Hegelin filosofisesta systeemistä

Älylliset pohdiskelut metafyysisistä ja abstrakteista aiheista.
Alfalfa

Hegelin filosofisesta systeemistä

Postby Alfalfa » Mon Oct 15, 2018 9:01 pm

Hegel ei ole minua suuresti kiinnostava ajattelija, mutta koska ennakkokäsityksiään kannattaa tarkastaa käymällä keskustelua itse ajattelijan kanssa, kirjoitin hänen filosofisesta systeemistään lyhyehkön keskustelunavauksen. Käytin lähteenä helposti lähestyttävää kirjoitusta Vorlesung über die Ästhetik (1835). Hegelille filosofia on tiede (Wissenschaft). Tiede käsittelee sisältönsä (Inhalte) mukaisesti välttämätöntä (Notwendigen). Tämä välttämätön on itsessään (in sich selbst) välttämätön. Filosofia on erottamaton tieteestä, sillä filosofian tehtävä on tarkastella (betrachten) objektia (Gegenstand) sen välttämättömyyden mukaisesti. Tämä objektin välttämättömyys ei ole subjektiivista (subjektiven), eikä ulkoista ,vaan objektiivista (objektive) välttämättömyyttä objektin oman sisäisen “luonnon” (inneren Natur) mukaisesti, eli “sisältönsä mukaisesti […] itsessään (in sich selbst) välttämättömän” kanssa. Tämä “luonto” on loogis-metafyysista, “logisch-metaphysischen Natur”.
                                                 Loogis-metafyysistä luontoa ei havaita esimerkiksi silmän aistillisella välineellä (Organon), vaan sen väline on “pää” (Kopf), eli ajattelija. “Tieteet olettavat ennalta (setzen […] voraus) ainoastaan kyvyn ajatteluun (Denken). “Ajattelu on olemus (Wesen) ja käsite (Begriff)”, joka tyydyttyy kun kaikki sen toiminnan tuotteet ovat ajattelun toiminnan läpäisemiä (durchdrungen) ja ajattelu on siten tehnyt ne ensimmäistä kertaa todella omikseen (seinigen). Tämä hengen tominta ei siten ole “abstraktia metafysiikkaa (abstrakten Metaphysik)”.
                                                 Tiede käsittää objektiivisuuden yleisen käsitteensä (allgemeinen Begriff) mukaisesti, jolloin se ei ole välittymätöntä objektiivisuutta (unmittelbare Gegenständlichkeit) sen aistillisessa yksittäisyydessä (sinnlicher Einzelheit), vaan välittynyttä objektiivisuutta sen yleisen käsitteen käsittämisessä. Tämä yleisen käsitteen mukainen selittäminen (Explikation) tekee tarkastelusta ensimmäistä kertaa tieteellisen.
Filosofian näkökulma (Standpunkt) on filosofian jälleenheräämistä (Wiedererweckung) ja siten myös tieteen jälleenheräämistä. Filosofisessa välttämättömyydessään tieteellä ja filosofialla on todellinen syntynsä (wahrhafte Entstehung). Hengellisen ja luonnollisen yhdistyminen (Vereinigung) on yleisen ykseyttä (Einheit) yksityisen kanssa. Siten se yhdistää myös vapauden välttämättömyyteen ja hengellisen luontoon. Tämä on idea (Idee) tiedon (Erkenntnis) periaatteena ja samoin myös olemisen (Daseins) periaatteena. Idea on yksin (allein) todenmukainen ja todellinen. Tämä on filosofian absoluuttinen näkökulma (absoluten Standpunkt). Hegelin “idea” eroaa Kantin yliaistillisesta siveyden ideasta siinä, että Hegelille sellainen idea on filosofisesti tarkasteltavissa ja todistettavissa välttämättömäksi, koska se ei ole puhtaasti yliaistillinen, toisin kuin Kantille.
