Shiva-Shakti & Suuri Äiti

Kaksi otetta Arthur Avalonin (Sir John Woodroffe) teoksesta ”The Serpent Power –

The Secrets of Tantric & Shaktic Yoga” (1919),

luvuista II ”Bodiless Consciousness” ja VII ”Theoretical Bases of this Yoga”

© Arthur Avalon 1919, käännös fra Beshiira 2020

SAATTEEKSI

Tämä on ensimmäinen artikkeli käännöstekstien sarjassa, joka esittelee suomalaisille lukijoille Arthur Avalonin tantraklassikkoa ”The Serpent Power”. Teos koostuu Avalonin kirjoittamasta laajasta johdannosta sekä kahdesta alkujaan sanskritiksi kirjoitetusta tekstistä kommentaareineen (Ṣaṭ-Cakra-Nirūpaṇa ja Pādukā-Pañcaka). Nämä suomenkieliset artikkelit ovat otteita kirjan johdanto-osuudesta. Ensimmäinen osa on esitys tantra- ja shaktijoogan ydinperusteista.

Olen mukaillut käännöksessäni alkuperäisteoksen sanskrit-termien translitterointia, jossa esimerkiksi äänne ”sh” kirjoitetaan ”ś” ja äänne ”ch” kirjoitetaan ”c”. Samoin isojen alkukirjaimien käyttö mukailee suurelta osin Avalonin tyyliä. Olen myös lisännyt tekstiin omia kursivointejani sekä täsmentäviä loppuviitteitä ja huomioita.

***

Perimmäinen, jakamaton todellisuus on ’Henki’ puhtaan tietoisuuden (Cit, Saṁvit) merkityksessä. Tämän Hengen Voimana eli Śaktina – ja tuon Voiman kautta syntyen – ilmenevät Mieli ja Aine. Henki on yksi, ¹ eikä siinä ole asteita tai eroja. Ihmisessä oleva Henki on sama, joka on kaikessa, ja joka tuotuna palvonnan kohteeksi tunnetaan Herra Īśvarana, Jumalana. Mieli ja Aine puolestaan ilmenevät monena – lukuisissa eri asteissa ja laaduissa. Ātmā, Henki, on jakamaton (Akhaṇda) kokonaisuus (Pūrṇa), jonka osia (Khaṇda) Mieli ja Aine ovat. Mieli ja Aine ovat ”ei-kokonaisuutta” (Apūrṇa). Henki on ikuinen (Aparicchinna) ja muodoton (Arūpa); Mieli ja Aine ovat rajallisia (Paricchinna), ja niillä on muoto (Rūpa). Henki on muuttumaton ja passiivinen. Sen aktiivinen ja muuttuva Voima ilmenee Mielenä ja Aineena.

Aine itsessään on tiedottomuutta. Vedānta-koulukunnan mukaan myös Mieli on tiedoton, sillä se ei ole tietoinen itse vaan tiedoton objekti. Tällä ei tarkoiteta, että Mieli sinänsä olisi tiedoton, sillä kaikki on pohjimmiltaan tietoista – tietoisuutta. Mieli on tiedoton, koska tietoinen itse näkee sen objektina. Mieli rajaa tietoisuutta mahdollistaakseen ihmiselle rajallisen kokemuksen. Ei ole Mieltä ilman sen taustana olevaa tietoisuutta, vaikka Korkein Tietoisuus onkin ilman Mieltä (Amanah). Missä ei ole mieltä, siellä ei ole rajoitteita. Tietoisuus on yhdessä aspektissaan muuttumaton ja toisessa muuttuva. Muuttuvassa aspektissaan Tietoisuus on aktiivista Voimaa, joka ilmenee mielenä ja ruumiina. Ihminen on siten puhdasta tietoisuutta (Cit), jonka käyttövälineenä on mielenä ja ruumiina ilmenevä Voima.

Teologiselta kannalta tämä puhdas tietoisuus on Śiva, ja Hänen Voimansa (Śakti) on muodottomassa olemuksessaan yhtä Hänen kanssaan. Śakti on suuri Devī, ² maailmankaikkeuden äiti, joka asuu elämänvoimana ihmiskehon alimmassa keskuksessa, selkärangan tyvessä. Samaten Śivan voi oivaltaa korkeimmassa aivokeskuksessa, isoaivoissa, Sahasrāra-Padmassa. Loppuunviety jooga tarkoittaa Śivan ja Śaktin yhtymistä sādhakan ³ kehossa. Tämä yhtyminen on myös Laya, dissoluutio, Sṛṣṭille ⁴ vastakkainen tapahtuma – Hengen involuutio Mielessä ja Aineessa.

