Psykoterapia

[Onus]

Terve kaikille.

Tämä on ensimmäinen postaukseni tällä foorumilla. Olen pitkän kaavan mukainen etsijä, ja nyt matka näyttää tuoneen tänne

Minua kiinnostaisi kuulla mikä näkemyksenne on psykoterapian hyödyllisyydestä ja asemasta henkisen kehityksen polulla? Olen itse 44-vuotias, ja olen paininut vähintään parikymppisestä asti ongelmien kanssa, jotka yhteiskunnassamme luokitellaan"depression" sateenvarjon alle. Nämä ristiriidat itsessäni ovat kieltämättä auttaneet lintuperspektiivistä katsottuna kehittymistäni ihmisenä, vaikka kyseessä melkoinen kiirastuli on ollutkin. Ne ovat herättäneet niin paljon kysymyksiä itsestäni ja maailmasta, että ilman niitä en olisi varmaankaan tullut "henkiselle polulle" lähteneeksi.

Kuitenkin; itse aiheeseen: olen käynyt läpi kaksi psykoterapiaa, joskin ne ovat pituudeltaan olleet vain 6kk ja 12kk, mutta kuitenkin vaikutukseltaan kumpikin on ollut henkilökohtaisesti mullistava. Koen terapian toimivan eräänlaisena linssinä joka pakottaa ja auttaa tuomaan fokukseen niitä alitajuntaisia pohjavirtoja, jotka aiheuttavat patologioita arkitasolle. Vaikka ulospäin hyvä terapeutti ei tee juuri mitään muuta kuin on paikalla, niin jokin asetelman muodollisuudessa luo itselle sellaisen melkein "pyhän" tilan joka muuttaa muuten hedelmättömän, oman pään sisällä tapahtuvan märehtimisen hyvin korkea energiseksi muutosvoimaksi. Nimenomaan polttolasin omainen, tiivistävä tunne on omalla kohdallani osuva vertauskuva; prosessi on usein hyvinkin raskas ja tuskallinen, mutta ilman terapiaa samojen asioiden läpikäymiseen olisi mennyt mittaamattoman paljon pidempi aika. Itse terapiaistunto ei myöskään oman kokemukseni mukaan ole yleensä se aika ja paikka, missä läpimurrot tapahtuvat, vaan oivallukset putkahtelevat esiin arvaamattomissa tilanteissa keskellä muuta elämää. Terapiaprosessi vain on jollain mystisellä tavalla se soppaa hämmentävä kauha, joka saa alitajuntaan hautautuneet asiat liikkeeseen ja yhdistymään uusiin asentoihin ja muodostamaan näkyvistä kadonneita yhteyksiä, vastinpareja ja vastauksia.

Yksi menetelmän etu on myös se, kuinka sen kautta löytyneet vastaukset tulevat koetuiksi tunteiden kautta, aivan eri tavalla totuutena kuin vaikkapa älyllis-loogis-filosofinen tieto. Ennen terapiaa etsin vastauksia mm. zenistä ja länsimaisesta filosofiasta, mutta kumpikaan näistä ei kyennyt tuottamaan tunnetta vastauksista. Toisaalta terapian kautta tulleet vastaukset ovat auttaneet ymmärtämään kumpaakin edellä mainittua aivan erilaatuisella tavalla; esimerkiksi zenin huomiot itsen tyhjyydestä tuntuvat nyt päivänselviltä tosiasioilta.

Ehkä loppujen lopuksi terapia on oiva väline itsensä nollaamisen toteuttamisessa; tarkoitan tällä sitä miten ainakin omalla kohdalla monet patologiset ajatusmallit aiemmin olivat miltei rampauttavan suuria esteitä henkiselle etenemiselle; nykyiselläni voin edes alkaa vakavasti ajatella asiaa

[Nefastos]

Tämä on ensimmäinen postaukseni tällä foorumilla. Olen pitkän kaavan mukainen etsijä, ja nyt matka näyttää tuoneen tänne

Tervetuloa keskustelemaan Onus, ja kiitos kiinnostavasta avauksesta!

