Lucifer-looshin symboliikkaa, osa II: Kruunu

Kruunu on totuttu näkemään kuninkaiden ja maallisten hallitsijoiden merkkinä. Sen esikuvana voisi pitää uskonnollisista yhteyksistä tuttua sädekehää tai sahasraraa, eli kruunuchakraa. Tällä on kuitenkin hyvin vähän tekemistä maallisen vallan kanssa, vaikka symbolinen yhteys onkin olemassa. Kruunu viittaa henkisessä merkityksessä hengen valtaan suhteessa materiaan, kun taas maallinen valta ja hallinto on yleensä pikemmin karmallisten tekojen synnyttämä ilmiö.

Azazelin Tähden Lucifer-looshissa Kruunu nähdään Luciferin lahjana ihmiselle ja se on merkki pyhästä liitosta hänen ja ihmisen välillä (aivan kuten aiemmin käsitelty sateenkaarikin on liiton merkki). Tämä merkitsee sitä voimaa, jonka Lucifer on antanut ihmiselle opittavaksi ja käytettäväksi. Tässä yhteydessä voimme myös miettiä ns. lankeemuksen merkityksiä. Ihminen ”lankesi” jumalaksi tulemisen polulle Luciferin avulla ja Luciferin lankeemus on siinä, että Hän tahtoo antaa ihmiselle Voiman. Siinä missä yleensä puhutaan kundaliinienergian kohottamisesta Juurichakrasta ylöspäin, voisimme yhtä lailla ajatella, että Kruunuchakran energia täytyy tuoda alaspäin (, mutta näitä chakroja ei välttämättä tarvitse ajatella niinkään fyysisen sijainnin kautta, vaan symbolisesti). Juurichakran ja Kruunuchakran suhde onkin merkityksellinen, sillä ne näyttävät edustavan toisilleen äärimmäisiä energian ilmennysmuotoja, joiden yhdistämisen työ on erityisesti Lucifer-looshille merkityksellinen. Tämä voidaan ulkoisesti nähdä myös työnä yhdistää ns. maallinen ja henkinen tai ulkoinen ja sisäinen. Ihmisessä nämä energiat kohtaavat perinteisesti Sydänchakran kohdalla, mistä syystä myötätuntoinen ja lempeä painotus on ollut monien uskontojen alkuperäisenä ihanteena. Liika painotus johonkin suuntaan tästä viekin helposti ääripäihin henkisessä harjoituksessa, mikä ei välttämättä ole huono asia, mutta Azazelin Tähden Valkean aspektin ja Lucifer-looshin työssä näiden voimien tasapaino on olennaisessa osassa.

Kuten sateenkaarenkin yhteydessä, on kruunukin joko pyöreä tai puoliympyrän muotoinen, kuvaten eheää harmoniaa. Voimme myös hyvin ajatella Kruunu- ja Juurichakran muodostavan vastaavasti kehän, jonka sisällä muut viisi chakraa sijaitsevat. Tämä voidaan kuvata pentagrammin muodossa ja tästä syystä pentagrammi onkin erityisesti ihmisen symboli ja kuvaa ihanteellisesti myös hengen kruunaamaa ihmistä.

Kruunuchakra ja sen voima ei välttämättä ole korkeana pidetystä energiastaan huolimatta autuuden takaajana. Kristillisestä perinteestä tutussa orjantappurakruunussa näemme kärsimyksen, joka usein on ollut niiden osana, jotka pyrkivät tuota voimaa tuomaan maalliseen yhteyteen. Tällöin se näyttäytyy itseuhrauksen ja jälleen myös ”lankeemuksen” tienä, joka aina on pikemmin hengen laskeutumista aineeseen kuin väärien tekojen seurausta.

Kruunusymboliikan ja sitä käytännössä lähestyvän ongelmana voidaan nähdä etäisyys maalliseen, mistä syystä henkisyyteen pyrkivälle elämä voi ilmentyä erityisen haasteellisena, koska se, mitä pidetään henkisenä voi ilmentyä näennäisen vastakkaisena ja ristiriitaisena kaikkea maallista kohtaan. Tässä kohdin uskonnollinen lähestymistapa on usein erehtynyt vääränlaisiin suhtautumistapoihin, sillä se ei ole pyrkinyt ratkomaan tuota ristiriitaa vaan syyllistyy dualistisesti itselleen vieraiden hengen ilmentymien, mitä maallinenkin lopulta on, tuomitsemiseen.

Ihmiselle kruunu kuvastaa mahdollisuutta siihen voimaan, joka hänelle on suotu. Nykyään tämä on vielä vähäisesti tiedostettu, mutta nähdessämme oikeiden asioiden tapahtuvan voimme kuitenkin jo nähdä vilauksen siitä luovasta voimasta, joka saa tarpeelliset asiat ilmenemään ja tapahtumaan. Satanistille tämä on jumaluutta, jota kohti ihminen kehittyy jatkuvasti ja tulee yhä enemmän ”jumalan kaltaiseksi”.

Veitsenterällä, osa II

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli okkultisti-pyrkijän elämän epätoivoisia ja musertavia hetkiä ja niistä löytyvää kauneutta. Tämä kirjoitus jatkaa samaa aihetta hieman pidemmälle ja tarkemmin.