Jotkut palvovat pääasiassa androgyynisen Ardhanārīśvara-jumaluuden ⁵ maskuliinista, oikeaa, puolta. Toiset, śāktat, palvovat pääasiassa vasenta puolta ja kutsuvat Häntä Äidiksi, sillä Hän on Suuri Äiti (Magna Mater), Mahādevī, joka tulee raskaaksi, ja kantaa ja ravitsee maailmankaikkeutta, joka syntyy Hänen kohdustaan (Yoni). Hän on tietoisuuden aktiivinen aspekti ⁶, joka kuvittelee (Sṛṣṭi-kalpanā) ⁷ tulevan maailman niiden vaikutelmien (Saṁskāra) pohjalta, jotka ovat peräisin edellisten maailmojen nautinnoista ja kärsimyksistä. ⁸ On näin ollen hyvin luontevaa palvoa Häntä Äitinä. Ensimmäinen mantra, johon kaikki ihmiset vihitään, on sana Mā (äiti). Se on ihmisten ensimmäinen sana, ja usein myös heidän viimeisensä. Isä on pelkkä Äidin auttaja (Sahakāri-mātra). ⁹ Koko viiden elementin maailma ¹⁰ myös syntyy tästä aktiivisesta tietoisuudesta, Śaktista, ja on hänen ilmennystään (Pūrṇa-vikāsa). Tästä syystä ihmiset palvovat Äitiä ¹¹, Häntä, jota hellempi ei ole kukaan ¹². He tervehtivät Hänen hymyilevää kauneuttaan ruusuisena Tripurasundarīna, maailmankaikkeuden lähteenä, ja Hänen suurta loistoaan Kālīna, joka ottaa kaiken takaisin itseensä. Tässä käsittelemämme joogan ytimenä on oivallus Äidin ja Herran yhtymisestä. Tietoisuuden tila, jossa tämä yhtyminen tapahtuu, on Absoluutti.

Veda-kirjoitusten mukaan ”Kaikki tämä (moninainen maailma), on (yksi) Brahman” (Sarvaṁ khalvidaṁ Brahma). ¹³ Eri koulukunnissa selitetään monin eri tavoin, miten monta voi olla yksi. ¹⁴ Tässä esitetty tulkinta perustuu Śākta-Tantra- eli Āgama-kirjallisuuteen. Ensinnäkin, mikä on se yksi Todellisuus, joka ilmenee monena? Mikä on Brahmanin luonto sinänsä (Svarūpa)? Vastaus on Sat-Cit-Ānanda – se on: Oleminen-Tietoisuus-Autuus. Tietoisuus tai tunne sinänsä (Cit, Saṁvit) on sama kuin Oleminen sinänsä. Vaikka arkikokemuksessa nämä kaksi pohjimmiltaan kietoutuvat toisiinsa, niissä on silti eroa – tai ainakin niissä vaikuttaa olevan. Ihmisen perusolemukseen kuuluu piintynyt usko objektiiviseen olemassaoloon hänen itsensä ulkopuolella ja hänestä itsestään riippumatta. Koska ihmisyksilö on ilmennyttä Henkeä (Jīvātmā), tällainen objektiivisuus onkin totta niin kauan, kuin hänen tietoisuutensa on Māyān verhoama tai kaventama. ¹⁵ Mutta perimmäisessä kokemuksessa, joka on Korkein Henki (Paramātmā), mitään eroavuutta ei ole, sillä siinä ovat jakautumattomasti yhdessä kokija, kokemus ja kokemisen kohde.