                                                 Tiede on hengen (Geistes) todellisissa kiinnostuksissa (wahrhaften Interessen) todellisuuden (Wirklichkeit) todellisen tavan ja sen esityksen (Vorstellung) mukaisessa tarkastelussa. Tämä “kiinnostus” ei ole tahtoa (Begierde), koska se antaa kohteensa olla vapaana itselleen (frei für sich), eli vailla käytännöllistä (praktischen) kiinnostusta ja siten tarkastelevana (theoretischen) tieteelliselle älylle (Intelligenz). Tieteellisessä tarkastelussa kohde ei kiinnosta vain minun yksityisen kiinnostukseni kannalta, eli sen yksittäisessä (einzelnen) olemassaolossa (Existenz), vaan yleisessä (allgemeinen) ajattelussa ja käsitteessä. Siten tiede menee sille käytännöllisessä tahdossa tarjoutuvan yksittäisen objektin ylitse (über).
                                                 Tieteellisellä ehdottomuudella (strenge) ei välttämättömyydessään ole mitään satunnaista (Zufälligkeit). Kuitenkin satunnaisuudella on satunnaisena välttämättömyytensä olla satunnaista ja satunnaisuus on siten sen olennaisen sisäisen (wesentlichen innere) sisällön ulkoistumista. Hengen korkein muoto (höchste Form) sisältää tieteessä ensimmäistä kertaa aidon säilyttämisensä. 'Vapaus' on Hegelille, kuten myös Kantille, “satunnaisen”, eli “mielivallan”, 'Willkür' suhteessa luonnon pakkoon, alkuperä, mutta koska se yhdistyy hengen korkeimmassa muodossa välttämättömyyteen, se ei ole Hegelille satunnaista, vaan välttämätöntä satunnaisuuden yleisyytenä.
Hegelin käsitys substanssista, 'Substantielle' on melko ymmärrettävä, kun häntä verrataan Aristoteleen 'ousia' -eli substanssikäsitteeseen. Kuten Hegelille, Aristoteleelle se mikä säilyy luontona ja siten ensisijaisena kokonaisuutena (holos), on substanssi-aksidenssi substanssina, eli ei kuten 'Sokrates' lauseessa “Sokrates on valkoinen”, vaan kuten Sokrates ja valkoinen. 'Valkoinen' on aksidenssi ja 'Sokrates' kreikkalaiselle filosofialle tavanomaisempi “substanssi”, 'hypokeimenon', mutta Aristoteleelle se mikä säilyy jatkuvasti substanssina, on substanssi-ja-aksidenssi. Tämä ei vastaa siten platonistista substanssikäsitettä, jollainen Kantilta löytyy käytännöllisessä puhtaassa järjessä.
                                                 Tämä yksittäisen objektin ylittäminen on ymmärtävää (verständige) ajattelua, joka säilyttää vastakohtansa (Gegensatzes), eli ei pidä sitä pelkästään ylimääräisenä ja siten itseensä perustaltaan kuulumattomana. Toisin kuin Kant, Hegel ei siten aseta yliaistillista ideaa aina äärettömään jatkuvana pitää-olemisena (Sollen), eli “olisi...”, 'Sein-Sollen', vaan olemassaolona, 'Dasein'. Siten Hegel ajattelee ratkaisevansa hengen (Geistes) ja lihan (Fleisch) kamppailun (Kampf) toisiaan vastaan, jota Kantin järki henkenä ja ymmärrys lihana laajalti merkitsevät. Tämä ristiriita pitää sisällään yksittäisen, aistillisen ja yksilöllisen (Individuellen) luonnon välttämättömyyden ylipäätänsä vastoin henkeä sisäisessä vapaudessaan.
                                                 Kantin puhdas järki, “reinen Vernunft”, on Hegelistä itsessään “tyhjä” käsite (leeren Begriffs) ja Hegelin merkityksessä eloton (toten) vastoin eläväisyyden kokonaisuutta (konkreten). Kant asettaa subjektiivisen tarkastelun (Theorie) vastakkain objektiivisen olemisen (Dasein) kanssa, toisin kuin Hegel. Oikeammin pitäisi kuitenkin sanoa, että Kant asettaa “subjektiivisen” käytännön vastoin luonnon objektiivista olemista, koska Kantille myös käytännöllinen puhdas järki on luonnoton “objekti”, 'Objekt', eikä sen käsite ole sinänsä tyhjä, vaikka se on tyhjä ei-mitään aistillisuuden ehdollistaman tarkastelun kannalta.