Kuilussa, antautumisen ja luopumisen tapahtuessa, pimeys joka aiemmin oli nielaista ihmisen paljastuu kirkkaudeksi, joka aiemmin oli kätketty, koska ihmisymmärrys ei ollut sitä vielä käsittänyt. Tuo kirkkaus on sisäisen Mestarin loistetta tumman naamion väistyessä hänen kasvoiltaan, aivan kuin persoonammekin takaa aukenee todellisen itseytemme kauneus. Persoonamme, kuten tumma naamiokin, perustuu suhtautumiseemme toiseuteen joko nykyään tai jossakin menneisyyden karmisissa teoissa, jotka nyt ovat kauniilla ja vaikeilla tavoilla ristinämme. Pimeyden kohdatessaan voi persoona parhaimmillaan muuntua tiedostetusti työvälineeksi sisäisen Mestarin ja itseyden käyttöön, minkä ansiosta voi syntyä ymmärrys sekä persoonaa, että sen heijastamaa ja siihen heijastuvaa toiseutta kohtaan.

Tämän seurauksena päädymme jälleen tasapainottelemaan uudenlaisten haasteiden johdattelemina. Erilaisissa epätasapainoisissa tiloissa saattaa vaihtoehtoina olla kulkeminen suuntaan, jossa persoonallisuus ja toiseus eri muodoissaan ulkopuolellamme herättävät halveksuntaa ja väheksyntää, tai toisaalta itseinho voi nousta piinaamaan kulkuamme, kun näennäisesti emme kykene yltämään korkeaan ideaaliin, joka sisällämme on virinnyt ja kenties noussut jonnekin saavuttamattomiin korkeuksiin. Erityisesti satanismin tiellä tämä on tietenkin ristiriitaista, koska ns. alempi voidaan todella nähdä jo lähtökohtaisesti yhtä olennaisena korkeimman kanssa. Pyrkijän ja okkultistin elämän kauneus ja kärsimys syntyykin siinä yhtymäkohdassa, jossa nämä ylempi ja alempi kohtaavat toistensa kanssa ja okkultisti voi toimia näissä molemmissa maailmoissa yhtä aikaa asettamatta niille vääränlaista arvoasetelmaa. Ensimmäinen näistä maailmoista on hengen maailma, joka luo ilmennyksen kauneuden, jonka kautta näemme tuon toisen maailman, joka jatkuvassa kuolemassaan syntyy yhä uudelleen uusissa muodoissa, ja myös jatkuvasti yhtyen siihen mistä se sai alkunsa, johtaen yhä lähemmäs sitä hetkeä, jossa kaikki johtaa jälleen kohti ykseyttä. Se ei ole olevaisen loppu, ainoastaan sen harhan, jossa erehdymme pitämään yksilöllistä erillisyyttä erillisyytenä hengestä. Sillä tuo saatanallinen erillisyys voi meille opettaa toiseuden ja itseyden kauneuden tavoilla, joihin perinteinen jumalusko, mihin jumalaan se sitten kohdistuukin, harvoin näyttää kykenevän. Tämä todella on kapea tie, joka tuo Hengen ilmennyksen aina uudelle tasolle, jossa laajenevan inhimillisen tietoisuuden kehä havaitsee Hengen siellä, missä aiemmin vallitsi pelkkä pimeys; oma pimeytemme, jonka luulimme olevan jotain ulkopuolista, mutta nyt näemme olevan osa itseämme.

Lucifer-looshin keskustelupiiri

Alamme looshin voimin järjestää kuukausittaista keskustelupiiriä okkultismista kiinnostuneille, täysi-ikäisille henkilöille. Keskustelupiirin ensimmäinen kokous järjestetään 17.10.2012 kello 19.00. Ilmoittautumiset sähköpostitse osoitteeseen absconditus(at)azazel.fi 30.9. mennessä. Voit halutessasi mainita millaisista asioista tahtoisit piirissä keskusteltavan. Kokoontuminen järjestetään Helsingissä, mutta varsinainen kokoontumispaikka päätetään osallistujamäärän varmistuttua, ja siitä tiedotetaan ilmoittautuneille erikseen.

Keskustelupiiriin ovat tervetulleita kaikki okkultismista kiinnostuneet henkilöt. Vaikka Lucifer-looshi toimiikin järjestäjän roolissa, ei piirissä ole tarkoitus keskustella varsinaisesti Azazelin Tähden filosofiasta tai edes satanismista, vaikka se ei kiellettyä olekaan. Sen ei ole tarkoituksena käännyttää ketään mihinkään uskontoon tai okkulttiseen suuntaukseen, vaan lusikallisella suolaa käsitellä kaikkea okkultismiin liittyvää. On tärkeää löytää rehellinen kanava käsitellä syvempiä tuntoja maailmankaikkeuden luonteesta, ja tähän tarpeeseen piirimme yrittää vastata.

Keskustelupiirin tarkoituksena on tuoda yhteen ihmisiä, joilla on tiedonjano maailmankaikkeuden kuoren tuolta puolen löytyvään todellisuuteen, mutta jotka eivät ole löytäneet itselleen paikkaa, jossa asioista keskustella. Voi olla, että nuo kysymykset maailmankaikkeudesta eivät ole edes löytäneet vielä sopivaa muotoa, sopivia sanoja. Keskustelupiirissä on tarkoitus raottaa verhoa okkulttisen maailmankuvan edestä ja porautua kokonaisvaltaisen keskustelun avulla sekä sen ytimeen että tuon ytimen ympärille avautuviin asioihin.