Puhuessamme Citistä Tunne-Tietoisuutena on kuitenkin muistettava, että puhumme tällöin itse asiassa vain Citin rajoitetusta ja muutoksenalaisesta ilmennyksestä. Cit itsessään on ikuinen, muuttumaton prinsiippi, joka on kaiken kokemisen tausta. Tämä Olemis-Tietoisuus on absoluuttista Autuutta (Ānanda), jota kutsutaan myös ”itsessä lepäämiseksi” (Svarūpa-viśrānti). Se on Autuutta, koska se ei voi haluta mitään, sillä se on ikuinen ja siihen sisältyy kaikki (Pūrna). Tämä autuas tietoisuus on todellisuuden perimmäinen, jakamaton luonto (Svarūpa), sen oma muoto. Sekä jakamaton kokonaisuus että sen eriytyneet osat ovat yhtä lailla todellisia. Svarūpa on kaiken luonto sellaisena kuin se todella on, erotuksena siitä, miten asiat vaikuttavat olevan.

Korkein Tietoisuus on Korkein Śiva-Śakti (Paraśiva Paraśakti), joka pysyy ikuisesti muuttumattomana läpi kaiken sen muutoksen, jonka saa aikaan tuon Tietoisuuden luova aspekti Śiva-Śaktina. Kaikki ilmennys liittyy näennäiseen tiedottomuuteen. Mieli ei ole tietoisuutena puhdas, vaan rajallinen. Sen, mikä tietoisuutta rajaa, on oltava jotakin itsessään tiedotonta, tai ainakin sen on kyettävä luomaan vaikutelma tiedottomuudesta. ¹⁶ Ilmiöiden maailmassa ei ole mitään absoluuttisen tietoista eikä mitään absoluuttisen tiedotonta. Tietoinen ja tiedoton ovat aina sekoittuneina toisiinsa. Kuitenkin jotkin asiat vaikuttavat tietoisemmilta kuin toiset. Tämä johtuu siitä, että Cit, vaikka onkin aina läsnä kaikessa, ilmentää itseään erilaisin tavoin ja vaihtelevissa asteissa. Ilmenemisen aste määrittyy sen mukaan, millainen luonne ja mikä kehitysvaihe on sillä mieli-ruumilla, jossa tietoisuus on. Henki pysyy aina samana; mieli ja ruumis muuttuvat. Tietoisuuden ilmeneminen on enemmän tai vähemmän rajallista sen mukaan, missä kohdin kehityskulkua kivikunnasta ihmiskuntaan ollaan. Kivikunnassa, mineraalien maailmassa, Cit ilmenee tajuisuuden alimmassa muodossa. Tästä todistavat erilaiset refleksireaktiot ärsykkeisiin, ja se fyysinen tietoisuus, jota on läntisessä maailmassa kutsuttu ”atomiseksi muistiksi” ¹⁷. Kasvien tajuisuus on kehittyneempää, vaikka se onkin ”uinuvaa tietoisuutta”, kuten Cakrapāṇi sanoo Bhānumatīssa. Tämä näkyy yhä selvemmin mikro-organismeissa, jotka ovat välivaiheita kasvi- ja eläinkuntien välillä, ja joilla on omanlaisensa psyykkinen elämä. Tietoisuus muuttuu eläinkunnassa keskittyneemmäksi ja monimuotoisemmaksi, ja se saavuttaa täyden kehityksensä ihmisessä, jossa ilmenevät kaikki psyykkiset toiminnot, kuten kognitio, havaintokyky, tunne ja tahto. Kaikkien näiden vaihtuvien tajuisuuden ja tietoisuuden muotojen takana on yksi muodoton, muuttumaton Cit – siis Cit itsessään (Svarūpa), erotettuna oman ilmennyksensä eriytyneistä muodoista.

Koska Cit pysyy samana läpi kaikkien näiden elämän vaiheiden, siinä sinänsä ei tapahdu kehitystä. Kehittymisen vaikutelma johtuu siitä, että eri vaiheissa tarkasteltuna Mieli ja Aine verhoavat tai kaventavat Citiä eri määrin. Juuri tämä tietoisuuden voimalla (Śakti) tietoisuuden verhoaminen on maailman luomista. Mikä sitten tarkalleen on se, joka tietoisuutta verhoaa ja siten saa aikaan maailmallisen kokemuksen?

