Aine ja henki ykseyden aspekteina - Kaksiaspektinen monismi

[Benemal]

Jos lainaan suuren kellomiehen, eli Flavor Flavin sanoja, niin aika edustaa tärkeintä asiaa elämässämme: ”there's not a minute to spare” .

Tuskin otat vakavasti miestä joka muutui parodiaksi itsestään. Ehkäpä tarkoittamattasi osoitit mitä aika tekee särmikkäälle vastakulttuurin sankarille. Suurin osa valuttaa tiimalasistaan idealismin ja totuuden, rahan ja "realismin" tieltä. Uljaita poikkeuksiakin on toki, vaikkapa David Bowie ja Al Jourgenson. Vähän off-topic mutta en jaksa kirjoitta filosofiaa, kun saan siitä nykyään päänsäryn. Fight The Power! hautaan asti. https://www.youtube.com/watch?v=mmo3HFa2vjg Tällaista ei voi tehdä enää. Kaikki ruuti on märkää.

Kuulemma herätyskellon ääni on kuin teemalaulumme elämään, koska jokainen jakso alkaa siitä.

Jaldabaothin keksinnöistä pahimpia, ydinaseiden ja somen kera.

[Mercato]

Tuskin otat vakavasti miestä joka muutui parodiaksi itsestään. Ehkäpä tarkoittamattasi osoitit mitä aika tekee särmikkäälle vastakulttuurin sankarille.

Mitä? Eikö parodia ole vakavissaan otettavaa? Sanoisin, että ihminen on kiinnostava juuri silloin, kun hän muuttuu parodiaksi itsestään.
Eikö tämä vastaa tarkasti sitä, miten asiat oikeasti tapahtuvat? Mietitään nyt vaikka Nietzscheä, joka ahmi lopulta omaa kakkaansa ”Ihmisessä täytyy olla sekasortoa, jos hän aikoo synnyttää tanssivan tähden.” Kakkasiko Nietzshe lattialle siis sekasorron takia ? Voisin kokea traagisena, miten voimaa ylistävä ihminen kuihtui. Parodiaakin voi ajatella vakavissaan, kuten miksi meille on kehittynyt kyky nauraa asioille? Ihmisen hymyily muistuttaa lähinnä pelokkaan simpanssin irvistystä. Ehkä kielteisiä tunteita herättävät asiat ovat juuri hauskoja. Siitä voisi varmaan avata ihan oman ketjunsa.

[Wyrmfang]

Nyt täytyy sanoa, että Mercaton vastaus minulle meni yli hilseen. Tarkoitukseni ei ole ollut tehdä tiukkoja teesejä logiikkaan ja jonkinlaiseen filosofian absoluuttiseen perustaan liittyen, vaan kuvata hyvin käytännöllisesti millainen funktio (tai yksi niistä) mielestäni filosofialla on liittyen henkisyyteen tai uskonnollisuuteen.

Toinen kysymykseni onkin siis, että minkä tähden dualismi (tai miksei pluralismikin) koetaan yleensä ongelmana, joka tulee pyrkiä palauttamaan jonkinlaiseen ykseyteen? Miksi aina yksi perimmäinen selitys, yksi perimmäinen voima, sen sijaan, että niitä olisi samanaikaisesti useita? Ja sitä paitsi jos ykseyden täytyy olla kasassa pysyäkseen niin abstrakti, ettei sillä ole oikeastaan enää mitään aktuaalista vaikutusta, niin miksei hankkiutua ylipäätään eroon koko ykseydestä? Korostan, että puhun nyt siis hyvin käsitteellisellä tasolla. Ihmisten välillä, jotka ovat omaksuneet jonkinlaisen monismin rituaalinsa ja moraalinsa lähtökohdaksi, on käytännössä massiivisia eroja.