                                                 Hegelille Kantin “asia itsessään”, eli puhdas järki “an und für sich” yliaistillisena perustana, on ihmiselle vastakkaisuutta kahden maailman (zwei Welten) välillä. Tämä pitää paikkansa, sillä Kantille 'Noumenon' on “intelligibile Welt” ja 'Phänomenon' “sinnliche Welt”, eli “mundus intelligibilis” vastaan “mundus sensibilis”. Hegel kutsuu Kantin ihmistä siten melko osuvasti kaksineuvoiseksi (Amphibie). Kantille kaksi maailmaa vastustavat toisiaan tietoisuudessa (Bewusstsein) ja ovat omilta puoliltaan mahdottomia sovittaa (befriedigen) toisiinsa ainakaan täydellisesti.
                                                 Hegelille filosofia on mainitun vastakkaisuuden olemus, mutta totuutena vain sikäli kun se on ristiriidan ratkaisua (Auflösung), joka ylittää sen yksipuolisuuden sovitukseen (Versöhnung). Kuten Aristoteleen substanssikäsite sisältää platonisen substanssin kokonaisuudessaan aksidenssin kanssa, samoin Hegelin käsite, 'Begriff', ylittää Kantin tiukan vastakkaisuuden subjektiivisen ajattelun ja objektiivisen kohteen välillä, eli abstraktin yleisyyden (abstrakter Allgemeinheit) ja aistillisen yksilöllisyyden (sinnlicher Einzelheit). Hegelille aistillisen yksittäisen sisältävä käsite on konkreettinen yleisyys.
                                                 Kantin käsitteen (Begriff) ja oliollisuuden (Realität), yleisyyden ja yksittäisyyden, “ymmärryksen” (Verstand) ja aistillisuuden vastakkaisuus järjen ideassa (Idee), ratkaistaan jälleen subjektiiviseksi sovitukseksi. Hegel sen sijaan tekee sovituksesta “an und für sich” totuudellisen ja todellisen. Kantille aistillinen on konkreettinen (Konkreten) vastakkaisuudessaan hengelliseen ja ajatusolioon itsessään “in sich” yksinkertaisena ja abstraktina (Abstrakten). Sen sijaan Hegelille henki on totuudessaan itsessään “in sich” edellisten vastakkaisuuksien ykseys (Einheit). Filosofian tehtävä on siten ylittää (überwinden) Kantin “filosofian” vastakkaisuus konkreettisena henkenä (konkreten Geist), joka on itsessään konkreettinen “in sich konkret”, eli vastakohdat asiana itsessään sovittava konkreettinen. Tämä konkreettinen ei ole “sinnlich Konkrete”, koska se ei ole vain aistittavaa yksittäisyyttä, vaan sellaisen yksittäisyyden yleisyyttä käsitteenä. Hegelin filosofisella käsitteellä on ylesyys (Allgemeinheit) ja subjektiivisuus, mutta samalla myös erityisyys (Besonderheit) ja objektiivisuus itsessään (insich).
                                                 Hegelin “geistig Konkrete” on suhteellisessa (relativem) merkityksesssä abstraktina korkein tapa (höchste Weise), mutta ei yksipuolisesti (einseitiges), vaan konkreettisen ajatteluna (konkretes Denken). Hegelin abstraktin ja konkreetin käsitteet eroavat siten Kantista. Hegelin konkreettinen käsite, ajatus ja henki sisältää yksittäisyyden itsessään sovitettuna itseensä ja soveltuu siten yksittäiseen aistimukseen. Käsitteenä ja tieteenä filosofia koskee kuitenkin vain kaikkein välttämättömintä ja kaikista abstrakteinta konkretiansa mukaisesti. Tämän filosofian abstraktius ei kuitenkaan ole kokonaan erillään konkretiasta, joten kyseessä on konkretian aste ja suhteellinen abstraktius. Kantin abstrakti yleisyys ei ole yleisyyttä yksittäisyydessään, eli konkretiassaan, joten se on täydellisen abstraktia. Kuten Kant itsekin huomauttaa, hänen idean käsitteensä on melko lailla kuten Platonin, mutta käytännöllisessä merkityksessä.
