Ave wrote: ↑Thu Feb 20, 2020 9:40 am Olen itse miettinyt paljon tuota varjomateriaalin työstämistä parisuhteessa. Jotkut kertovat, että parisuhde tuo heistä esiin "parhaan itsensä". Itse olen pitkissä parisuhteissani joutunut intensiivisesti kasvokkain varjoni kanssa. Tässä nykyisessä suhteessa olen kohdannut varjoani ja tunnistanut sen omakseni. Ajattelin, että intensiivisen varjotyöskentelyn jälkeen ikäänkuin näkisin suhteenkin tuossa uudessa valossa ja voisin rakastaa ja olla rakastettavana kokonaisempana. Kuitenkin tämän intensiivisen varjotyöskentelyn myötä huomaan, että minulla on hyvin vähän tahtoa jäädä suhteeseen. Olen joutunut kysymään, johtuuko tämä siitä, että alitajuisesti syyllistän suhdetta siitä, että se toi minusta pimeimmän esiin ja olen valmis heittämään ns. lapsen pesuveden mukana. Vai johtuuko tahdottomuus siitä, että olen (sielutasolla) "kasvanut yli" tästä suhteesta.
Ymmärrän hyvin tuon halun heittää lapsi pesuveden mukana, kyllähän vaikeat kokemukset väistämättä värittävät tunnesidettä negatiiviseen suuntaan.
Voihan se olla, että suhde on täyttänyt tehtävänsä ja on aika siirtyä eteenpäin, mutta luonnollisesti vain sinä itse tiedät parhaiten.
Minäkään en ole kokenut, että yksikään suhteistani olisi varsinaisesti nostanut minussa parhaita puolia enemmän esiin kuin niitä kehittämisen paikkoja, vaikkakin vain yksi suhteeni oli todella katastrofaalinen ja sekin kesti lyhyen aikaa. Toisaalta en ehkä vain hahmota niitä positiivia muutoksia, mitä kokemukset ovat saaneet aikaan, koska aivoni ovat vielä niin perus pessimistisessä luonnontilassaan.
Koska en itse ole kokenut selkeästi kohottavaa suhdetta, niin en voi olla miettimättä, mahtaako sellaisia todella ollakaan. Ehkä ne, jotka näyttävät tällaisen kokeneen, pitävät vaan hohtavia kulisseja yllä.
On myös hyvin mahdollista, että en vaan ole sillä levelillä, että edes olisin avoin niin kohottaville kokemuksille.
Todellakin, kauniit sanat ja hyvät aikeet ovat alku, mutta ne eivät juuri kanna, jos muutos ei ulotu tekojen tasolle.Ave wrote: ↑Thu Feb 20, 2020 9:40 am Niinpä, itsensä rakastaminen on hieman harhaanjohtava termi... tai se ilmenee eri tasoilla eri lailla. Jollain tasolla itsensä rakastaminen on minulle sitä, että kohtelen itseäni rakkauden "kohteena": pyrin tarjoamaan aitoa lohtua, kohtelen kauniisti kuten ystävää jne. Ja Itse tässä on todellakin oma olemus totaliteettina eli kaikkena mitä siihen kuuluu (se kivulias varjo mukaanlukien). Perimmäisellä tasolla kuitenkin rakkaus on, kuten Malja viittasit, ilman kohdetta koska raja subjektin ja objektin välillä lakkaa olemasta. Rakkaus on kaiken hyväksyvää läsnäoloa, katse, joka ei sammu. Se katsoo yhtälailla alhaista ja ylhäistä, valoa ja pimeyttä - ja lakkaamatta tunnistaa siinä itsensä. (Tämähän lienee monillekin näin paperilla itsestäänselvää - vaan sydän punnitaan siinä, kuinka tätä elää todeksi arjessaan.)
Olen usein kuullut gelugpojen suusta, että arhat-motivaatio on vain jalostettua itsekkyyttä, sillä arhatit keskittyvät vain omaan valaistumiseensa, siinä missä boddhisattva lykkää valaistumistaan auttaakseen muita.Nefastos wrote: ↑Thu Feb 20, 2020 10:20 am Malja kirjoitti: ↑Tässä valossa kaksoisliekin etsintä olisi siis arhatin toimintaa.
En ole varma, mitä tarkoitat termillä tässä yhteydessä. Tunnen theravadalaisen (ts. hinayana-) arhatilaisen ihanteen lähinnä Dhammpadan tapaisista asketistisista esityksistä, mahayana-arhat taas on ymmärtääkseni teosofistyyppistä henkilökohtaista äärimmäistä altruismia korostava kristuksellisen uhrautumisen hahmo. Itse olen tulkinnut arhatisen asteen liittyvän (neljänteen) vihkimykseen, jossa ihminen herää oman komplementtienergiansa käsittelyyn ja tulee sen virvoittamaksi: sitä kautta kyseessä olisi todellakin tämä prosessi, mutta kaksoissielu nimenomaan henkisenä sisäkokemuksena eikä ulkoisena ihmisenä.
Tämä tuli mieleeni, kun mainitsit, että olisi maailman kannalta pahinta, että löytäisit oletetun kaksoisliekkisi.
Tuo neljänteen vihkimykseen näköjään liittyvä uhrautuminen on minulle melko hapokas seikka. Tässä vastenmielisyydessä on taustalla ajatus, että uskonnot saattavat käyttää hyväkseen erilaisista tunnelukoista kärsiviä ihmisiä ja sen sijaan, että kannustaisivat aukaisemaan ne, saavatkin glorifioimaan ja uppoamaan vain syvemmälle lukkoihin. Silloin uhrautuminen ei tapahdu rakkaudesta käsin vaan syyllisyyden, häpeän ja pelon voimalla.
Siksi minusta on hieman vaarallista ihannoida uhrautumista ja pitää sitä päämääränä.
Tämä on minusta tärkeä ajatus, että kaksoisliekki on nimenomaan sisäkokemus. Ajattelin aiemmin jokseenkin niin, että samastumalla elämäni tärkeisiin miehiin ja elämällä osittain heidän kauttaan, kehitän animustani, mutta käytännössä tämä ei ole toiminut halutulla tavalla, ehkä puhtaasti mentaalisen hahmon käyttäminen tällaiseen tarkoitukseen olisi toimivampi ratkaisu.
En tosin tiedä, miten varmistaa, ettei sekin jollain tapaa kontaminoidu.
Minusta mielikuvaa voisi käyttää apuna siinä mielessä, että jos jokin itseen liittyvä muisto aiheuttaa itseinhoa, niin muistijälkeä voisi pyrkiä muuttamaan rakastamalla sitä muiston hahmoa, jota alunperin inhosi.
Itsen kokonaisuuden rakastamista minun on vaikeampi ymmärtää muutoin kuin löytämällä yhteys rakkauden kokemukseen ja antamalla mielen ja kehon täyttyä sillä.