Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2017

Kuolemasta

Nykykulttuurimme on siinä määrin keskittynyt materiaan, että se on muodostanut jopa sairaalloisen pelon kuolemaa kohtaan. Useimmiten kuolemantapaus esimerkiksi suvussa järkyttää asianomaisia niin syvästi, että koko muu elämä pysähtyy. Monesti tämä saattaa johtaa yksittäisten ihmisten hermoromahduksiin, kun he oivaltavat, että he ovat myös itse tämän samaisen lain alaisia, jota ei pysty väistämään eikä petkuttamaan.

Mistä tämä kumma käsitys sitten johtuu? Kuoleman luonnottomuuden korostaminen tuntuu olevan nimenomaan länsimaisen kulttuurimme ominaisuus. Mikäpä olisi sen luonnollisempaa kuin elävien olentojen syttyminen ja sammuminen, samalla tavoin kuin tapahtuu taivaankappaleille, kaukaisille tähdille. Ne loistavat aikansa, kunnes yhtäkkiä ovat poissa.

Niiden olemassaolo ei ole kuitenkaan yhdentekevää. On olennaista mitä tapahtuu sinä aikana, joka sijoittuu syntymän ja kuoleman, mikäli tällaista loppumisen termiä halutaan yleistäen käyttää kaikesta olevasta, välillä. Tätä väliä me ihmiset kutsumme elämäksi. Tähden tapauksessa sen elämäntehtävään kuuluu sitä ympäröivien planeettojen ja muiden kappaleiden energisointi. Se myös ns. varustaa maailmankaikkeutta polttoprosessinsa ylijäämämateriaalilla, joka virtaa kaikkialle avaruuteen ja ilmentyy loppujen lopuksi jossakin toisessa muodossa. Tällä tavoin nykytiede opettaa meidänkin jokaisen atomimme syntyneen.

Tällainen kosminen mittakaava ja yleistys saattaa kuitenkin meistä pienistä ihmisistä tuntua hieman kaukaiselta ajattelumallilta. Mikä kuolemassa on niin pelottavaa? Varmasti yleisin materialistinen käsitys on, että silloin kaikki loppuu. Sen jälkeen minua ei ole enää olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. Mikäli ajatellaan materian näkökulmasta ovat ihmisolennot vain kiertokulun osanen, joka palaa luonnon rakennusaineeksi ihmisen kuoltua. Onkin ehkä mielenkiintoisempi kysymys mitä tämä ”minuus” on, jonka häviämisestä olemme niin huolissamme. Monet varmasti ajattelisivat sen olevan persoonallinen tietoisuutemme. Mutta miksi materialisti olisi tästä lainkaan kiinnostunut, jos kaikki on lopulta vain materiaa? Eikö tämä tietoisuuskin silloin ole vain sähköimpulsseja elimessä nimeltä aivot?

Kuoleman pelkäämisen sijaan sitä olisi hyvä koittaa lähestyä jostakin toisesta näkökulmasta. Okkulttisessa perinteessä tunnetaan yleisesti termi mortifikaatio. Sillä tarkoitetaan, karkeasti esitettynä, itsensä kuolettamista maailmalle. Itse näen tämän tietynlaisena sisäisten, mahdollisesti virheellisten ja/tai valheellisten, rakenteiden maahan polttamisena, jotta voidaan rakentaa hedelmällinen maaperä uudenlaisia, kenties totuudellisempia, periaatteita varten. Avain tämän prosessin ymmärtämiseen voi löytyä kuolemaan suhtautumisen tavassa. Pelkäämisen sijasta olisi opittava rakastamaan kuolemaa, jopa siinä määrin, että on valmis ”uhraamaan itsensä”, ts. fyysisen ruumiinsa, sille suurelle tuntemattomalle, joka kuitenkin on meidän kaikkien nähtävillä joka-aikaisesti.

Eikö muka kaikki materia kuole ja synny uudelleen joka hetki? Molekyylit sulautuvat toisiinsa ja lakkaavat olemasta, ihmisihon solut kuolevat ja uusiutuvat. Aurinko tuhoaa loputtomasti itseään ikuisen tulensa loimussa, mutta valollaan antaa elämää ympärilleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti.

Tunnettu kristillinen vertauskuva löytyy jakeista:

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” -Joh. 3:16

Mitä tämä tarkoittaa? Kipinä Jumalaa löytyy meistä kaikista, meidän kaikkien sisältä, vaikka se suuressa osassa nykyajan ihmisiä esiintyykin uinuvana. Se on kuitenkin potentia, joka voi aktualisoitua. Se on mahdollisuus. Tämä kipinä täytyy valjastaa rakkauden vaunujen eteen, joka ei tunne epäluuloja mitään tai ketään kohtaan. Se rakastaa myös kuolemaa, samalla tavoin kuin se sädehtii voimaansa kaikkeen luotuun ja luomattomaan. Mikä sitten on poika? Se on ihminen, jokainen meistä, sukupuoleen katsomatta. Se on uhrattava ”ikuisuuden alttarilla”, mutta ei pelon vuoksi, vaan ikuisen rakkauden. Tämän rakkauden kautta on lähestyttävä kaikkea mikä lähestyttävissä on, sillä se on voima joka yhdistää ja sen kautta on Ykseys käsitettävissä.

