Tapasin työpaikallani siivoojana toimivan nigerialaismiehen. Hän tervehtii kohteliaasti ja kysyy kulttuurisidonnaisesti kuulumisia heti tervehdyksen perään. Hän tapasi maanantaisin kysyä kuinka viikonloppuni sujui, johon saman vastakysymyksen esitettyäni sain kerran vastauksen, ettei erityisen hyvin, koska oli yksinäistä eikä mitään tekemistä. Hän kysyi vietinkö aikaa kavereideni kanssa, johon vastasin etten minä erityisemmin ”hengaile” missään, vaan olen pääasiassa joko kotona tai metsässä, ja talvisin jäällä kävelemässä.

Hänen yksinäisyytensä jäi vaivaamaan minua siinä määrin että mieleeni tuli pyytää häntä liittymään joskus seuraani. Ennen kysymistä kävin pohdinnan: mitä jos hänestä tulee taakka joka soittelee usein ja kysyy minua seurakseen. Kun minusta ei saa perinteistä hengailukaveria, jonka kanssa viettää aikaa, niin ajatteleeko hän hiljaisuuden johtuvan hänestä itsestään, jolloin hyvä tarkoitukseni kääntyykin itseään vastaan? Jos keskustelisin omasta yksityisyydestäni ennen lähtöä, niin mieleen tulisi, että teen kaiken tämän vain säälistä. Pohdintani jatkuivat naurettavuuteen saakka, ja alkoi tuntua etten enää kykene lähtemään minnekään.

Kaikki tämä holismia edistävä ajattelu, ja minä olen täysin umpisolmussa miettimässä onko intentioni puhdas. Miksen ole kysynyt ketään muita ympärilläni olevia yksinäisiä ihmisiä liittymään seuraan? Olisinko ylpeä teostani ja olisiko väärin olla ylpeä? Tunnen myötätuntoa, mutta nostanko itseni samalla hänen yläpuolelleen? Onko hän vain testikohteeni, jonka avulla oppia jotain itsestäni? Tuntuu että kaikki tämä pohdinta kertoi varsin karulla tavalla oman mitättömyyteni, ja sen kuinka pitkä ja kivinen tie edessäni on.

Keskustelumme jatkuivat töissä ja sain omia ajatuksiani sen verran avattua, että pystyin kysymään häntä mukaani. Hän rohkaistui kävelemään jäitä myöten. Samalla keskustelimme elämän ja ihmisyyden ongelmakohdista, jossain vaiheessa todeten, että mehän olemme kuin Jeesus Kristuksia kävelemässä vetten päällä.