Minua kiinnostaisi kuulla mikä näkemyksenne on psykoterapian hyödyllisyydestä ja asemasta henkisen kehityksen polulla?

Viime viikolla työstimme juuri painokuntoon vanhaa tekstiä, jossa psykoterapia ohimennen mainitaan. Kyseisessä kirjoituksessa tulokulma oli seksuaalisuudessa, mutta se olisi voinut yhtä hyvin mikä tahansa:

Tällaisessa tilanteessa, jossa ihmisen sukupuoliset tarpeet ovat kasvaneet vahingoittaviksi, on ainoa keino pitkäjänteinen psykologinen tutkimus – nykymetodeilla siis [esim.] psykoterapia, sillä valitettavasti tämä materialistinen lähestymistapa on parasta mitä nykyajalla on asiaan liittyen antaa; prosessissa välttämättömät henkiset osatekijät on itse kunkin löydettävä omasta itsestään.

Ideana on toisin sanoen se, että vaikka psykoanalyyttiset metodit ehkeivät ole vielä optimaalisia esoterian näkökulmasta, ne ovat joka tapauksessa usein parasta mihin nykykulttuuri yltää, joten kompromissittomuus tällaisiin apukeinoihin turvautumisessa voi aiheuttaa vahinkoa. Se puuttuva pala mikä psykoterapiassa & sen kaltaisissa nykytieteen käyttämissä järjestelmissä jää "henkisyyden" (maagisen, okkulttisen...) osa-alueelle, on terapoitavan mahdollista lisätä prosessiin itse, ilman ristiriitaa. Toki ristiriita voi ilmentyä mikäli terapeutti on taitamaton, ja patologisoi maagisen maailmankuvan sinänsä. Tähän asiaan voinee hiukan vaikuttaa painottamalla keskustelussa henkisen maailmankuvansa uskonnollista elementtiä, ei esim. parapsykologista eli "pseudotieteellistä".

Ehkä loppujen lopuksi terapia on oiva väline itsensä nollaamisen toteuttamisessa; tarkoitan tällä sitä miten ainakin omalla kohdalla monet patologiset ajatusmallit aiemmin olivat miltei rampauttavan suuria esteitä henkiselle etenemiselle; nykyiselläni voin edes alkaa vakavasti ajatella asiaa

Tämä on minusta hyvin tiivistetty. Itse koen että aivan tervettä ihmistä ei maailmassa olekaan, vaan me kaikki olemme ylipäänsä syntyneet koska meissä on jonkinlaista sielullista epätasapainoa käsiteltäväksi. Ja koska omien mustien pisteiden luonteeseen kuuluu ettei niitä itse voi täysin tajuta, jokainen on jäävi väittämään itseään terveeksi & tasapainoiseksi. Kuitenkin, puu tunnetaan hedelmistään, ja niin myös ihmisen "terveyttä" määrittelee viime kädessä se, kuinka hyvin hän pystyy monimutkaista rakennettaan kokonaisuuden hyväksi hyödyntämään. (Toisin sanoen, viime kädessä ei ole suurta merkitystä edes sillä, onko auttavan teon kannustimena patologia. Olennaisinta on itse teko vaikutuksineen, ja tältä pohjalta myös ihmisen sisäinen patologisuus voi saada hoitoaan.) Aivan neutraalia, aivan tervettä tilaa ei tässä maailmassa ole olemassa; ei mitään objektiivista nollapistettä, josta käsin ihminen voisi operoida vailla psyykkisiä ohjelmointeja. Noita sisäisiä hankaluuksia tulee käsitellä, mutta niitä on järjetöntä koskaan väittää täysin käsitellyiksi.