Pääsääntöisesti ihmisten kiinnostuksen aiheet määräävät keskustelun suunnan.

Lyhyesti: olitpa sitten okkultismista vasta kiinnostunut tai pitkään polkuja kulkenut, sinulle löytyy keskustelupiiristä paikka. Ilmoittaudu ihmeessä mukaan!

Lucifer-looshin työ ja tarkoitus

Looshi on ollut aktiivisena jo lähes vuoden, mutta monelle saattaa vielä olla hieman epäselvää, mitä looshi edes loppujen lopuksi edustaa ja mikä on sen tarkoitus.

Looshimme työ keskittyy inhimillisen kulttuurin parissa tapahtuvan askension etsintään. Kuinka voisimme löytää puhtaan sädehdyksen kaikesta näkemästämme ja kokemastamme asuttamassamme ympäristössä? Kuinka voisimme, kuten Salaisessa tulessa kirjoitettiin, välittää käsillämme tuota ikuista jumalallista tietoa?

Moni salatieteitä aktiivisesti tutkiva ja harjoittava on asettunut modernia elämää, kulttuuria ja ihmispersoonaa vastaan, kurkottaen menneisiin aikoihin ja paikkoihin tai yhteiskunnasta etäälle, etsien vuosisatoja sitten murenneista luostareista tai metsien keskeltä itselleen paikkaa asettua. Vaikka joillekin tällaiset maisemat saattaisivatkin olla hyvästä, me Lucifer-looshissa edustamme toisenlaista lähestymistapaa. Meidän temppelimme sijaitsee ihmisasumusten keskellä, toreilla, teatterilavoilla, akatemiassa, kirkoissa ja ravintoloissa. Tehtävänämme on etsiä nykyihmisten kulttuurista se, mikä on pyhää ja henkevää, lähettää tähän se ikuisen tiedon sädehdys kättemme kautta, ylläpitää ja korostaa tätä kehittävää ydintä, pyrkien kohottamaan itseämme ja ympärillämme olevaa kohti ylöspäisempää impulssia. Tämä työ on luonteva seuraus valkean aspektin sädehdyksen asettumisesta Helsingin ilmapiiriin.

Työmme korostaa vasemman käden tietä: tarkoituksena on kohottaa persoona, kulttuuri, seksuaalisuus ja elämäntavat jopa hyvin persoonalähtöisesti ja mitään lähtökohtaisesti tuomitsematta. Jujuna onkin löytää kaikista asioista niiden kehittävä ja kohottava ydin, ja alkaa puhdistaa sitä ylimääräisestä kuonasta. Tämä kaikki on Lucifer-Christoksen herättämistä itsessämme ja tämän Mestarin tuomista ehtymättömään yhteyteen elämän jokaiseen hetkeen sekä itsessämme että ympärillämme, ihmisen kulttuurin ja yhteiskunnan lähtökohdista katsoen.

Tässä yhteydessä lienee luontevaa mainita myös syksyllä aloitettavasta konkreettisemmasta toiminnasta: keskustelupiiristä, jonka tarkoituksena on tuoda yhteen okkultismista kiinnostuneita pääkaupunkiseutulaisia. Tässä keskustelupiirissä ei ole tarkoitus käsitellä Azazelin Tähteä, Lucifer-looshia, eikä edes satanismia, ellei näitä haluta käsitellä, vaan keskustelujen tahdin ja suunnan määräävät ihmisten kiinnostuksen aiheet. Keskustelupiirin on määrä tuoda okkultismista kiinnostuneille henkilöille jonkinlainen foorumi, jonka kautta päästä purkamaan ja vaihtamaan ajatuksiaan näistä aiheista ihmisten kanssa, sillä sellaisen foorumin löytäminen Internetin ulkopuolelta voi monesti olla melko mahdoton tehtävä. Julkistamme lisätietoa keskustelupiiristä elokuun kuluessa.

Seurajäsenyydestä

Seuraan kuulumista on itsenäisyyden näkökulmasta jossain määrin sivuttu frater Aquilan toimesta aiemminkin, mutta ajattelin tällä kirjoituksella pureutua hieman seurajäsenyyden perusteluihin, mahdollisuuksiin ja vaikutuksiin, painottaen erityisesti Azazelin Tähteä ja omakohtaisia kokemuksiani. Kuten Aquilankin artikkelissa todettiin, on joitain ihmisiä tai elämänvaiheita, joille itsenäisempi polku soveltuu kaikkein parhaiten. Jos tilanne sallisikin seuraan liittymisen, voi se kuitenkin herättää paljon kysymyksiä ja jopa vastenmielisyyttä. Toivon, että teksti on tällaisille lukijoille hedelmällinen riippumatta siitä, mihin johtopäätöksiin lopulta kukin päätyy.

