Yksinäisyys ja luovuus

[Thelithiz]

Näin parhaaksi aloittaa kokonaan uuden vaikka oli tuolla jotain vanhaakin aiheista.
Yksinäisyydestä puhuttiin taannoin kokoontumisessa johon en päässyt, mutta päätinpä silti sanoa mitä tuli aiheesta mieleeni, eli muutakin. Myös yksinäisille lienee helpompaa puhua kirjoittamalla. Mielestäni säännöllinen yksinäisyys on välttämätöntä tasapainon kannalta ja ihan yksilön psyykkisen tasapainon kannalta. Mutta yhtään liikaakaan sitä ei saisi olla. Yhdessäkin voi olla yksin, kuten yhteisissä retriiteissä. Myös ihmisjoukossa tunnen oloni helpommin kielteisessä mielessä yksinäiseksi kuin vaikka yksin kotona. Välillä on eristydyttävä muista tunteakseen itsensä itsekseen eikä sekoittuneina muihin tai muiden jatkeeksi. On saatava kuunnella mitä omassa päässä ja keho(i)ssa tapahtuu, eikä se onnistu pienessäkään hälytystilassa eli ihmisseurassa, jossa ärsykkeitä on liikaa. Itselläni on nykyään pikemminkin päin vastoin että yksinoloa on liikaa (mikä voi sinänsä olla ihan kivaa mutta ei hyväksi). Voidakseen saada realistisen kuvan maailmasta ihminen tarvitsee myös lajitoveriensa havaintoja ja läsnäoloa.

Ingwaz- riimu tuli heti mieleen sen viitatessa parantavaan yksinäisyyteen ja lepoon, energian keskittymiseen/keskittämiseen mahdollisesti ennen sen purkamista. Myös Isa on kokoonvetäytymistä, paikalleen jäätymistä. Talvi onkin monille levon, vetäytymisen ja rauhan aikaa, vaikka harvemmin fyysisesti. Tuntuisikin luonnolliselta nukkua talviunta lumen alla tai jotain. Raskausaika ennen synnytystä on monissa kultuureissa aiemmin vietetty poissa muiden silmistä, syystä tai toisesta. Tällainen odotukseen rauhoittuminen tai eristäytyminen voi liittyä toki muuhunkin luomiseen. Muiden joukossa mitään luovaa ei helposti pääse syntymään, tai ainakin sitä varten pitää olla tuttu porukka joka on luomisessa mukana kuten esim. bändi, että sopiva mielentila on mahdollinen.

Raskaudesta päästäänkin sopivasti kuukautisiin: vaikka varsinaista lasta ei syntyisikään, monille se on kuulemma erityisen luovaa aikaa kaikessa tuskassaankin ja juuri sen takia. Itsekin helposti tällöin vetäydyn kuoreeni, halusin tai en, ja saatan olla aika sekopäinen enkä halua muiden kärsivän siitä. Usein aika voimakas luovuus tulee heti jälkeenpäin: tekstiä tai muuta syntyy niin että ihmettelen vain mistä se taas tuli. Parin viikon itsetuhoisen masennuksen, sairastamisen, anemian ja epätoivon jälkeen seuraa myös uudestisyntyminen ja parempi kausi aktiivisuudelle ja sosiaalisuudelle (on minulla toki muutenkin vastaavia kausia tai yksinolon syitä, ja kuukausittainen ilmiöni vaihtelee paljon). Samoin kuin kevään, synnytyksen tai heräämisen koittaessa. Ja voimia täytyy kerätä jollain tavalla seuraavaan koitokseen.

Muita ajatuksia tahi kokemuksia? Vai puhunko taas yksikseni

[Nefastos]

Koen läheisiksi Marcus Aureliuksen sanat: Yksinäisyys on suurinta ylellisyyttä.

