäytyy identiteettikriiseinä ja turvattomuuden tunteena. Sisäisesti muutos on kuitenkin välttämätön, sillä vanhoihin ajattelun muotoihin takertuminen pitkittää kärsimystä moninkertaisesti: Tunteellisuus ei olekaan vain naisten yksityisomaisuutta, vaan miesten tukahdutetuista tunteista kielivät korkeat itsemurhatilastot, alhaisempi elinikä ja väkivalta. Nainenkin kykenee älyllisyyteen ja itsenäisyyteen, kun siihen vain annetaan aidosti mahdollisuus.

Ja juuri sellaisina nuo vanhakantaiset sukupuolikäsitykset niiden normatiivisessa, muka velvoittavassa muodossa, on nähtävä: kerta kaikkiaan tarpeettomina ja väkivaltaisina. Tässä mielessä ”vihaisten feministien” viha asettuu ymmärrettävään kontekstiin. Viha puhdistetussa muodossaan kohdistuu kärsimystä aiheuttaviin ja kehitystä hidastaviin rakenteisiin, oli se sitten sukupuoliset sovinnaissäännöt tai autoritäärinen persoonallinen Jumala. Ihmisen pakottaminen elämään jonkin sukupuoliroolin mukaan on yhtä naurettavaa, kuin pakottaa uskomaan persoonalliseen Jumalaan. Toisaalta kaikessa on mahdollisuus myös langeta ja mennä äärimmäisyyksiin. Hyvästäkin tarkoituksesta ja ismistä voi tulla yksi takertumista aiheuttava ja kehitystä hidastava identiteetti lisää. Feminismin lankeaminen tapahtuu silloin, jos viha kohdistuu rakenteiden lisäksi myös ihmisiin. Okkultisti ymmärtää tämän, vaikka tietyn tason yhteneväisyys satanismin kanssa onkin selvä. Satanismi ja feminismi vastustavat tekopyhää sovinnaisuutta, moralisointia ja auktoriteettiuskoa.

Fyysiseen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen suhtautuminen

Vanha ajattelun tapa on siis hylättävä. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen sitoutunutta arkkitypiikkaa ei tule samaistaa fyysiseen tai sosiaaliseen sukupuoleen, vaan arkkityyppiset tulkinnat tulee ymmärtää ennen kaikkea välineellisesti ja subjektiivisesti. Käytännön elämässä tämä tarkoittaa ihmisten kohtaamista ja kunnioittamista yksilönä ja kieltäytymistä muiden identiteettien dominoimiseen. Jokainen kokekoot persoonallisen osansa sukupuolisella ja seksuaalisella jatkumolla miten haluaa, kunhan se ei aiheuta kärsimystä muille, eikä vie muiden oikeutta vastaavaan valinnanvapauteen. Tässä on ainoa mitta terveelle sukupuolisuudelle ja seksuaalisuudelle. Pidemmälle vietynä välineellisyyden ymmärtäminen tarkoittaa myös sitä, että sukupuoliarkkitypiikka ei ylipäätään ole itseisarvoista, eikä sen korostaminen kaikille välttämätöntä henkisen kehityksen edistämiseksi.

Okkultistin tulisi ymmärtää erityisen hyvin se eettinen vastuu, mikä harmittomiltakin vaikuttavien dogmien ylläpitämisellä voi olla. Esimerkiksi naisen toimijuus on jo vuosituhansien ajan rajattu kodin ja äitiyden piiriin, kun mies on edustanut yhteisön julkista piiriä. Vaikka äitiys ja synnyttäminen ovat kauniita ja voimallisia asioita, tulisi muistaa, että naisesta ei tule aktiivinen synnyttämisen kautta, vaan nainen on aktiivinen ihmisyksilö lähtökohtaisesti. Elämän kunnioittaminen kokonaisvaltaisesti ei rajoitu stereotypioihin.

Esoteriassahan on pohjimmiltaan kyse ideoiden näkemisestä ja toteuttamisesta läpi muuttuvan muodon. Miten sama idea toistuu kulloisessakin ajallisessa ja avaruudellisessa kontekstissa? On ymmärrettävää, että tietoisuus vaatii välikappaleita joihin takertua, joiden avulla käsitellä omaa olemassaoloansa. En kuitenkaan koskaan väsy buddhalaiseen lauttavertaukseen; Tämä lautta oli kovin hyödyllinen, mutta miksi raahaisin sitä nyt selässäni, kun joen yli on päästy jo? Missä määrin on siis välttämätöntä ylittää sukupuolidikotomiat sen kannalta, mitä on Ykseys?

