Aihearkisto: Yleinen

Vihan evankeliumi

”Minä syön hänen ruumiinsa, joka oli epämuodostunut kuten te. Se maistuu katkeralta kuin sappi, sillä se on täynnä vihaa. Syökää siitä kaikki! Minä juon hänen verensä ja se polttaa kuin tuli, jota kukaan ei voi sammuttaa. On kuin joisin omaani. Kaikkien kääpiöiden vapahtaja, tuhotkoon sinun tulesi koko maailman!”
– Ruhtinaan varjo (Olli Alho: Hulluuden puolustus, Wsoy 1988)

 

 

Olen valinnut tälle kirjoitukselle saman nimen kuin kristitty kirjailija Keijo Ahorinta aikanaan satanismia käsittelevällä kirjalleen (Uusi tie 2003). Tuo nimi on voimakas, hyvä nimi, ja se esittää yhden olennaisen puolen satanismin ideologiasta.

Fosforoksen viimeisessä osassa käsiteltiin muiden magian valmistusten ohella oikeaa suhtautumistapaa synneiksi kutsuttuihin emootioihin. Vihaa koskevasta kohdasta:

”Vihan suhteen koettakaamme ymmärtää, että tarkoitus ei pyhitä keinoja. Me saatamme ajatella, että jonkin ihanteen vuoksi meidän on oltava valmis vahingoittamaan toista olentoa sanoissa tai teoissa, mutta tämä ei voi pitää paikkaansa. Kuinka kestävä voisi koskaan olla toisten verellä ja kyynelillä rakennettu tai turvattu ideaali? (…) Mutta on virhe kuvitella, että vihansa voittanut ihminen olisi ulkoisesti pelkkää lempeyttä ja haaleata rauhallisuutta. Vihan itsessään ymmärtänyt ja kesyttänyt ihminen voi hyvinkin tulistua, jos tilanne sitä vaatii. Jos hän närkästyy, hän silloin tekee sen auttaakseen eikä vahingoittaakseen. Monet opettajat valitsevat tavan ilmentää opetustaan hyvin temperamenttisella tavalla, mutta tällaisessa vihan ilmaisussa ei ole häivähdystäkään sellaisesta tunteesta, joka toivoisi tai sallisi sisäistä tai ulkoista vahinkoa tapahtuvan toiselle henkilölle. Se on kuin ukkosen jyrähdys, jonka tarkoitus on havahduttaa hereille. Ellei ihmisessä olisi ”vihaa” sen transsendentissa muodossa, toisin sanoen halua aikaansaada muutosta parempaan, olisi hänen maailmansa jälleen turhaan luotu – kuten askeetikon ja lihankieltäjänkin maailma –, koska kaikki siinä olisi yhtä hyvää eikä minkään ilmentymisellä tai puuttumisella olisi lopulta mitään merkitystä.” (Fosforos VI:II)

Luciferin katekismuksen kymmenestä käskystä peräti neljä mainitsee vihan:

”1. Vihaa Jumalaa, palvo Henkeä yksin.”

”4. Vihaa isääsi ja äitiäsi, jotta voisit seurata Totuutta.”

”5. Puhdista viha, jätä muotoihin sitova väkivalta.”

”7. Vihaa Elämää, näe turhuus kaikessa luodussa.”

Mitä on Jumalan vihaaminen? Se on Jobin tuskaa teodikean paradoksin edessä; kyvyttömyyttä ja haluttomuutta hyväksyä se, että absoluuttisen todellisuuden käyttämä väkivaltakoneisto on oikeutettu. Että yksikään lapsi ansaitsee Jumalan viisaudesta tulla tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi.

Mitä on vanhempiensa vihaaminen Totuuden seuraamiseksi? Luopuminen kaikista totunnaisista, sovinnaisista malleista, jotta voisimme löytää niitä korkeamman todellisuuden. Huomattakoon myös yhtäläisyys edelliseen kohtaan. Psykologi voi kaikin mokomin sanoa, että Jumala-mielikuvamme on projisoituma lapsen suhtautumisesta vanhempiinsa, ja okkultisti puolestaan vastata vanhempisuhteiden olevan projisoitumia Egon suhteesta Jumalaan. Jälkimmäinen on varsin selvä asia etenkin, jos hyväksymme karman lain toimivan maailmassa.

Tarvitsee tuskin erikseen pohtia, mitä merkitsee väkivallan jättäminen vihan puhdistamiseksi. Asia on ilmiselvä.

Entä mitä on turhuuden näkemisestä syntyvä Elämän vihaaminen? Halua omalta osaltaan päättää jälleensyntymisten kierto, se ikuiseen dualismiin sidottu elämä, jonka syntyminen ruumiiseen tuo mukanaan.

