Polku
– Ensimmäinen osa –

Aamunkajon ensimmäiset säteet nousivat esiin laaksoon kaukaisten vuorien takaa, levittäytyivät jokainen omiin suuntiinsa kuin seuraten ennalta määrättyjä reittejä suuren ja kirjoittamattoman kaavan mukaan, ja antoivat oman olemuksensa siunata yön jälkeensä jättämää odottavaa tilaa. Maa huokaisi ja veti sisäänsä ensimmäisen henkäyksen, antaen elävän valon herättää itsensä ja kantaa tuota tietoa läpi kasvien ja puiden jotka heräsivät, venyttäytyivät ja kohottivat katseensa kohti tuon energian lähdettä, kuin osoittaakseen kohti maailman ja universumin keskipistettä. Vuorten haihtuvien varjojen suojassa viimeisetkin sanat muinaisista lauluista jotka olivat tarkoitettu vain kuu-äidin palvelukseen muuttuivat ensin hiljaisemmaksi, kuin tuulen kantamiksi kuiskauksiksi, ja katosivat sitten tummien hahmojen myötä, kun salaperäiset olennot lipuivat mustakaapuisina varjoina takaisin kätköihinsä maan uumeniin odottamaan jälleen suuren äidin nousua taivaalle. Viimeisetkin varjot tekivät näin tilaa valolle ja pimeys löysi paikkansa luolien kätköistä, joissa se pystyi palvelemaan salassa mestariaan ja käpertymään vuorten juurien suomassa rauhassa mysteereihin, jotka olivat yöaikaan ja pimeyteen liittyviä ja kuun lasten suosiossa.

Lähempänä laakson keskustaa juoksi joki joka kantoi vuorilta raikasta ja puhdasta vettä, joka syntyi valon ja lämmön muuttaessa veden olemusta omalla alkemiallaan kiinteästä valkeudesta virtaavaan ja ravitsevaan ainekseen. Maa oli aikakausien saatossa kohottanut tuskaiset kätensä hitaasti kohti taivasta, ja kärsimyksistään saanut viimein palkan kun valkoinen lumipeite oli vihdoin sen päälle siunaantunut. Nyt vuoret kuitenkin kaikesta kärsimyksestäänkin huolimatta valuttivat valkeaa viisautta alaspäin heille, jotka joutuivat katsomaan tähtiä kauempaa eivätkä nähneet maailmaa sekä taivasta yhtä laajasti kuin korkealta ja avaralta valtaistuimeltä korkeimman vuoren huipulta tarkkailevat isänsä. Ja kuinka majesteettiselta nuo vuoret näyttivätkään niiden juurelta katsottuna, ne olivat kuin järkähtämättömiä vartijoita ja suojelijoita tälle laaksolle joka sai jatkaa paratiisinomaista kukoistamistaan eläväisen eliksiirin avulla, joka muutti elementtistä muotoaan ja valui alas pitkin vuorien ajan raastamia seinämiä, kantaen sisällään salaista tietoa sekä elävöittäjää, joka vastaanotettiin korkeimpien temppelien torneissa, joissa salamoiden iskiessä läpi ajan ja ulottuvuuksien kuunneltiin alkuimpulssien voimakasta ja oikeudenmukaista, ääretöntä kuminaa. Ja kuinka suuri, mahtava ja ihmeellinen olikaan se työ jonka avulla kovimmasta ja jylhimmästä voimasta tuotettiin lempeästi ja rauhallisesti virtaavaa energiaa niin että kaikki saivat näistä salamoista osansa. Se oli maailman omaa suurta työtä näkymättömien mestarien rakkauden siunaamana, ja hiljaiseen, miltei kuulumattomaan, sydämelliseen kiitokseen liittyessään kasvit, puut, eläimet, ihmiset ja kaikki elävä tässä taianomaisessa laaksossa kiittivät suojelijoitaan.

Tällaisen jumalaisen alkemian ja maailmallisen magian värittämän aamunkoiton näki ja tunsi vanha matkalainen katsellessaan pienen kukkulan reunalta kohti idästä noussutta aurinkoa ja laaksoa, joka oli nyt täysin rinnoin puhjennut vastaanottamaan elävöittävää virtausta ja kirkasta uutta aamua. Vanhus risti kätensä, hymyili, lausui muutaman hiljaisen valmistelevan sanan, sulki silmänsä ja aloitti rukouksen:

”Te adoro, te invoco et peto Azazel, magister meus…”

Rukoiltuaan ja tehtyään tarpeelliset toimenpiteet aamunkoiton seremonian viimeistelyssä, vanhus palasi takaisin yksinkertaiseen majapaikkaansa ja istuuntui pienen nuotion äärelle. Nuotion yllä oli pieni astia josta nousi hopeainen vana eteeristä savua joka nousi hiljalleen ylöspäin, kunnes hento tuuli saattoi sen ympärilleen ja antoi rauhoittavan tuoksun levitä ympäri kukkulaa. Vanhus otti astian pois tulelta, antoi sen jäähtyä hieman ja joi osan sisällöstä hitaasti. Sitten hän siveli hieman astiassa valmistunutta nestettä otsansa, sydämensa sekä vatsansa päälle sekä pirskotteli viimeisen osan neljään ilmansuuntaan, lausuen rukouksen ja kumartaen jokaista ikuista opastajaa kohti. Tämän jälkeen vanhus kokosi vaatimattoman leirinsä kokoon, keräsi aineksen valmistamisesta jäljelle jääneen tuhkan ja hautasi sen hiljaisen siunauksen saattelemana luonnonvalkean kiven juureen ja astui tielle, joka johti vehreän laaksoon syleilyyn.