Kepeys & kevytmielisyys

[Nefastos]

Hyvää aprillipäivää!

Huumorista on puhuttu foorumeillamme toistuvasti, mutta sosiaalisesta kepeydestä vähemmän. Silti se on asia, jonka yhteensovittaminen omaan elämäänsä & ympäröivään yhteisöön on käytännössä kaikille jokapäiväisesti läsnäoleva asia. Niin tarpeellisia kuin kevennykset ihmisten välisessä kommunikaatiossa usein ovatkin, tällaisetkin välineet kaipaavat harkittua käyttöä. Nykyajan viihdettä rakastavalle (vaiko sitä defenssinä käyttävälle?) maailmalle seuraavanlainen ohje lienee hyvin hämmentävä:

Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä.

Jono valtaistuimen edessä voi näitä asioita läpikäytäessä tuolloin venähtää pitkänlaiseksi.

Mikä sitten on turhaa, kuinka "turha" määritellään? Miten suhtaudutte kevennyksiin omassa sosiaalisessa elämässänne, missä kulkee positiivisen kevennyksen ja negatiivisen kevytmielisyyden välinen raja?

(Ei kuitenkaan asiakohtaisia esimerkkejä tunnevoittoisesti, jos saan pyytää, ettei tämä mene riitelemiseksi: aivan varmasti eri ihmisiä ilahduttavat ja suututtavat hyvin erilaiset kevennykset.)

[Otava]

Ehkä näin alkuun on hyvä mainita että itselläni on vaikeuksia ymmärtää ja ottaa vakavasti vähän kaikkeen positiivisesti suhtautuvia, iloisia ja nauravaisia ihmisiä. Ei enää niinkään, mutta kyllä minä tapasin jaotella hyvin jyrkästi että jos tässä maailmassa ylläsi on jatkuva auringonpaiste & kaikki ihanaa, niin kyllä olet joko kevytmielinen typerys tai itsekäs silmänsä ummistava olento.

Nykyajan viihteen käyttäminen defenssinä niin. Siis painamaan ikävät asiat unohduksiin, no aivan varmasti. Onhan se muka parempi vaihtoehto kuin päihteet, mutta niinpä varmaan. Mielummin olisin kusinen erakkopuliukko kuin joku sanahelinäsyöpää ja luonnotonta ihmisihannetta levittävä asiantuntija.

Minulle tuli tuota lainausta miettiessä mieleen että ihan kuin nykyaikana sanojen mukana lupaukset olisivat menettämässä merkitystään. Se kevytmielisyys tuntuu olevan kuin tarttuva & leviävä sairaus, joka tekee ihmisten lupaukset turhiksi sanoiksi, ja elämän hakuna matataksi.

En osaa rajojen vedoista sanoa, mutta ehkä vähän myöhemmin.

[Thelithiz]

Mikä sitten on turhaa, kuinka "turha" määritellään? Miten suhtaudutte kevennyksiin omassa sosiaalisessa elämässänne, missä kulkee positiivisen kevennyksen ja negatiivisen kevytmielisyyden välinen raja?

Kuten sanottu, jokaisella on omat rajansa, mikä alkaa olla ärsyttävää ja turhaa ilveilyä. Jos kevennys on väkinäinen kainalopieru joka ei liity asiaan, se ärsyttää. Tai silloin kun oma tunnelmani olisi harras mutta muut pysyvät tavallisessa naureskelussaan. Itsekin syyllistyn paljon siihen etten uskalla olla vakavasti vaikka tilanne totisuutta vaatisi. Saatan vältellä tilannetta nauramalla väärissä paikoissa vaikken haluaisikaan. Tämä johtunee muillakin paljolti siitä ettei muutakaan käyttäysymismallia ole yllättäviin ja vaikeisiin tilanteisiin, ja jotenkin on "pokka pidettävä".
Silti kaikessa kommunikoinnissa on tietty kevytmielisyys asia jota ilman ei tulisi lainkaan toimeen. Se kuuluu tavallaan peruskohteliaisuuteen. Tämä vaatii tietysti harjaantunutta ihmissilmää ja tilannetajua, varsinkin tuntemattomien kanssa.

[Vanadís]

Aprillipäivä tuo mieleen vanhan maailman, jossa tällainen karnevaalipäivä saattoi olla kerran pari vuodessa. Silloin roolit käännettiin ympäri ja narri saattoi esiintyä kuninkaana. Yhä tämä perinne jatkuu valtakulttuurissa. Aprillipäivä on oikein yhteisnormituksin sovittu hulluttelupäivä, jolloin suutari saa poiketa lestistään ja tavalliset ihmiset esiintyä kavereilleen hurjina "hyppäsin juuri tuplalaskuvarjoautolla ja menin naimisiin! eikun Aprillia". Sitten kun on vähän hupsuteltu yhtenä päivänä, palataan tyytyväisenä omaan lestiin, lokeroon ja horrosuneen, mennään toimistoon ja katsotaan tositelkkaria.

