Sympatiaa pahuudelle

[Segel]

Mieleenkiintoista pohdintaa ja pistää omatkin nystyrät ajattelemaan pahaa taas eri kanteilta.
Itse tienaan leipääni alalla, jossa olen saanut kohdata ihmisiä hyvin erilaisista taustoista. Joillakin asiakkailla on rikoshistoriaa, tehneet hyvinkin julmia ja käsittämättömiä tekoja.
Myötätunnon harjoitusena yritän aina kuvitella "pahan" ihmisen vastasyntyneenä, lähes tyhjänä tauluna, tabula rasana. ( en koe, että ihminen on syntyessään täysin tabula rasa).
On aina syy sille, miksi ihminen on päätynyt johonkin tekoon, oli hän terroristi, murhaaja, raiskaaja jne. Pitää nähdä ihminen teon takana. "Pitää ymmärtää, vaikka ei hyväksy", sanoi yksi opettaja minulle aikoinaan. Ymmärtämistä minun kohdallani auttaa omien ominaisuuksien ja käyttäytymismallien tarkastelu. Erityisesti niiden ominaisuuksien, joista en ole ylpeä itsessäni. Esim. omalla kohdallani helposti ärtyvä mieli,
äkkipikaisuus, epätoivoon lankeaminen jne . Kuinka ison työn takana on eritellä itsestään ja tietoisesti harjoittaa pois ei haluttuja piirteitä tai saatika itse edes huomata niitä päivittäisessä elämässä muuten kun tunteena jos ei harrasta minkään sortin pohdintaa. Ja ajatella ihminen, jolla ole minkäänlaisia valmiuksia tai suodattimia itsen tutkimiseen. Sellaisen ihmisen matkan varrella on yleensä ollut myös paljon "pahaa" ympäristön vaikutuksesta. Ei ihminen synny "pahana". On vaan hallitsemattomia ja harjaannuttamattomia ominaisuusksia. Tällä tavalla itse pystyn kokea ykseyttä myös "pahan" ihmisen kanssa.Näin minä itse asian tällä hetkellä koen.

[Nefastos]

Yle pohdiskelee "pahuuden laajempaa määritelmää". Tämä "dark triad" saa mielenkiintoisen lisämerkityksen okkulttisessa kontekstissa, jossa pahuus perinteisesti on samaistettu muotomaailman käännettyyn eli mustaan kolmioon, milloin se erillistetään henkisyyden ylöspäisestä kolmiosta eli âtma-buddhi-manaksesta. Kiehtovaksi kysymykseksi jää ovatko "pimeän kolmion" narsismi, psykopatia & machiavellismi suoraan korrespondenssissa okkultistin alemman kolmion älyn, tunteen & kehollisuuden rakenteeseen.

Tässä yhteydessä emme juurikaan kohtaa sympatiaa pahuudelle, ja tämä onkin minusta hyvä nostaa esiin keskustellessamme pahuuden ongelmasta. Sillä asiat joihin meidän on helppo liittää romantisoivia, arkkityypittäviä ja/tai esteettisesti painottuneita esityksiä kun ne on sopivasti etäännytetty elävästä elämästä, muuttuvat aivan toiseksi jos todella joudumme näiden asioiden vaikutuspiiriin.

[Insanus]

Kiinnostavaa minusta tuossa triadissa on se, että ne vaikuttavat kaikki viittaavan kykyyn toimia yksinkertaistetussa maailmassa jossa toiset ihmiset eivät ole olemassa. Narsismin, psykopatian ja machiavellismin viehätysvoima perustuisi siis niitä pohjaavalle solipsismille merkityksessä "minun mieleni on totta, sinun mielesi ei ole totta". Ilman jonkinlaista herra hallitsee orjaa-asetelmaa, nuo "pimeät" psykologiset teemat voisi nähdä itsevarmuutena, sosiaalisena älynä ja maadoittuneisuutena joiksi niitä usein luullaankin siitä päätellen että psykologit menevät halpaan. Tuntuu että pahan psykologiaan kuuluu olennaisesti tämä pyyde mitätöidä ihmisyyttä, joka voisi ottaa hahmonsa myös toisin.
Tämä tuntuu olevan keskeinen haaste satanistiselle, transhumanistiselle ja/tai nietzscheläiselle ajattelulle. Tarkoitan siis siinä merkityksessä että arki-ihmisyys nähdään jonain ylitettävänä.