[Onus]

Viime viikolla työstimme juuri painokuntoon vanhaa tekstiä, jossa psykoterapia ohimennen mainitaan. Kyseisessä kirjoituksessa tulokulma oli seksuaalisuudessa, mutta se olisi voinut yhtä hyvin mikä tahansa:

Tällaisessa tilanteessa, jossa ihmisen sukupuoliset tarpeet ovat kasvaneet vahingoittaviksi, on ainoa keino pitkäjänteinen psykologinen tutkimus – nykymetodeilla siis [esim.] psykoterapia, sillä valitettavasti tämä materialistinen lähestymistapa on parasta mitä nykyajalla on asiaan liittyen antaa; prosessissa välttämättömät henkiset osatekijät on itse kunkin löydettävä omasta itsestään.

Ideana on toisin sanoen se, että vaikka psykoanalyyttiset metodit ehkeivät ole vielä optimaalisia esoterian näkökulmasta, ne ovat joka tapauksessa usein parasta mihin nykykulttuuri yltää, joten kompromissittomuus tällaisiin apukeinoihin turvautumisessa voi aiheuttaa vahinkoa. Se puuttuva pala mikä psykoterapiassa & sen kaltaisissa nykytieteen käyttämissä järjestelmissä jää "henkisyyden" (maagisen, okkulttisen...) osa-alueelle, on terapoitavan mahdollista lisätä prosessiin itse, ilman ristiriitaa. Toki ristiriita voi ilmentyä mikäli terapeutti on taitamaton, ja patologisoi maagisen maailmankuvan sinänsä. Tähän asiaan voinee hiukan vaikuttaa painottamalla keskustelussa henkisen maailmankuvansa uskonnollista elementtiä, ei esim. parapsykologista eli "pseudotieteellistä".

Kyllä, itsekin "toin terapian pöytään" tavallaan suuren osan välineistä, ja onneksi kumpikin terapeutti on ollut tarpeeksi avoimia katsomukseltaan, eli ovat kyenneet pitämään omat maailmankuvansa ainakin omana tietonaan. Varmasti tästä syystä terapia ei välttämättä ole toimiva läheskään kaikille, se vaatii kuitenkin omaa sitoutumista ja tietynlaista pohjavalmiutta havainnoida ja työstää havainnoimaansa. Ihanteellista olisi tietysti sellainen kehitys, jossa terapeutti olisi kykenevä opastamaan myös laajemmin hengen polulla, rajoittumatta pelkästään tällaisten patologisten oireiden "hoitoon", mutta todella, tämä nykyinen taitaa olla parasta mitä nykyajalla on tarjota.

Toisaalta esimerkiksi jo mainitsemani zenbuddhalaisuuden piiriin hakeutuu nykyään oman kokemukseni mukaan paljon juurikin ihmisiä, jotka ovat eri tavoin henkisesti hajalla, ja jotka aistivat etteivät heidän vaivansa ole ainakaan pelkästään fyysistä (aivokemiallista tms.) perua, etsimään apua ja lohtua. Suuri osa ei kuitenkaan tuota lohtua sieltä löydä koska zenbuddhalaisuuden metodit nojaavat niin vahvasti satojen vuosien takaiseen maailmanjärjestykseen, ja eivät kykene opastamaan uutta etsijää toimivalla tavalla. Ehkä sivusitkin tätä aihetta "Argarizim":ssä, että meidän ajassamme ei toimi enään tiukka Mestari-Oppilas-malli?

[Nefastos]

Toisaalta esimerkiksi jo mainitsemani zenbuddhalaisuuden piiriin hakeutuu nykyään oman kokemukseni mukaan paljon juurikin ihmisiä, jotka ovat eri tavoin henkisesti hajalla, ja jotka aistivat etteivät heidän vaivansa ole ainakaan pelkästään fyysistä (aivokemiallista tms.) perua, etsimään apua ja lohtua. Suuri osa ei kuitenkaan tuota lohtua sieltä löydä koska zenbuddhalaisuuden metodit nojaavat niin vahvasti satojen vuosien takaiseen maailmanjärjestykseen, ja eivät kykene opastamaan uutta etsijää toimivalla tavalla. Ehkä sivusitkin tätä aihetta "Argarizim":ssä, että meidän ajassamme ei toimi enään tiukka Mestari-Oppilas-malli?