Satanistille seuraan kuuluminen voi näyttäytyä negatiivisena asiana. Satanismin katsotaan painottavan siinä määrin itsenäisyyttä, riippumattomuutta muista ja oman näkemyksen noudattamista, että seuraan kuuluminen nähdään enemmän tai vähemmän osoituksena jonkinasteisesta heikkoudesta näillä saroilla. On kuitenkin mielestäni tarpeellista kysyä, missä lopulta on todellinen itsenäisyys ja riippumattomuus muista, ja milloin voi todella osoittaa seuraavansa omaa näkemystään. Onko todellinen itsenäisyys sitä, että vetäytyy kaikista muista ja kaikesta muusta mahdollisimman etäälle, toteuttaen vain oman egonsa tarpeita? Missä tällöin menee raja? Kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Totaalinen vetäytyminen on sekin asioihin takertumista. Vapaus valita oikein toimiminen, vaikka muiden kanssa, tilanteen vaatimalla tavalla asioiden edistämiseksi on todellista itsenäisyyttä. Okkultisti, ja erityisesti satanisti, pitää energiapiirinsä itsenäisenä olosuhteista riippumatta.

Mitä mahdollisuuksia seurayhteys sitten on tarjonnut? Konkreettisimpana tulee ensimmäiseksi mieleen vaikkapa kollektiivisesti suoritettu okkultismin tutkimus. Vaikka Työn joutuu tekemään lopulta itse, eikä yksikään totuus paljastu ihmiselle, kuin vasta oman puhdistetun sydämen portin ja kirkastetun sielun silmän kautta, on selvää, että yhteisvoimin puhdistettu tiede, salatiede, filosofia ja teologia auttavat ihmistä kohti korkeampaa. Mitä useampi ihminen tällaiseen puhdistustyöhön ottaa aidosta Työn tekemisen halusta osaa, sitä pidemmälle on mahdollista mennä.

Lisäksi voisi sanoa, että seuraan kuulumisen yhteydessä on helpompi välttää yleisimpiä kuoppia, joita okkulttinen työ on epäilemättä täynnä. Tämä onnistuu, jos on olemassa verkosto asiaa eläviä ja hengittäviä. Vaikka tällainen “turvaverkko” saattaisikin jollekin tuntua heikkoudelta, niin voidaan huomauttaa, että juuri omien heikkouksien tunnustaminen ja niiden eheäksi tekeminen, itsenäisesti tai muiden avustuksella, on vahvaksi tulemista. Vaikka lopulta ponnistuksen tekee ihminen itse, muiden avustuksella saattaa joskus olla ratkaiseva merkitys.

Edellä mainitut mahdollisuudet realisoituvat juurikin Saatanaa painottavassa yhteisössä mielestäni varsin hyvin. Yleisiä oikean käden tien seuroihin liittyviä ongelmia voidaan välttää juuri itsenäisyyden ja älyllisyyden korostamisen kautta. Liian älyllisyyden ja itsenäisyyden tuomat vaarat taas tasapainottuvat oikean käden metodiikan kautta. Onnistuessaan seura tarjoaa kunkin omalle sädehdykselle (vasemmalle tai oikealle enemmän painottuneelle) kuin kiintopisteen, jonka kautta tätä sädehdystä voi toimittaa eteenpäin, jos ja kun omat tavoitteet vastaavat seuran tavoitteita. Jos osaa ottaa näitä seuran tarjoamia mahdollisuuksia vastuulleen, ja alkaa työstää sekä itsestä että maailmasta eheämpää kokonaisuutta niiden kautta, on Työn tekeminen mahdollista aivan toisella tasolla. Ideaalitilanteessa kukaan ei tee Työtä toisen puolesta, kaikki kantavat oman vastuunsa, ja yhdessä tehty työ kantaa hedelmää paljon pidemmälle, kuin voisimme yksin osata edes toivoa.

Onko lukijoilla mielipiteitä asiasta? Onko teillä jotain kokemuksia johonkin seuraan kuulumisen puolesta tai sitä vastaan? Ovatko vaikutusmahdollisuudet asiassaan onnistuvan seuran yhteydessä paremmat, ja kuinka usein okkulttiset seurat ylipäätään asiassaan onnistuvat? Pitäisikö tällaisia vaikutusmahdollisuuksia edes olla? Jos ette kuulu mihinkään seuraan/järjestöön, mikä eniten estää kuulumasta?

Vihan evankeliumi

”Minä syön hänen ruumiinsa, joka oli epämuodostunut kuten te. Se maistuu katkeralta kuin sappi, sillä se on täynnä vihaa. Syökää siitä kaikki! Minä juon hänen verensä ja se polttaa kuin tuli, jota kukaan ei voi sammuttaa. On kuin joisin omaani. Kaikkien kääpiöiden vapahtaja, tuhotkoon sinun tulesi koko maailman!”
– Ruhtinaan varjo (Olli Alho: Hulluuden puolustus, Wsoy 1988)

 

 

Olen valinnut tälle kirjoitukselle saman nimen kuin kristitty kirjailija Keijo Ahorinta aikanaan satanismia käsittelevällä kirjalleen (Uusi tie 2003). Tuo nimi on voimakas, hyvä nimi, ja se esittää yhden olennaisen puolen satanismin ideologiasta.

