Mitä on henkisyys?

[Wyrmfang]

Jos hyväksytään Azazelin tähden perusajatus siitä, että eri muodollisten uskontojen taustalla vaikuttaa yhteinen henkisyys, niin kysymys kuuluu: mitä henkisyys itse asiassa on? Tai jos mennään edes hiukan käytännöllisemmäksi: mikä edustaa henkisiä arvoja? Kysymys on tietenkin erittäin subjektiivinen ja tilannesidonainen, mutta uskon että on hyödyksi pyrkiä ainakin välillä katsomaan ikään kuin ulkoa päin sitä mitä itse katsoo edustavansa.

[Hoenir]

Olen miettinyt tätä paljon ja täytyy myöntää että en osaa antaa mitään järin täsmällistä vastausta. Jäsenenä luonnollisesti hyväksyn tuon perusajatuksen yhteisestä henkisyyden pohjasta, uskonkin että se ei oikeastaan ole edes mikään yhteinen perusta vaan pikemminkin yhteinen tragedia joka syntyy siitä että ihminen ei pysty ammentamaan niin omaa itseään kuin ulkoista todelisuuttakaan tyhjiin. Ihminen häilyy siis kahden välissä, kumpikin on tuomittu jäämään hänelle itsessään tuntemattomaksi. Olen tyytynyt itse vain jaottelemaan homman näin: Hengellinen ihminen koettaa jonkinlaisin konstein saada tietoa siitä mitä nämä kaksi mysteeriä ovat (itseys ja toiseus), ja etsiä sitä kautta niiden välistä yhteistä pohjaa, "Jumalan rakkautta" tms. Oikea ja vasen polku jakautuu tässä siten, että oikean ideaali on "rakastaa ne yhteen", vasen taas koittaa punoa älyllisemmin keinoin sen nuoran itseyden ja toiseuden välisen kuilun yli ja sitten koittaa tanssahdella "toiselle puolen" järkeään menettämättä. Tai sitten just sopivalla tavalla sen menettäen, kuka tietää.

Ateisti taas on ihminen joka tyytyy paikkaansa kahden mysteerin välillä. Hän ei välttämättä halua etsiä mitään niitä yhdistävää totuutta, hänestä se saattaa olla jopa täysin mieletöntä (mikä on aivan ymmärrettävää). Tämä siis ei tarkoita sitä etteikö ateistinen ihminen voisi tuumailla eksistentiaalisia asioita ja saavuttaa oikein mehevän ymmärryksen elämästä, mutta luulen että sellainen tutkailu on erilaista kuin hengellisen ihmisen etsimä ykseys. Kyse on varmaan siitä että ateisti ja hengellinen ihminen suhtautuu kysymykseen elämän tarkoituksesta eri tavalla. Ateisti ei välttämättä halua ajatella sellaista ollenkaan, tai jos ajattelee niin sitten näkee sen pikemminkin täydellisen subjektiivisena asiana.

Olen monesti kuullut henkisyyden olevan tiivistettävissä siihen että se on lopulta vain ihmiskunnan auttamista. Aktiivista hyvyyteen pyrkimistä, idealismin merkitystä korostavaa kurottamista. Mutta tämä ei ole minusta ihan riittävä kuvaus, sillä ateisti voi tehdä ihan tasan samaa jokapäiväisessä elämässään.

[Nefastos]

mitä henkisyys itse asiassa on?

Olen miettinyt - ja, voisi sanoa, kokeillut - tätä aikanaan paljon. Koen, että henkisyydessä on kyse (kasvun/elämän) kokonaisvaltaisuudesta. Se ei voi olla kasvun tai elämän yksipuolisuutta, edes sen parhaimpien attribuuttien, vaan on aina äärimmäinen, äärimmäisyydessään jopa määritelmiä pakeneva kattorakenne. Se on aina "kaiken summa + 1". Siten kyse on paradoksaalisesti myös tietystä tyytymättömyydestä status quohon: aina voidaan ymmärtää paremmin, aina voidaan elää paremmin, aina on velvoita tajuta eheämmin, harmonisemmin, uudet varjoon jääneet puolet tiedostaen. "Kaiken summa +1" ajatuksella henkisyys on myös "Jumala". Ja tässä rasittavassa, tuskaisessa, mutta myös äärimmäisen kehittävässä & ihanassa haastavuudessaan se on Saatana.

[Hoenir]

mitä henkisyys itse asiassa on?

Koen, että henkisyydessä on kyse (kasvun/elämän) kokonaisvaltaisuudesta. Se ei voi olla kasvun tai elämän yksipuolisuutta, edes sen parhaimpien attribuuttien, vaan on aina äärimmäinen, äärimmäisyydessään jopa määritelmiä pakeneva kattorakenne. Se on aina "kaiken summa + 1".

Mahtava kuvaus!

[Insanus]

Henkisiä arvoja ovat minusta yksinkertaisesti päämäärät joilla ei ole mitään välinearvoa.