                                                 Filosofia on idea, mutta “in sich konkrete Idee” eli idea on siinä itsessään (in sich) ja itsensä lävitse (durch sich selbst) konkreettisena täydellisyytenä (Totalität), joka sisältää itsessään erottumisensa ja määräytymisensä ilmiöksi (Erscheinung) periaatteen ja mitan (Maß). Hegelin “korkein” henki ja käsite on konkreettinen ja koska se sisältää yleisen ja yksittäisen kuten Aristoteleen substanssi-aksidenssin substantiaalisuus, se on konkreettisen idea ja idean konkreettisuus, joka vastaa itseään omana mittanaan ja periaatteenaan. Hegel vastustaa sellaista platonista ideaa, “Platonischen Idee” tai “Platonische Abstraktion” samoilla perustein kuin Aristoteles. Platoninen aksidenssi yksittäisyytenä on Hegelille “olemuksellinen osatekijä (wesentliches Moment)” substanssissa, eli olemuksessa, mutta ei sen ainoana osatekijänä, vaan yhdessä platonisen yleisyyden kanssa. Hegelille filosofian historia on sellaisten osatekijöiden kehitystä kohti perustaansa hänen filosofiansa kokonaisuuden konkreettisessa ideassa.
                                                 Kantin filosofian puhdas järki on, kuten Hegel sanoo, “itse itseensä suhtautuva järjellisuus (auf sich beziehende Vernünftigkeit), vapaus, itsensä itsessään (in sich) äärettömänä (unendlich) löytävä ja tietävä itsetietoisuus (Selbstbewusstsein)”. Hegel käyttää paljon samaa kieltä kuin Kant puhtaasta järjestä, mutta asettaa platonisen substanssin tilalle aristoteelisen substanssi-aksidenssin. Kantin absoluutti maallistetaan siten järjellis-aistillisen ihmisen itsetietoisuudeksi “absoluuttina”, joka tietää itsensä “äärettömänä”, koska se ei kohtaa itselleen olemukseltaan vierasta myöskään olemisessaan (Dasein), eli aistillisessa tuolla (da) olemisessaan (Sein). Hegelille hengen “vapaus” on siten sen vapautta mistään itselleen vieraasta, sillä luonnon välttämättömyys on siinä itsessään, “in sich”, eikä siten mitään sen vapauden vastaista.
                                                 Hegelille “korkein” henki on yleisenä ja yksittäisenä purkautumista (Entfaltung), joka sisältää oman erottautumisensa periaatteessaan, jota se kuitenkin suhteellisen abstraktisti vastaa, eli joka soveltuu itseensä etenevässä konkretiassaan. Tämä ei ole siten kuin Kantin “abstrakte Idee”, jossa ei ole purkautumista, eli eläväisyyttä. Tämän takia Hegel sanoo Kantin ideaa kuolleeksi. Hegelille 'Totalität' on yksittäisen ja yleisen yhdistämistä “korkeudeksi”, koska molemmat muodostavat ainoastaan yhdistettynä kokonaisuuden, jolla on Aristoteleen käsittein rakenne (synholos), tai “simul totum” kuten sitä latinaksi nimitettiin. Aristoteles tarkoitti rakenteellisella substanssilla sellaista, joka sisältää itsessään osiensa eroavuuden kokonaisuudessa. Rakenteellisessa substanssissa on osia, joiden poistaminen tuhoaisi substanssin. Aikaisemmat filosofiat ovat Hegelistä hänen systeeminsä osatekijöitä, jotka täytyy siten sisällyttää hänen systeemiinsä sen olennaisina, mutta yksipuolisina osatekijöinä.