Palaan tähän nyt, kun liittyy oikeastaan hyvin ytimellisesti aiheeseenkin. Kuten todettu, "ykseyden filosofia" ei ole sen selkeämmin perustava ratkaisu mihinkään kuin "rakkauden filosofia", "hyvän filosofia" tms. Itse asiassa olen viime vuosina alkanut omaksua ykseyden sijaan perusperiaatteeksi rakkautta, siten kuin Schelling asian ymmärtää, siis kahden erilaisen välisenä vapaana suhteena. Koen tämän hyvänä välimuotona erilaisista steriileiksi tai "elämänvastaiseksi" kritisoiduista ajattelutavoista (esim. Kantin moraalisesta idealismista tai Spinozan kaltaisesta ykseysmetafysiikasta) ja Nietzschen elämän juhlimisesta, josta taas puuttuu kaikki Kierkegaardin mielessä esteettisen kokemisen ulkopuolinen. En ole mitenkään aggressiivisesti ykseyspuhetta vastaan, sillä kyllähän kahden vastakkaisen taustalla on ihan puhtaan logiikankin takia oltava jonkinlainen "ykseys", mutta korostettuna peruslähtökohtana ykseys vie itselläni ajatuksia nykyään enemmän eskapismiin ja reduktionismiin. Sillä taas ei ole niinkään suurta merkitystä viime kädessä onko se, mihin redusoidaan, esimerkiksi materia, henki, vai "suuri tuntematon kolmas". Pidän siis tätä avausta äärimmäisen aiheellisena. Vastaus, että käsitteellinen pyörittely on kaukana todellisesta ykseyden työstä, ei kelpaa minulle, koska yhtä lailla se on kaukana "rakkauden työstä" tai "hyvän työstä", ja joillain perusteilla tämänkaltaisista perusilmaisuista jotain preferoidaan ja jotain hieman vieroksutaan.

[Smaragd]

En ole mitenkään aggressiivisesti ykseyspuhetta vastaan, sillä kyllähän kahden vastakkaisen taustalla on ihan puhtaan logiikankin takia oltava jonkinlainen "ykseys", mutta korostettuna peruslähtökohtana ykseys vie itselläni ajatuksia nykyään enemmän eskapismiin ja reduktionismiin. Sillä taas ei ole niinkään suurta merkitystä viime kädessä onko se, mihin redusoidaan, esimerkiksi materia, henki, vai "suuri tuntematon kolmas". Pidän siis tätä avausta äärimmäisen aiheellisena. Vastaus, että käsitteellinen pyörittely on kaukana todellisesta ykseyden työstä, ei kelpaa minulle, koska yhtä lailla se on kaukana "rakkauden työstä" tai "hyvän työstä", ja joillain perusteilla tämänkaltaisista perusilmaisuista jotain preferoidaan ja jotain hieman vieroksutaan.

MInustakin käsitteiden pyörittely on paikallaan silloin kun sillä tullaan tällaisiin käytäntöä koskettaviin nyansseihin. Ykseys käsitteenä tosiaan menettää hyvin helposti merkityksensä jos sitä käytetään vaikkapa rakkauden synonyyminä ja vielä jos lisäksi oletetaan jo tietävämme mikä on rakkauden teko kussakin tilanteessa. Ykseyden käsite muuttuu silloin jargoniksi. Tällaisessa kuviossa asioiden nyanssit ovat aivan mössöä eikä silloin käytännönteotkaan voi olla kovin selkeästi ajateluja tai taiten tehtyjä.

Ykseys ja rakkaus on etäisesti synonyymisiä, mutta ne näyttäisi sijoittuvan metafyyseisti eri alueille. Ykseys on absoluutti, kun taas rakkaus (tässä kontekstissa) on teko kohti absoluuttia. Rakkaus ei siis mielestäni ole tunne tai tietyn muotoinen käyttäytymismalli. Esimerkiksi kun pistin vähän ankarammin rajaa tämän keskustelun ja foorumin kasassa pitämiseksi niin joiltain tahoilta tuli soraääniä, jotka viittasi rakkaudenpuutteeseen. Mutta rakkaus ei rajaudu ainoastaan äidin hoivaavaan rakkauteen, se voi olla myös "isän" rajoilla osoittamaa rakkautta. Itse olen tietysti jäävi sanomaan onnistuinko osoittamaan jälkimmäistä, vai menikö joiltain osin yli, mutta pointti on tässä se, että käsityksemme näistä asioista ovat usein harmillisen muotosidonnaisia ja lemppari poolisuuden tulehduttamaa. Tällöin pelkästään ykseyden ja rakkauden välinen suhde ei ole mössöytynyt, vaan myöskin koko rakkauden merkitys.