[Cancer]

Henkisyys voi olla hirveän monia asioita, joilla ei välttämättä ole mitään yhtä yhteistä piirrettä. Asian selvittämiseenkin voi olla ainakin kaksi eri lähestymistapaa: sen kyseleminen, mitä kukin henkiseksi itsensä mieltävä ihminen sanalla tarkoittaa, sekä asian pohtiminen puhtaan filosofisesti. Yksi mahdollinen lähestymistapa tuli mieleeni Hoenirin viestistä:

Ateisti taas on ihminen joka tyytyy paikkaansa kahden mysteerin välillä.

Tämä on todella hyvä luonnehdinta ateismista, tai laajemmin "ei-henkisestä" elämänkatsomuksesta. Tällä tavalla maailman näkevä ihminen näkee kuilun itseyden ja toiseuden välillä, siis sen olemassaolon tragedian joka alunperin synnyttää tarpeen henkiselle pyrinnölle, ja yrittää ratkaista ristiriidan hyväksymällä, että sen ratkaiseminen on mahdotonta. Tai ehkä hän paremmin sanottuna kieltäytyy ratkaisemasta ongelmaa, koska jokin muu on hänelle tärkeämpää. Hänen maailmansa pysyy kahtaalle jaettuna, kuten se on arkisissa intuitioissamme: tavallaan hän pitäytyy "terveessä järjessä" niin itsepintaisesti, että tuosta järjestä tulee lopulta jotain aivan muuta.

Henkisyys sitä vastoin on pyrkimystä "ratkaista" olemassaolo, löytää olemassaolon ongelmaan jokin sellainen yleisavain, joka toimii aina ja kaikkialla ja tekee siten ikuisuuden näkökulmasta ihmiselle siedettävän (kuten AT:lla kolminainen avain). Henkiselle ihmiselle kaikki on lopulta hyvin jossain äärimmäisen laajassa ja abstraktissa merkityksessä tai huonosti samassa mittakaavassa, kun taas ateistinen ihminen ei halua sanoa asiasta yhtään mitään, koska hänen mielestään ikuisuuden ajatteleminen on käsitteellinen virhe.

Ateismi tai ei-henkisyys tällaisena voimakkaana eksistentiaalisena valintana voidaan toisaalta myös mieltää yhdeksi henkisyyden muodoksi. Tällöin kuitenkin todellinen ei-henkisyys pitäisi nähdäkseni samastaa ajattelemattomuuteen, mikä olisi huono tulos.

[Wyrmfang]

Kuten Cancer taisikin ehdottaa, vaikuttaisi että henkisyys saattaa olla perheyhtäläinen käsite, ts. sen määrittelyn vaikeus ei välttämättä johdu siitä, että se pakenee "olemuksessaan" määritelmiä, vaan pikemminkin että sillä tarkoitetaan monia eri asioita, joilla kaikilla on joku yhteys keskenään, mutta ei mitään yhtä ylintä nimittäjää, johon henkisyyden käsite voitaisiin kiinnittää.

Tähänastisten vastausten pohjalta tuntuisi, että täytyy eritellä ainakin kolme eri merkitystä henkisyydelle, jotta (mielestäni) perustavat väärinkäsitykset henkisyydestä voidaan välttää. Ensimmäinen varmastikin yksinkertaisin ja välittömin (mutta sellaisena täysin abstrakti) ajatus on henkisyys maallisuuden vastakohtana. Esimerkiksi Kierkegaadin ja Schellingin kaltaiset filosofit ovat kuitenkin määritelleet hengen (ihmisessä) nimenomaan edellisessä mielessä hengellisen ja maallisen välisenä suhteena, tai pikemminkin tuon suhteen ottamana suhteena itseensä. Tällöin henkisyyttä on toteuttaa tuota suhdetta allamainitulla kokonaisvaltaisella tavalla, ei siten että väheksytään ihmisyyden eläimellistä polariteettia:

Se ei voi olla kasvun tai elämän yksipuolisuutta, edes sen parhaimpien attribuuttien, vaan on aina äärimmäinen, äärimmäisyydessään jopa määritelmiä pakeneva kattorakenne. Se on aina "kaiken summa + 1". Siten kyse on paradoksaalisesti myös tietystä tyytymättömyydestä status quohon: aina voidaan ymmärtää paremmin, aina voidaan elää paremmin, aina on velvoita tajuta eheämmin, harmonisemmin, uudet varjoon jääneet puolet tiedostaen. "Kaiken summa +1" ajatuksella henkisyys on myös "Jumala". Ja tässä rasittavassa, tuskaisessa, mutta myös äärimmäisen kehittävässä & ihanassa haastavuudessaan se on Saatana.

Käytännössä tämä toteuttaminen täytyy mielestäni määrittyä moraalisen pyrinnön kautta, sillä moraalisuus on juuri se elementti ihmisessä, joka toimii "maallisen" ja "toismaailmallisen" välittäjänä; se on yhteyttä itsemme ulkopuolelle, mutta kuitenkin jotain joka on meissä itsessämme. Henkisyys ei kuitenkaan redusoidu moraalisuuteen, vaan se on paremminkin moraalisuutta energisoiva elementti, jota ilman moraalisuus koostuisi vain yksittäisistä irrallisista teoista, joilla ei olisi mitään kokonaisvaltaisempaa tavoitetta.