Se on Voima eli Śakti, Māyān muodossa. Māyā-Śakti on se, joka näennäisesti tekee kokonaisuudesta (Pūrṇa) ei-kokonaisen (Apūrṇa), rajattomasta rajallisen, jakaa muodottoman muotoihin ja niin edelleen. Se on voima, joka siten kaataa, leikkaa, verhoaa ja kieltää. Kieltää mitä? Täydellisen tietoisuuden. Onko Śakti itsessään sama vai eri kuin Śiva tai Cit? Sen on oltava sama, sillä muuten kaikki ei voisi olla Brahman. Se on siis myös Cit eli Tietoisuus. Siksi se on Saccidānandamayī ¹⁸ ja Cidrūpiṇī. ¹⁹

Ja silti ne – tai ainakin niiden ilmennykset – eroavat toisistaan. Sana Śakti tarkoittaa voimaa, ja sen juurena on Śak (”olla voimaa”, ”kyetä”). Śiva on Voiman pitelijä (Śaktimān), ja Śakti on yhtä Śivan kanssa. Śakti, tuo Voima itse, on siis Śivan eli Tietoisuuden Voima. Ei ole eroa Śivan eli Voiman hallitsijan (Śaktimān) ja Voiman itsensä välillä. Tietoisuuden voima on Tietoisuus, sen aktiivisessa aspektissa. Siten sekä Śiva että Śakti ovat Tietoisuus – ensimmäinen sen muuttumattomana, liikkumattomana aspektina, ja jälkimmäinen saman Tietoisuuden liikkuvana, aktiivisena aspektina. Se erityinen voima, jonka avulla dualistinen maailma luodaan, on Māyā-Śakti, joka on sekä verhoava (Āvaraṇa) että projisoiva (Vikṣepa) Śakti. Tietoisuus verhoaa itseään itselleen ja projisoi aiempien kokemustensa (Saṁskāra) pohjalta esiin mielikuvamaailman, jossa se jälleen kärsii ja nauttii. Universumi on siten Korkeimman Maailma-ajattelijan (Īśvara) luovaa mielikuvitusta (Sṛṣṭi-kalpanā). Māyā on se voima, jonka kautta kaikki asiat ”mitataan” – eli muodostetaan ja tehdään tiettäviksi (Mīyate anayā iti māyā). Se on käsitys eroavaisuudesta (Bhedabuddhi). Māyā saa ihmisen näkemään maailman ja kaiken siinä olevan erillisenä itsestään, vaikka pohjimmiltaan kaikki onkin yhtä ja samaa Itseä. Māyā saa aikaan kahtalaisuuden siellä, missä muuten vallitsisi jakamaton ykseys, ja se on kaikille ilmiömaailman kokemuksille ominaisen dualismin alkusyy. Śakti ilmenee toimintana, joka verhoaa tietoisuutta, siten peittäen asteittain itseään ja perimmäistä luonnettaan, joka on Tietoisuus.

Ennen maailmankaikkeuden ilmenemistä oli olemassa yksin ääretön Oleminen-Tietoisuus-Autuus – se on: Śiva-Śakti, Citin ja Cidrūpiṇīn olemuksissa. ²⁰

Tämä on kokemisen kokonaisuus (Pūrṇa), jossa ”Itse tuntee Itsen ja rakastaa Itseä”, kuten Upaniṣadeissa sanotaan. Tämä on se Rakkaus, joka on Autuutta tai ”itsessä lepäämistä”, sillä kuten toisaalla mainitaan, ”Perimmäinen rakkaus on autuutta” (Niratiśaya-premāspadatvaṁ ānandatvaṁ). Tämä on Paraśiva, joka 36 Tattvān ²¹ joukossa tunnetaan nimellä Para-saṁvit. Tämä on monistinen näkemys, jonka mukaan Tietoisuus kuitenkin ilmenee kahtalaisena. Yksi aspekti on transsendentti ja muuttumaton (Para-saṁvit), toinen on luova ja muuttuva (Śiva-Śakti-Tattva). Para-saṁvitissa ”Minä” (Ahaṁ) ja ”Tämä” (Idaṁ) (eli objektiivinen maailmankaikkeus) ovat erottamattomasti sekoittuneet toisiinsa perimmäisessä ykseyden kokemuksessa. ²²