[obnoxion]

Fra Insanus mainitsi solipsismin, jota olen pohtinut paljon viime aikoina. Nondualistisen tantrisen panteismin lähtökohta on minusta solipsistinen, eli on vain Shiva/itse eli eräänlainen subjektiivinen absoluutti (en usko että länsimaisen filosofian sanasto on aivan sopiva tämän asian käsittelyyn). Siksi olisi ehkä hyvä puhua eri laatuisista solipsismeista. Tantrista solipsismia nimittäisin transendentaaliseksi tai ideaaliseksi solipsismiksi. Olen lukenut Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" teosta kuvailluun "lähes tantriseksi solipsismiksi", mutta itse sanoisin (myönnettäköön että hyvin pintapuolisen tutustumisen perusteella) että Proust ei missään tapauksessa tantriseen solipsismiin yllä, vaan kyse on jostain muusta, jostai itsekeskeisestä.

Tätä muuta solipsismia kutsuisin narsistiseksi solipsismiksi. Sitten kun narsistinen solipsismi saa sairauden piirteitä, eli siitä tulee psykoottista sanan vanhahtavassa eli laajimmssa merkityksessä, johon mahtuu sekä realiteettien pettäminen että persoonallisuuden patologiat, ollaan tekemisissä Patrick Hockstetterin solipsismin kanssa; päätelmästä, jossa muut eivät ole todella olemassa, loikataan päätelmään että heitä voi rääkätä, kiusta ja murhata. Tällainen järjetön ja sairas loikka puuttuu Proustista. Eihän narsistinen solipsismi edellytä sadismia.

Siispä ajattelen että olisi ainakin kolmen laatuista solipsismia - Abinavaguptan, Proustin, Hockstetterin solipsismia eli transendenttaalista, neuroottista ja psykoottista solipsismia. Pahuuden triadi liittyy mahdollisuutena kahteen jälkimmäiseen (sanoisin vielä että machiavellismi olisi mahdollisuus proustilaisuudessa, ja psykopatia tulisi kuvaan aina vasta hockstetterilaisuudessa, molempien ollessa lähtökohtaosesti narsistisia tiloja). Tantriseen solipsismiin pahuuden triadi ei määritelnällisesti voi liittyä. Eri asia on sitten voiko tällaista solipsmia inhimillisesti saavuttaa, ja/tai onko tällainen tila totuuden etsijälle tavoiteltava. Nämä ovat ainakin jossain määrin uskon asioita.

[Nefastos]

Siksi olisi ehkä hyvä puhua eri laatuisista solipsismeista.

Ehdottomasti näin. Sana itsessään on esim. hindulaisesta tulokulmasta positiivinen. Paljas "Itse-ismi" on parasta mitä voidaan kuvitella jos tuo "Itse" on kaikkiallinen Jumala. Upanishadinen näkökulmahan on, että (1) âtma on yhtä kuin Jumala, & (2) "tat tvam asi", kohdattu toinen ihminen on - ergo - niin ikään Jumalaa, "sellaisuutta" eli essentiaalisesti pyhä so. merkityksentäyteinen omalla erityisellä tavallaan, joka nimenomaan on hänen Sellaisuuttaan eli Jumaluuttaan. Solipsismi muuttuu kielteiseksi ajatukseksi vasta sellaisessa skeemassa, jossa minä on lähtökohtaisesti eristetty.

Luin hiljattain mainion buddhalaisia meditaatiorakenteita käsittelevän teoksen Progressive Stages on Meditation on Emptiness (Tsultrim Gyamtso), joka esittää itseys-toiseus -mietiskelyn viitenä syvenevänä tasona viiden eri buddhalaisen koulukunnan kautta: Alussa sravaka-koulukunnan mukaisesti aloitetaan tarkastelemaan oman minäkäsityksen hahmottumattomuutta & tyhjyyttä, & liikkuen muiden koulukuntien läpi yhä syvemmälle "ei-minään" eli tyhjään avaruudellisuuteen kaikessa, saavutetaan lopussa paradoksaalisesti itsevalaisevan buddhaluonnon loisto Shentong-koulukunnan meditaatiomenetelmässä.

