Kirjoittajan arkistot:frater Raktazoci

Sisäisestä auringosta

Tänä fyysisen maailmamme pimeimpänä aikana vuoden syklissä juhlistamme talvipäivänseisauksen juhlaa. Se kuvastaa pimeyden väistymistä valon tieltä ja päivän pidentymistä hiljalleen. Kevät ja kesä alkavat siis pala palalta esitellä helmojensa laskoksia luomisen syklin alkaessa pikku hiljaa alusta.

Mutta mitä tämä tarkoittaa tulkitessa asiaa hieman esoteerisemmasta näkökulmasta? Mitä merkitsee pimeyden voittava valo ja mikä ylipäätään on sen lähde ja alkusyy? Maalaisjärjellä ajateltuna perimmäinen valonlähde on luonnollisesti lähin tähtemme, aurinko, joka antaa elämän kotiplaneetallemme. Auringon, tai oikeammin sen hengen, Sorathin, lukuarvo on meille satanisteina tuttu luku 666. Mikä on näiden kolmen kuutosen merkitys mystisesti ajatellen? Numero kuusi kuvastaa kuution kuutta sivua ja sen yksi mallinnus on valtauskonnostamme tuttu ristin muoto.

Missä sitten voimme tavoittaa nämä kolme ristiä, kolme kuutosta, luonnollisesti? Eräs tuttu vertaus on Golgatan ristien esittämä kuvaelma, jossa Jeesus seisoo kukkulalla naulittuna ristiin kahden muun ristin keskellä, joihin ovat naulittuna kuuluisat kaksi ryöväriä. Heistä toinen pilkkaa häntä ja toinen nöyrtyy hänen viattomuutensa edessä. Tämä tarina on tuttu jokaiselle kristinuskosta vähääkään kiinnostuneelle, mutta voimmeko löytää siitä esoteerisempaa sanomaa?

Pekka Ervast tulkitsee asiaa kirjassaan Johanneksen evankeliumi. Esitän seuraavassa hänen esittämiään ajatuksia, joihin pyrin lataamaan mukaan hieman henkilökohtaista näkemystäni. Ervast kuvaa, tietyssä mielessä perinteisesti, näiden kahden ryövärin edustavan aineellista ja henkistä impulssia siinä missä ensimmäinen, pilkkaaja, näkee ainoastaan yksilöllisyytensä harhan ja kokee joutuneensa petetyksi, koska ei kykene enää nauttimaan aistillisista iloista. Hän myös kokee pelkoa päättyvän elämänsä johdosta ja halveksii hänen mielestään itseoikeutettua vapahtajaa, joka ei kykene edes itseään auttamaan tällaisessa hädässä.

Toinen ryöväri taas arvostelee pilkkaajaa ja näkee, aivan oikein, että heidät on kumpikin tuomittu oikeudenmukaisesti, heidän omien tekojensa vuoksi, ristille. Keskellä roikkuva taas ei ole tehnyt mitään joutuakseen onnettomaan tilanteeseensa. Olennainen ajatus tässä puheenvuorossa on, että tämä toinen ryöväri sanoutuu irti itsen kahleista ja tyytyy osaansa. Tietyssä mielessä hyväksyy sen oikeana ja oikeudenmukaisena. Se paha mikä meitä kohtaa on oikein, ansaittua. Ihminen on moraalinen toimija ja itseydellä ei ole lopullista, ikuisuudellista arvoa.

Mitä tällä omituisella tarinalla sitten on tekemistä alkuperäisen aiheemme ja siihen liittyvän kokonaisuuden kannalta? Keskelle naulittu Kristus, Jumalan poika, on meissä jokaisessa asuva Mystinen Kristus, Tietoisuuden kipinä, Musta liekki, Yhteys korkeampaan. Se on kipinä, joka uinuu profaanissa, mutta se on hiilloksesta herätettävissä oleva. Kärjistäen voimme tulkita ryövärien edustavan ihmisyyden olennaisia impulsseja, jotka ovat aineellinen itsekkyys ja henkinen nöyryys.

