Kristusta käsittelevät + raamatulliset elokuvat

[Vanadís]

Virkeä tuulahdus Jeesus-leffojen aika samankaltaisessa juonivirrassa on vasta ilmestynyt Risen (2016). Leffa kerrotaan roomalaisen sotilaan näkökulmasta. Se kulkee hieman salapoliisitarinamaisesti Jeesuksen ruumiin ympärillä, kun ensin sitä vartioidaan ja sitten se pöllitään ja se pitää etsiä, etteivät kultistit saa sen avulla kohkattua kansaan, että tämä anarkistinen rakkaudesta jutteleva hippijohtaja on "noussut kuolleista". Pääosan Clavius oli karismaattinen roolissaan, eikä leffassa ollut Jeesus-kertomuksille tyypillistä jakoa hyviksiin ja pahiksiin, vaan kaikki esiteltiin oman tehtävänsä kautta, eri näkökulmista. Tykkäsin paljon, vaikka aika pehmeää poikarakkautta ja halimista tuossa paljon olikin. Eli varsinkin lopussa painottui rakkaudellisuuden kuvaaminen.

Raamatullisten leffojen suosikkeja oli pitkään Cecil B. Millen Kymmenen käskyä (The Ten Commandments, 1956), jossa on pääosassa Yul Brynner faarao Ramses II:na sekä Charlton Heston Mooseksena. Jo pienenä olin enemmän kiinnostunut leffan egyptiläisistä sekä näiden uskomuksista kuin israelin kansasta, joka aina vaan valitti kaikesta Aika moni muukin on aikoinaan saanut tästä leffasta innostuksen tutkia egyptiläistä uskontomaailmaa tarkemmin. Elokuva välitti pienelle ihmiselle ajatuksen, että Egyptissä kaikki on massiivista ja jumalallista, sekä miehet komeita, noin muuten tarina on ehkä paatoksellisen vanhakantaista teatterinäyttelemistä... mutta siellä Egyptissä myöhemmin käydessä oli kyllä ihana vaellella niissä maisemissa ihan oikeasti ja todeta, että kaikki on massiivista ja vanha uskonto yhä voimakkaasti läsnä paikan fiiliksessä. Yul Brynnerin komeita silmiä siellä ei kyllä tullut vastaan, mutta hienoja jumalia ja jumalpatsaita kyllä.

[Abhavani]

Lavennan ja rönsyilen heti hieman aiheen ohi, sillä minulla tuli mieleen suositella Ingmar Bergmanin "Talven valoa" -leffaa, joka kertoo papista jolla on usko koetuksella ja suhde Jumalaan hakusessa. Heh, tämä onkin jo järjestyksessään toinen kerta kun hehkutan Bergmania tällä forumilla, eli fanipoikuuteni paljastui. Elokuva on melko kuiva, karu ja koruton ilmeeltään, muttei kuitenkaan pitkäveteinen tai liian raskas katsella läpi. Hieno kuvaus myös siitä, että huolimatta siitä että papin suhde Jumalaan onkin koetuksella, täytyy duunit kuitenkin hoitaa kunnolla eli sekä ihmisten rippiä kuunnellessa että saarnaa lausuessa muille ihmisille ei henkilökohtainen uskonkriisi saa vaikuttaa kirkonpenkillä istuvien sielunelämään haitallisesti. Ja taas työnsä hoitaminen kunnialla tuo hänelle kokemuksen siitä, että hänen valinnoillaan on merkitystä, mikä tuo hänelle henkilökohtaista lohtua.

[Benemal]

Kirjastosta löytyi Darren Aronofskyn "Noah" ja Ridley Scottin "Exodus". Noah oli aika tylsä ja puolivälissä rupesin piirtämään, tai lukemaan kirjaa. Ihan hupaisa ja pöljä. Teennäisen synkän eeppinen kuin raamattu by Peter Jackson. Välillä sai nauraa. Exodus taas oli vaan huono, enkä jaksanut katsoa loppuun. Mel Gibsonin "Passionin" katsoin joskus. Ei mikään huippuleffa, mutta arvostan sellaista tinkimättömyyttä. Kevin Smithin "Dogma" on makuasia, mutta ihan hauska mielestäni ja ainutlaatuinen .

