Absoluutin määritelmä

[mrd]

The root of the English word absolute comes from the Latin absolutus, meaning "the perfect" or "completed. " The term was introduced into Western philosophy in the fifteenth century by Nicholas of Cusa (1401-1464). The Absolute is the ultimate, underlying and all-inclusive reality that depends upon nothing else for its existence. All other things depend upon it. At the same time, the Absolute is independent of and unrelated to anything else. (Suhotra Swami, 2003)

Tuli mieleen tästä mielenkiintoisesta lainauksesta, miten arvon okkultistit määrittelevät absoluutin tai missä määrin keskeiseksi tämä konsepti koetaan?

[Benemal]

Absoluuttinen paradoksi. Koska mitään ei pitäisi olla, kaikki on ja jos olemassaolo voisi päättyä, mitään ei olisi olemassa.

[Nefastos]

Hirveän tärkeä filosofinen elementti, joka pakosta on monistisen/holistisen/ykseysopillisen etiikan takana. Se voi kuitenkin ilmentyä elämässä vain näin luodun filosofisen tai teologisen pohjan kautta. Jos Absoluutti sekoitetaan positiiviseen Jumala-kuvaan seuraa ongelmia, koska kaikkialla olevalle olemukselle jokainen kumarruksemme on samalla pyllistys.

[Wyrmfang]

Absoluutti on tosiaan sellainen huomaamaton mutta korvaamattoman tärkeä käsite, joka on helppo hylätä turhana, mutta seuraukset ovat tällöin perustavanlaatuisia. On helppo tehdä vaikkapa kaikenlaista tutkimusta väreistä ja niiden suhteista, mutta unohtaa, että ko. ajatusrakennelmat perustuvat "värille" ylipäätään. Tuntuisi siltä, että nykyajattelulle tyypillinen tapa sivuuttaa mahdollisuus olemassaolon tarkoituksellisuudesta sinänsä ilman persoonallista Jumalaa johtuu siitä, että Absoluutti on samaistettu "liikkumattomaan liikuttajaan". Esimerkiksi Heiddeggerista lähtien on kiinnitetty kasvavaa huomiota Schellingin esitykseen olemassaolosta ja sen kaoottisesta perustasta, mutta sivuutettu kuitenkin lähes aina tämän jaottelun taustalla oleva Perustaton kokonaan.

Tämä ei ole toisaalta kovin yllättävää kun katsoo, miten Absoluutista puhutaan useimmiten uskonnollisesti orientoituneiden ihmisten keskuudessa. Mikään tunne "olemassaolon pyhyydestä" tms, kuinka abstraktilla ja perustavalla tasolla tahansa, ei ole Absoluutin kokemista, vaan Absoluutti on paremminkin ehto millekään kokemiselle. Jos ykseys vaatii eroja, niin Absoluutin voisi määritellä Eron ja Ykseyden "ykseydeksi". Tämä olisi toisaalta tärkeä teema nostaa esille henkisen maailmankuvan uskottavuuden kannalta, mutta toisaalta, ironista kyllä, Absoluutin sivuuttaminen naureskellen on oikeastaan lähempänä sen ymmärtämistä kuin sen samaistaminen omaan jumalakuvaan (tai oman jumalakuvan käsittäminen Absoluutin "osana").

[Insanus]

Absoluutti on minulle syy elää henkistä elämää, koska perustan määrittelemisen mahdottomuus tekee kaikesta määriteltävissä olevasta välineellistä ja saatananpalvonnasta ainoan sydämelleni rehellisen olemisen tavan.

Kaikki muu mitä voin sanoa on sisäisesti ristiriitaista ja paradoksaalista, hämmentävää ja idioottimaista ja perustuu ylläolevaan.

[Hoenir]

Vanha aihe, mutta nostellaas kuitenkin hieman.

Mikään tunne "olemassaolon pyhyydestä" tms, kuinka abstraktilla ja perustavalla tasolla tahansa, ei ole Absoluutin kokemista, vaan Absoluutti on paremminkin ehto millekään kokemiselle.

Tämä on hyvä huomio. Saattaisin ihan hyvin itse sanoa jotain tuollaista, mutta sillä tarkoittaisin sitä että tällainen pyhyyden kokemus juontaa juurensa vain jonkinlaisesta yhteyden kokemisesta ympäristöön yleensä, ei absoluuttiin "kokonaisuudessaan". Kyse on jonkinlaisesta kokonaisuuden ajatuksen hyväksymisestä tai ymmärtämisestä yleensä. Jos absoluutin voisi kokea joskus enemmän kuin joskus toiste, niin ei se olisi enää absoluutti vaan jotain rajallista.

... Absoluutin sivuuttaminen naureskellen on oikeastaan lähempänä sen ymmärtämistä kuin sen samaistaminen omaan jumalakuvaan (tai oman jumalakuvan käsittäminen Absoluutin "osana").