Se mitä nämä tarkemmin tulkittuina tarkoittavat on jokaisen itsensä saatava selville. Miksi? Koska Golgatan mysteeri edustaa ihmisyyden matkaa läpi sen myrskyisän Mayan aallokon, jota elämäksi kutsutaan. Mystinen Kristus on se ideaali, yhteys korkeampaan voimaan, jonka kautta voidaan saavuttaa jotakin ikuista, merkityksellistä ja kaunista. Se on sydämen kammion mysteeri, jonka kautta portti valtakuntaan paljastuu. Ihmisen on kuitenkin kohdattava ja osattava käsitellä ryöväreiden edustamat ominaisuuden voidakseen lähestyä tätä pyhää keskusta. Vasemman käden tie ja Oikean käden tie lankeemuksineen ovat näiden kahden olemuspuolen arkkityyppiset edustajat. Vain jos pyrkijä kykenee rikkomaan niiden meille näyttäytyvän näennäisen dualismin, voi hän ottaa ensimmäisen askeleen vihkimyksen polulle.

Vain sydämen kautta voi sielumme korkeampi aurinko näyttäytyä meille ja käsien yhtyessä sen rinnalla, voivat ne siunata tämän yhtä olevan kolminaisuuden sekä nostaa sen korkeampaan yhteyteen kolmannen silmän välityksellä.

Valoa tiellenne, rakkaat ystävät!

Kuolemasta

Nykykulttuurimme on siinä määrin keskittynyt materiaan, että se on muodostanut jopa sairaalloisen pelon kuolemaa kohtaan. Useimmiten kuolemantapaus esimerkiksi suvussa järkyttää asianomaisia niin syvästi, että koko muu elämä pysähtyy. Monesti tämä saattaa johtaa yksittäisten ihmisten hermoromahduksiin, kun he oivaltavat, että he ovat myös itse tämän samaisen lain alaisia, jota ei pysty väistämään eikä petkuttamaan.

Mistä tämä kumma käsitys sitten johtuu? Kuoleman luonnottomuuden korostaminen tuntuu olevan nimenomaan länsimaisen kulttuurimme ominaisuus. Mikäpä olisi sen luonnollisempaa kuin elävien olentojen syttyminen ja sammuminen, samalla tavoin kuin tapahtuu taivaankappaleille, kaukaisille tähdille. Ne loistavat aikansa, kunnes yhtäkkiä ovat poissa.

Niiden olemassaolo ei ole kuitenkaan yhdentekevää. On olennaista mitä tapahtuu sinä aikana, joka sijoittuu syntymän ja kuoleman, mikäli tällaista loppumisen termiä halutaan yleistäen käyttää kaikesta olevasta, välillä. Tätä väliä me ihmiset kutsumme elämäksi. Tähden tapauksessa sen elämäntehtävään kuuluu sitä ympäröivien planeettojen ja muiden kappaleiden energisointi. Se myös ns. varustaa maailmankaikkeutta polttoprosessinsa ylijäämämateriaalilla, joka virtaa kaikkialle avaruuteen ja ilmentyy loppujen lopuksi jossakin toisessa muodossa. Tällä tavoin nykytiede opettaa meidänkin jokaisen atomimme syntyneen.

Tällainen kosminen mittakaava ja yleistys saattaa kuitenkin meistä pienistä ihmisistä tuntua hieman kaukaiselta ajattelumallilta. Mikä kuolemassa on niin pelottavaa? Varmasti yleisin materialistinen käsitys on, että silloin kaikki loppuu. Sen jälkeen minua ei ole enää olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. Mikäli ajatellaan materian näkökulmasta ovat ihmisolennot vain kiertokulun osanen, joka palaa luonnon rakennusaineeksi ihmisen kuoltua. Onkin ehkä mielenkiintoisempi kysymys mitä tämä ”minuus” on, jonka häviämisestä olemme niin huolissamme. Monet varmasti ajattelisivat sen olevan persoonallinen tietoisuutemme. Mutta miksi materialisti olisi tästä lainkaan kiinnostunut, jos kaikki on lopulta vain materiaa? Eikö tämä tietoisuuskin silloin ole vain sähköimpulsseja elimessä nimeltä aivot?