Saatana voisikin haastaa jokaisen tähtensä seuraajan olemaan vuoden Muina päivinä Loki, erilailla toimiva ja ajatteleva. Aprillipäivä ja moni muu kansankepeys (vaikka Facebookin kiertovitsit ja meemit) on parhaimmillaan Gurdjieffin herätyskello, joka kilahtaa kysyen, jaatko nämä samat tyhjänpäiväiset vitsit automaattisesti eteenpäin, vai pysähdytkö, kyseenalaistatko ja heräätkö toimimaan merkittävällä tavalla. Eipä sillä, etteikö kepeyttä ja kissavideoita arjessa välillä tarvitsisi.

Muutamia vuosia sitten innostuin kovasti nousussa olevasta positiivisesta psykologiasta, sillä se rakensi ihmisen kokonaisuutta vahvuuksien varaan eikä keskittynyt traumojen purkamiseen. Nyt tämä kuitenkin näyttää valtavirtaistuneen hymyilyhyminäkulttuuriksi, jossa ei saa olla edes naama peruslukemalla "ettei ole jotakin vialla". Jenkkiarmeijakin kuulemma opettelee ilon kautta -asennetta. Surun, haikeuden ja harmaiden mielialojen normaalius on väritetty sairaudeksi. Kevyttä, kivaa ja telkkarissa pyörii Vain Elämää, jotta voi tirauttaa turvallisen kepeän syvällisen kyyneleen.

Onneksi on Saatana ja Black metal ja Doom metal ja hautausmaat ja itkuvirret, Saatana...

[Vipera]

Mikä sitten on turhaa, kuinka "turha" määritellään? Miten suhtaudutte kevennyksiin omassa sosiaalisessa elämässänne, missä kulkee positiivisen kevennyksen ja negatiivisen kevytmielisyyden välinen raja?

Suhtaudun hyvin ja monesti ne ahdistavissa ja stressaavissa tilanteissa tuo jonkinlaista lohtua ja helpotusta. Mielestäni tuo raja kulkee yksinkertaisesti siinä, että positiivinen kevennys on selkeästi ymmärtävä, myötätuntoinen ja auttamaan pyrkivä, kun taas kevytmielinen on joko pääosin ylimielinen tai vähättelevä. En ole kyllä aivan varma käsitänkö kevytmielisyyden samalla tavalla kuin sinä tässä yhteydessä.

Luin juuri Jeesuksen Salakoulun uusintana ja siinähän sivuttiin lainauksesi ajatusta. Turha sanahelinä tietyissä yhteyksissä onkin yksi helmasynneistäni. Varsinkin työyhteisössä sitä tulee harrastettua aivan liikaa. En tarkoita, että puhuisin paljon asioita joiden takana en voisi seisoa, vaan yksinkertaisesti täysin turhaa höpötystä. Samalla viljelen liikaa ylimääräistä huumoria. Monesti työkavereista huomaa turhautumisen kun joka kysymykseen pitää ensin vastata jotain nasevaa ennenkuin pääsee itse asiaan. Se ärsyttää myös minua ja koitan päästä siitä aktiivisesti eroon.

Tuo Otavan ensimmäinen kappale on kuin omasta suustani. Väkisinkin kuvailun kaltaisista ihmisistä jää hieman yksinkertaisen hölmön kuva.

[obnoxion]

Ei pidä ottaa itseään liian vakavasti on hyvin sanottu. Mutta kun se tarkoittaa että kielen pitää olla koko ajan poskessa ja kaikki tehdää "puoliherjalla", niin sehän on mitä pehmeintä pumpulia itseydelle. Jatkuva itseironia tuntuu usein itsensä äärimmäisen vakavasti ottavan ihmisen suojaväriltä. Jatkuva kepeys voi alkaa tuntua painostavalta, kun tajuaa millainen pelokkuus sitä kannattelee.

[Nefastos]

Sekulaarissa maailmassamme myyttisten (merkityksessä elämää suurempien) merkitysten kadoksissaolo näkyy käytännön arjessa myös sillä tavoin, että syvät asiat koetaan usein kovin älyllisesti. Tästä voi seurata ajatus että keskustelu ei-arkisista asioista ovat osaltaan älyllisen pätemisen peliä, ja sellaisenaan jotenkin lähtökohtaisesti epäaitoa tai hävettävää. Ei tohdita lähteä syvempään keskusteluun, "ettei oltaisi olevinaan".

Tällainen aitojen asioiden - tai oikeammin tietysti niitä vastustavien ajan hengelle ominaisten valtakoneistojen - edessä häpeäminen synnyttää noidankehän, jossa henkiset asiat on lähtökohtaisesti kevennettävä, kaikki henkiset opettajat nähtävä mahdollisimman raadollisesti, kaikki opetus liitettävä johonkin leikilliseen anekdoottiin, ja jos sen voi esittää groteskina rationaalista taustaa vasten (ja sellainen onnistuu ehdottomasti aina, milloin puhutaan monologista eikä dialogista), sitä parempi. Tällainen huumori on itse asiassa varsin pirullista sosiaalista vallankäyttöä, ja vaikka sellaisesta on vaikea kokonaan luopua tulematta joko tylyksi ihmiseksi tai sosiaalisesti ristiinnaulituksi, yritys olisi uskoakseni jokaiselle tarpeen.

