Ave wrote: ↑Fri Oct 09, 2020 9:45 amOlen hieman kiusaantuneena huomannut sen, että äidilläni on jokin vaisto minun suhteeni. Ja saatamme olla soittamassa toisillemme samaan aikaan. Tämä tuntuu sikäli hupsulta, kun äiti on tietyllä tasolla hyvin etäinen ja tahtoisit hänet sellaisena pitääkin. Ja samoin olen jännästi joskus tuntenut omien lapsieni kanssa, että olemme ikäänkuin "samassa kentässä" (vaikea selittää).
No niin, tämä on nyt taas oman äitiprinsiipin painotukseni mukaan sanottua, mutta minun on vaikea ymmärtää, kuinka yhteys äitiin voisi koskaan täysin katketa. Oma fyysinen olemuksemme on muotoutunut tuon toisen olennon sisässä, oma sielullinen olemuksemme tuon toisen kentässä (aurassa), kuten sanoit. Vaikka ihminen toivon mukaan yksilöityykin myöhemmin, hänen syvätasollaan pysyy väistämättä yhteys tähän varhaisimman vaiheen suvereenisti tärkeimpään olentoon. Väitän, että jos ihminen kokee ylittäneensä Äidin ja jättäneensä tämän kokonaan taakseen, hän ei ole vain katsonut kyllin syvään syvyyteen omassa itsessään nähdäkseen, että sen perusta on pysyvästi Äidissä.
Toki sama pätee myös isään, mutta tuo suhde on paljon salaperäisempi, etäisempi: isän siittiöstä on valmistunut sisäinen rakenteisuutemme, tai sen puolikas, mutta suhteemme isään on tavallaan suhdetta omaan itseyteemme, siinä missä suhteemme äitiin on suhdetta omaan toiseuteemme. Itseys on jotakin mikä pysyy aina silmiemme takana, toiseus taas jotakin mikä pysyy aina silmiemme edessä, immanenttina. Edes ihmiset jotka pystyvät pakenemaan transsendenttia eivät ikinä pääse pakoon immanenttia: "Kun hän näkee ja tekee jotakin, se on Äiti joka katsoo ja toimii. Hänen silmänsä ja kätensä ovat Äidin. Koko hänen kehonsa ja kaikki sen toiminnot ovat Äidin ilmennystä. Voidakseen täysin ymmärtää Äitiä ja toteuttaa Häntä maailmassa, ihmisen on täydellistettävä tuo nimenomainen Äidin ilmennys – itsensä." - Shiva-Shakti & Suuri Äiti
Ave wrote: ↑Fri Oct 09, 2020 9:45 amKiitos Conan-esityksestäsi! Isoveljelläni oli noita sarjakuvia, ja pidin niitä hyvin puoleensavetävinä. [...] Tämä kuulostaa jotenkin etäisesti tutulta. Onneksi minussa on kuitenkin sopivasti Conania, etten jää ikuisesti odottamaan sitä, että isä ojentaisi miekkansa käteeni. Hahahahhahaha.
Conanissa, jonka nimi ei aivan sattumalta muistuta hyvin sopivaa raamatullista nimeä, on todella tavoitettu paljon alkuvoimaisempi arkkityyppi kuin lukemattomat muut sankarimiehen versioinnit. Tässä on iso osa taiteen patologisuuden tantrista kehittävää vaikutusta: taiteilija itse, kykenemättä ravistautumaan irti jostakin riivaavasta sisäisestä kuvasta, voi tehdä siitä selkeyttävän hahmon kollektiolle.
Nykyaikamme, arkkityyppisuhteissaan usein tylyttävä ja masentava, on kuitenkin hyväätekevä siinä, että se jo jonkin verran auttaa rikkomaan arkkityyppien "kastisuuksia". Kuten sanoit omasta conanismistasi, ja sen antamasta avusta päinvastaiseen haasteeseen. Mitä tietoisempi ihminen alkaa olla niistä erilaisista sisäisistä voimahahmoista joita hänessä on, niiden selvistä vastakkaisuuksista ja kuitenkin samankeskisyydestä, tällaiset pitkälti vanhempisuhteista periytyvät itsetyypittämisen ongelmat alkavat hajota.
Myös tässä näkyy tantrisen avun erikoislaatuisuus: kun vain suhtaudumme prosessiin herkeämättömän tietoisesti ja ponnistaen, jopa ongelmamme jollain toisella sielun osa-alueella voivat auttaa parantumaan ongelmista sen toisella osa-alueella. Tämän(kin) vuoksi koen, että tärkeimpiä töitä mitä okkultistin tulisi itsensä kanssa tehdä olisi päästä irti mielen sektorisuudesta, sen jakautumisesta toisistaan erillisiin huoneisiin. Ihminen jolla on liian yksipuolinen onnistumisen kuva, tulee epäonnistumaan, sillä tällöin hänen nouseva energiansa vain vaikeuttaa eikä helpota kokonaisvaltaista saavutusta. Niinpä esim. "elektralainen" ongelma voi saada huomattavaa apua vastakkaisesta "conanistisesta" ongelmasta, kunhan nämä käsitetään yhdessä, eikä ihminen jää teutaroimaan näiden kahden vastakkaisen virheellisen toimintamallin välille, noudattaen bipolaarisesti milloin tuota, milloin tätä ääripäätä.
(Valkean aspektin harjoitus alkaa juuri tästä vaateesta heiluriliikkeen lopettamiseksi, eli oman sisäisen vastustajaprinsiipin hyväksymisestä. Koska ollaan tekemisissä hermeettisen prosessin kanssa, tuo vastustaja on tässä vaiheessa yleensä ihmisen oma pinnallisuus, ja siten Valkealle olennaista on häivyttää arvostuksellista eroa pinnan ja syvällisyyden välillä.)