                                                 Rakenteellinen, eli komposiittinen substanssi, on Hegelille konkreettinen kokonaisuus, josta yksittäisen tai yleisen “poistaminen”, eli 'abstrahere', johtaisi pelkkään yksittäiseen tai pelkkään yleisyyteen, joita hän nimittää abstrakteiksi. Hegel käyttää latinan 'concretus' sanaa sen kirjaimellisessa merkityksessä, eli yhteen (con-) kasvattaminen (crecere). Sanat 'konkreettinen' ja 'abstrakti' ylipäätänsä omaksutaan nykymerkityksessään latinasta Aristoteleen käännösten kautta. Kreikan “aneu hylēs” käännettiin “separabilia a materia” ja lyhyemmin siitä käytettiin sanaa 'abstractum', kuten alkuperäinen nimitys liittyi poistamiseen (aneu). Esimerkiksi määrästä vettä voidaan ottaa pois vettä, mutta tuloksena on silti vettä, joten vesi ei ole rakenteellinen substanssi.
                                                 Hegelille ajattelu, käsite ja henki on korkeimmillaan sellaisen substanssin suhteellisesti abstrakti muoto, jolla on suhteellinen konkretia ja soveltuvuus kaikkeen “konkreettiseen”. Koska kaikella käsitettävällä on Hegelille sellainen idea perustanaan (Grund), sen täytyy olla kaiken filosofian historian perustana. Hegelille henki on itselleen alkuperänsä (Ursprung) ja sen “korkeus” ilmenee konkreettisemmissa muodoissa yksittäisissä historiallisissa tapahtumissa. Tässä absoluutti, eli itsessäänjaitselleenoleva (Anundfürsichseiende), antaa itselleen nykyisyyden (Gegenwart) ja olemisen (Dasein), joka silti pysyy olemisessaan itsessäänjaitselleenolevana ja on hengen “nykyisyydessä” (heutigen) ensimmäistä kertaa totuudellisesti todellinen. Kantille puhtaan järjen 'Dasein' sen sijaan oli jatkuvasti puutteellista suhteessa siihen itseensä.
                                                 Hegel uskoi, tai oikeammin uskotteli, että hänen aikanaan olisi tapahtunut filosofian käännöskohta (Wendepunkt), joka johtaa filosofian sen absoluuttiseen alkupisteeseen (Ausgangspunkt) uutena aikana Kantin filosofiassa. Koska kyseinen aloituspiste kuitenkin löydetään Hegelille hänen filosofiansa aikakautena Kantin ylittämisessä, hän ajatteli filosofian absoluuttisen alkupisteen perustana löytyneen vasta omassa filosofiassaan. Filosofian historiallisesti Hegel ei kuitenkaan ole omaperäinen ja hänen pääajatuksensa löytyvät Aristoteleelta, joka vastusti Platonia samoin periaattein kuin Hegel Kantia. Hegel ajatteli historian purautuvan erilaisten yksipuolisuuksien kautta hänen filosofiseen käsitteeseensä absoluuttisesta, kuten yksittäinen ja yleinen ovat ristiriita, jonka osien yksipuolisuuden yhteinen ylitys (Aufhebung) kokonaisuudeksi. Ylitys on tässä kuten ylempi rappu on suhteessa alempaan rappuun, eli ylittävän täytyy sisältää ylittämisessään alempansa, johon suhteessa sillä on “korkeutensa“.
                                                 Hegelistä hänen filosofiansa on filosofian ja tieteen jälleenheräämistä pitkästä unesta, johon se olisi joskus oletettavasti vaipunut. Koska filosofian ja sitä myötä myös esimerkiksi historian “todellinen perusta” on löytynyt hänen filosofiassaan, hän päättelee filosofiansa peruskäsitteen historiaan ja todellisuuteen ylipäätänsä, joka on johtanut kohti hänen filosofiaansa sen “korkeudessa”. Hegel ajatteli kyseisen pisteen edellyttäneen Kantin filosofiaa, joka yksittäisenä historiallisena tapahtumana toimii siten hengen osatekijänä sen 'Aufhebung' matkalla osansa yhdistävään “korkeuteen”, eli kokonaisuuteen. Ylittäessään erilaisia suhteellisen konkreettisia muotojaan ja yhdistäessään sellaiset suhteellisen abstraktiin yleisyyteensä, käsitteen korkeus kasvaa jatkuvasti sen itsensä purkautumisena.
