Smaragd wrote:
Tästä tuli mieleen kuinka puu itsekin luonnossa toimiessaan pyrkii saattamaan "raa'an" valmiiksi evoluutioprosessin myötä. Ilmeisesti aine itsessään on liikettä ja kaiken konkreettisen takana on silloin jokin toimija.
Aristoteles oli samoin
Fysiikassa sitä mieltä, että luonnossa on päämääriä, aivan kuten ilmaan heitetyn kiven päämäärä (
telos) on laskeutua maan pinnalle aikasarjan jäsenenä siten, että sen sijainti maassa on luonnossa havaittavan liikkeen viimeinen jäsen. Luontoa tarkastellaan silloin määreen (
logos) kautta, kuten laivanrakentaja katsoo lautakasaa määreisesti siten, että hän aikoo valmistaa siitä laivan ja laiva on siten lautakasan päämäärä. Darwin itse asiassa viittasi kirjansa
On the Origin of Species alussa Aristoteleen
Fysiikkaan ja kuvitteli kumonneensa sen, koska hänen mielestään lajit syntyvät sattumalta. Darwin ei kyennyt tarkastelemaan sattumaa ja välttämättömyyttä järjellisesti, ikään kuin lajien syntyminen ei olisi joidenkin määreiden säätelemää, vaan mitä tahansa tulisi mistä tahansa.
Pohdintasi siitä, että aine olisi henkeä jotenkin raskauttava ja kehollinen kuulostaa Aristoteleen aikaisten
platonistien ainekäsitykseltä. Platonisteille monadi, ts. 'yksi' ja 'oleminen' olivat muodollinen syy ja aine dyadin, ts. moneuden ja olemattomuuden syy. 'Aine' on siinä '
hypokeimenon', joka käännetään latinaksi yleensä '
substantia', eli kirjaimellisesti alla-makaava. Platonismista ja pythagoralaisuudesta on useita muotoiluja, mutta Aristoteleen viittaamat eivät ole kokonaan yhteensopivia.
Pythagoralaiset asettivat yhden ja olemisen äärettömänä monadina aineelliseksi syyksi ja äärellistävän dyadin muodolliseksi. Viitatut platonistit sen sijaan pitivät aineellista ääretöntä dyadina ja muotoa äärellisenä. Nefastoksen dyadi ei siltä kannalta ole pythagoralainen vaan platoninen, vaikka kysymys on lähinnä siitä että he käyttävät samoja sanoja erilaisilla tavoilla. Sekä platonistit että pythagoralaiset asettavat
yhden ja
olemisen monadiksi, vaikka edelliset kutsuvat sitä muodoksi ja jälkimmäiset aineeksi. 'Aine' ei ole platonistille yksi oleminen, eli '
ousia' — pythagoralaisten yksi oleminen aineena aiheuttaa helposti sekaannuksen käsitteen '
hypokeimenon' kanssa.
Platonisteille '
ousia', ts. substanssi ei ole '
hypokeimenon', vaan muoto, ts. laji (
eidos), eli määritelmä joka sanotaan aineesta — platonistin dyadinen 'aine' on
enemmän ja vähemmän, eli muodon
rajaus ja sikäli alla-makaava (
hypokeimenon) määreiden kohde on platonistille rajallinen, mutta substanssi (
ousia) ääretön ykseys. Tässä on kyseessä tosiaan lähinnä sanallinen epäselvyys, mutta Nefastoksen käsitteistössä 'aine' tosiaan on tarkemmin
platoninen, eikä
pythagoralainen. Pythagoralaisia ja platonisteja vastustaneelle
Aristoteleelle 'aine' on
aksidentaalisesti ei-oleva, siis kuten "Sokrates
ei-ole musta" ja siten yhdistelmä, joka sisältää ja säilyttää rajattoman osatekijänään. 'Muoto' puolestaan on aineen päämäärä sellaisena, joka säilyttää aineen — eli rajattoman osatekijänään sisältävän rajallisen — liikkeen lopputuloksessa, aivan kuten "Sokrates
ei-ole valkoinen" ja "Sokrates
on musta" on kuin aine ja "Sokrates
on valkoinen" ja "Sokrates
ei-ole musta" kuin muoto aineen liikkeen päämääränä. Aristoteleen kannalta voitaisiin vastata kysymykseesi, että platonisesti käsitetty ns. aineen raskaus ei voi kadota ihmisen tajunnasta eikä todellisuudesta.