Itselleni on selkeyttävää ajatella ykseydenfilosofia ja ykseys pohjaksi kaikelle, jonka instrumentteja ja integroitumisvälineitä dynaamisemmat näkökulmat (esim. dualismi tai rakkaus) edustaa. Näen dualismin regressiona, jos sellaisella filosofialla ei ole pohjaa ykseydessä, mutta mainiona karkean hahmottamisen välineenä kun onnistun käyttämään sitä ykseyteen tukeutuvasti.

[Wyrmfang]

Ykseys ja rakkaus on etäisesti synonyymisiä, mutta ne näyttäisi sijoittuvan metafyyseisti eri alueille. Ykseys on absoluutti, kun taas rakkaus (tässä kontekstissa) on teko kohti absoluuttia. Rakkaus ei siis mielestäni ole tunne tai tietyn muotoinen käyttäytymismalli.

Omakin tapani puhua rakkaudesta on tässä yhteydessä metafyysinen. Konkreettisemminkin ymmärrän rakkauden enemmän tahtona kuin tunteena, jos näistä kahdesta pitäisi valita.

Ajattelen kuvion tavallaan kuitenkin juuri päin vastoin. Esität tässä periaatteessa, että on olemassa telos kohti ykseyttä, ja sen keskeinen toteuttaja on rakkaus. Itse taas miellän mielummin niin, että itse telos on rakkaus, ja ykseys on pikemminkin jonkinlainen nollatason lähtökohta taustalla. Tämä on keskeinen ero Böhmen teosofian, laajemminkin renessanssiesoterian perillisten ja sen myöhempien kehityskulkujen sekä esimerkiksi neoplatonismin ja siihen pohjaavien mallien välillä. Ensin mainitussa ykseys on vain puhdasta potentiaalisuutta, ja rakkaus jotain aktuaalista, kun taas jälkimmäisessä rakkaus on jollain lailla vaillinaista kunnes se saavuttaa perimmäisen ykseyden.

Esimerkiksi kun pistin vähän ankarammin rajaa tämän keskustelun ja foorumin kasassa pitämiseksi niin joiltain tahoilta tuli soraääniä, jotka viittasi rakkaudenpuutteeseen.

Tähän on pakko sanoa, että en pystynyt kissojen enkä koirien kanssa löytämään kyseisestä poistetusta viestistä mitään poliittista saati "tulehtunutta poliittista maailmankuvaa". Rakkauden puute on kuitenkin tällaisessa yhteydessä vähän epätarkoituksenmukainen ilmaisu mm. jo monitulkintaisuutensa takia.

[Aperiemus]

En ole mitenkään aggressiivisesti ykseyspuhetta vastaan, sillä kyllähän kahden vastakkaisen taustalla on ihan puhtaan logiikankin takia oltava jonkinlainen "ykseys", mutta korostettuna peruslähtökohtana ykseys vie itselläni ajatuksia nykyään enemmän eskapismiin ja reduktionismiin.