                                                 Hegelin ajatus kokonaisuudesta on melko ymmärrettävä, jos erityistä ja yleistä ajatellaan palikoina A ja B. A ja B eivät omaa yksittäisinä vastaavaa pituutta kuin niiden pinoaminen palikkajonoksi AB, joten yhdistelmä AB on “korkeampi” kuin kumpikaan palikka erikseen. Palikkajono AB on suurempi kokonaisuus. Hegelille kokonaisuus on systeemi, eli filosofian systeemi (System der Philosophie).Kantille jokaisella tieteellä oli paikkansa kaikkien tieteiden kokonaisuudessa, joka olisi maailman kokonaisuudelle, “Encyclopaedia universalis”, kuten tieteiden maailmankartta (Mappe-Monde), 'Universalcharte'. Kantille systeemin käsite eroaa kuitenkin sen koulukäsitteen (Schulbegriff) ja maailmakäsitteen (Weltbegriff) mukaisesti. Filosofia on maailmakäsitteen mukaisesti “in sensu cosmico”, eli se ei ole pelkkää ymmärtävää tietoa, vaan lisäksi idean käytäntöä sen maailmalle parhaassa toiminnassa. Filosofinen koulukäsite systeemistä kykenee toimimaan karttana maailmaan, mutta ei maailmana.
                                                 Hegelille filosofia ei eroa samalla lailla koulukäsitteen ja maailmakäsitteen mukaisesti, sillä hänelle ymmärrys ja järki eivät ole toisistaan lainsäädännöllisesti eristettyjä kuten Kantille. Hegelille filosofia ei ole pelkkä “kartta” maailmaan, vaan maailmaa erilaisessa asteessa. Filosofis-tieteellinen systeemi ja sen “käsite” kuuluvat suhteellisen abstraktisti kaikelle tiedolle, joten kaikella tiedolla on Hegelistä myös lopulta yhteys hänen filosofiaansa, samoin kuin kehon jäsenillä on suhteessa kehon kokonaisuuteen. Hegel sanoo siten, että “koko filosofia (gesamte Philosophie) on tietoa maailmasta (Universums) itsessään orgaanisena kokonaisuutena (organische Totalität)”, eli kokonaisuutena, joka käyttää omia jäseniään omina työkaluinaan. Hegel käyttää sanaa 'organisch' kuten Aristoteles, eli kuten kreikan 'työkalu' (oganon). Tämä käyttö oli aivan yleistä hänen aikanaan filosofiassa ja siten esimerkiksi Kant ja Schelling käyttävät sanaa 'Organon' vastaavalla tavalla, eli se on 'Werkzeug', jolla on “teleologisesti“ päämääränsä itsessään.
                                                 Kuten Aristoteles määritellessään komposiittisen substanssin kokonaisuutena, josta ei ole abstrahoitu, eli joka on konkreettinen, sellainen 'organon' ei kuitenkaan omaa työkalujaan kokonaisuutensa ulkopuolella, eli kuten vasara suhtautuu taloon, vaan kuten keho suhtautuu jäseneensä. Tämä on samoin Aristoteleelle herran (archikos) asema suhteessa alamaiseensa, tai työnjohtajan (architektōn) suhteessa työläisiinsä. Kant puhuu samoin filosofiansa systeemin arkkitehtonisuudesta , eli sen päämäärällisyydestä (architektonisch) pelkän mahdollisuutensa ulkopuolella, eli filosofian “heräämisestä” pelkän koulukäsitteen mukaisen mahdollisuutensa todellisuutena maailmakäsitteen mukaisesti, kuten nukkunut eläin on heränneenä sellainen, joka myös kykeni heräämään.