* * *

Nyt voimme kysyä – ja meidän kannattaakin – eikö myös tuo viha itse ole dualismia? Todellakin se on. Viha a) ei saa ja b) ei edes voi olla minkään olennon perustila. Vihan hajottava voima on sellainen, että se kaikkein eniten nakertaa ja hajottaa itseään, eikä mikään olento kestä sellaista ajautumatta tosiasialliseen mielipuolisuuteen. Tämä on psykologinen fakta. Rajoittamaton viha, toisin kuin rajoittamaton rakkaus, on mahdottomuus.

Vihan evankeliumi on musta tuli, joka elää vain suhteessa siihen mitä se muuntaa; ja mihin se kohdistuu riippuu tietenkin sen pyrkimyksestä. Jos pyrimme mihinkään muuhun kuin tuohon täydellisyyden maailmaan, maailmaan ilman kidutettuja lapsia, niin ”herättävään ukkosen jyrähdykseen” liittyy aina myös salamanisku – ympäristöömme, ja eniten omaan itseemme. Kuka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, eikä ole sellaista syytöntä, joka kivittäisi synnintekijän.

Viha on totta; viha joka syntyy tuskasta, toivon mukaan myös empaattisesta tuskasta eikä yksinomaan itsekkäästä ja sokeasta sielullisesta patoutumasta. Vihan voima on pyhä, kun siltä ehdottomasti kiistetään kaikki aseisiin tarttuminen jokaisessa maailmassa: kun siitä tulee kuin mustan tulen kruunu pyrkijän pään ylle – kun kyseessä on jokin, joka ajaa meitä itseämme eteenpäin, luomaan nykyistä parempaa maailmaa. Silloin se toimii yhdessä luomisen liekin kanssa, & näitä kahta on mahdotonta erottaa toisistaan. Ja katso, näin on tosiasiassa aina: ei ole olemassa hävitystä josta ei syntyisi uusi luominen, eikä luomista johon ei liittyisi hävityksen työ. Mutta vain jos työkenttänä olemme me itse ja ainoastaan parhaat hedelmät annamme ulospäin maailmaan, tuo hävityksen työ on pyhää.

Tässäkin, yksi kolmena ja kolme yhtenä olemuksena: Saatanan musta tuli, Luciferin valkea liekki ja Azazelin ristinmysteeri, jossa nuo kaksi näennäisesti erotettua virtausta muodostavat yhden jokahetkisen elämän. Ihmisinä me elämme ennen kaikkea viimeksimainittuun paradoksiin sidottuina. Tässä on meidän tuskamme, tässä myös mahdollisuutemme ”nousta taivaan tähtiä korkeammalle, tulla kaikkein korkeimman kaltaiseksi.” Mutta tuo tie on uskomattoman vaativa, ja edellyttää kykyä joka voittaa oman mielensä illuusiot – yhä uudelleen.

Veitsenterällä

Silmänsä avaavalle maailma on usein hirvittävä paikka. Hän näkee itsensä ja kaikki muut elävät olennot vankeina. Oman persoonansa ja ruumiinsa sitomina, toivottomina. Maailmassa ei ole järkeä. Sille ei näy tarkoitusta. Menneiden, kuolleiden aikojen uskonnot ja tieteet ovat tulessa. Mahdotonta on myös palata siihen arkiseen elämään, jossa hiljaa kuljetaan kohti uusia hiipumisia. Tuskalliseksi käy valinta, kun tietää kuilun olevan kaikkialla ja ainoa tie on käydä sitä kohti. Mennä sinne missä ei uskonut tai tiennyt Hengen elävän. Sinne missä kuvitteli kaiken olevan tyhjää ja turhaa, jotta jälleen näkisi.

Maailman rattaiden koetellessa; kun kaikki viedään pois, eikä elämällä ole pyrkijälle annettavaa, kulkee tie veitsenterällä, jokaisena hetkenä uuden valinnan edessä. Polku käy kapeammaksi. Pelastajaa ei ole. Ainoa asia, jota saattoi seurata oli oma näkemys, jonka luotti olevan oikea. Ja sekin on kadonnut, kun koko elämä on haastettu.

Se näyttää lankeemukselta, tuntuukin siltä, mutta sitä se ei ole. Jokainen askel on kuin pudotus. Ei siitä, mikä on todellista, vaan siitä mikä oli aina vailla pohjaa. Ei jää sijaa ylpeydelle, ei kuvitelmille omasta suuruudesta. Sisällä palaa tuli, joka ei anna rauhaa. Ja se kasvaa yhä suuremmaksi, kunnes kaikki on palanut ja tuli itse ainoastaan on jäljellä. Ilman näkyvää lähdettä, palaen itse omasta voimastaan.