Se mitä tässä tehdään on nimenomaan "pimeän triadin" hukkaamista (cittamatra-meditaation tulkinnassa painotetaan että kyseessä ei ole solipsismi, mutta tässä selvästi solipsismille annetaan sanan perinteinen kielteinen merkityssisältö) & "kirkkaan triadin" löytämistä. Oikeaoppinen buddhalainen ehkei tällaista tulkintaa hyväksyisi - siis että meidän âtma-buddhimme olisi mitenkään identtinen määrittelyjen ulottomattomissa olevan buddhaluonnon idean kanssa -, mutta minun on vaikea nähdä missä faktinen ero mahayanan itsevalaisevan buddhaluonnon "ei-itsellisen itsen" & shaivatantran hengellis-solipsistisen Itsen (Shivaksi nimetyn âtman) välillä tosiasiallisesti olisi. Ylipäänsä näen hindu- ja buddhatantran samankaltaisessa suhteessa kuin katolisen (tai ortodoksisen) & protestanttisen kristinuskon: jälkimmäinen täydentää, reformoi, puhdistaa edellistä, & valinta jää persoona- tai tarveharkintaiseksi preferenssiksi.

Itse olen löytänyt oman henkisen kotini Abhinavaguptan kashmirilaisen shaivatantran metafysiikasta, jossa kaikki on ehdottomasti transsendenttia samanaikaisesti kuin immanenttiakin. Tällainen räjähtävä kaikkiallinen solipsismi on koko lailla vastakohtaista "pimeän triadin" suljetulle solipsismille, vaikka molempia voidaan kuvailla hyvin pitkälle identtisin ilmaisuin. "Alhaalla oleva on ylhäällä olevan kaltainen, täydellistääkseen Ykseyden ihmeen..."

Hiljaisuuden Äänen luonnehdinta separatismista "suurena harhaoppina" ("the great heresy") on olennainen.

[Soror O]

Sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin psykopatologian solipsismi näyttäytyy ikäänkuin itsensä kumoavana - erillinen toiseus on liiankin tosioleva ja vahva. Niin vahva, että se päätyy määrittämään Dahmeria eikä päinvastoin. Hän kertoo tappojensa motiiviksi halun kontrolloida toisia täydellisesti - omistaa heidät lopullisesti. Miksi pyrkiä kontrolloimaan tai omistamaan jotain sellaista jolla ei ole itsenäistä olemassaoloa?

Dahmerillekin tappaminen on kaipuuta solipsiseen eriytymättömyyden tilaan. Haastattelijan kysyessä mitä Dahmer tahtoi tappamiltaan miehiltä hän avaa tekojensa motiivia seuraavasti: I killed them...

"Not because I was angry at them, not because I hated them. But because I wanted to... keep them with me."

https://www.youtube.com/watch?v=iWjYsxaBjBI

[Soror O]

Sinänsä Jeffrey Dahmerin tarinan pohjalta kirjoitettu sarjakuvaromaani My Friend Dahmer sekä ko. sarjakuvanovellin pohjalta tehty samanniminen elokuva sopivat erinomaisesti ketjun nimeen. Elokuvaa katsoessa todellakin tuntee sympatiaa Dahmeria kohtaan. Nuori Jeffrey patoaa tavallisen keskiluokkaisen elämänpiirinsä rakenteellisen, nyansoidun ja piilotetun väkivallan sisäänsä, jossa väkivalta yhdessä tukahdutetun homoeroottisen rakkauden kanssa alkaa lopulta purkautua kohti ulkoista ilmenemismuotoa. Mahdotonta on tietää tämänkään tarinan tosielämän syy-seuraus-suhteita, mutta My Friend Dahmer on mielestäni oivallinen tutkielma väkivallan luonteesta.