                                                 Hegelille “gesamten Philosophie” päämäärä (Zweck) on vastaavasti filosofian ensyklopedisessa (enzyklopädischen) kehittelyssä erityisten alojensa mukaisesti, mutta hänelle filosofian systeemin arkkitehtoninen päämäärä ei ole sen pelkän mahdollisuuden ylittävää käytäntöä, koska hän ei erottele samalla lailla järkeä ja ymmärrystä, sekä siten filosofiaa maailmankäsitteeseen ja koulukäsitteeseen. Hegelille filosofian käsite on arkkitehtonista suhteellisesti abstraktina tietona alkujaankin maailmallisesti. Sillä on siten päämääränsä itsessään (Zweck in sich) orgaanis-arkkitehtonisena tietojen kokonaisuutena.
                                                 Hegel asetti puhtaan yksittäisen konkretian ja puhtaan yleisyyden abstrakiuden abstraktiksi ristiriidaksi, joka sovitetaan hänen filosofiansa absoluuttisessa konkreettisessa käsitteessä. Toisaalta hänen filosofiansa on perustaltaan samaa kuin Aristoteleen. Heideggerin filosofiassa on tietyssä mielessä paljon samaa kuin Hegelissä, mutta Heidegger ei toisaalta käsittänyt Hegelille ominaista absoluuttista käsitettä samalla lailla historian “perustana”, vaan sellainen käsitys kehittyy osana alkuperäistä aikaa, jota ei voida heijastaa kaikkien aikojen alkuperäksi, kuten Hegel tekee. Heideggerille historia on siten ensisijaisempaa kuin Hegelille, että Heideggerille historia pysyy edelleen arvoituksena, jota ei voida kokonaan ratkaista, toisin kuin Hegelin absoluuttisen käsitteen toistuminen kaikessa toiseudessaan. Molemmille filosofian lähtökohta on Kantin arvostelussa, mutta erilaisilla tavoilla.
                                                 Gadamerille filosofiassa edellytetään lisäksi toista ihmistä keskustelukumppanin merkityksessä. Hegelille filosofian tehtävä oli sovittaa ylittämällä (aufzuheben) vastakkaisuus yhden (eine) ja toisen (andere) välillä niin, ettei kummallakaan ole yksipuolisuudessaan (Einseitigkeit) ja siten kamppailussaan kysymyksestä (Kampf um die Frage) totuutta, vaan molempien sovittavassa välittymisessä (Vermittlung), joka kiertää puolten ympäri (um) suurempaan kokonaisuuteen. Toisin kuin Gadamerille, Hegelille toisen (Anderen) käsittäminen vieraudessaan löytää itsensä kuitenkin vieraantuneesta (Entfremdete) ajattelusta ilman keskustelua toisten kanssa, joka sallisi toisille mahdollisuuden sanoa mitään olennaista itse asiasta, sillä Hegel ei aseta ensisijaiseksi kysymystä sen kyseenalaisuudessa. Gadamerille keskustelu on yleisyydessään ainoastaan asettaessaan itsensä ja ennakkokäsityksensä keskusteluun tavalla, joka ei uskottele itselleen olevansa viimeinen sana asiasta.
Alfalfa

Re: Hegelin filosofisesta systeemistä

Postby Alfalfa » Mon Oct 22, 2018 5:31 am

Hegelille tieteen jatkuva edistyminen on “ääretöntä kieltoa (unendliche Negativität)”, joka tulee äärettömäksi myönnöksi tulemalla tietoiseksi hengen äärettömästä kiellosta, eli sen loputtomasta etenemisestä kohti tietojen täydellistä vastaavuutta itsensä kanssa. Koska tietojen kokonaisuus ei ole koskaan valmiina, se on pelkkä pitää-olla (Sollen), joten hengen “täytyy” etsiä valmiutta itsestään tietämällä itsensä ei-koskaan-valmiina, eli sen täydellisyyden äärettömänä kieltona. Siten sen ei-koskaan-valmiina kohotetaan myöntämällä hengessä yleisyydeksi, joka on äärellisen kiellon ääretöntä myöntämistä, joka ei siten kohtaa ikinä mitään itselleen vierasta, eli tietojen täyttä valmiutta. Henki on valmis absoluutti “suhteellisen” abstraktina erilaisten tietojen valmiuden loputtoman puutteen myöntämisenä ja siten täydellisenä erillään epätäydellisistä tieteistä.