Kuoleman pelkäämisen sijaan sitä olisi hyvä koittaa lähestyä jostakin toisesta näkökulmasta. Okkulttisessa perinteessä tunnetaan yleisesti termi mortifikaatio. Sillä tarkoitetaan, karkeasti esitettynä, itsensä kuolettamista maailmalle. Itse näen tämän tietynlaisena sisäisten, mahdollisesti virheellisten ja/tai valheellisten, rakenteiden maahan polttamisena, jotta voidaan rakentaa hedelmällinen maaperä uudenlaisia, kenties totuudellisempia, periaatteita varten. Avain tämän prosessin ymmärtämiseen voi löytyä kuolemaan suhtautumisen tavassa. Pelkäämisen sijasta olisi opittava rakastamaan kuolemaa, jopa siinä määrin, että on valmis ”uhraamaan itsensä”, ts. fyysisen ruumiinsa, sille suurelle tuntemattomalle, joka kuitenkin on meidän kaikkien nähtävillä joka-aikaisesti.

Eikö muka kaikki materia kuole ja synny uudelleen joka hetki? Molekyylit sulautuvat toisiinsa ja lakkaavat olemasta, ihmisihon solut kuolevat ja uusiutuvat. Aurinko tuhoaa loputtomasti itseään ikuisen tulensa loimussa, mutta valollaan antaa elämää ympärilleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.

Tunnettu kristillinen vertauskuva löytyy jakeista:

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” -Joh. 3:16

Mitä tämä tarkoittaa? Kipinä Jumalaa löytyy meistä kaikista, meidän kaikkien sisältä, vaikka se suuressa osassa nykyajan ihmisiä esiintyykin uinuvana. Se on kuitenkin potentia, joka voi aktualisoitua. Se on mahdollisuus. Tämä kipinä täytyy valjastaa rakkauden vaunujen eteen, joka ei tunne epäluuloja mitään tai ketään kohtaan. Se rakastaa myös kuolemaa, samalla tavoin kuin se sädehtii voimaansa kaikkeen luotuun ja luomattomaan. Mikä sitten on poika? Se on ihminen, jokainen meistä, sukupuoleen katsomatta. Se on uhrattava ”ikuisuuden alttarilla”, mutta ei pelon vuoksi, vaan ikuisen rakkauden. Tämän rakkauden kautta on lähestyttävä kaikkea mikä lähestyttävissä on, sillä se on voima joka yhdistää ja sen kautta on Ykseys käsitettävissä.

Sukupuolen merkitys

Okkulttisessa perinteessä, kuten myös monissa myyttisissä tarinoissa maailmansynnystä, on ilmaistu selkeä kahtiajako sukupuolien välillä. Tässä jaossa maskuliininen osapuoli edustaa aktiivista toimijaa ja feminiini passiivista. Tämä asia nousi hiljattain mieleeni ja ajattelin mahdollisuutta siihen voisiko tämä jaottelu jossakin tilanteessa heikentyä tai ehkäpä jopa kääntyä päälaelleen?

Tässä ensimmäisen kappaleen viimeisessä lauseessa mielestäni esitetään hyvin selkeästi se, mikä on tämän kirjoituksen päämäärä ja tarkoitus. Olen hiljattain oppinut, että on tärkeää ilmaista aina, kun joku on kirjoittajan oma mielipide, tai jos asiaa pidetään normatiivisena. Kuten huomaatte, yllä lukee selkeästi ”…nousi hiljattain (minun) mieleeni..”. Tulkitsen tämän heijastuvan koko tekstiin ja täten osoittavan, että kyseessä on nimenomaan minun mielipiteeni.