Aito satanisti ei ota mitään annettuna – niin hyvässä kuin pahassa. Siksi en odota sellaista kohtelua näillekään näkemyksille. Tämän puheenvuoron pohjalta toivon kuitenkin, ettei lukija sortuisi älylliseen laiskuuteen, mitä varsinkin tämän aiheen tiimoilta puolin ja toisin esiintyy aivan liikaa. Olivat lukijan näkemykset sitten missä suhteessa kirjoittajan mielipiteisiin tahansa, toivon että totuttuja käsityksiä uskallettaisiin haastaa.

– Soror N.

Okkulttisessa perinteessä, kuten myös monissa myyttisissä tarinoissa maailmansynnystä, on ilmaistu selkeä kahtiajako sukupuolien välillä. Tässä jaossa maskuliininen osapuoli edustaa aktiivista toimijaa ja feminiini passiivista. Tämä asia nousi hiljattain mieleeni ja ajattelin mahdollisuutta siihen voisiko tämä jaottelu jossakin tilanteessa heikentyä tai ehkäpä jopa kääntyä päälaelleen?

Tässä ensimmäisen kappaleen viimeisessä lauseessa mielestäni esitetään hyvin selkeästi se, mikä on tämän kirjoituksen päämäärä ja tarkoitus. Olen hiljattain oppinut, että on tärkeää ilmaista aina, kun joku on kirjoittajan oma mielipide, tai jos asiaa pidetään normatiivisena. Kuten huomaatte, yllä lukee selkeästi ”…nousi hiljattain (minun) mieleeni..”. Tulkitsen tämän heijastuvan koko tekstiin ja täten osoittavan, että kyseessä on nimenomaan minun mielipiteeni.

On tietysti totta, että symbolisesti ajatellen maskuliininen avain toki sopii feminiiniseen lukkoon ja voi täten tuottaa paitsi uutta elämää, myös parhaimmassa tapauksessa ekstaasin, jonka näkisin kuuluvan muunnetun todellisuuden tilan kategoriaan. Varsin voimakas yhdistelmä siis! Tämä liitos kuvastuu myös usein symboliikassa, eikä vähiten siinä missä halkaisija jakaa ympyrän, täten yhdistäen nämä kaksi elementtiä ja luoden samalla ensimmäisen kaksijakoisen kymmenikön. Monessa seremoniallisessa toimessa myös miekkaa tai sauvaa kastetaan graaliin, tai maljaan, symboloiden tätä samaa yhteyttä.

Miten toisaalta mahtaa olla laita nykyisessä yhteiskunnassamme? Onhan naisasialiike jo vuosikymmeniä pyrkinyt saavuttamaan tasa-arvoa sukupuolien välillä, mutta onko se tässä onnistunut, vai pyrkinyt vain neutraloimaan sukupuolirooleja omalla kustannuksellaan, joka on johtanut vain sekaannukseen ja entistä suurempaan vieraantumiseen? Asiasta voidaan varmasti olla montaa mieltä. Eräs näkökulma voisi olla, että pyrkimällä tasa-arvoon maskuliinisen sukupuolen kanssa on sen vastakohta saattanut menettää kosketuksensa omaan sukupuoliseen identiteettiinsä. Perhe, joka ennen oli yksi yhteiskunnan kulmakiviä, on monilta osin muuttanut merkitystään ja tärkeämpi monelle tuntuu olevan oman edun tavoittelu sen sijaan, että näiden kahden elementin yhdistämisellä saavutettaisiin tasapaino.

Tarkoitukseni tässä oli ilmaista, että nyky-yhteiskunnassa, toisin kuin vaikkapa 1900-luvun alussa, on tasa-arvo esillä hyvin eri tavalla. Koska kuitenkin patriarkaalisen yhteiskunnan juuret työntyvät hyvin syvälle, esitin tässä mahdollisuuden siihen, että ehkäpä sen sijasta, että vallitsisi todellinen tasa-arvo, se saattaisikin kääntyä päälaelleen, matriarkaaliseksi. En sanonut, että naissukupuoli olisi itsekäs per se, vaan, että se tässä tilanteessa saattaa kasvaa edustamaan samanlaisia arvoja kuin mitä vastakohtansa on tehnyt aiemmin. En myöskään tarkoittanut, että perhe pitäisi olla kaiken keskus, vaan sitä, että siinä missä se todella on ollut, kun tarkastellaan historiaa, yhteiskunnallinen itseisarvoinen rakenne, ei se sitä ole enää, ainakaan samalla tavoin. Perhe voi myös tarkoittaa muutakin kuin perinteistä malliaan (ie. mies+nainen+lapsi). Tämä seura on myös eräänlainen perhe ja perheen jäseniksi voidaan laskea monenlaisia ihmisiä, eläimiä ja asioita.