Śakti toimii negaation kautta (Niṣedha-vyāpararūpa Śaktih), ja Śiva-Śakti-Tattvassa Hän – joka on myös Śivan polaarinen, ”negatiivinen”, vastinpari – kieltääkin itseltään oman objektiivisen luontonsa. Näin ollen Śiva-tietoisuus on pelkkä ”Minä”, joka ”ei katso kohti toista” (Ananyonmukhah ahaṁ-pratyaya). Tämä on pelkän subjektiivisen itsevalaisemisen tila (Prakāśa-mātra) ²³, jossa Śakti (jota kutsutaan myös Vimarśaksi ²⁴) jälleen näyttäytyy – mutta tällä kertaa siten, että ”Minä” ja ”Tämä” ovat jo olemassa, vaikkakin vielä osana samaa eriytymätöntä itseyttä. Tässä kohdin, orastavan dualismin ensivaiheissa, tapahtuu ensimmäinen tietoisuuden muutos, jota nimitetään Sadāśivaksi tai Sadākhya-Tattvaksi. Tätä seuraa toinen, Īśvara-Tattva, ja sitten kolmas eli Śuddha-vidyā-Tattva. Näistä ensimmäisessä painottuu ”Minä”, toisessa ”Tämä”, ja kolmannessa painottuvat ”Minä” ja ”Tämä” yhdessä. Sitten Māyā rikkoo yhdistyneen tietoisuuden niin, että objekti nähdään jonakin itsestä erillisenä. Lopulta tästä samasta objektista eriytyvät kaikki maailmankaikkeuden lukemattomat muodot.

Mantraan ja sen alkuperään liittyen Tantra-Śāstra ²⁵ esittää, että nämä kaksi Tattvaa, jotka emanoituvat Śaktista ²⁶, tunnetaan äänen olemuksissa nimillä Nāda ja Bindu. Paraśiva ja Parāśakti ovat liikkumattomia (Nih-spanda) ja äänettömiä (Nih-śabda).

Nāda on ensimmäinen liike luovassa kosmisessa tietoisuudessa, ja sitä seuraava vaihe on Ääni-Brahman (Śabda-brahman). Siitä edelleen johtuvat kaikki ideat – kuten myös kieli, jolla niistä puhutaan (Śabda), ja objektit (Artha), jotka niihin viittaavat.

Bindu tarkoittaa kirjaimellisesti ”pistettä” (Anusvāra) ²⁷, ja se viittaa sanskritin kielessä nenähengitykseen (°). Candra-bindu-nenähengityksessä se on Nādan yläpuolella (°). ²⁸ Teknisessä Mantra-merkityksessä Bindu viittaa Tietoisuuden aktiiviseen tilaan eli Śaktiin, jossa ”Minä” (eli Tietoisuuden itsevalaiseva aspekti) samaistaa itsensä ”Tähän” ja kaikkeen mitä se pitää sisällään. ²⁹ Se subjektivoi ”Tämän”, ja muuttuu yhdessä sen kanssa pisteeksi (Bindu). Kun Tietoisuus hahmottaa objektin jonakin itsestään erillisenä, se mieltää tuon objektin laajentuneeksi avaruudessa. Mutta kun tuo objekti on täysin subjektivoitu, se mielletään laajentumattomaksi pisteeksi. Tällä tavoin korkein Kokija, Bindu, näkee maailmankaikkeuden. ³⁰

Mitä maailmankaikkeudelle tapahtuu Layassa, dissoluutiossa? Se vetäytyy takaisin Śaktiin, joka sen esiin heijastikin. Se sortuu, niin sanoaksemme, matemaattiseksi pisteeksi, jolla ei ole lainkaan kokoa. ³¹ Tämä on Śiva-Bindu, joka jälleen vetäytyy takaisin Śiva-Śakti-Tattvaan, joka sen loi. Śakti on kiertyneenä Śiva-Bindun ympärille, samoin kuin ihmisruumiissa käärme kietoutuu itsesyntyisen falloksen (Svayaṁbhu-liṅga) ympärille maakeskuksessa eli Mūlādhāra-Cakrassa. Tämä kerälle kiertynyt Śakti voidaan nähdä matemaattisena viivana, jolla ei myöskään ole kokoa. Se on kaikkialla kosketuksissa sen pisteen kanssa, jonka ympärille se on kietoutunut, ja se on painautunut siihen tiukasti kiinni. Siksi nämä kaksi oikeastaan muodostavat yhden ja saman pisteen. Tätä kahtalaisesti ilmenevää, mutta kuitenkin jakamatonta ykseyttä verrataan Tantra-kirjallisuudessa kikherneeseen, jossa kuoren sisällä on kaksi siementä niin tiiviisti yhdessä, että ne vaikuttavat olevan yksi siemen. ³²