Voitko selventää että mitä olet tällä meinannut? (mikäli muistat, onhan tästä joku vuosi jo aikaa )Varsinkin tuo lihavoimani kohta kiinnostaa; Tarkoitatko että on ongelmallista sovittaa jumala sillä tavalla tuohon absoluuttiin, että se olisi todellakin vain "osa", eli että se ei olisi läsnä kaikkialla absoluutissa samalla tavalla? Sillä tavalla kyllä ymmärrän että mitä ajat takaa.

[Wyrmfang]

Vanha aihe, mutta nostellaas kuitenkin hieman.

Hyvä että nostit. Vaikka aihe on hyvin abstrakti ja siten näennäisesti epäkäytännöllinen, sillä on epäsuorasti olennainen yhteys aivan olennaisimpaan käytäntöön; viime kädessä juuri Absoluutin väärä ymmärtäminen ja siihen sidonnainen väärä ykseyskäsitys, on se tekijä joka altistaa ykseysajattelun "oikeistolaiselle" kritiikille luonnon kieltämisestä ym.

Esimerkiksi tässä tuntuisit juuri ymmärtävän Absoluutin Jumalana, kuten länsimaisen metafysiikan kulttuuripiirissä on tapana.

Mikään tunne "olemassaolon pyhyydestä" tms, kuinka abstraktilla ja perustavalla tasolla tahansa, ei ole Absoluutin kokemista, vaan Absoluutti on paremminkin ehto millekään kokemiselle.

Tämä on hyvä huomio. Saattaisin ihan hyvin itse sanoa jotain tuollaista, mutta sillä tarkoittaisin sitä että tällainen pyhyyden kokemus juontaa juurensa vain jonkinlaisesta yhteyden kokemisesta ympäristöön yleensä, ei absoluuttiin "kokonaisuudessaan". Kyse on jonkinlaisesta kokonaisuuden ajatuksen hyväksymisestä tai ymmärtämisestä yleensä. Jos absoluutin voisi kokea joskus enemmän kuin joskus toiste, niin ei se olisi enää absoluutti vaan jotain rajallista.

Ilmaisuni on puutteellinen, mutta en tarkoita tätä. Absoluutti ei ole kaiken kokonaisuus, jota ei ihminen ei vain rajallisuutensa takia ymmärrä kokonaisuudessaan. Tämä kokonaisuus on Jumala. Mutta edes Jumala itse ei voi ymmärtää Absoluuttia!

Vielä identiteettifilosofian kaudellaan F.W.J. Schelling kyhäsi spinozalaista systeemiä, jossa Absoluutti on viimekätinen ykseys minkä tahansa vastakkainasettelun taustalla. Tällöin nousee kuitenkin ylittämättömäksi ongelmaksi, miten Jumalassa voi olla mitään elävää, miten ihmisellä voi olla vapaa tahto, miten mitään todella uutta voi kehittyä luonnossa/Jumalassa. Spinozallahan ei ollut mitään ongelmaa tämän kanssa, sillä hän juuri pyrki eroon päämääräsyistä kokonaan ja ymmärsi olemassaolon/Jumalan pelkästään kausaalisena ketjuna. Tämä nyt on kuitenkin tieteellistä reduktionismia varhaisen modernin ajan termistöllä.

Vapaustutkielmassaan Schelling tekee erottelun Jumalan ja hänen perustan välille. Jumala on olemassaoleva systeemi lainmukaisena kokonaisuutena, mutta Jumalaan kuuluu myös perusta, joka ei ole vielä häntä itseään, vaan sokeaa kaipausta olemassaoloon. Perusta on kaaoksen elementti järjestyksessä; ilman sitä ei olisi mitään erotteluja, eikä varsinkaan mitään elävää. Sitä voi kutsua Jumalan tiedostamattomaksi; perusta on olemukseltaan tulemista (kuten tiedostamattoman kuuluu tulla tietoisuuden piiriin), se tulee Jumalaan, mutta ei koskaan tyhjenny siihen. Sivumennen sanoen tämä metafysiikka mahdollistaa myös adekvaatin pahakäsityksen. Jumalalla ei ole neurooseja tai psykooseja, hänessä perusta on oikealla tavalla vain perusta olemassaololle (jättäen mahdollisuuden pahaan mahdollisuudeksi). Ihminen voi kuitenkin saattaa perustan ja olemassaolon suhteen epätasapainoon, josta hyvä vertaus on syöpä. Se satunnaisuus joka mahdollistaa ihmisorganismin elämän lakkaa palvelemasta organismia kokonaisuutena ja yrittää kehittää oman organisminsa riippumatta isäntäkehosta - tuhoten tietysti lopulta myös itsensä.

Nyt länsimaisella mielellä on taipumus käsittää perusta perinteisen temporaalis-kausaalisen perustan mielessä, jolloin Schellingin käsitys perustasta tuntuu tietenkin järjettömältä (miten jokin mikä ei ole olemassa voi kaivata?). Jos mitään Schellingin perustan kaltaista ei kuitenkaan oleteta, joudutaan teistisessä kuvassa kysymään "kuka loi Jumalan?". Jos ateisti taas sanoo, että alkuräjähdys vain tapahtui anomaalisesti tiettynä hetkenä tyhjiössä, niin ongelma tulee siitä, että vasta alkuräjähdys loi ajan ja avaruuden, jossa sen olisi pitänyt tapahtua. Tuntuu minusta siis välttämättömältä sanoa, että järjestäytynyt olemassaolo on tulemista jotain sellaista vasten, joka on sokeaa kaipausta olemassaoloon. Kuten saattaa huomata, tämä ajatus mahdollistaa myös yhtä hyvin teistisen kuin ateistisen tulkinnan.