Sosiaalisuus on ehdottomasti merkityksekästä sekä kehitykselle että elämän mielekkyydelle sinänsä, mutta jos itse saisin päättää, sosiaaliset kohtaamiseni olisivat lähes aina abstrahoituja (esimerkkinä tämä keskustelu). Asia ei johdu siitä etteikö fyysinen kohtaaminen olisi minusta merkityksekästä, vaan siitä, että se on liian merkityksekästä. (Potentiaalisesti; ja käytännössä niin piinallisen suljettua. Ihmiset hakkautuvat toisiinsa kuin piikivet, ja korkeintaan muutama kipinä lentää pimeydessä.) Tästä seuraa uskomaton energianhukka, kun matkan sieluja ilmaisevien kehojen välillä yrittää – turhaan tai melkein turhaan – silloittaa. Tuon kokemuksen voi toki halutessaan patologisoida, mutta patologiankin taustalla on kiistatta ontologinen pulma.

Raskaudesta päästäänkin sopivasti kuukautisiin: vaikka varsinaista lasta ei syntyisikään, monille se on kuulemma erityisen luovaa aikaa kaikessa tuskassaankin ja juuri sen takia. Itsekin helposti tällöin vetäydyn kuoreeni, halusin tai en, ja saatan olla aika sekopäinen enkä halua muiden kärsivän siitä. Usein aika voimakas luovuus tulee heti jälkeenpäin: tekstiä tai muuta syntyy niin että ihmettelen vain mistä se taas tuli.

Juuri vähän aikaa sitten oli puhetta tästä samasta asiasta koskien eräitä uudelle levylle (Charnel Windsin) kirjoittamiani sanoituksia. Ideana oli paradoksi siinä, kuinka kuukautisveri koetaan väkeväksi hedelmällisyyden symboliksi huolimatta siitä, että kuukautiset nimenomaan ilmaisevat, että hedelmöitystä ei ole tapahtunut. Asiahan on pitkälti sama, tosin hieman toisessa aspektissa, kuin veren ja verenvuodatuksen suhteen symboliikassa ylipäänsä: "veri on elämä" ja symbolisesti ilmaisee uutta syntymistä, vaikka silminnähden verenvuodatus on pikemminkin kuoleman mysteeri. Myytti siitä että juuri (yhden) kuolemassa on (monien/uuden) elämä on yllättävän yleismaailmallinen; lähimpänä esimerkkinä on tietysti Kristuksen veriuhri. Tämä erikoinen kääntymä, jossa kuolemasta tulee syntymä, & jossa vuotava veri ilmaiseekin näennäisen järjenvastaisesti hedelmällisyyttä. Samoin se, että veri ikään kuin vuotaa "turhaan" (sen sijaan että se auttaisi kehkeyttämään toista olentoa), on jonkinlainen syvimmänlaatuinen elämän mysteeri, yksilön luodessa itseään ikään kuin sisäänpäin, silti vaatien toiseuden, tai toiseudeksi tulevan itseyden uhraamista.

Jossain tällä alueella epäilemättä löytyy myös vastaus siihen, miksi nykyaikamme on niin hypnotisoitunut väkivallan ilmaisuista, & niin pelokas suhteessa seksuaalisuuteen. (Myytin tasollahan murha ja yhdyntä usein samaistetaan.) Ensinmainitusta etäännytetään – viihteellistämällä ja/tai karaisemalla – sen groteskius, jälkimmäisestä sen lempeys. Luultavasti pitkälti sen vuoksi, että maailmamme on pyritty tekemään yhä teknisempi, mekaanisempi, käsitettävämpi ja objektiivisempi – toisin sanoen kuolleempi: vain kuollut kappale ei ole subjekti, vaan objekti. Nuoruudessani tämä sama yksinäisyyden ja luovuuden alleviivattu ongelma johti minut rakastumaan nekromantiaan.

Ehkäpä mies voi kokea kuukautismysteerin tuon miehisen libidonsa kautta. Ei joskus vaan useimmiten luominen on nimenomaan adaptaatiota, frustraatiota, sublimaatiota. Olen kokenut että nainen on näissä asioissa usein miestä viisaampi siksi, että Luonto pakolla nöyrryttää hänet siihen jatkuvasti, siinä missä miehen on helpompi rakentaa norsunluutornejaan & naiivisti kuvitella olevansa ei syklinen (= yhä uudelleen kaikkiin elementteihinsä palaava) vaan lineaarinen tietoisuus.

[Heith]

Sana yksinäisyys on sinänsä ongelmallinen että siinä on vähän negatiivinen kaiku (vrt. "olen yksinäinen" tarkoittaa lähes suoraan "olen onneton"). Englanninkielen sana "solitude" on minusta hyvä.