Tuntuu luontevalta ajatella, että ykseysoppia, niissä muodoissa, joissa se on teosofiaan omaksuttu, ei sovi ymmärtää eristettynä sen käytännöllisestä ulottuvuudesta. Ennen kuin lähdetään vertaamaan monismeja keskenään, niin ehkä olisi syytä todeta ääneen, että hartaudenharjoitukseen (rituaaliin) suuntautuneelle toimijalle ykseyden käsite voi jäädä, ainakin aluksi, enemmän ”auki”. Eikö esimerkiksi voida olettaa, että meditoijalle on pikemminkin haittaa kuin hyötyä yrittää etukäteen konseptualisoida sen ykseysolemisen luonnetta, josta meditaation avulla voidaan kenties saavuttaa välähdys? Toisin sanoen, että jos meditoija kiiruhtaa jonkinlaisen sulautumiskokemuksen tai ilmestyksen perässä, niin silloinhan hän ei juuri keskity toimimiseen, eli meditaatioon. Toisaalta kun mystinen kokemus ilmenee, niin siitä usein sanotaan, että kieli haparoi kuvatakseen sitä. Kenties ykseysoppi on eräänlainen muotoilu jostain sellaisesta, jota on liki mahdotonta sanoittaa? Sitten taas onkin toinen kysymys, että onko juuri tämä muotoilu riippuvainen ympäröivästä kulttuurista ja dogmasta, jonka puitteissa se sanoitetaan, vai onko se välttämätön, universaali?

Jos tätä vertaa länsimaisen filosofian tradition monismeihin, jossa ykseyteen ollaan saavuttu ajattelulla, niin en ole varma, että tarvitseeko niitä mieltää tällaisena kieltä uhmaavan kokemuksen sanoittamisena. Eihän Spinozaa esimerkiksi tarvitse mieltää mystikkona, vaikka hän puhuukin Jumalan ja Luonnon ykseydestä.

Eskapismin ja reduktion suhteen uskon olevani samoilla linjoilla. Ristiriidattomuuden tila kuulostaa sellaiselta, että siihen on helppo ripustaa fantasiaa.

[Mercato]

Itse asiassa olen viime vuosina alkanut omaksua ykseyden sijaan perusperiaatteeksi rakkautta, siten kuin Schelling asian ymmärtää, siis kahden erilaisen välisenä vapaana suhteena.

Jos lähestyn kysymystä ykseyden ja rakkauden suhteesta aika arkisella tasolla, niin on metkaa miten yksipuolinen rakkauden kokemus voi olla. Ainakin aikuisten ihmisten välillä siihen liittyy usein kokemus itsen ja toisen syvästä ykseydestä, vaikka samalla empatiakyky todellisuudessa alenee Ihminen kokee siksi rakastuneena helposti tekevänsä juuri jotakin päinvastaista kuin mitä tekee.

Kuten psykiatrian professori Hasse sen toteaa, "Rakastuessa ero itsen ja toisen välillä hämärtyy ja muiden ihmisten mielentilojen ymmärtäminen heikkenee.". Oikea empatia ihmisten välillä voi vaatia toisen erillisyyden ymmärtämistä.

Yritys pakottaa kaikki samaan muottiin voi sen sijaan olla äärimmäisen itsekeskeinen, kuten jos loukkaantuu siitä että toinen ei vastaa omiin tunteisiin ykseydestä ja pyrkii pakottamaan hänet siihen sopivaksi. Oikeastaan ihminen toivoo toisesta silloin kloonia itselleen, jonka täytyisi hävittää yksilöllinen eroavuutensa.

Toisin sanoen joskus ihmisen rakkaus on vain sitä, että yritetään pakottaa oma mielikuva ykseydestä todellisuuden päälle, samoin kuin lapsi muovaa hiekasta kaakkusia. Toista kohdellaan silloin oman tahdon elottomana työkaluna.

Jos miettii miten erilaisia ihmiset ovat neurobiologisesti, niin sellainenkin on mahdollista, että yksi ihminen rakastuu syvästi toiseen, jolle rakkaus ei kuulu ylipäätään tunteiden valikoimaan johtuen aivojen poikkeavuudesta. Hieman kuin ihmiset jotka rakastuvat vaikka Eiffelin torniin. Siinä voikin olla sitten hyvä tilaisuus miettiä, mitä ykseyden kokemus sellaiselle suhteelle oikeastaan antaa?

On mielenkiintoisia tapauksia kuten jotkut psykopaatit, jotka ovat taitavia herättämään ihmisissä rakkauden tunnetta itseään kohtaan, koska he käyttäytyvät niin kuin rakastunut toivoo. Heittäytymällä toisen tahdon työkaluksi, eli mukautumalla hänen itsekkäisiin toivekuviinsa, voi olla luomassa hulluksi tekevää ykseyden kokemusta. Oikeasti empaattista ihmistä on sen sijaan hankala huijata.