Fosforoksen viimeisessä osassa käsiteltiin muiden magian valmistusten ohella oikeaa suhtautumistapaa synneiksi kutsuttuihin emootioihin. Vihaa koskevasta kohdasta:

”Vihan suhteen koettakaamme ymmärtää, että tarkoitus ei pyhitä keinoja. Me saatamme ajatella, että jonkin ihanteen vuoksi meidän on oltava valmis vahingoittamaan toista olentoa sanoissa tai teoissa, mutta tämä ei voi pitää paikkaansa. Kuinka kestävä voisi koskaan olla toisten verellä ja kyynelillä rakennettu tai turvattu ideaali? (…) Mutta on virhe kuvitella, että vihansa voittanut ihminen olisi ulkoisesti pelkkää lempeyttä ja haaleata rauhallisuutta. Vihan itsessään ymmärtänyt ja kesyttänyt ihminen voi hyvinkin tulistua, jos tilanne sitä vaatii. Jos hän närkästyy, hän silloin tekee sen auttaakseen eikä vahingoittaakseen. Monet opettajat valitsevat tavan ilmentää opetustaan hyvin temperamenttisella tavalla, mutta tällaisessa vihan ilmaisussa ei ole häivähdystäkään sellaisesta tunteesta, joka toivoisi tai sallisi sisäistä tai ulkoista vahinkoa tapahtuvan toiselle henkilölle. Se on kuin ukkosen jyrähdys, jonka tarkoitus on havahduttaa hereille. Ellei ihmisessä olisi ”vihaa” sen transsendentissa muodossa, toisin sanoen halua aikaansaada muutosta parempaan, olisi hänen maailmansa jälleen turhaan luotu – kuten askeetikon ja lihankieltäjänkin maailma –, koska kaikki siinä olisi yhtä hyvää eikä minkään ilmentymisellä tai puuttumisella olisi lopulta mitään merkitystä.” (Fosforos VI:II)

Luciferin katekismuksen kymmenestä käskystä peräti neljä mainitsee vihan:

”1. Vihaa Jumalaa, palvo Henkeä yksin.”

”4. Vihaa isääsi ja äitiäsi, jotta voisit seurata Totuutta.”

”5. Puhdista viha, jätä muotoihin sitova väkivalta.”

”7. Vihaa Elämää, näe turhuus kaikessa luodussa.”

Mitä on Jumalan vihaaminen? Se on Jobin tuskaa teodikean paradoksin edessä; kyvyttömyyttä ja haluttomuutta hyväksyä se, että absoluuttisen todellisuuden käyttämä väkivaltakoneisto on oikeutettu. Että yksikään lapsi ansaitsee Jumalan viisaudesta tulla tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi.

Mitä on vanhempiensa vihaaminen Totuuden seuraamiseksi? Luopuminen kaikista totunnaisista, sovinnaisista malleista, jotta voisimme löytää niitä korkeamman todellisuuden. Huomattakoon myös yhtäläisyys edelliseen kohtaan. Psykologi voi kaikin mokomin sanoa, että Jumala-mielikuvamme on projisoituma lapsen suhtautumisesta vanhempiinsa, ja okkultisti puolestaan vastata vanhempisuhteiden olevan projisoitumia Egon suhteesta Jumalaan. Jälkimmäinen on varsin selvä asia etenkin, jos hyväksymme karman lain toimivan maailmassa.

Tarvitsee tuskin erikseen pohtia, mitä merkitsee väkivallan jättäminen vihan puhdistamiseksi. Asia on ilmiselvä.

Entä mitä on turhuuden näkemisestä syntyvä Elämän vihaaminen? Halua omalta osaltaan päättää jälleensyntymisten kierto, se ikuiseen dualismiin sidottu elämä, jonka syntyminen ruumiiseen tuo mukanaan.

* * *

Nyt voimme kysyä – ja meidän kannattaakin – eikö myös tuo viha itse ole dualismia? Todellakin se on. Viha a) ei saa ja b) ei edes voi olla minkään olennon perustila. Vihan hajottava voima on sellainen, että se kaikkein eniten nakertaa ja hajottaa itseään, eikä mikään olento kestä sellaista ajautumatta tosiasialliseen mielipuolisuuteen. Tämä on psykologinen fakta. Rajoittamaton viha, toisin kuin rajoittamaton rakkaus, on mahdottomuus.

Vihan evankeliumi on musta tuli, joka elää vain suhteessa siihen mitä se muuntaa; ja mihin se kohdistuu riippuu tietenkin sen pyrkimyksestä. Jos pyrimme mihinkään muuhun kuin tuohon täydellisyyden maailmaan, maailmaan ilman kidutettuja lapsia, niin ”herättävään ukkosen jyrähdykseen” liittyy aina myös salamanisku – ympäristöömme, ja eniten omaan itseemme. Kuka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, eikä ole sellaista syytöntä, joka kivittäisi synnintekijän.

Viha on totta; viha joka syntyy tuskasta, toivon mukaan myös empaattisesta tuskasta eikä yksinomaan itsekkäästä ja sokeasta sielullisesta patoutumasta. Vihan voima on pyhä, kun siltä ehdottomasti kiistetään kaikki aseisiin tarttuminen jokaisessa maailmassa: kun siitä tulee kuin mustan tulen kruunu pyrkijän pään ylle – kun kyseessä on jokin, joka ajaa meitä itseämme eteenpäin, luomaan nykyistä parempaa maailmaa. Silloin se toimii yhdessä luomisen liekin kanssa, & näitä kahta on mahdotonta erottaa toisistaan. Ja katso, näin on tosiasiassa aina: ei ole olemassa hävitystä josta ei syntyisi uusi luominen, eikä luomista johon ei liittyisi hävityksen työ. Mutta vain jos työkenttänä olemme me itse ja ainoastaan parhaat hedelmät annamme ulospäin maailmaan, tuo hävityksen työ on pyhää.