 

”Tiedän, että tuska on ainoaa aateluutta,

joka ei kavahda maan tomua,

ei tuonelaa, ja että mystinen seppeleeni

vaatii raskaan veronsa kaikkialla, kaikkina aikoina.

 

Mutta niin muinaisen Palmyran

kadonneet korut kuin kaikki

tuntemattomat metallitkin tai merten helmet – vaikka Sinä

itse ne asettelisit – kalpenisivat

tuossa kruunussa, jonka kauneus palaa ja leiskuu –

 

sillä se olisi kokonaan valosta tehty

hehkusta ennen alkua säteilleestä –

 

sitä kuolevaisten silmät

kaikessa kirkkaudessaan

vain himmeästi, vaikertaen peilaavat.”

(I   Siunaus – C. Baudelaire)

Salainen tuli

Käärmetuli, pohjimmainen voima. Kuinka oletkaan ihmeellinen ja kaunis! Ollessamme vielä sidottuja inhimillisen elämämme arkisiin huoliin lepäät kerälle kiertyneenä ahtaassa kammiossasi syvällä maan keskipisteessä – ”sa viisaasti vuotat, koska aikas on tulla”.

Mutta kun sydämemme alkaa sykkiä kiivaammin, kun se rohkaistuu luomaan katseensa ylös tähtitarhoihin maanpiirin yläpuolella, ja kun uskallamme luvata palvelevamme Totuutta ja Rakkautta ja pyhää Merkitystä yli kaikkien omien pyyteidemme – silloin silmäsi välähtää, ja lohikäärme hengittää ylös aallon, joka saa maailman liekehtimään kuin miljoonien jalokivien väreissä. Pyrkijä pidättää hengitystään; hän tuntee ihokarvojensa nousevan pystyyn; hän näkee ympärillään avaruuden mittaamattoman syvyyden, jonka jokainen pisara on kyllästetty tuolla Merkityksellä, jonka palvelijaksi hän on sydämestään antautunut. Ei ole enää turhaa hetkeä, ei hukkaan heitettyä, sillä voima on hänessä ja kaikessa hänen kohtaamassaan.

Kuinka suuri onni! Kuinka suuri kärsimys! Mikä vertaansa vailla oleva nerokkuus! Mikä hulluus! Kun salvat on palvelemalla nostettu syrjään ja ovi pienen ja suuren maailman välillä avautuu, tunnet huimausta kuin olisit maailman korkeimman vuoren huipulla, otsasi avaruuden kylmää kirkkautta koskettaen, kauttaaltasi täynnä suloista lämpöä. Rakas kylmä Isä, joka olet henkeni ja mieleni; rakas liekehtivä Äiti, joka olet ruumiini ja persoonallisuuteni – kuinka olettekaan kaikkia lähellä. Jokainen hetki on uuden maailman puhtaanvalkea hetki, ilman menneisyyttä, tulevaisuutta vailla.

* * *

VALKEA ASPEKTI edustaa puhdasta sädehdystä. Se ei pakota. Se vaatii harmonian opit jo omaksutuiksi ja itseyden fanaattisuuden jo kesytetyksi. Vain yksi ponnistus, yksi pakotettu askel, yksi epäröity hetki ja valkea veli lakkaa olemasta ”candidus”. Sillä aidosti valkoinen kaapu ei ole valkea koska sen kantaja pelkäisi sitä tahraavansa ja siksi välttäisi liaksi koettua, vaan koska hänen sisäinen valonsa loistaa niin kirkkaana, että mihin tahansa hän jalkansa asettaa, siellä on pyhäkön lattia vastassa. Vaikka valkea tietäjä syntyisi eläinten syöttöastiaan, hänen kosketuksestaan se tulisi pyhän käärmeen kirstuksi. Tätä on todellinen tantra, kyky puhdistaa pelkällä olemuksellaan. Onko se vaikeaa? Ei vain vaikeaa, vaan täysin mahdotonta, ennen kuin ydin on kokonaisuudessaan murrettu ja muutettu. Siksi on sanottu: ”Hedelmistään te heidät tunnette”.