Saan silti hyvin kiinni siitä mitä tarkoitatte. Jos kommentoin ihan topiciin, niin mielestäni yksin oleminen on ehdoton edellytys luovalle oivallukselle. Seurassa ja yhteisöllisesti voi toistaa jotain minkä jo tietää mutta ainakaan minun temperamenttini ei mahdollista sitä että muiden seurassa ollessani tulisi korkeita luovuuspiikkejä tai mitään oikeasti hyvää oivallusta (tarkoitan siis, tasokasta) ja korkeaa. Muiden seurassa oleminen on hyvin kuluttavaa ja rasittavaa ja tarvitsenkin melkein aina lepotauon ja omaan rauhaan vetäytymisen sen jälkeen kun olen tavannut muita. Tästä on olemassa yksi poikkeus, mutten usko että vaihto toimii molempiin suuntaan yhtä harmonisesti ajoittaisen dynaamisuuteni suhteen.

Sen sijaan yksin oleminen ja jonkun tahon ajattelu, esimerkkinä ns.muusasuhde (puhumme nyt sitten ihmis- tai muusta olennosta, esim. hengestä) toimii hyvänä alustana luovalle työskentelylle.

Raskaudesta päästäänkin sopivasti kuukautisiin: vaikka varsinaista lasta ei syntyisikään, monille se on kuulemma erityisen luovaa aikaa kaikessa tuskassaankin ja juuri sen takia.

Tästä en saa laisinkaan kiinni, eikä tämä mitenkään vastaa omaa kokemuksellisuuttani luovuuden luonteen tai määrän tai sen syklisyyden suhteen. Voin teoriatasolla ymmärtää mitä tarkoitat tällä mutta subjektiivisen kokemuksen tasolla en laisinkaan. Toisaalta, olen ajoittain hyvin kaukana kehollisuuden kokemuksista mikä kenties vaikuttaa tähän. Minulla luovuus on jatkuvasti tapahtuva asia mihin tuntuisi vaikuttavan lähinnä kolme asiaa; kuinka paljon saan olla yksin, kuinka paljon & syvästi toimin yhteydessä henki/muusayhteyteen ja se miten masentunut tai ahdistunut olen. Kolmanneksi mainittu on sekä lamauttava että eteenpäin työntävä asia; liian syvälle mennessään en pysty työskentelemään, mutta tietty määrä ahdistuneisuutta ja masennusta pakottaa uimaan ettei hukkuisi. Tyytyväisyys ja onnellisuus sen sijaan tappaa luovan oivalluksen ikävästi ja nopeasti. Ollessaan tyytyväinen ei ole mitään syytä tai tarvetta luoda, mistä syystä suistun yleensä nopeasti takaisin ahdistukseen, osin syyllisyyden ja velvollisuuden tunnosta tehtävääni kohtaan. Tyytyväisenä voi toki tehdä teknisiä töitä ja ihan mukavia töitä, mutta mitään todella henkilokohtaisesti merkityksellistä silloin en pysty saamaan aikaan.

[Thelithiz]

Koen luovuden ja ideoiden toki tulevan siitä ahdistuksesta yms. mutta jotenkin kykenen toimimaan vasta sitten kun se alkaa hieman helpottaa.

Tyytyväisyys ja onnellisuus sen sijaan tappaa luovan oivalluksen ikävästi ja nopeasti. Ollessaan tyytyväinen ei ole mitään syytä tai tarvetta luoda, mistä syystä suistun yleensä nopeasti takaisin ahdistukseen, osin syyllisyyden ja velvollisuuden tunnosta tehtävääni kohtaan.

Niin tapaavat tappaa. Tämäkin vaikuttaa sykliseltä kierteeltä, varsinkin jos tyytyväisyys tulee siitä että saat taidettasi tehtyä

Sana yksinäisyys on sinänsä ongelmallinen että siinä on vähän negatiivinen kaiku (vrt. "olen yksinäinen" tarkoittaa lähes suoraan "olen onneton"). Englanninkielen sana "solitude" on minusta hyvä.

Tuuminkin samoin.