Tässäkin, yksi kolmena ja kolme yhtenä olemuksena: Saatanan musta tuli, Luciferin valkea liekki ja Azazelin ristinmysteeri, jossa nuo kaksi näennäisesti erotettua virtausta muodostavat yhden jokahetkisen elämän. Ihmisinä me elämme ennen kaikkea viimeksimainittuun paradoksiin sidottuina. Tässä on meidän tuskamme, tässä myös mahdollisuutemme ”nousta taivaan tähtiä korkeammalle, tulla kaikkein korkeimman kaltaiseksi.” Mutta tuo tie on uskomattoman vaativa, ja edellyttää kykyä joka voittaa oman mielensä illuusiot – yhä uudelleen.

Luciferin Juhlahymni

Kevään siirtymäjuhlaa vietetään 1.5. edeltävänä yönä. Azazelin Tähden rituaalissa sen nimenä on Luciferin Yö, ja tähän aikaan kuuluu oma juhlahymninsä.

 

LUCIFERIN JUHLAHYMNI

Viisauden kukkasin on otsasi seppelöity
ja kasvosi loistavat kuin ahjo
pukusi olen minä ja hän
ajatukseni sanojesi kaiut

Vos estis lux mundi
non potest civitas abscondi
supra montem posita

Neito ja käärme, liekki ja näkemys
viisaus iänkaikkisesta iänkaikkiseen
ikuinen Jumala, sielujen valo
Lucifer-Christos, aamunkoiton poika

Jumalani, johdata minua; Jumalatar, voimista minut
lävistettynä uhripyörään maan ja taivaan välille
vuodan alhaalta ylös maljan kaikkien pelastukseksi
Nouse, oi Mestari, tähden lailla meidän sydämiimme

Per viscera misericordiae Dei nostri in quibus visitavit nos oriens ex alto

 
Uuden kevään valo, kirkkaus & inspiraatio olkoon kaikkien veljien & sisarten kanssa, niin veljeskunnan sisä- kuin ulkopuolella! Aum, Hrîm, Klîm.

Veitsenterällä

Silmänsä avaavalle maailma on usein hirvittävä paikka. Hän näkee itsensä ja kaikki muut elävät olennot vankeina. Oman persoonansa ja ruumiinsa sitomina, toivottomina. Maailmassa ei ole järkeä. Sille ei näy tarkoitusta. Menneiden, kuolleiden aikojen uskonnot ja tieteet ovat tulessa. Mahdotonta on myös palata siihen arkiseen elämään, jossa hiljaa kuljetaan kohti uusia hiipumisia. Tuskalliseksi käy valinta, kun tietää kuilun olevan kaikkialla ja ainoa tie on käydä sitä kohti. Mennä sinne missä ei uskonut tai tiennyt Hengen elävän. Sinne missä kuvitteli kaiken olevan tyhjää ja turhaa, jotta jälleen näkisi.

Maailman rattaiden koetellessa; kun kaikki viedään pois, eikä elämällä ole pyrkijälle annettavaa, kulkee tie veitsenterällä, jokaisena hetkenä uuden valinnan edessä. Polku käy kapeammaksi. Pelastajaa ei ole. Ainoa asia, jota saattoi seurata oli oma näkemys, jonka luotti olevan oikea. Ja sekin on kadonnut, kun koko elämä on haastettu.

Se näyttää lankeemukselta, tuntuukin siltä, mutta sitä se ei ole. Jokainen askel on kuin pudotus. Ei siitä, mikä on todellista, vaan siitä mikä oli aina vailla pohjaa. Ei jää sijaa ylpeydelle, ei kuvitelmille omasta suuruudesta. Sisällä palaa tuli, joka ei anna rauhaa. Ja se kasvaa yhä suuremmaksi, kunnes kaikki on palanut ja tuli itse ainoastaan on jäljellä. Ilman näkyvää lähdettä, palaen itse omasta voimastaan.

 

”Tiedän, että tuska on ainoaa aateluutta,

joka ei kavahda maan tomua,

ei tuonelaa, ja että mystinen seppeleeni

vaatii raskaan veronsa kaikkialla, kaikkina aikoina.

 

Mutta niin muinaisen Palmyran

kadonneet korut kuin kaikki

tuntemattomat metallitkin tai merten helmet – vaikka Sinä

itse ne asettelisit – kalpenisivat

tuossa kruunussa, jonka kauneus palaa ja leiskuu –

 

sillä se olisi kokonaan valosta tehty

hehkusta ennen alkua säteilleestä –

 

sitä kuolevaisten silmät

kaikessa kirkkaudessaan

vain himmeästi, vaikertaen peilaavat.”

(I   Siunaus – C. Baudelaire)

Salainen tuli

Käärmetuli, pohjimmainen voima. Kuinka oletkaan ihmeellinen ja kaunis! Ollessamme vielä sidottuja inhimillisen elämämme arkisiin huoliin lepäät kerälle kiertyneenä ahtaassa kammiossasi syvällä maan keskipisteessä – ”sa viisaasti vuotat, koska aikas on tulla”.