Kuitenkin tämä määritelmä henkisyydelle on normatiivinen, se liittää henkisyyden hyvään. Samaan aikaan ei pelkästään ole vaan täytyy tietysti olla mahdollista että henkisyys itsen eri polariteettien suhteena valitseekin tuhoavan ja itseensäkäpertyvän muodon, ts. pahan. Tässä mielessä myös paha on henkistä, eikä sitä tule redusoida sen paremmin metafyysisiin kuin naturalistisiin selityksiin.

Uskoakseni tällainen malli henkisyydestä tavoittaa ainakin suuren osan niistä merkityksistä mitä henkisyydellä nähdään. Ainakin Erich Frommin kaltainen ateistinen humanisti voi löytää siitä yhtä lailla itsensä.

[Cancer]

Kuten Cancer taisikin ehdottaa, vaikuttaisi että henkisyys saattaa olla perheyhtäläinen käsite...

Juuri tätä tarkoitin.

Henkisiä arvoja ovat minusta yksinkertaisesti päämäärät joilla ei ole mitään välinearvoa.

Tässä on toinen hyvä henkisyyden määritelmä, joka lähestyy asiaa ihan eri kulmasta kuin edellisessä viestissä antamani, mielestäni yhtä järkeenkäyvä vaihtoehto. Henkisyys voi olla yksinkertaisesti se ainoa asia, jolla on viime kädessä mahdollista vastata kysymykseen "mitä väliä?" Määritelmän huono puoli on kuitenkin siinä, että sen mukaan, ainakin jos sitä ei mitenkään tarkenneta, kaikki ovat jollain tavalla henkisiä. Monille okkultisteille tämä ei varmasti ole mikään outo ajatus, mutta minä haluaisin jättää maailmankuvaani tilaa myös todella "ei-henkisille" elämänkatsomuksille, joita ei mielletä vain ajattelemattomuudeksi tai pinnallisuudeksi. Jotta henkisyys voi olla ylipäätään jotain, täytyy sille olla olemassa myös vastavoima, mihin rooliin pelkkä maallisuus ei kelpaa ellei kyse ole vahvasta maallisuuden filosofiasta.

Tuli muuten vielä mieleen kysyä, miten foorumilaiset ymmärtävät henkisyyden ja filosofian suhteen. Onko filosofia kirjaimellisesti viisauden rakastamista eli jonkinlaista henkisyyttä, vai pikemmin pätevää ajattelua, jota henkinen vakaumus voi käyttää välineenä? Monista seuran julkaisuista saa sellaisen käsityksen, että filosofian ja henkisyyden väliin voi hyvin pitkälti piirtää yhtäläisyysmerkin.

[Rosari]

Jos yritän vastata ensin foorumin varsinaiseen kysymykseen: Omasta mielestäni näin yksinkertaisesti henkisyys on pyrkimystä kohti rakkautta ja totuutta (Kuten aikaisemmin sanottiin, ateistinenkin ihminen voi näihin pyrkiä... Harvemmin olen sen kaltaisia ateisteja tavannut). Henkinen ihminen ei myöskään halua pyrkimykselleen konkreettista vastinetta, vaan pyrkii jonkinlaiseen objektiiviseen moraaliin, josta käsin (mikäli ihminen edes kykenee objektiivisuuteen) hän "yksilönä" voi vaikuttaa kokonaisvaltaisemmin muihin olentoihin, eikä vain keskittää huomiotaan pelkästään itselleen läheisten kärsimykseen ja iloon.

Sitten Cancerin kysymykseen.

Tuli muuten vielä mieleen kysyä, miten foorumilaiset ymmärtävät henkisyyden ja filosofian suhteen. Onko filosofia kirjaimellisesti viisauden rakastamista eli jonkinlaista henkisyyttä, vai pikemmin pätevää ajattelua, jota henkinen vakaumus voi käyttää välineenä? Monista seuran julkaisuista saa sellaisen käsityksen, että filosofian ja henkisyyden väliin voi hyvin pitkälti piirtää yhtäläisyysmerkin.

Pitkälti mielestäni voikin piirtää yhtäläisyysmerkin. Luulen kyseen olevan yksilön suhtautumistavasta. On filosofeja, jotka tykkäävät ajatella antamatta pohdintojensa vaikuttaa omiin toimiinsa. On filosofeja, jotka rakastavat viisautta ja haluavat tulla viisautensa kaltaiseksi. Itselleni tulee mieleen eräs filosofiaa opiskeleva ystäväni, joka on varsin vähän tekemisissä uskonnollisuuden kanssa. Hän tuntuu kuitenkin henkisemmältä ihmiseltä, kuin monet uskonnolliset tuttavani. Kutsuisin häntä nimikkeellä henkinen filosofi.