On tietysti totta, että symbolisesti ajatellen maskuliininen avain toki sopii feminiiniseen lukkoon ja voi täten tuottaa paitsi uutta elämää, myös parhaimmassa tapauksessa ekstaasin, jonka näkisin kuuluvan muunnetun todellisuuden tilan kategoriaan. Varsin voimakas yhdistelmä siis! Tämä liitos kuvastuu myös usein symboliikassa, eikä vähiten siinä missä halkaisija jakaa ympyrän, täten yhdistäen nämä kaksi elementtiä ja luoden samalla ensimmäisen kaksijakoisen kymmenikön. Monessa seremoniallisessa toimessa myös miekkaa tai sauvaa kastetaan graaliin, tai maljaan, symboloiden tätä samaa yhteyttä.

Miten toisaalta mahtaa olla laita nykyisessä yhteiskunnassamme? Onhan naisasialiike jo vuosikymmeniä pyrkinyt saavuttamaan tasa-arvoa sukupuolien välillä, mutta onko se tässä onnistunut, vai pyrkinyt vain neutraloimaan sukupuolirooleja omalla kustannuksellaan, joka on johtanut vain sekaannukseen ja entistä suurempaan vieraantumiseen? Asiasta voidaan varmasti olla montaa mieltä. Eräs näkökulma voisi olla, että pyrkimällä tasa-arvoon maskuliinisen sukupuolen kanssa on sen vastakohta saattanut menettää kosketuksensa omaan sukupuoliseen identiteettiinsä. Perhe, joka ennen oli yksi yhteiskunnan kulmakiviä, on monilta osin muuttanut merkitystään ja tärkeämpi monelle tuntuu olevan oman edun tavoittelu sen sijaan, että näiden kahden elementin yhdistämisellä saavutettaisiin tasapaino.

Tarkoitukseni tässä oli ilmaista, että nyky-yhteiskunnassa, toisin kuin vaikkapa 1900-luvun alussa, on tasa-arvo esillä hyvin eri tavalla. Koska kuitenkin patriarkaalisen yhteiskunnan juuret työntyvät hyvin syvälle, esitin tässä mahdollisuuden siihen, että ehkäpä sen sijasta, että vallitsisi todellinen tasa-arvo, se saattaisikin kääntyä päälaelleen, matriarkaaliseksi. En sanonut, että naissukupuoli olisi itsekäs per se, vaan, että se tässä tilanteessa saattaa kasvaa edustamaan samanlaisia arvoja kuin mitä vastakohtansa on tehnyt aiemmin. En myöskään tarkoittanut, että perhe pitäisi olla kaiken keskus, vaan sitä, että siinä missä se todella on ollut, kun tarkastellaan historiaa, yhteiskunnallinen itseisarvoinen rakenne, ei se sitä ole enää, ainakaan samalla tavoin. Perhe voi myös tarkoittaa muutakin kuin perinteistä malliaan (ie. mies+nainen+lapsi). Tämä seura on myös eräänlainen perhe ja perheen jäseniksi voidaan laskea monenlaisia ihmisiä, eläimiä ja asioita.

Kahdesta voi todellakin tulla yksi, mutta myös kolme, riippuen osapuolten yhteisestä intentiosta. Tietysti tästäkin on mahdollista kehittää kieroutumia, mutta ihanteellisesti tämä voisi olla suuri mahdollisuus. Jos ajatellaan lähemmin asioita, jotka selkeästi erottavat sukupuolet toisistaan voidaan ainakin varmasti esittää, että vain nainen pystyy synnyttämään lapsen. Mies ei tähän voi fyysisistä rajoitteistaan johtuen koskaan pystyä. Jos tätä kuitenkin verrataan alussa esitettyyn argumenttiin, tuli mieleeni kiinnostava seikka: Miten voidaan esittää, että synnytys, joka niin fyysisesti kuin henkisestikin on äärimmäisen haastava ja sekä rohkeutta ja sinnikkyyttä vaativa toimenpide, olisi missään määrin passiivinen esitys? Niin, mies tietysti on toimnut alkuunpanijana tässä toimituksessa, mutta nainen yksin vie sen päätökseen, ja saattaa siinä yhteydessä saada pysyviä vaurioita. Synnytystilanteessa muutenkin mielestäni osat vaihtuvat, koska mies, mikäli on läsnä, on tässä tilanteessa täysin avuton, eikä voi avustaa muuten kuin henkisesti, ja silloinkin usein heikolla menestyksellä.