Samasta vertauksesta jatkaen: Śakti, joka on kiertyneenä Śivan ympärille ja joka muodostaa sen kanssa yhden ja saman pisteen (Bindu), on Kuṇḍalinī Śakti. Kuṇḍalinī tulee sanasta Kuṇḍala, ”kerä”, ”rengas”. Kuṇḍalinī Śaktin sanotaankin olevan kiertyneenä kerälle. Häntä myös verrataan käärmeeseen (Bhujaṅgī), joka levätessään ja nukkuessaan makaa kerällä. Käärmevertaus on osuva myös siksi, että Śaktin voima on luonteeltaan spiraalimainen. Tuo voima ilmenee eri maailmoissa muun muassa pallomaisina muotoina, ”Brahmān munina” (Brahmāṇḍa), jotka edelleen muodostavat pyöriviä ja kierteileviä liikeratoja. Tantra-kirjallisuudessa kerrotaan, miten edellä mainitusta pisteestä muodostuu suora linja (Riju-rekhā), joka Māyān spiraalimaisen voiman vaikutuksesta kääntyy ja saa aikaan kaksiulotteisen kuvion. Viiva kääntyy vielä uudelleen ja nousee kohti kolmatta ulottuvuutta muodostaen näin kolmion tai pyramidikuvion, eli Śṛṇgātakan. ³³ Toisin sanoen, Kuṇdalī-Śakti liikkuu voidakseen ilmentää itsensä, ja siten se lopulta ilmenee koko maailmankaikkeutena. Kun Kuṇdalī-Śakti on ”kiertyneenä kerälle”, se lepää – se on siis staattisen potentiaalienergian tilassa. Tämä Śakti kiertyneenä Korkeimman Śivan ympärille on nimeltään Mahā-kuṇḍalī (”Suuri kerälle kiertynyt voima”), erotuksena samasta voimasta yksilöllisissä kehoissa, jolloin sen nimi on Kuṇḍalinī. ³⁴ Tällä Kuṇḍalinī-voimalla ja sen kautta toimii jooga, jota tässä kirjoituksessa kuvataan. Tuon joogan täyttymyksessä yksilöllinen Śakti (Kuṇḍalī) yhtyy suureen kosmiseen Śaktiin (Mahā-Kuṇḍalī), ja Hän taas Śivaan, jonka kanssa Hän on ytimeltään yhtä. Kuṇḍalinī on ikuisen Brahmanin aspekti (Brahmarūpa Sanātanī), joka on sekä määreetön että määreellinen (Nirguṇa ja Saguṇa). Nirguṇa-aspektissaan Kuṇḍalinī on puhdasta Tietoisuutta (Caitanya-rūpiṇī) ja Autuutta itseään (Ānanda-rūpiṇī, luomisen prosessissa Brahmānanda-prakāśinī). Hänen Saguṇa-aspektinsa voimalla kaikki olennot tulevat näkyviksi (Sarvabhūta-prakāśinī). ³⁵ Kuṇḍalī-Śakti yksilöllisissä kehoissa on voimaa levossa. Se on staattinen keskus, jonka ympärillä, liikkuvana voimana, pyörteilevät kaikki olemassaolon muodot. Maailmankaikkeuden kaikissa aktiivisissa muodoissa ja niiden takana on aina staattinen tausta. Yksi Tietoisuus polarisoituu kahdeksi aspektiksi, staattiseksi (Śiva) ja liikkuvaksi (Śakti), jotta ”luominen” voisi tapahtua. Tässä kuvattu jooga on siten tämän kaksinaisuuden palautumista jälleen ykseydeksi.