Mutta kun sydämemme alkaa sykkiä kiivaammin, kun se rohkaistuu luomaan katseensa ylös tähtitarhoihin maanpiirin yläpuolella, ja kun uskallamme luvata palvelevamme Totuutta ja Rakkautta ja pyhää Merkitystä yli kaikkien omien pyyteidemme – silloin silmäsi välähtää, ja lohikäärme hengittää ylös aallon, joka saa maailman liekehtimään kuin miljoonien jalokivien väreissä. Pyrkijä pidättää hengitystään; hän tuntee ihokarvojensa nousevan pystyyn; hän näkee ympärillään avaruuden mittaamattoman syvyyden, jonka jokainen pisara on kyllästetty tuolla Merkityksellä, jonka palvelijaksi hän on sydämestään antautunut. Ei ole enää turhaa hetkeä, ei hukkaan heitettyä, sillä voima on hänessä ja kaikessa hänen kohtaamassaan.

Kuinka suuri onni! Kuinka suuri kärsimys! Mikä vertaansa vailla oleva nerokkuus! Mikä hulluus! Kun salvat on palvelemalla nostettu syrjään ja ovi pienen ja suuren maailman välillä avautuu, tunnet huimausta kuin olisit maailman korkeimman vuoren huipulla, otsasi avaruuden kylmää kirkkautta koskettaen, kauttaaltasi täynnä suloista lämpöä. Rakas kylmä Isä, joka olet henkeni ja mieleni; rakas liekehtivä Äiti, joka olet ruumiini ja persoonallisuuteni – kuinka olettekaan kaikkia lähellä. Jokainen hetki on uuden maailman puhtaanvalkea hetki, ilman menneisyyttä, tulevaisuutta vailla.

* * *

VALKEA ASPEKTI edustaa puhdasta sädehdystä. Se ei pakota. Se vaatii harmonian opit jo omaksutuiksi ja itseyden fanaattisuuden jo kesytetyksi. Vain yksi ponnistus, yksi pakotettu askel, yksi epäröity hetki ja valkea veli lakkaa olemasta ”candidus”. Sillä aidosti valkoinen kaapu ei ole valkea koska sen kantaja pelkäisi sitä tahraavansa ja siksi välttäisi liaksi koettua, vaan koska hänen sisäinen valonsa loistaa niin kirkkaana, että mihin tahansa hän jalkansa asettaa, siellä on pyhäkön lattia vastassa. Vaikka valkea tietäjä syntyisi eläinten syöttöastiaan, hänen kosketuksestaan se tulisi pyhän käärmeen kirstuksi. Tätä on todellinen tantra, kyky puhdistaa pelkällä olemuksellaan. Onko se vaikeaa? Ei vain vaikeaa, vaan täysin mahdotonta, ennen kuin ydin on kokonaisuudessaan murrettu ja muutettu. Siksi on sanottu: ”Hedelmistään te heidät tunnette”.

* * *

Hän, joka on saanut elävän veden kasteen ja kyennyt tuomaan sen elävään elämään, kulkee kuin vieras ihmisten keskuudessa. Mutta toisin kuin synkällä hautausmaan tiellä, hän ei tunne olevansa erossa heidän elämästään; toisin kuin verisellä ristinpuun tiellä, hänen kätensä eivät ole sidotut heitä auttamasta. Hänen kätensä, joka enää ei pitele asetta, piirrintä eikä työkalua on kuin leimuava pentagrammi, joka pitää sisällään ja välittää täydellisen itsehavainnon – jumalallisen tiedon, sillä kuten myös on opetettu: ”Te olette jumalia”. Tämä riemu ei koskaan sammu eikä muutu epätoivoksi, sillä siinä ei ole mitään reaktiivista, ei mitään pakenevaa tai ei-välitöntä: se on ansaittu ja todellinen sisäisen säteilemisen tila.

* * *

Tällä tavoin näkee valkea veli opettajansa ja johdattajansa, joka on sekä hän itse, hänen mestarinsa, hänen jumalansa ja kokonaisuuden ilmennys. Hän on Lucifer-Christos ja jokainen ihminen, joka on kulkenut läpi ensimmäisten vihkimysten korkeampiin saavutuksiin saakka. Sellainen ihminen kulkee ruumiissaan kuin loistava liekinsydän lyhdyssä. Oli lyhty sitten savulasilla peitetty, kätketty tai avoin, epäilystä ei hänessä eikä hänestä ole. Tämä on se mysteeri mitä me Lucifer-looshissa seuraamme.

Rakas käärmeenmuotoinen Jumalatar! Kädet, jalat ja kasvot maahan painettuina voin vain yhdistää käteni rukouksiin; liikutus mykistää minut. Kuinka paljon sinä meiltä oletkaan vaatinut, Elämä, ja kuinka sinä meidät kirkastat. Yksikolmatta vuosisataa ei riitä sinun hymniesi punomiseen, mutta me yritämme, Mestari, maaginen liekki. Lucifer! Älä koskaan ota meiltä johdatustasi. Rakkauden ja Totuuden nimeen, ole ikuisesti siunattu sinä, joka synnytit vapahtajamme Ofiomorfoksen.