Nyt Absoluutti on siis perustan ja olemassaolon yhteys. Se ei ole vain Jumala kokonaisuutena, sillä jos aktuaalinen Jumala on kaikki, ei nähdäkseni voida välttyä sekä metafyysisiltä että käytännöllisiltä ongelmilta. Käytännöllinen ongelma on se (metafyysinen ongelma yllä), että nyt ykseys on suunnilleen möykky, jossa kaikki on vaan yhtä ja samaa (Hegel nimitti "yöksi jossa kaikki lehmät ovat mustia"). Tästä seuraa sitten iso osa siitä kritiikistä, mitä ykseyteen uskova ajattelu kohtaa. Ykseyttä paremmin ymmärrettynä demonstroi mielestäni vaikka Levinasin haltioitunut puhe toisen kasvoista (minkä Levinas näki moraalisuuden keskeisenä symbolina); ne ovat todellakin toinen, mutta kuitenkin minulla yhteys moraalin kautta tuohon käsittämättömään toiseen. Että voi olla ylipäätään elämää, täytyy ajatella jonkinlainen repeämä olemassaolon perimmäiselle tasolle Absoluuttiin, ei ehjää ja valmista Jumalaa.

... Absoluutin sivuuttaminen naureskellen on oikeastaan lähempänä sen ymmärtämistä kuin sen samaistaminen omaan jumalakuvaan (tai oman jumalakuvan käsittäminen Absoluutin "osana").

Voitko selventää että mitä olet tällä meinannut? (mikäli muistat, onhan tästä joku vuosi jo aikaa )Varsinkin tuo lihavoimani kohta kiinnostaa; Tarkoitatko että on ongelmallista sovittaa jumala sillä tavalla tuohon absoluuttiin, että se olisi todellakin vain "osa", eli että se ei olisi läsnä kaikkialla absoluutissa samalla tavalla? Sillä tavalla kyllä ymmärrän että mitä ajat takaa.

Eli en tarkoita tätä. Tarkoitan että nietzscheläinen elämää kontemploiva relativismi pääsee lähemmäksi kuvaamaani schellingläistä käsitystä (joka mielestäni vastaa esoterian maailmankuvaa) kuin spinozalainen kuva missä "kaikki on yhtä" siinä mielessä, että lopulta kaikki redusoituu "jumalaan" tosiasioiden ja niiden välisten kausaalisten suhteiden ylimpänä summana. Jumala sitaateissa siksi, että minusta tämä spinozalainen meille luonteenomainen ajatusmalli tämänpäiväisellä termistöllä on naturalistista reduktionismia.

[Insanus]

"Sillisalaattivaroitus".

-

David Bohmin ja Jiddu Krishnamurtin keskusteluissa teoksessa "Ajan Päättyminen" pohdiskeltiin absoluuttiakin jonkin verran. Ajatus kulki kutakuinkin niin että kaikki psykologinen liike on samaa liikuntoa kuin fyysinen liike, tämän psykologisen liikkeen pysäyttämällä (minän ja psykologisen aikakäsityksen kadotessa) oleva tyhjyys on laaja-alaisempi liikunto ja ehto fyysiselle ja psykologiselle liikkeelle & että tämän tyhjyyden mahdollistaja on kaiken perusta/absoluutti, josta ei voida mitenkään tulla tietoiseksi.
Eri kysymys on se onko olemassa jokin muu, joka ei ole mikään kyky eikä mikään mitä on joka voisi viitata sinne päin, mutta silloin ollaan metafyysisissä absurditeeteissa (olemattomuus joka on olemassa/anti-tyhjyys jne.) jotka eivät ainakaan arkijärjelle (jos millekään järjelle ylipäätään) aukea.
Ehkä runollisesti voisi sanoa niin että Jumala on yritys kuvata absoluuttia.

Sokea kaipaus olemassaoloon on verrattavissa vapauden välttämättömyyteen (ei siis itse vapauteen joka voitaneen ymmärtää hienojakoisena henkisenä substanssinakin) jonka voi emanaatioajattelussa mieltää (lähes) neutraalista nollapisteestä/Jumalasta alkavaan hajoamiseen. Voidaan ajatella että Jumala on ensimmäinen särö, jonka luonto on luhistua & näin negatiivinen paine (tai fohatin "pulssi"?) luo särkemällä itsensä esim.Sephiroth-puun emanaatiot.

Mainittu alkuräjähdyspointti on käsittääkseni fysiikassa keskeinen ongelma "kaiken teoriaa" tehtäessä kun kaikessa muussa toimii ajatus aika-avaruudesta taustana, mutta suhteellisuusteoria ei voi ottaa tuota taustaa koska se on se tausta, vaikka niin ymmärrettynä se ei toimi taustana muille.