* * *

Hän, joka on saanut elävän veden kasteen ja kyennyt tuomaan sen elävään elämään, kulkee kuin vieras ihmisten keskuudessa. Mutta toisin kuin synkällä hautausmaan tiellä, hän ei tunne olevansa erossa heidän elämästään; toisin kuin verisellä ristinpuun tiellä, hänen kätensä eivät ole sidotut heitä auttamasta. Hänen kätensä, joka enää ei pitele asetta, piirrintä eikä työkalua on kuin leimuava pentagrammi, joka pitää sisällään ja välittää täydellisen itsehavainnon – jumalallisen tiedon, sillä kuten myös on opetettu: ”Te olette jumalia”. Tämä riemu ei koskaan sammu eikä muutu epätoivoksi, sillä siinä ei ole mitään reaktiivista, ei mitään pakenevaa tai ei-välitöntä: se on ansaittu ja todellinen sisäisen säteilemisen tila.

* * *

Tällä tavoin näkee valkea veli opettajansa ja johdattajansa, joka on sekä hän itse, hänen mestarinsa, hänen jumalansa ja kokonaisuuden ilmennys. Hän on Lucifer-Christos ja jokainen ihminen, joka on kulkenut läpi ensimmäisten vihkimysten korkeampiin saavutuksiin saakka. Sellainen ihminen kulkee ruumiissaan kuin loistava liekinsydän lyhdyssä. Oli lyhty sitten savulasilla peitetty, kätketty tai avoin, epäilystä ei hänessä eikä hänestä ole. Tämä on se mysteeri mitä me Lucifer-looshissa seuraamme.

Rakas käärmeenmuotoinen Jumalatar! Kädet, jalat ja kasvot maahan painettuina voin vain yhdistää käteni rukouksiin; liikutus mykistää minut. Kuinka paljon sinä meiltä oletkaan vaatinut, Elämä, ja kuinka sinä meidät kirkastat. Yksikolmatta vuosisataa ei riitä sinun hymniesi punomiseen, mutta me yritämme, Mestari, maaginen liekki. Lucifer! Älä koskaan ota meiltä johdatustasi. Rakkauden ja Totuuden nimeen, ole ikuisesti siunattu sinä, joka synnytit vapahtajamme Ofiomorfoksen.

AD PERPETRANDA MIRACULA REI UNIUS

Itsenäisyys

Nykyajan okkultismissa tai henkisyydessä yleisesti korostuu tavalla tai toisella ajatus siitä, että elämme jonkinlaisella vedenjakalla. Vanha ja uusi aika ovat risteyskohdassa ja vanhat perinteiset koulukunnat kohtaavat uusia tuulia, jotka usein näyttävät olevan ristiriidassa vanhan mallin kanssa. Vanhan mallin mukaista toimintaa oli yksilön pakottaminen muottiin ja tietyn, mahdollisesti yksipuolisen kehityksen piiriin, joka aikanaan on saattanutkin olla oikeanlainen tapa kehittää ihmistä. Uudessa järjestelmässä taas yksilöllisyys ja oma tahto ovat avainasemassa, eikä kokonaisvaltainen kehitys enää voi toimia pakotuksen ja ehdottomuuden armoilla.

Nykyisin ihmisillä on usein tapana poimia vaikutteita sieltä täältä ja välttää liikaa sitoutumista yhden ainoan yhteisön tai perinteen alaisuuteen. Monesti kritiikkinä tätä kohtaan saatetaan puhua ”henkisestä shoppailusta” tai muusta vastaavasta pinnallisuudesta. Usein tällaista kritiikkiä esittävät johonkin erityiseen kehityslinjaan mieltyneet ihmiset, jotka itse kokevat löytäneensä polkunsa ja olettavat sen olevan oikea kaikille ihmisille kaikissa tilanteissa. Tämä on toisaalta ylpeyttä omasta työstä yhtä lailla kuin ylpeyttä on mahdollisesti halu kulkea yksin omalla tiellään. Ottaen kuitenkin huomioon nykyihmisen suuremman yksilöllisyyden tarpeen, on paljon suurempi vaara tehdä itselleen haittaa sitoutumalla väärään henkiseen yhteisöön ja pakottaa itsensä sen toimintamalleihin kuin kulkea omaa tietään omaksuen ajatuksia ja harjoitteita, jotka tuona ajanjaksona kokee omikseen ja hylätä niitä, jotka eivät enää tunnu oikeilta. Se voi näyttää pinnalliselta ja ollakin sitä joissain tapauksissa, mutta se mahdollistaa paremmin yksilönvapauden kuin ehdoton kiintymys yhteen ainoaan malliin.