Ehdoton auktoriteetti (jolle vanha guru-järjestelmä pitkälti pohjasi) on nykyaikana mahdoton monesta eri syystä. Siten mallit jotka sen sijaan painottavat hermeneuttista, keskustelevaa suhtautumista ja valintojen & siten vastuun asettumista yhä enemmän oppilaan omille harteille, nousevat vanhan maailman toisentyyppisen esityksen sijaan.

Onkin mielenkiintoista huomata, että myös nykytieteessä on nähtävissä nämä molemmat mallit. Lääkehoito – joka nojaa ulkoisen ekspertin esittämiin mekaanisiin vaikutuskeinoihin – vertautuu vanhaan ehdottoman auktoriteetin malliin siinä missä psykoterapian kaltaiset vähittäiset, diskursiiviset prosessit edustavat uutta mallia. Ja tästä esimerkistä voimme myös huomata, että auktoriteetilla saattaa olla paikkansa ajoittain, kun vain ymmärretään siihen liittyvät huomattavat haasteet.

[Mars]

Tervetuloa foorumille! Mielenkiintoinen keskustelunavaus.

Aiempiin mielipiteisiin on helppo yhtyä. Koen, että terapiasta voi olla valtavasti apua, mutta nykyaikaiset terapiamuodot ovat väistämättä rajallisia okkultismin näkökulmasta katsottuna. Näin ollen henkisen elementin tuominen terapiaan ja elämään tosiaan jää potilaan kontolle, mutta osaavan terapeutin kanssa tämän ei tulisi koitua ongelmaksi. Kyse on mielestäni nykyajan haasteesta laajemmin, jolloin henkinen elementti on jokaisen tuotava esiin itse ulkoisten tukipilarien puuttuessa lähes täysin. Mutta mitään ristiriitaa henkisyyden, okkultismin ja terapian välillä ei ole, ellei sellaisia luo itse (tai terapeutti luo niitä, mikä toivottavasti on harvinaista). Terapiassa on monia hyviä puolia, mutta kenties yksi tärkeimmistä on juuri toisen ihmisen päästäminen syvälle oman märehtimisen ytimeen. Tämä on parhaimmillaan todella, no, terapeuttista. Terapia myös auttaa jäsentämään märehtimisen kohteita, jolloin epämääräisen pahan olon sijaan sitä seisookin kasvotusten mielen solmukohtien kanssa, jotka menettävät tehoaan kun eivät enää pääse uhoamaan pimeydestä käsin. Kauhuelokuvistakin lähtee pahin terä kun hirviö astuu ensi kerran esiin, vaikka leffa ei ohi olisikaan.

Depression ollessa vallalla siihen on vaikea suhtautua millään tavalla positiivisesti, mutta laajemmalla näkökulmalla katsottuna sen voi nähdä täyttävän jonkin tarkoituksen. Ehkä elämän unesta ei koe tarvetta herätä ennen kuin se muuttuu painajaiseksi.

Olen ollut pitkään erittäin viehtynyt zenbuddhalaisuudesta mutta pidättäytynyt zazenin opiskelusta juuri sen takia, että epäilen löytäväni sieltä omalle rakenteelleni (ja ongelmilleni) sopivaa lähestymistapaa. Myös ajatus pitkittyneestä hiljaisuudessa istumisesta muiden kanssa tuntuu erittäin ahdistavalta.

[Onus]

Zenin kulkeutuminen Länteen on tuonut esille paljon ongelmia, kun miltei jumalallisina itseäänkin pitäneet opettajat ovatkin paljastuneet vaikkapa lihallisten himojensa orjiksi. Mestaruus yhdellä tasolla ei siis ole välittynyt mitenkään välttämättä samaan vaikkapa moraalin suhteen.

