Olen ajatellut että tässä runossa impi on prinsiippi, jonkinlainen sielullis-hengellinen tekijä. Mutta jääkö runon laulajalta kuitenkin mökki rakentamatta? Hän ei varsinaisesti sinuttele tyttöä, joskin kylläkin tytöttelee neljännessä säkeistössä jossa on kohtaamisen tuntu, mutta jossa mökkiä enneminkin haaveillaan kuin suunnitellaan metsään ("min laitan ma metsähän kerran"). Tämän jälkeen impi on hän, minä ja muu, vaan ei koskaan sinä. Jää vaikutelma trubaduurin rakkaudesta, ekstaattisesta ihannoinnista.Segel wrote: ↑Sat Oct 19, 2019 4:32 pm Kahden herran palvelija
Minä kuljen kuin kahta polkua,
minä palvelen herraa kahta,
kuin koskelo vierin mä virtoja,
kuin sotka ma soudan lahta.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ja - puijailen herraa kahta!
Minä tiedän ne tiet niin tarkalleen,
minä tunnen ne kumpaisenki:
Vie toinen se korpien tyyneyteen,
käy toisella tuulien henki.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ne on kaunihit kumpainenki!
Minä lemmin palmuja linnojen
ja mökkiä honkien alla.
Minä laulan vimmoja viettien,
mut rinnassa mulla on halla.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
niin palmun kuin honkien alla!
Mut tule, oi tyttö, mun tupahain,
min laitan ma metsähän kerran,
niin luovun ma palmuista, linnoistain,
ja mulla vain yksi on herra.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ja mulla vain yksi on herra!
Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.
Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.
Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.
Eino Leino
Vaan millainen olisi mahtanut olla tuo tuulen tie palmuineen ja linnoineen?