Ensimmäinen lause viittaa jälleen tekstin sanomaan; osataanko löytää tasapaino eri aspektien välillä, vai päätyykö jompi kumpi dominoimaan synnyttäen kitkaa? Osapuolten sulautuminen yhdistyneeksi prinsiipiksi voisi olla potentiaalinen ihannetila? Loppupuoli kappaleesta minusta sen sijasta, että jotenkin halventaisi naissukupuolta, tekee sen sijaan päinvastaisen, ja nostaa heidän toimijan asemaan, minkä pitäisi aiheuttaa kunnioitusta. En tarkoita tällä nyt väheksyä yhtään mitään tai ketään, vaan sitä, että jos on mahdollista kuvitella tällainen perinteisiä (jolla tarkoitan okkultismin perinteessä perinteisiä) malleja RIKKOVA skenaario, eikö silloin koko ajatusmalli saattaisi olla rikottavissa?

Näennäisesti sukupuolien edustajat saattavat tuntua edustavan stereotyyppisiä ilmennyksiään nykymaailmassa, mutta muutosta on mielesti myös tapahtunut. Enää ei hätkähdetä miestä, joka omaa feminiinisiä piirteitä, eikä myöskään naista, joka harrastaa miehisiä lajeja tai muuten käyttäytyy sukupuolelleen totutusta käyttäytymisestä eriävästi. Tämä on mielestäni positiivista kehitystä, mutta siinä on myös kääntöpuolensa. Kaikki kehitys nimittäin valitettavasti aiheuttaa myös peiliheijastuksensa, ja liian vapaat kädet annettaessa saattaa asia eskaloitua ja aiheuttaa ääripäissään ongelmatilanteita. Tämä ilmenee mm. indentiteettien sirpaloitumisena ja vieraantumisena maailmasta. Pitkällä tähtäimellä katsottuna nämä ovat kuitenkin vain lieveilmiöitä ja uskon, että tämä kehitys johtaa oikeaan suuntaan. On myös ollut huomattavissa, että nyt kun tiettyä roolia ei enää tuputeta väkinäisesti, ovat tietyt osapuolet tietoisesti valinneet juuri ne vanhat perinteiset ja terve sukupuolisuus on pikkuhiljaa alkanut ottaa jalansijaa, sen etsijän sukupuolesta riippumatta.

Huomattavaa on jälleen ilmaus ”..mielestäni..”. minkä ei pitäisi antaa tilaa väärinymmärrykselle. ”Terveellä sukupuolisuudella” tarkoitin sitä, mikä on itse kullekin se oikea ja luonnollinen, sen vaihdellessa henkilöltä toiselle. Tarkoitus tässä oli tuoda ilmi, että aiemmin, esim. 50-luvulla, oli ihmisten pakko (tai ei pakko, mutta yhteiskunnan mielestä suotavaa) omaksua tietyt roolit, kuten kotiäiti ja miehen elättäjä ja perheenpää. Nykyään tilanne on toinen, sillä roolit ovat alkaneet sulautua toisiinsa ja ei ole enää merkityksellistä kumpi sukupuoli edustaa kumpaa, tai vaikka kummatkin voivat jakaa nämä roolit. Jotkut silti edelleen valitsevat ne perinteiset roolit (siis nämä 50-lukulaiset), minkä pitäisi myös olla täysin hyväksyttävää, mutta nyt vapaasta tahdostaan, eivätkä yhteiskunnan paineesta riippuen.

Lähestykäämme siis jokaista kunnioituksella sellaisena kuin hän haluaa itsensä esittää. Tätä kautta saavutamme vakaan pohjan uuden sukupolven kehityksen jatkuvuuden takaamiseksi.

Moninaisuus on onnistumisen avain, ei luokittelu ryhmiin tai kapeakatseisuus.