Erityisesti rakastunutta voi pyörittää kuin sulaa vahaa käsissään. Sellaisen ihmisen tarve toisten hallinnalle, eli tarve muovata toiset omaksi palvovaksi kuvakseen, on niin suuri, että jo pieni määrä toiveen näennäistä toteutumista poistaa kaikki estot. Nautinnollinen harha ykseydestä muodostuu niin hallitsevaksi, että kaikki toisen tarkoitusperien kyseenalaistaminen katoaa. Yksinäistä raukkaa voi siksi psykopaatti halutessaan soitella kuin luuttua, koska sellaisen ihmisen rakkaus on mahdollisimman kaukana ykseydestä

[Mercato]

.Mutta rakkaus ei rajaudu ainoastaan äidin hoivaavaan rakkauteen, se voi olla myös "isän" rajoilla osoittamaa rakkautta.

Minulla tuo kokemus taivaallisesta isästä on aika heikoissa kantimissa, niin itse asiassa tykkään pienestä kurituksesta... vähän kuin vauvana kiukuttelin siitä pitääkö istua takapuolta ahtaasti puristavalla turvaistuimella. Vastaan tempominen vahvistaa turvallista kokemusta siitä että joku välittää!

[Mercato]

[quote=Wyrmfang post_id=37379 time=1678523994 user_id=64]
Ykseys ja rakkaus on etäisesti synonyymisiä, mutta ne näyttäisi sijoittuvan metafyyseisti eri alueille. Ykseys on absoluutti, kun taas rakkaus (tässä kontekstissa) on teko kohti absoluuttia. Rakkaus ei siis mielestäni ole tunne tai tietyn muotoinen käyttäytymismalli

Omakin tapani puhua rakkaudesta on tässä yhteydessä metafyysinen. Konkreettisemminkin ymmärrän rakkauden enemmän tahtona kuin tunteena, jos näistä kahdesta pitäisi valita.
[/quote]

Varmaan tuohon ykseys/rakkaus juttuun voisin omalta kannaltani löytää yhtäläisyyksiä vaikka esoterian klassikko Kybalionista, jonka mukaan "Niin Ylhäällä kuin Alhaalla; sekä niin Alhaalla kuin Ylhäällä."
Eikö sitä voisi ajatella siis ykseyttäkin suhteessa arkiseen ykseyden/rakkauden kokemukseen, eli esimerkiksi siihen kun vauva kokee äityliinin osana itseään? Tarve saada kokea asiat kuin vauva voisi sitten löytyä aikuiseltakin jostain tajunnan kellarikomerosta, josta se pulpahtaa älyllisesti ylevöitettynä esiin. Vai eroavatko nämä tyylit ajatella asiaa jotenkin perustavasti toisistaan? Kertokaa te esoteriaan vihityt enemmän

Itse en ymmärrä kömpelösti tapailemani Kybalionin (kirja jostain syystä pulpahti esiin Googlesta ja pläräilin sitä puolihuolimattomasti) värähtelytaajuuksista sun muusta lähes mitään! Keskustelun ideanahan voisi osittain pitää sitä, että eri näkökulmat ovat tervetulleita koska ne rikastavat toisiaan kohti suurempaa ykseyttä Jos minua ajattelee vähän kuin kiukkuisena vauvana, niin eikö teidän viisaampien tehtävä olisi jotenkin perehdyttää minua asiaan? Vai tukahduttaako vaatelias vinkunani kaiken aikuisten keskustelun?

Mitä nyt olisi siis pelkkien näiden yläpuolisten asioiden ymmärrys ilman tajua myös alapuolisesta? Ehkä voin karkealla materiaalisella tajullani, joka muistuttaa ehkä jotain hiiren kokemusmaailmaa, tuoda näiden hienompien värähtelyiden ymmärrykseen oman pikku juustonmuruseni. Joskus korpitkin tuovat ihmisille seteleitä, vaikka eivät täysin tajua mitä arvoa näillä on.