Keltaisen synkät sävyt, osa 2

Toukokuussa 2014, kun käsittelimme ensimmäistä kertaa looshiblogissa keltaisen synkkiä sävyjä, oli keltaisemme levotonta kukkaiskeltaista. Nyt kun palaamme keltaisen äärelle, palaamme puhkaisemaan sen merkillisen pinnan, jolle jätimme keltaisemme välkehtimään synkkänä ja selittämättömänä.

Kun painumme pinnan alle, tulemme huomaamaan miten keltaisemme käydessä värisävyltään vaaleammaksi, sen merkityssävy synkkenee. Tällä kertaa, lupaan, emme pysähdy ennen kuin olemme suuteluetäisyydellä kuolemasta.

Marija Gimbutas avaa meille uuden väylän värimysteeriimme kiistellyssä teoksessaan The Language of the Goddess (Thames & Hudson 2006, sivu 209), jossa meille esitellään liettualainen kuoleman jumalatar nimeltä Giltine. Nimen kerrotaan tulevan sanoista gilti, joka tarkoittaa pistämistä, ja geltonas, joka paitsi merkitsee ”keltainen”, myös muistuttaa suomenkielistä vastinettaan foneettisesti.

Giltinen keltaisuus on sukua valkoisuudelle, ja se viittaa luiden kelmeään väriin. Giltine ilmestyy kuolemaa tekevien pääpuolelle. Giltine kävelee läpi aitojen, ja ovet avautuvat itsestään hänen edestään. Hän on pitkä ja hoikka, mutta hänellä on aina nälkä. Aasialaisten kammottavien Jumalattaren ilmentymien tapaan Giltinellä on pitkä ja turvonnut kieli, jonka nuolaisu tappaa välittömästi. Myrkyn kieleensä Giltine kerää ilmeisesti nuolemalla raatoja kalmistoissa. Marija Gimbutas päätteleekin että Giltinen alkuperä olisi haaskalinnun- ja käärmeenhahmoisissa jumalattarissa.

Gimbutas ei ole ainoa lähteemme, vaan Giltinen mainitsee myös Matti Waronen 1898 julkaistussa tutkimuksessaan Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla (Salakirjat 2009, sivu 41). Liettuassa Giltine eli ruttoneito näyttäytyi kulkutautien aikaan yksinäisillä hautausmailla valkoisessa puvussa, kulmillaan tulinen seppele, ja otsallaan selittämättömiä noitasauvoja. Mitä noitasauvoilla tarkoitettiin, sitä ei ilmeisesti tiedetä. Sen sijaan Giltinen pituus saa selityksen – hän kulkee puujaloilla. Ja minne tahansa Giltine astuu, tulee jalanjäljestä hauta. Eräässä tarinassa ruttoneito nousee höyhenen lailla ilmaan, ja ruton eräällä toisella nimityksellä onkin osuvasti merkityksinään ilma tai utu.

Marija Gimbutas kertoo että Giltine kykenee muuntamaan itsensä höyhenen lisäksi myös muiksi elottomiksi esineiksi, kuten puun lastuksi, koriksi tai kepiksi. Hänen läsnäolonsa voi myös ilmetä ääninä, kuten aavemaisena huutona; veden roiskahduksena tai oluen laskemisen äänenä; koputuksena pöytää, lasia tai ovea vasten; tai piiskaniskun äänenä. Giltine voi myös ilmetä väristyksinä kehossa. Leimallista on että nämä ilmennykset noudattavat yleensä kolmen sarjoja. Eri puolilla Eurooppaa Giltine tavataan myös yhtenä kolmen tai useamman nuoren, valkeisiin vaatteisiin puetun neidon ryhmää. Lisäksi koiran ulvonta, ja etenkin valkeat koirat liitetään Giltineen.

Viimeksi, kun käsittelimme keltaista väriä blogissamme, jähmetimme kertomuksemme kohtaukseen Mihail Bulgakovin syvällisestä romaanista, Saatana saapuu Moskovaan. Tuossa kohtauksessa Margarita, joka emännöi saatanallisia tanssiaisia, saa Saatanan armahtamaan nuoren neidon, joka oli tukehduttanut nenäliinalla aviottoman lapsensa, ja oli siksi saanut Helvetissä rangaistuksen, jossa joka päivä hänen eteensä katettiin tuo murhatyössä käytetty nenäliina.