Intialaisten pyhien kirjoitusten mukaan – Herbert Spencerin sanoin hänen kirjassaan ”First Principles” – maailmankaikkeus on aukenemista, levittäytymistä (Sṛṣṭi) homogeenisestä (Mūla-prakṛti) heterogeeniseen (Vikṛti) ja jälleen takaisin homogeeniseen (Pralaya, dissoluutio). Evoluutio ja dissoluutio siis vuorottelevat – lepovaihetta seuraa aina ilmennyksen kausi. Samoin professori Huxley, kirjoituksessaan ”Evolution and Ethics”, puhuu kosmisen energian ilmenemisestä (Māyā-Śakti), joka vaihtelee ”potentiaalivaiheen” (Pralaya) ja ”eksplikaatiovaiheen” (Sṛṣṭi) välillä. Hän kirjoittaa: ”Voi olla, kuten Kant esittää, että jokainen kosminen magma, joka väistämättä tulee kehittymään uudeksi maailmaksi, on aivan yhtä väistämättömästi ollut sitä edeltäneen, kadonneen maailman loppu.” Tämä on myös intialaisen Śāstran näkemys. Sen mukaan ei ole olemassa mitään absoluuttisen ensimmäistä luomista, sillä nykyinen maailmankaikkeus on vain yksi maailma menneiden ja tulevien maailmojen sarjassa.

***

Śākta-Tantra sanoo olevansa tie, joka tarjoaa sekä nautintoa ³⁶ (Bhukti) tässä ja seuraavassa maailmassa, että Vapautuksen (Mukti) kaikista maailmoista. Tämä väite pohjaa syvästi totuudenmukaiseen periaatteeseen. ³⁷ Jos perimmäinen Todellisuus on yksi, joka ilmenee kahdessa aspektissa (kaikista muodoista Vapautuneen Itsen ”uinuvassa nautinnossa” ja objektien aktiivisessa nautinnossa – se on: puhtaana ’Henkenä’ ja ’Henkenä’ aineessa), niin tuon ykseyden on toteuduttava myös molemmissa näistä aspekteista. Vain siten ykseys voi olla täydellinen ja todellinen. Ykseyden on vallittava sekä ”täällä” (Iha) että ”siellä” (Amutra). Oikein ymmärrettynä ja harjoitettuna on paljon totuutta siinä opissa, että ihmisen täytyy elää mahdollisimman täydesti molemmissa maailmoissa. ³⁸ Nämä kaksi eivät ole millään todellisella tavalla yhteensovittamattomissa, mikäli vain toimitaan sopusoinnussa ilmennyksen universaalien lakien kanssa. On väärää opetusta, että onnellisuutta tämän maailman jälkeen voisi saavuttaa vain suhtautumalla siihen kielteisesti nyt, tai pyrkimällä itsetarkoituksellisesti kärsimykseen ja kuolettumiseen ³⁹. Śiva on yksi, Hän on korkein autuas kokeminen itse, ja Hän ilmenee maailmassa ihmisenä, jonka elämään kuuluvat yhtäläisesti mielihyvä ja kipu. Jos näiden kahden Śivan perimmäinen olemus toteutuu ihmisen jokaisessa teossa, hänen on mahdollista sekä olla onnellinen täällä että saavuttaa vapautuksen autuus – tässä maailmassa ja tämän maailman jälkeen. Tällainen elämäntapa saavutetaan niin, että kaikesta inhimillisestä toiminnasta – ilman poikkeuksia! – tehdään uskonnollista uhritoimitusta ja palvontaa (Yajña). Muinaisessa Veda-rituaalissa nautittiin ruoasta ja juomasta, ja samalla toimitettiin seremoniallisia uhri- ja muita menoja. Näitä toimituksia tehtiin myös syömisen ja juomisen edellä. Tällainen nauttiminen oli uhraamisen hedelmää ja lahja jumalilta. Myöhemmässä vaiheessa sādhakan elämässä nämä lahjat uhrataan sille Yhdelle, jolta kaikki lahjat alkujaan tulevatkin, ja josta ovat lähtöisin kaikki Devatāt ⁴⁰, niiden alemmissa ja rajoittuneissa muodoissa. Tähän uhraamiseen liittyy kuitenkin myös dualistinen näkemys, joka taas ei kuulu korkeimpaan, monistiseen (Advaita) Śākta-Tantra Sādhanaan ⁴¹. Jälkimmäisen perinteen mukaan yksilöllinen ja maailmallinen elämä ovat yhtä. Niinpä tāntrinen sādhaka syödessään ja juodessaan ⁴², tai toteuttaessaan mitä tahansa muuta luonnollista ruumiillista tarvetta tai tekoa, tekee niin samalla sanoen ja uskoen: ”Śivohaṁ” (”Minä olen Śiva”), ”Bhairavohaṁ” (”Minä olen Bhairava”). ⁴³ Sā-ahaṁ (”Minä olen Hän”). ⁴⁴ Ei siis yksittäinen ihminen toimi ja nauti, vaan Śiva – hänessä ja hänen kauttaan. Kuten sanottua, ⁴⁵ tällainen ihminen ymmärtää, etteivät hänen elämänsä ja kaikki sen tapahtumat ole toisistaan irrallisia. Hän tietää, ettei mitään tulisi tavoitella itsekkäistä syistä, yksilöllisen elämän tähden. Ihminen ei voi omalla pienellä voimallaan tarrautua kiinni nautintoon ja vetää sitä erilleen elämän kokonaisuudesta. Ei, hänen elämänsä ja kaikki sen tapahtumat ovat osa luonnon (Śakti) jumalallista toimintaa, joka vain ilmenee ja toimii ihmisessä ja ihmisen kautta. Hän ymmärtää, että hänen sydämensä lyönnissä on koko maailmankaikkeuden läpi kulkevan elämän syke. Kieltää ruumiin tarpeet – ja ajatella ettei ihmiskeho olisi jotakin jumalaista – olisi sama kuin kieltää koko laajempi elämän kokonaisuus, jonka osa tuo ruumis tarpeineen on. Näin samalla kiellettäisiin oppi kaiken ykseydestä ja Aineen ja Hengen perimmäisestä luonteesta. Mutta ykseyden periaatteen mukaisesti kaikkein alhaisimmillakin fyysisillä tarpeilla on oma merkityksensä maailmankaikkeudessa. Ihmisruumis on Śakti. Sen tarpeet ovat Śaktin tarpeita; kun ihminen nauttii, Śakti nauttii hänen kauttaan. Kun hän näkee ja tekee jotakin, se on Äiti joka katsoo ja toimii. Hänen silmänsä ja kätensä ovat Äidin. Koko hänen kehonsa ja kaikki sen toiminnot ovat Äidin ilmennystä. Voidakseen täysin ymmärtää Äitiä ja toteuttaa Häntä maailmassa, ihmisen on täydellistettävä tuo nimenomainen Äidin ilmennys – itsensä.