[Nefastos]

Virkeä tuulahdus Jeesus-leffojen aika samankaltaisessa juonivirrassa on vasta ilmestynyt Risen (2016).

Kiitos vinkistä, täytyy ehdottomasti tutustua.

Mel Gibsonin "Passionin" katsoin joskus. Ei mikään huippuleffa, mutta arvostan sellaista tinkimättömyyttä.

Passion of the Christista olen aina pitänyt, erityisesti käytettyjen alkuperäiskielten vuoksi. Tulee kaunis & lämmin olo, kun kuulee puhuttua latinaa, vieläpä tällaisessa yhteydessä; vähän pienemmässä määrin sama efekti tulee arameastakin &c. Väkivallalla mässäilystä voisi kritisoida, mutta se nyt on tämän elokuvan ydin. Paikoin ylilyönneillä kyllä hivotaan jo komedian rajoja, kuten ruoskimiskohtauksessa, jossa Kristuksen lihaa sataa pihamaalle palasina. Bonuspisteet myös kiehtovan androgyynistä Saatanasta.

Tämän ketjun äkätessäni nousi myös halu katsoa uudestaan Pasolinin Matteuksen evankeliumi. Se oli visuaalisesti tenhoisa, mutta Jeesusta en tunnistanut ollenkaan omakseni. Lahkolaisvouhottaja, joka oli kuin joltain Jehovan todistajien pelotteluvideolta. Taideteoksena kaunis elokuva.

Kristuksen viimeinen kiusaus oli kai ensimmäinen näkemäni Jeesus-elokuva aikanaan. Tässä olin pettynyt siihen, miten huonosti henkisen ihmisen sisäiset sieluntilat oltiin oivallettu. Mutta profaaniuden syytökset tämän klassikon kanssa olisivat vielä latteampia kuin väkivaltapornon vihailu Passionissa, joten eipä mitään. Kirja pitäisi lukea lähiaikoina, luulen että se tulee olemaan elokuvaa parempi.

Kevin Smithin "Dogma" on makuasia, mutta ihan hauska mielestäni ja ainutlaatuinen .

Koska muistikuvani ovat armeliaasti alkaneet haipua, täytyi katsoa mitä aikanaan koin uskontotieteen kurssilla, jolla meidän oli kyseinen elokuva katsottava.

---Jollain tavoin Dogma on löytänyt nerokkaan keinon loukata uskonnollista tunnetta universaalisti. Uskoisin että kyse on siitä, että Dogma on kuin ottavinaan kantaa uskonnollisiin kysymyksiin, mutta tosiasiassa kyseessä on puhdas eksploitaatio: eräänlainen teologinen snuff film Jumalan ja pyhyyden kuolemasta, joka luodaan ja todennetaan sen oman esityksen kautta. Tämän uskonnollisuudella ratsastavan, alapäähuumorin inspiroiman, näyttelijöidensä kurjimmat maneerit esiin kaivavan, epämiellyttävän ja väärän värisiin videokoteloihin taltioidun elokuvan idea on, että mitään ideaa ei ole: ei mitään mitä ei voitaisi vesittää, edes vesittämisen itsensä ideaa. Katsottuani silmästä silmään tätä kuilua ja sen katsottua minua takaisin tunnen, että jotain on kuollut minussa. Mutta ei vain minussa. Teologisen tulkinnan näkökulmasta esittäisin, että elokuva ei ollut niinkään kannanotto tai edes viihdettä kuin keinotekoinen spastinen nytkähdys aikaa sitten kuolleessa kulttuurisessa organismissa. Tässä epäpyhässä vaikuttavuudessaan Dogmaa voi siten tuskin pitää muuna kuin varsin onnistuneena provokaationa, oli se tahallinen tai (osin) tahaton.