Zenbuddhalaisuus on toki äärettömän monisyinen järjestelmä, mutta omien kokemuksieni ja lukemani perusteella sen perustava perinteinen opetusmuoto, "istu hiljaa kymmenen vuotta, sitten ymmärrät,siihen saakka usko mitä sanomme"; ei istu kovinkaan monen nykyetsijän elämään tai psyykkeeseen. Tähän täytyy lisätä,että viime vuosikymmeninä on noussut myös uusia Läntisiä zenkoulukuntia (esim. Charlotte Joko Beck), jotka miltei poikkeuksetta yhdistävät juurikin psykoanalyysiä/-terapiaa perinteisiin oppeihin, auttaakseen oppilaita kehittymään tasaisemmin kaikilla aspekteillaan.

Toisaalta zenbuddhalaisuudessa on myös paljon kätkettyä tietoa esoteerisesta maailmasta: keskustelin jo 20 vuotta sitten pohjoismaisen sensein kanssa asiasta, ja hänellä oli paljon kokemusta ja tietoa mm. astraalivoimista, demoneista, elementaaleista yms (tuohon aikaan kävin tätä keskustelua itse dokumentaristin roolissa, en oppilaan), mutta sain sen käsityksen että tuo tietous oli hyvinkin vaiettua. Voi toki olla että oppilas-opettaja -suhteessa tietoa vaihdetaan vapaammin.

Nykyajan tragedia on että niin suuri osa ihmisistä on miltei toimintakyvyttömiä depression, ahdistuneisuuden, stressin yms. alla, että kuntoutuminen edes normaaliin profaaniin elämään on suuri ponnistus ja ristiretki itsessään,puhumattakaan sitä seuraavista tasoista.

[Nefastos]

Zenbuddhalaisuus on toki äärettömän monisyinen järjestelmä, mutta omien kokemuksieni ja lukemani perusteella sen perustava perinteinen opetusmuoto, "istu hiljaa kymmenen vuotta, sitten ymmärrät,siihen saakka usko mitä sanomme"; ei istu kovinkaan monen nykyetsijän elämään tai psyykkeeseen.

Pari viikkoa sitten läpikävin erään pitkän linjan oikean käden tien kulkijan kanssa keskustelun tästä aiheesta. Hän harmitteli nykynuorten tapaa osallistua keskusteluihin henkisyydestä "tyhjentämättä kuppiaan" (vanha zen-vertaus) niin että opettaja voisi sen täyttää, vaan esittävät omia muka yhtä tärkeitä näkemyksiään. Keskustelukumppanini mielessä näytti kullanhohtoiselta vanha aika, jolloin oppilas saattoi joutua istumaan vuosia opettajan portailla opettelemassa kärsivällisyyttä ja mukautumista auktoriteettiin.

Oman kokemukseni mukaan nämä asiat eivät ole hävinneet minnekään. Nykyisessä enemmän vasemman käden tietä korostavassa rakenteessa ne ovat muuttuneet hieman sisäisemmiksi, symbolisemmiksi, vähemmän ihmisten taholta pakotetuiksi, mutta ovat läsnä aivan yhtä intensiivisinä kuin aiemminkin. Tämä on eräs syy siitä, minkä vuoksi OKT & VKT näyttäytyvät käytännössä useinkin ulkoista versus sisäistä painottavina, sen sijaan että niiden edustama henkisyys tai opetukset olisivat tosiasiassa ytimeltään mitenkään erilaisia. Jos ihmisessä on jokin (hankaluutta aiheuttavalla tavalla) "äänekäs" prinsiippi, hän joutuu todellakin "istumaan hiljaa kymmenen vuotta" oppiakseen tästä pois, mutta tuon oppitunnin antaa hänelle luonto itse: on järjetöntä hybristä kuvitella, että meillä – siis kenelläkään – olisi hallussamme sekä järjestelmä että sellainen järjestelmän soveltamiskyky, että voisimme ylhäältä päin asettaa toisen istumaan yksikseen vuosikymmenen. Asia hoituu aivan toisella tavoin, ja myös erillisyyksissä voi & tulisi ilmetä keskinäinen tukeminen ja rohkaisevuus, milloin ongelmiin ei ole liittynyt aidosti pahansuopaa latausta.