AD PERPETRANDA MIRACULA REI UNIUS

Itsenäisyys

Nykyajan okkultismissa tai henkisyydessä yleisesti korostuu tavalla tai toisella ajatus siitä, että elämme jonkinlaisella vedenjakalla. Vanha ja uusi aika ovat risteyskohdassa ja vanhat perinteiset koulukunnat kohtaavat uusia tuulia, jotka usein näyttävät olevan ristiriidassa vanhan mallin kanssa. Vanhan mallin mukaista toimintaa oli yksilön pakottaminen muottiin ja tietyn, mahdollisesti yksipuolisen kehityksen piiriin, joka aikanaan on saattanutkin olla oikeanlainen tapa kehittää ihmistä. Uudessa järjestelmässä taas yksilöllisyys ja oma tahto ovat avainasemassa, eikä kokonaisvaltainen kehitys enää voi toimia pakotuksen ja ehdottomuuden armoilla.

Nykyisin ihmisillä on usein tapana poimia vaikutteita sieltä täältä ja välttää liikaa sitoutumista yhden ainoan yhteisön tai perinteen alaisuuteen. Monesti kritiikkinä tätä kohtaan saatetaan puhua ”henkisestä shoppailusta” tai muusta vastaavasta pinnallisuudesta. Usein tällaista kritiikkiä esittävät johonkin erityiseen kehityslinjaan mieltyneet ihmiset, jotka itse kokevat löytäneensä polkunsa ja olettavat sen olevan oikea kaikille ihmisille kaikissa tilanteissa. Tämä on toisaalta ylpeyttä omasta työstä yhtä lailla kuin ylpeyttä on mahdollisesti halu kulkea yksin omalla tiellään. Ottaen kuitenkin huomioon nykyihmisen suuremman yksilöllisyyden tarpeen, on paljon suurempi vaara tehdä itselleen haittaa sitoutumalla väärään henkiseen yhteisöön ja pakottaa itsensä sen toimintamalleihin kuin kulkea omaa tietään omaksuen ajatuksia ja harjoitteita, jotka tuona ajanjaksona kokee omikseen ja hylätä niitä, jotka eivät enää tunnu oikeilta. Se voi näyttää pinnalliselta ja ollakin sitä joissain tapauksissa, mutta se mahdollistaa paremmin yksilönvapauden kuin ehdoton kiintymys yhteen ainoaan malliin.

Tietyssä vaiheessa polkua onkin tarpeellista olla kuulumatta minkäänlaisiin seuroihin tai yhteisöihin ja pyrkiä vain omaehtoiseen älyn käyttöön ja oivallukseen. Omalla kohdallani tuon vaiheen merkitystä korostivat, ja jopa auttoivat sen aloittamisessa, kokemukseni erilaisista yhteisöistä, joihin yritin saada kontaktia, mutta vähäisin tuloksin. Syynä saattoi olla oma kyvyttömyyteni sosiaaliseen kanssakäymiseen, ylpeys tai jokin muu oma ongelma. Vaikka näitäkin piirteitä oli varmasti mukana, uskon että oli ainoastaan tarkoituksenmukaista päätyä tuossa vaiheessa mahdollisimman itsenäiseen etenemiseen. Muistan tuolloin varsin monesti kuulleeni eri tahoilta, että valaistuminen tai henkinen kehittyminen yleensäkin on mahdotonta ilman gurua tai mestaria. Monesti näillä ihmisillä oli itsellään myös halu asettua ohjaavaan asemaan ja kertoa muille, millä keinoin valaistumisen tms. voi saavuttaa. Kuva mikä itselleni on jäänyt monista jooga- tai meditaatiopiireistä yms. on se, että kyseessä on usein seuraajien mukaan ainoa oppi, jota seuraamalla on mitään mahdollisuuksia löytää asioita, joita on etsimässä. Osa tällaisten ryhmien ohjeistuksista oli suorastaan naurettavia, osa muuten vain tympeitä ja epäolennaisia. Yhteistä niille oli kuitenkin se, että ”suuri mestari” on kyseiset ohjeet ja ihanteet antanut ja niitä on seurattava. Jos ihminen tuon tien tahtoo valita, se on toki sallittua. Ongelma kuitenkin on se, että ihmisen on helppo uskoa puheet yhdestä oikeasta tiestä, ellei yksilöllisyyttä ja omaa sisäistä ääntä ole tuossa vaiheessa kehitetty ja havaittu tarpeeksi vahvasti. Vasta siinä vaiheessa kun yksilöllisyys on tiettyyn pisteeseen asti kehittynyt, voi ihminen todella kuulua mihin tahansa yhteisöön ilman vaaraa siitä, että se käy hänen itseyttään vastaan.

Edellä mainitut negatiiviset kokemukset ovat varmasti yleisiä ja ne kertovat jotakin siitä, millä tavoin vanhat koulukunnat sokeudessaan nykyajan haasteille helposti syyllistyvät ehdottomuuteen ja yksilönvapauden rajoittamiseen. Toisaalta se myös auttaa joitakin yksilöitä päätymään omaehtoisemman kehityksen tielle – sillä ne ihmiset, joissa uuden ja yksilöllisemmän, voisin jopa sanoa luciferisen ajan tuli on syttynyt, tuskin kauaa viihtyvät muiden luomissa ahtaissa raameissa. Ja silloin nuo raamit ovat vain polttoainetta yhä suuremman liekehdinnän mahdollistamiseksi.