[Tähti]

Jesus Christus Erlöser. Klaus Kinskin erikoinen yksinpuhelu Jeesuksesta, tullut katsottua tätä vähän pätkittäin, kun kaipaa jotain intensiivistä menoa.

Löytyy myös youtubesta englanniksi tekstitettynä.
https://m.youtube.com/watch?v=Myv9U4W_Tt4

Esim elitisti.netissä on arvostelu aiheesta.
http://www.elitisti.net/artikkeli/2009/ ... geyer.html

[Insanus]

. Paikoin ylilyönneillä kyllä hivotaan jo komedian rajoja, kuten ruoskimiskohtauksessa, jossa Kristuksen lihaa sataa pihamaalle palasina.

Puhdasta seksiä, ei saa pilkata :<

[Nefastos]

Puhdasta seksiä, ei saa pilkata

Lienee tosiasia että toisen puhtain seksuaalikokemus on toisen komediaa, koska seksuaalisuuden syvemmät muodot väistämättä ja ehdottomasti ammentavat kaikkein atavistisimmista, paljaimmista & siten regressiivisimmistä (sanaa puoleen tai toiseen arvottamatta) tarpeistamme. Löytäessään oman eroottisuutensa ydinkokemuksen ihminen on, paradoksaalisesti, niin syvällä omassa toiseudessaan, että se tuskin voi enää olla muille ymmärrettävää.

Minkä vuoksi itse en pystykään ajattelemaan mystiikkaa ja eroottisuutta toisistaan erillisinä asioina.

[Gethsemane]

Kiitos Vanadis elokuvasuosituksesta!

Hyvä filmi Jeesuksesta on mielestäni Scorsesen "Kristuksen viimeinen kiusaus" eli "The Last Temptation of Christ" vuodelta 1988.Oli aikoinaan kohahduttava elokuva.Tässä näkökulma on pitkälti Jeesuksen omassa ajatusmaailmassa ja siitä varmaan tuo paheksunta.Niin ja seksi,kuinkas muutenkaan.

Elokuva perustuu Nikos Kazantzakiksen romaaniin jota tosin en ole lukenut,mutta on epäilemättä sekin mielenkiintoinen.

"Passion of the Christ" lävähti mielestäni splätteriksi joskin siinäpä se totuus asiassa taitaa pitkälti olla.Onko sitten se ihan tarkoituksenmukaisin näkökulma,niin ehkä ei ja toisaalta kyllä.Fyysisyydessä korostuu inhimillisyys ja se on Kristukseen liittyvissä konteksteissa minusta mielenkiintoista.

[obnoxion]

"Passion of the Christ" lävähti mielestäni splätteriksi joskin siinäpä se totuus asiassa taitaa pitkälti olla.Onko sitten se ihan tarkoituksenmukaisin näkökulma,niin ehkä ei ja toisaalta kyllä.Fyysisyydessä korostuu inhimillisyys ja se on Kristukseen liittyvissä konteksteissa minusta mielenkiintoista.

Minä en pidä väkivallasta elokuvissa, ja saatan ihan kelata niiden yli. Pidin kuitenkin PotC elokuvasta kovasti.

Minua jäi väkivaltaa enemmän mietityttämään Herodeksen ja Saatanan naisellisuus. Jäi vaikutelma että naisellinen mieshahmo on pahuuden ruumiillistuma.

[Gethsemane]

Obnoxion kommentista omaa ajatusta.

Itselleni myös on kehittynyt vaikeus katsoa väkivaltaisia elokuvia.Enpä tiedä menisikö "Passion of the Christ" enää silmät auki vai kiinni.

Toisaalta kiinnostuin kovasti mainituista Saatanan sekä Herodeksen naisellisuudesta... täytyy ehkä harkita kuitenkin asiaa.Tällaisessa Hollywood-filmissä aika yllättävää.Tai,hmm.