Zenin kulkeutuminen Länteen on tuonut esille paljon ongelmia, kun miltei jumalallisina itseäänkin pitäneet opettajat ovatkin paljastuneet vaikkapa lihallisten himojensa orjiksi. Mestaruus yhdellä tasolla ei siis ole välittynyt mitenkään välttämättä samaan vaikkapa moraalin suhteen.

Tämä ilmiö liittyy jokaiseen henkiseen harjoituspolkuun, ja siitä nousee jatkuvasti esimerkkejä käytännössä jokaisen systeemin yhteydessä: kristillisen (niin kirkon kuin herätysliikkeiden), joogan, tantran, satanismin, &c. Asiaa ei auta, että samaan synkkään virtaan johtaa useita pienempiä joenuomia. Vain osa näistä on valittu tietoisesti – eli on luotu kultti, jonka tarkoituskin on hyväksikäyttää –, & uskoakseni paljon suurempi osa lähtee liikkeelle hyvistä mutta hybrisesti harhautuneista lähtökohdista. Opettaja voi kokea jopa täysin aidon maagisen, henkisen kokemuksen, mutta ilman aitoa eettistä yleisavainta päätyy käyttämään mainitsemaasi "jumalallista" minäkuvaa autettaviensa haitaksi.

Koska sama voima – "käärmetuli" – voi käsittelynsä taidon ja kokijansa psyykkisen kunnon asemoitumisen kautta aikaansaada hermostossa (a) aitoja parapsyykkisiä ilmiöitä, (b) psykoottista harhaisuutta, (c) uskonnollisia visioita, (d) tavattomia muuntumisia itsetunnon kokemisessa (eli itseys–toiseus -kokemuksessa) ja/tai (e) korostunutta seksuaalista tarvetta (liittyen juuri em. itseys–toiseus -kokemukseen sen energeettiseltä puolelta), oppilaan tulisi olla tavattoman varuillaan opettajansa kaikkien ehdotusten eettisyyden & mielekkyyden suhteen. Vaikka opettaja leijuisi kirjaimellisesti ilmassa, psyykkinen kyky tai mikään ortodoksisen suksession leima, omaksutusta terminologiasta puhumattakaan, ei riitä kertomaan siitä että tämä todella kykenee auttamaan muita kokonaisvaltaisessa, pitkän tähtäimen kasvuprosessissa.

Psyykkisiä kykyjä on vuosituhansia verrattu alkoholiin. Nykyaikana vielä tehokkaampi verranto on huumausaine. Se, että jokin aikaansaa valtavan hyvänolontunteen, jopa kokemuksen apoteoosista tai jumalyhteydestä, ei ole mikään todiste sen perimmäisestä auttavuudesta. Tämä on valitettava ja erityisesti tietyille antaumuksellisuutta korostaville temperamenteille kivuliaan traaginen tosiasia.

[Aquila]

Tervetuloa foorumille! Olen käynyt psykoterapiassa joitakin vuosia ja saanut siitä apua, jota tuskin muualta olisin voinut saada. Ehdin muutaman vuoden kärsiä yhä hankalammaksi käyvästä masennuksesta ja ajautua lopulta tilaan, jossa en tiedä kuka olin, mutta se henkilö oli monilla tavoin merkittävästi erilainen, suurimmaksi osaksi negatiivisella tavalla, tyypilliseen persoonallisuuteeni nähden. Palaan tähän viestin lopulla vielä. Masennukseen liittyi myös muiden ihmisten edistämiä vaikutuksia, joita en tuolloin vielä tiedostanut, mutta niissä oli erinäisistä valta-asetelmista, tiedostamattomista vaikeuksista yms. kyse.

