Silmänsä avaavalle maailma on usein hirvittävä paikka. Hän näkee itsensä ja kaikki muut elävät olennot vankeina. Oman persoonansa ja ruumiinsa sitomina, toivottomina. Maailmassa ei ole järkeä. Sille ei näy tarkoitusta. Menneiden, kuolleiden aikojen uskonnot ja tieteet ovat tulessa. Mahdotonta on myös palata siihen arkiseen elämään, jossa hiljaa kuljetaan kohti uusia hiipumisia. Tuskalliseksi käy valinta, kun tietää kuilun olevan kaikkialla ja ainoa tie on käydä sitä kohti. Mennä sinne missä ei uskonut tai tiennyt Hengen elävän. Sinne missä kuvitteli kaiken olevan tyhjää ja turhaa, jotta jälleen näkisi.

Maailman rattaiden koetellessa; kun kaikki viedään pois, eikä elämällä ole pyrkijälle annettavaa, kulkee tie veitsenterällä, jokaisena hetkenä uuden valinnan edessä. Polku käy kapeammaksi. Pelastajaa ei ole. Ainoa asia, jota saattoi seurata oli oma näkemys, jonka luotti olevan oikea. Ja sekin on kadonnut, kun koko elämä on haastettu.

Se näyttää lankeemukselta, tuntuukin siltä, mutta sitä se ei ole. Jokainen askel on kuin pudotus. Ei siitä, mikä on todellista, vaan siitä mikä oli aina vailla pohjaa. Ei jää sijaa ylpeydelle, ei kuvitelmille omasta suuruudesta. Sisällä palaa tuli, joka ei anna rauhaa. Ja se kasvaa yhä suuremmaksi, kunnes kaikki on palanut ja tuli itse ainoastaan on jäljellä. Ilman näkyvää lähdettä, palaen itse omasta voimastaan.

”Tiedän, että tuska on ainoaa aateluutta,

joka ei kavahda maan tomua,

ei tuonelaa, ja että mystinen seppeleeni

vaatii raskaan veronsa kaikkialla, kaikkina aikoina.

 

Mutta niin muinaisen Palmyran

kadonneet korut kuin kaikki

tuntemattomat metallitkin tai merten helmet – vaikka Sinä

itse ne asettelisit – kalpenisivat

tuossa kruunussa, jonka kauneus palaa ja leiskuu –

 

sillä se olisi kokonaan valosta tehty

hehkusta ennen alkua säteilleestä –

 

sitä kuolevaisten silmät

kaikessa kirkkaudessaan

vain himmeästi, vaikertaen peilaavat.”

(I   Siunaus – C. Baudelaire)