Kahdesta voi todellakin tulla yksi, mutta myös kolme, riippuen osapuolten yhteisestä intentiosta. Tietysti tästäkin on mahdollista kehittää kieroutumia, mutta ihanteellisesti tämä voisi olla suuri mahdollisuus. Jos ajatellaan lähemmin asioita, jotka selkeästi erottavat sukupuolet toisistaan voidaan ainakin varmasti esittää, että vain nainen pystyy synnyttämään lapsen. Mies ei tähän voi fyysisistä rajoitteistaan johtuen koskaan pystyä. Jos tätä kuitenkin verrataan alussa esitettyyn argumenttiin, tuli mieleeni kiinnostava seikka: Miten voidaan esittää, että synnytys, joka niin fyysisesti kuin henkisestikin on äärimmäisen haastava ja sekä rohkeutta ja sinnikkyyttä vaativa toimenpide, olisi missään määrin passiivinen esitys? Niin, mies tietysti on toimnut alkuunpanijana tässä toimituksessa, mutta nainen yksin vie sen päätökseen, ja saattaa siinä yhteydessä saada pysyviä vaurioita. Synnytystilanteessa muutenkin mielestäni osat vaihtuvat, koska mies, mikäli on läsnä, on tässä tilanteessa täysin avuton, eikä voi avustaa muuten kuin henkisesti, ja silloinkin usein heikolla menestyksellä.

Ensimmäinen lause viittaa jälleen tekstin sanomaan; osataanko löytää tasapaino eri aspektien välillä, vai päätyykö jompi kumpi dominoimaan synnyttäen kitkaa? Osapuolten sulautuminen yhdistyneeksi prinsiipiksi voisi olla potentiaalinen ihannetila? Loppupuoli kappaleesta minusta sen sijasta, että jotenkin halventaisi naissukupuolta, tekee sen sijaan päinvastaisen, ja nostaa heidän toimijan asemaan, minkä pitäisi aiheuttaa kunnioitusta. En tarkoita tällä nyt väheksyä yhtään mitään tai ketään, vaan sitä, että jos on mahdollista kuvitella tällainen perinteisiä (jolla tarkoitan okkultismin perinteessä perinteisiä) malleja RIKKOVA skenaario, eikö silloin koko ajatusmalli saattaisi olla rikottavissa?

Näennäisesti sukupuolien edustajat saattavat tuntua edustavan stereotyyppisiä ilmennyksiään nykymaailmassa, mutta muutosta on mielesti myös tapahtunut. Enää ei hätkähdetä miestä, joka omaa feminiinisiä piirteitä, eikä myöskään naista, joka harrastaa miehisiä lajeja tai muuten käyttäytyy sukupuolelleen totutusta käyttäytymisestä eriävästi. Tämä on mielestäni positiivista kehitystä, mutta siinä on myös kääntöpuolensa. Kaikki kehitys nimittäin valitettavasti aiheuttaa myös peiliheijastuksensa, ja liian vapaat kädet annettaessa saattaa asia eskaloitua ja aiheuttaa ääripäissään ongelmatilanteita. Tämä ilmenee mm. indentiteettien sirpaloitumisena ja vieraantumisena maailmasta. Pitkällä tähtäimellä katsottuna nämä ovat kuitenkin vain lieveilmiöitä ja uskon, että tämä kehitys johtaa oikeaan suuntaan. On myös ollut huomattavissa, että nyt kun tiettyä roolia ei enää tuputeta väkinäisesti, ovat tietyt osapuolet tietoisesti valinneet juuri ne vanhat perinteiset ja terve sukupuolisuus on pikkuhiljaa alkanut ottaa jalansijaa, sen etsijän sukupuolesta riippumatta.

Huomattavaa on jälleen ilmaus ”..mielestäni..”. minkä ei pitäisi antaa tilaa väärinymmärrykselle. ”Terveellä sukupuolisuudella” tarkoitin sitä, mikä on itse kullekin se oikea ja luonnollinen, sen vaihdellessa henkilöltä toiselle. Tarkoitus tässä oli tuoda ilmi, että aiemmin, esim. 50-luvulla, oli ihmisten pakko (tai ei pakko, mutta yhteiskunnan mielestä suotavaa) omaksua tietyt roolit, kuten kotiäiti ja miehen elättäjä ja perheenpää. Nykyään tilanne on toinen, sillä roolit ovat alkaneet sulautua toisiinsa ja ei ole enää merkityksellistä kumpi sukupuoli edustaa kumpaa, tai vaikka kummatkin voivat jakaa nämä roolit. Jotkut silti edelleen valitsevat ne perinteiset roolit (siis nämä 50-lukulaiset), minkä pitäisi myös olla täysin hyväksyttävää, mutta nyt vapaasta tahdostaan, eivätkä yhteiskunnan paineesta riippuen.

Lähestykäämme siis jokaista kunnioituksella sellaisena kuin hän haluaa itsensä esittää. Tätä kautta saavutamme vakaan pohjan uuden sukupolven kehityksen jatkuvuuden takaamiseksi.

Moninaisuus on onnistumisen avain, ei luokittelu ryhmiin tai kapeakatseisuus.