Ihmisen, joka haluaa olla itsensä mestari, on pyrittävä tähän ihanteeseen kaikilla tasoilla: fyysisellä, mentaalisella ja henkisellä. Eikä näitä tasoja voisikaan todella erottaa toisistaan, sillä ne ovat kaikki liitoksissa, yhden ja saman kaiken läpäisevän Tietoisuuden erilaisina aspekteina. Kumpi onkaan jumalallisempi ihminen – se, joka laiminlyö ja halveksii kehoa tai mieltä saavuttaakseen jotakin kuviteltua hengellistä ylemmyyttä, vai se, joka oikein vaalii näitä molempia ja näkee ne ikään kuin vaatteina perimmäisen Hengen yllä? Ymmärrys saavutetaan nopeammin ja todemmin, jos Henki nähdään kaikessa, kaikkena – kaikessa olemisessa, kaikessa toiminnassa. Ei pakenemalla tai heittämällä syrjään asioita, jotka tuntuvat epähenkisiltä tai illusorisilta, esteiltä polulla. ⁴⁶ Väärin ymmärrettyinä monet asiat kyllä voivatkin olla esteitä tai johtaa lankeamiseen. Oikein ymmärrettyinä ne kuitenkin ovat saavutuksen välineitä; ja mitä muita välineitä voisi ollakaan? Siksi Kulārṇava-Tantrassa sanotaan: ”Minkä kautta ihminen lankeaa, sen kautta hän myös nousee.” Kun ihminen tuntee oikein ja on oikeassa mielentilassa (Bhāva), kaikki hänen tekonsa saavat aikaan nautintoa (Bhukti). Kun tämä Bhāva toistuu tarpeeksi pitkään, harjoittaja saavuttaa lopulta jumalallisen kokemuksen (Tattva-jñāna), joka on vapautuminen. Kun Äiti nähdään kaikessa, Hänet ennen pitkää ymmärretään myös niin kuin Hän on kaiken tuolla puolen.