Aluksi mietin paljon kannattaako terapiassa ottaa okkultismia puheeksi, mutta kun aikaa oli kulunut, en sitä tehnyt. Olen pitänyt tätä hyvänä ratkaisuna omalla kohdallani, mutta jollekin muulle se ei ehkä toimi. Terapiaa aloittaessani suhteeseeni okkultismiin oli sitoutunut monia asioita, jotka olivat yhteydessä psyykkisiin ongelmiin joita koin, ja epäilen että siinä olisi tullut estoja puhua. Koen pystyneeni sen vuoksi tavallaan "puhdistamaan" suhdettani okkultismiin, kun olen yhdistänyt siihen liittyvät ongelmat omaan persoonaani, enkä ulkoistanut okkultismiin tai maailmankuvaani, vaikka asia ei näin mustavalkoinen olekaan. Sen lisäksi pääsimme keskittymään lapsuuden traumojen, kuten perheväkivallan ja alkoholismin, ja oman aikuiselämäni tapahtumien väliseen suhteeseen. Välillä olen ohimennen tuonut joitain uskonnollisempia teemoja esiin, mutta niihin emme ole keskittyneet pitkällisemmin.

Akuutimpien masennusoireiden väistyessä, tunsin että palauduin jollain tasolla entiselleni. Mielenkiintoista oli, että siitä persoonasta, joka koin pahimman masennuksen aikana olevani, jäi joitakin positiivisella tavalla vaikuttaneita piirteitä. Tuntui, että aiemmasta poikkeava organisoidumpi ja järjestelmällisempi ajatuksenjuoksu jäi jäljelle, mutta sitä on jokseenkin vaikea kuvailla tarkemmin. Uskoisin niin, että masennuksen parantuessa vapautuu kapasiteettia käyttöön ja ehkä muutkin masennuksesta toipuvat voivat jälkikäteen havaita saaneensa masennuksen muodossa itselleen jotakin arvokasta. Masennustaipumus on edelleen olemassa, mutta nyt olen tiedostavampi sen suhteen ja kykenen asettamaan rajoja, mutta myös pitkäaikaisia tavoitteita, joista kykenen pitämään kiinni.

Ehkä kyse on siitäkin, että terapiassa saa luodattua mielelle tiedostetumpaa rakennetta ja oppii havaitsemaan erilaisia yhteyksiä tunteiden, oman persoonan ja kokemusten välillä. Tavallaan okkultismi toimii samalla tavalla, että sisäisen rakenteen ja ulkoisten kokemusten välillä aletaan havaita yhtäläisyyksiä ja kuinka ne vaikuttavat toisiinsa. Okkultismissa ongelmia voi herkästi syntyä, jos ei tiedosta tarvittavaa terapeuttista ulottuvuutta niin hyvin kuin olisi tarpeen, eikä sisäisiin ongelmiin pääse käsiksi, jos niitä ei koskaan ota kenenkään kanssa puheeksi. Kun toiminnan tavoitteena on ihanne, käy helposti niin, että oma vaativa asenne, kohtuuttomat odotukset, puutteelliset itse-reflektiokyvyt ja väärällä tavalla luulotellut ulkoiset auktoriteetit eivät kohtaa sen realistisen riman tason kanssa, joka itselle olisi hyvä asettaa. Siksi pidän hyvänä, jos okkultisti ottaa "uransa" alkuvaiheessa pitkälliseksi ja kokonaisvaltaiseksi tehtäväkseen parantaa itsensä ja oma elämänsä, eikä maailmaa. Myös tässä on enemmän ulottuvuuksia kuin tuon esiin.