[Insanus]

Ykseys ja rakkaus on etäisesti synonyymisiä, mutta ne näyttäisi sijoittuvan metafyyseisti eri alueille. Ykseys on absoluutti, kun taas rakkaus (tässä kontekstissa) on teko kohti absoluuttia. Rakkaus ei siis mielestäni ole tunne tai tietyn muotoinen käyttäytymismalli

Omakin tapani puhua rakkaudesta on tässä yhteydessä metafyysinen. Konkreettisemminkin ymmärrän rakkauden enemmän tahtona kuin tunteena, jos näistä kahdesta pitäisi valita.

Varmaan tuohon ykseys/rakkaus juttuun voisin omalta kannaltani löytää yhtäläisyyksiä vaikka esoterian klassikko Kybalionista, jonka mukaan "Niin Ylhäällä kuin Alhaalla; sekä niin Alhaalla kuin Ylhäällä."
Eikö sitä voisi ajatella siis ykseyttäkin suhteessa arkiseen ykseyden/rakkauden kokemukseen, eli esimerkiksi siihen kun vauva kokee äityliinin osana itseään? Tarve saada kokea asiat kuin vauva voisi sitten löytyä aikuiseltakin jostain tajunnan kellarikomerosta, josta se pulpahtaa älyllisesti ylevöitettynä esiin. Vai eroavatko nämä tyylit ajatella asiaa jotenkin perustavasti toisistaan? Kertokaa te esoteriaan vihityt enemmän

Itse en ymmärrä kömpelösti tapailemani Kybalionin (kirja jostain syystä pulpahti esiin Googlesta ja pläräilin sitä puolihuolimattomasti) värähtelytaajuuksista sun muusta lähes mitään! Keskustelun ideanahan voisi osittain pitää sitä, että eri näkökulmat ovat tervetulleita koska ne rikastavat toisiaan kohti suurempaa ykseyttä Jos minua ajattelee vähän kuin kiukkuisena vauvana, niin eikö teidän viisaampien tehtävä olisi jotenkin perehdyttää minua asiaan? Vai tukahduttaako vaatelias vinkunani kaiken aikuisten keskustelun?

Mitä nyt olisi siis pelkkien näiden yläpuolisten asioiden ymmärrys ilman tajua myös alapuolisesta? Ehkä voin karkealla materiaalisella tajullani, joka muistuttaa ehkä jotain hiiren kokemusmaailmaa, tuoda näiden hienompien värähtelyiden ymmärrykseen oman pikku juustonmuruseni. Joskus korpitkin tuovat ihmisille seteleitä, vaikka eivät täysin tajua mitä arvoa näillä on.

Kyllähän tuollainen vauvan ja äidin suhde voidaan ymmärtää tietynlaiseen ykseyskokemuksen muotona, mutta aivan kaiken ykseysmystiikan palauttaminen äidin kokemiseen on jo liian reduktiivista ja voi sumentaa äitikokemuksenkin ajattelun turhan abstraktiksi hötöksi. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että maailman voi toki kokea kokonaisuudessaankin kuin yhtenä äitinä joka ravitsee heiveröisiä ihmisiä, mutta voihan sen kokea toisinkin. Äiti on yksi aspekti, haluaisin taas käyttää sanaa virittyneisyys. Seitsemän planeettajumalan setistä vastaavuus olisi Kuu.

Siitä onko jäsenistössämme viisaampia vai vähemmän viisaita kuin sen ulkopuolella ja kuka on mitenkin vihitty mihinkin on jo kiusallista jutella, mielekkäämpi se lie nähdä niin että tasaveroisten joukko koettaa keskustellen selkeyttää näkemyksiään. Kun vauvallakin on jo itsereflektiota riittämiin tunnustaa kaipuunsa ulkoiseen kuriin, niin kanssavauvojen toisenlaiset tarpeet voitaneen hyväksyä niin ettei aikuisuuden painoa yksipuolisesti sysätä kehun varjolla vain toisille.