Tämä kohtaus on minusta hieno esimerkki Bulgakovin poikkeuksellisesta mestaruudesta, jolla hän operoi syvällisesti ja muutosvoimaisesti yhteisessä, myyttisessä mielikuvituksessamme. Jos nimittäin voimme kuvitella että kahvilan piian nenäliina oli keltainen kuin vanha luu, ja veressä niin kuin sillä olisi murhattu lapsi, voimme kuvitella myös Giltinen nenäliinan. Matti Waronen nimittäin kuvailee, että Giltine heiluttaa kädessään veristä liinaa, kulkien hitain askelin halki kaupunkien ja kylien Ja aina kun hän heilauttaa liinaansa, muuttuvat palatsit autioiksi.

Aniela Jaffé, C. G. Jungin elämänkerturi, käsittelee teoksessaan An Archetypal Approach to Death Dreams and Ghosts (Daimon Verlag, 1999, sivut 87 – 104) ihmisten aavemaiseen valkeaan naiseen liittyviä ilmestyskokemuksia. Aniela Jaffé aloittaa jakamalla ihmisten lapsina kokemia kohtaamisia valkean neidon kanssa. Kun tiedetään että valkea neito on hyvin yleisesti käsitetty kuoleman ja onnettomuuden tuojana, herää kysymys miksi lapset ovat kohdanneet kertomuksissaan tavallisesti vaalean naisen lempeänä, joskin monesti tummasilmäisenä ja syväkatseisena. Anelie Jaffé päättelee aineistostaan että nämä kohtaamiset liittyvät yleensä tytöillä lapsuus ajan ensimmäisiin aavistuksiin naiseudesta, ja pojilla kohtaamiset tapahtuvat tyypillisemmin teini-iässä, kun he kohtaavat naiseuden itsensä ulkopuolella seksuaalisen heräämisensä myötä.

Toisaalta keltaviittaisen Venuksen synkempi aspekti, ”hautojen Afrodite”, näyttäisi liittyvän sisäiseen ristiriitaan, suoremmin sanoen syyllisyyteen. Jaffé tiivistää yhdistäväksi teemaksi rikoksen rakkautta vastaan – uskottomuuden, häpeällisen hylkäämisen, lapsen riistämisen äidiltään tai lapsenmurhan, ja kirjoittaa: ”Tällainen rikos ei ainoastaan tuhoa ihmisen elämää ja sielua, vaan se rikko elämän arkkityyppisiä lainalaisuuksia. Voitaisiin jopa sanoa että jumaluus on saatettu raivon valtaan… Psykologisesti katsoen, murhaaja murhaa oman sielunsa, ja valehtelija pettää oman sielunsa… Mutta miksi uhrin henki on se joka ei saa rauhaa, eikä rikoksentekijä?” Jaffén vastaus on, että ilmestyksessä ei ainakaan ensisijaisesti ole kyse kenenkään ihmisyksilön sielusta, vaan periaatteen henkilöitymästä, joka nousee syvältä kokijasta itsestään.

Taasen kollektiivisempana ilmestyksenä valkeus voidaan käsittää vapautuksena elämän väliaikaisuuksien kahleista. Arkkityyppi on olemukseltaan ambivalentti, ja siksi se ilmentyessään on kaksinainen. Yhtäältä se enteilee lapsuuden loppua ja syntymää sukupuolisuuteen, toisaalta sen enteilee elämän päättymistä ja kuoleman alkua. Neuroottista syyllisyyttä kantavalle valkea neito on ulkoistettu kauhu.

Tantrisesti ajatellen myös Giltinen kammottavan muodon pohdinta voi olla perusteltua. Tällainen energinen pohdinta voi käynnistyä vaikkapa kansantarinan siivittämänä. Tarinan mukaan ruttoneito oli eräälle miehelle kertonut nimensä, ja sanonut säästävänsä miehen hengen jos tämä kantaisi ruttoneidon ympäri Venäjän maan. Mies kantoi aikansa, mutta tultuaan Pruth-virralle, päätti upottaa ruton siihen. Miehen juostessa virtaan nousi rutto höyhenenä ilmaan ja leijaili kotiinsa metsävuorelle. Mies itse hukkui jokeen.

Tällaiset tantriset innovaatiot kysyvät kuitenkin perustakseen timanttikalliota.

Lopuksi tahdon palata Mihail Bulgakoviin, ja lapsenmurhaajan nenäliinaan. Itse ajattelen niin, että tämä syvällinen kuvasto tarjoaa lukijalle mahdollisuuden osallistua muutokseen myyttisessä mielikuvituksessa. Ajattelen, että tällainen kuvasto, jossa armo tuodaan Helvettiin mitä nerokkaimpia pääkalloavaimia käyttäen, voi auttaa jalostamaan tajunnan syviä virtauksia pois joistakin hyvin alkukantaisista ehdottomuuksista – sellaisista, jotka turvottavat ruttoneidon kielen ihmisyhteisöjen kollektiivisissa näyissä – ja sen sijaan tehden hänestä kauniin, tummasilmäisen neidon, joka ilmestyy viereemme kokonaisvaltaisen kasvumme jyrkimmissä siirtymissä, ilmaisten meille harmonisesti ja merkityksellisesti sielumme koko myllerryksen, ja auttaen meitä astumaan horjumatta yli kynnyksen.