Silloin harvoin kun näistä asioista voi puhua ihmisten kanssa tietäen ettei läsnä ole pelkoa, kaunis huumori & keveys tulevat mukaan luonnostaan, eivätkä ne luhista tai pura mitään väärää. Kunnioitus asioita ja ihmisiä kohtaan tekee sellaisen mahdottomaksi. Ehkä asian voisi lyhimmillään esittää niin, että sosiaalisen elementin tarkkaileminen olisi asetettava sellaiseen palvelijan asemaan, jossa se ei pääse esiintymään isäntänä.

Mitä tulee evankeliumilainaukseen, itse arvostan tuota neuvoa suuresti, ja liitän sen mielessäni laajempaan yhteyteen totuudellisuudesta hengellisenä harjoituksena (artikkeli aiheesta). Oli ihminen sitten eksoteristi joka kokee että todellisuutemme rakentuu ulkoisten lainalaisuuksien ehdoilla tai esoteristi, joka kokee sen rakentuvan maagisen itselähtöisesti, molemmissa tapauksissa sanamme ehdottomasti luovat todellisuuttamme & omia mahdollisuuksiamme selkeästi. Wittgensteinin mielestäni muutoin ärsyttävän ja virheellisen esityksen kielemme rajoista maailmamme rajoina voisin hyvinkin hyväksyä juuri tässä muodossa: käyttämämme sanat muodostavat rajat todellisuudellemme. Jokainen sana luo, ja sallimalla itsellemme kyseenalaisen ylellisyyden luoda turhaa, tulemme tuon turhuuden estämiksi ja vangitsemiksi. Itse uskon vakaasti että jokainen sana on loitsu, jokainen toteamus "tempts the faith", & tietyssä mielessä myös jokainen okkulttinen paljastus on eteenpäin annettu voima, joka tuossa prosessissa joko moninkertaistuu tai kadotetaan, mutta ei koskaan pysy samana. Näin koettuna leikistä & kepeydestä tulee palvelemisen eli huomioonottamisen muoto, joka kuitenkaan ei muodostu itseisarvoksi, koska sillä aina nähdään hinta. "Turhaa" on siten sellainen keveys, jonka hintaa ei ymmärretä, eli joka koetaan ikään kuin tyhjään maailmaan luonnostaan kuuluvana tyhjänä toimintana ("just for laughs"), tai jopa yllä kritisoimani tapaisena sosiaalisen pätemisen & vallankäytön muotona.

[Kavi]

Ei pidä ottaa itseään liian vakavasti on hyvin sanottu. Mutta kun se tarkoittaa että kielen pitää olla koko ajan poskessa ja kaikki tehdää "puoliherjalla", niin sehän on mitä pehmeintä pumpulia itseydelle. Jatkuva itseironia tuntuu usein itsensä äärimmäisen vakavasti ottavan ihmisen suojaväriltä. Jatkuva kepeys voi alkaa tuntua painostavalta, kun tajuaa millainen pelokkuus sitä kannattelee.

Eilen kirjoitin pitkään jotakin sotkua, mutta tässä oli kaikki oleellinen mitä yritin itsekin sanoa.
Nautin satirisoinnista ja mustasta huumorista, mutta tulee huomattua myös että se toimii myös haitallisuutena.

[Tähti]

Oikeastaan lähes koko aikuiselämä tähän asti on kulunut hyvinkin synkissä tunnelmissa, melkein kaikki elämän raadollisimmat puolet olleet läsnä sekä ulkoisessa, että sisäisessä todellisuudessa (ajoittaisia henkeä hyvinkin korkealle kohottavia hetkiä lukuunottamatta).

Menen silloin yleensä turvallisuusmoodiin, eli koitan vaan päästä helpoimman kautta sosiaalisista tilanteista. Hyvinkin pinnalliseksi jää silloin kommunikaatio. Aika iso osa sosiaalisista piireistäkin kyllä ollut enimmäkseen vähän samantyyppisiä henkilöitä kuin itsekin, niin ei ole kyllä aiheet olleet keveitä. Tietty voi sanoa, että aika iso osa ajasta on kulunut vältellen (enempiä) ihmiskontakteja.


Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan -
siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön -
sitten tulkohon tumma yö.

Eino Leino 1902

[Rosari]

Ehkä näin alkuun on hyvä mainita että itselläni on vaikeuksia ymmärtää ja ottaa vakavasti vähän kaikkeen positiivisesti suhtautuvia, iloisia ja nauravaisia ihmisiä.

Kepeys tulee siit ku on nii vaikeeta et ilmaisu on jo kivun ylittävää hauskuutta. Mieti arkkityyppejä joista on tehty parodiaa. Niinku jenkkisitcomeissa.