Tietyssä vaiheessa polkua onkin tarpeellista olla kuulumatta minkäänlaisiin seuroihin tai yhteisöihin ja pyrkiä vain omaehtoiseen älyn käyttöön ja oivallukseen. Omalla kohdallani tuon vaiheen merkitystä korostivat, ja jopa auttoivat sen aloittamisessa, kokemukseni erilaisista yhteisöistä, joihin yritin saada kontaktia, mutta vähäisin tuloksin. Syynä saattoi olla oma kyvyttömyyteni sosiaaliseen kanssakäymiseen, ylpeys tai jokin muu oma ongelma. Vaikka näitäkin piirteitä oli varmasti mukana, uskon että oli ainoastaan tarkoituksenmukaista päätyä tuossa vaiheessa mahdollisimman itsenäiseen etenemiseen. Muistan tuolloin varsin monesti kuulleeni eri tahoilta, että valaistuminen tai henkinen kehittyminen yleensäkin on mahdotonta ilman gurua tai mestaria. Monesti näillä ihmisillä oli itsellään myös halu asettua ohjaavaan asemaan ja kertoa muille, millä keinoin valaistumisen tms. voi saavuttaa. Kuva mikä itselleni on jäänyt monista jooga- tai meditaatiopiireistä yms. on se, että kyseessä on usein seuraajien mukaan ainoa oppi, jota seuraamalla on mitään mahdollisuuksia löytää asioita, joita on etsimässä. Osa tällaisten ryhmien ohjeistuksista oli suorastaan naurettavia, osa muuten vain tympeitä ja epäolennaisia. Yhteistä niille oli kuitenkin se, että ”suuri mestari” on kyseiset ohjeet ja ihanteet antanut ja niitä on seurattava. Jos ihminen tuon tien tahtoo valita, se on toki sallittua. Ongelma kuitenkin on se, että ihmisen on helppo uskoa puheet yhdestä oikeasta tiestä, ellei yksilöllisyyttä ja omaa sisäistä ääntä ole tuossa vaiheessa kehitetty ja havaittu tarpeeksi vahvasti. Vasta siinä vaiheessa kun yksilöllisyys on tiettyyn pisteeseen asti kehittynyt, voi ihminen todella kuulua mihin tahansa yhteisöön ilman vaaraa siitä, että se käy hänen itseyttään vastaan.

Edellä mainitut negatiiviset kokemukset ovat varmasti yleisiä ja ne kertovat jotakin siitä, millä tavoin vanhat koulukunnat sokeudessaan nykyajan haasteille helposti syyllistyvät ehdottomuuteen ja yksilönvapauden rajoittamiseen. Toisaalta se myös auttaa joitakin yksilöitä päätymään omaehtoisemman kehityksen tielle – sillä ne ihmiset, joissa uuden ja yksilöllisemmän, voisin jopa sanoa luciferisen ajan tuli on syttynyt, tuskin kauaa viihtyvät muiden luomissa ahtaissa raameissa. Ja silloin nuo raamit ovat vain polttoainetta yhä suuremman liekehdinnän mahdollistamiseksi.

Tervetuloa!

Tervetuloa, veli tai sisar!

Tässä blogissa esitämme joitakin kirjoituksia, jotka pyrkivät auttamaan Azazelin Tähden filosofiasta kiinnostuneita inspiroitumaan looshimme ideoista tai pohtimaan niitä omalla tavallaan.

Siinä missä Polkujen kirjassa esitetyt aspektit edustavat ei-paikkasidonnaisia painotusmahdollisuuksia Azazelin Tähden veljeskunnassa, looshit ovat veljeskunnan toimintakeskuksia tietyllä maantieteellisellä alueella. Loosheilla on oman sielullisen toimintakenttänsä eli dharmansa puitteissa myös aspektivärinsä, ja Helsingin looshilla tämä aspektiväri on valkea.

Painotuksemme valkeaan aspektiin liittää looshimme erityisesti Venuksen tähtivaltaan. Kuten jokainen okkultisti tietää, tämä planeetta – nimeltään myös Lucifer tai Eosforos eli Fosforos – näyttelee varsin näkyvää osaa esoteerisessa maailmankatsomuksessa. Yritys puristaa luciferisen voiman ja merkitysten moniulotteinen todellisuus muutamalle riville olisi tuomittu epäonnistumaan; mutta uskon, että blogin kirjoituksia seuraamalla joitakin näistä monista mahdollisuuksista voi välittyä niin riveiltä kuin rivien välistä lukemalla. Kuinka tämä ulkoisesti rakkauteen, kauneuteen ja seksuaalisuuteen liitetty jumaluus löytää sisemmät ilmaisunsa luomisvoiman maagisesta toteutumisesta ja älyn transsendenssista abstraktiin todellisuuteen on asia, jonka vasta syvällinen ja eläytyvä paneutuminen voi todentaa.

Lucifer-Christos vobiscum!