                                               “Ääretön kielto” on itsessään subjektiivisuutta (Subjektivität), mutta henki ylittää sen tietoisella myöntämisellään objektiksi (Gegenstand). Siten absoluuttinen henki on itsetietoisuutta, jonka objekti on subjektiivinen henki sen suhteellisessa abstraktiudessa. Suhteellisen abstraktiuden myöntäminen on absoluuttinen henki, joka ei ole “subjektiivisuutta”, koska sillä on subjektiivisuutensa objektinaan, eli se on ”ääretöntä” itsetietoisuutta. Tällä Hegel pyrki korvaamaan Kantille tulkitsemansa ajatuksen äärettömänsä itsetietoisuudesta. Siten filosofian tehtävä ei ole Hegelille tietää kaikkea mitä tieteet tietävät, tai tulevat tietämään, vaan myöntää sellaisen tiedon mahdottomuus ja kohottaa tietämättömyytensä rajallisuus äärettömäksi myönnöksi. Silloin äärettömän kielteisyyden ilmiö (Erscheinung) ja sen olemus (Wesen) äärettömänä myöntönä vastaavat toisiaan absoluuttisesti. Hegel ajattelee siten ratkaisseensa ongelman Kantin siveellisen pitää-olla, “Sein-Sollen“ siirtämisestä tieteeseen.
                                               Vaikka Hegelin ajatuksessa kaikkien tietojen tietämisen äärettömästä etenemisestä on myönteiset puolensa, kuten myös sen korottamisella itsetietoisuudeksi, hänen aikakäsityksensä heikkoudet suhteessa Heideggeriin ovat ilmeisiä. Hegelille erilaisten tieteiden tietämisen kielteinen äärettömyys on niiden loputonta edistymistä ja siten hengen äärellisyyttä (Endlichkeit) suhteellisessa abstraktiudessaan kaiken tietämisen kannalta. Tämä abstraktius sitoo hengen ilmiön ja olemuksen eroon ajallisessa satunnaisuudessa (zeitliche Zufälligkeit). Kuitenkin korottamalla ajallinen satunnaisuus tietoisuuteen loputtomana ”kyllä!” sanomisena sille, sen ääretön eteneminen on hengen abstrakti subjektiivisuus absoluuttisen hengen objektina, eli hengen täydellistä itsevastaavuutta äärettömänä.
                                               Edellistä ei pidä sekoittaa Nietzschen ikuiseen ”kyllä!” -sanomiseen, ”das ewige Ja” kaikille asioille, minkä ongelmia olen käsitellyt toisaalla. Heideggerille filosofia ei ole tietenkään ikuinen ”kyllä!”, ”So ergeben sich aus unseren Problemen nur Negationen, es ist ein fortwährendes Neinsagen. Wollte man nunmehr zum Schluß ein großes 'Ja' erwarten, so wäre das unverständig”. Vaikka Hegelin loputon ”kyllä!” ei ole lopussaan kaiken tietämisenä, vaan sellaisen tietämisen mahdottomuuden loputtomana tietämisenä, tärkeämpää suhteessa Heideggeriin on, että tietämisen eteneminen äärettömänä kieltona (fortwährendes Neinsagen) on vastaavasti ajallisesti rajoittunutta, minkä korottaminen ”kyllä!” -sanomiseksi ei olisi myöskään sen ääretöntä myöntämistä. Ikuinen ”kyllä!” olisi Heideggerin filosofiassa yhtä virheellistä kuin ikuinen ”ei!”, koska kumpikaan ei huomioi kuoleman omakohtaisuutta.

Who is online

Users browsing this forum: No registered users and 0 guests