Ehkä tämä riittää tällä erää, kun tekstiä tulikin jo paljon enemmän kuin ajattelin kirjoittavani

[Onus]

Ehkä kyse on siitäkin, että terapiassa saa luodattua mielelle tiedostetumpaa rakennetta ja oppii havaitsemaan erilaisia yhteyksiä tunteiden, oman persoonan ja kokemusten välillä. Tavallaan okkultismi toimii samalla tavalla, että sisäisen rakenteen ja ulkoisten kokemusten välillä aletaan havaita yhtäläisyyksiä ja kuinka ne vaikuttavat toisiinsa. Okkultismissa ongelmia voi herkästi syntyä, jos ei tiedosta tarvittavaa terapeuttista ulottuvuutta niin hyvin kuin olisi tarpeen, eikä sisäisiin ongelmiin pääse käsiksi, jos niitä ei koskaan ota kenenkään kanssa puheeksi. Kun toiminnan tavoitteena on ihanne, käy helposti niin, että oma vaativa asenne, kohtuuttomat odotukset, puutteelliset itse-reflektiokyvyt ja väärällä tavalla luulotellut ulkoiset auktoriteetit eivät kohtaa sen realistisen riman tason kanssa, joka itselle olisi hyvä asettaa. Siksi pidän hyvänä, jos okkultisti ottaa "uransa" alkuvaiheessa pitkälliseksi ja kokonaisvaltaiseksi tehtäväkseen parantaa itsensä ja oma elämänsä, eikä maailmaa. Myös tässä on enemmän ulottuvuuksia kuin tuon esiin.

Voin yhtyä näkemyksiisi täysin. Nimenomaan tietyn objektiivisuuden saavuttaminen oman ajatusrakenteen havainnoinnin kanssa on mielestäni ensiarvoisen tärkeää tasapainon saavuttamisessa. Samat "demonit" jotka piiskasivat minua ennen depressioon, näyttäytyvät nykyään suurimman osan ajasta pelkkinä kuiskauksina, jotka voi jättää omaan arvoonsa. Ja itsensä parantamisesta on noussut myös hyvin vahvasti esiin se kaiken olevaisen yhtenäisyyttä korostava kokemus, että voimakkain tapa parantaa maailmaa on itsensä parantaminen, koska kaikki todellakin vaikuttaa kaikkeen, tai itse asiassa kaikki on yhtä. Olen saanut tästä pari hyvin vahvaa kokemusta, joita ei voi kuvailla oikein muilla sanoilla kuin "mystinen kokemus".

[Onus]

Oman kokemukseni mukaan nämä asiat eivät ole hävinneet minnekään. Nykyisessä enemmän vasemman käden tietä korostavassa rakenteessa ne ovat muuttuneet hieman sisäisemmiksi, symbolisemmiksi, vähemmän ihmisten taholta pakotetuiksi, mutta ovat läsnä aivan yhtä intensiivisinä kuin aiemminkin. Tämä on eräs syy siitä, minkä vuoksi OKT & VKT näyttäytyvät käytännössä useinkin ulkoista versus sisäistä painottavina, sen sijaan että niiden edustama henkisyys tai opetukset olisivat tosiasiassa ytimeltään mitenkään erilaisia. Jos ihmisessä on jokin (hankaluutta aiheuttavalla tavalla) "äänekäs" prinsiippi, hän joutuu todellakin "istumaan hiljaa kymmenen vuotta" oppiakseen tästä pois, mutta tuon oppitunnin antaa hänelle luonto itse: on järjetöntä hybristä kuvitella, että meillä – siis kenelläkään – olisi hallussamme sekä järjestelmä että sellainen järjestelmän soveltamiskyky, että voisimme ylhäältä päin asettaa toisen istumaan yksikseen vuosikymmenen. Asia hoituu aivan toisella tavoin, ja myös erillisyyksissä voi & tulisi ilmetä keskinäinen tukeminen ja rohkaisevuus, milloin ongelmiin ei ole liittynyt aidosti pahansuopaa latausta.

Ja näinhän minullekin loppukädessä tässä kävi: luonto "istutti" minua (yli) kymmenen vuotta, kunnes kävin läpi sen mitä oli tarpeen lävitse käydä. Ja olen kokemuksesta syvästi kiitollinen.