© fra Nefastos 2003, 2008
”Varo, oppilas, tuota kuolettavaa varjoa. Ei loista Hengestä mitään valoa alemman Sielun pimeyttä hajottamaan, ellei siitä ole kaikonnut jokainen itsekäs ajatus ja pyhiinvaeltaja sanonut: ’Minä olen hyljännyt tämän katoavaisen muodon; olen hävittänyt syyn; varjot vaikutuksina eivät enää voi olla olemassa.’”
– Seitsemän Porttia
Käsitelkäämme ensimmäisenä varjoa, pimeyden muotoa, joka aina on ollut pahan nimenä ja symbolina ja sen olemuksen määrittelijänä tärkeässä asemassa. Silminnähtävän varjon muodostumisen toki ymmärrämme, mutta millainen on psyykkinen varjo?
Ihmisen varjo on hänen omaa ”antimateriaansa”, peilattu vastine hänestä itsestään, joka niin ikään on peilautunut olento alkuperäisestä sielullisesta entiteetistä. Kaavamaisesti asia on esitettävissä näin: Jumala (Henki) -> Sielu -> Ihminen -> Varjo, jota jakoa luonnollisesti voidaan tarpeen mukaan tarkentaa tai eriyttää ottamalla huomioon näiden käsitteiden sisäisten prinsiippien jakaantumiset. Tässä katsotaan sieluun kuuluvan ihmispsyyken korkeammat, ”lähdeominaisuudet”: buddhi ja manas teosofien sanastossa; ihminen ”itse” (eli se, minkä osan itsestämme me miellämme minuudeksi eläessämme maailmassa) taas on näistä kahdesta alas heijastunut kâma / kâma-manas -duadi eli tunneprinsiippi ja aineellinen äly. Koska tällä tasolla minuutemme kohdistinpiste on aktiivinen tässä ominaisuuskaksikossa, juuri se käsitetään itse minuudeksi – mikä luonnollisesti on virheellistä, minkä meille kertoo sekä filosofia, uskonto että moraalinen ajattelu. Tästä kaksikosta, joka on eräänlainen varjo itsessään, voi niin ikään heijastua varjo sitä itseään alempiin (alitajuisiin) maailmoihin; ja näin tapahtuukin väistämättä, ellei ihminen elä täydellisessä harmoniassa suhteessa niin objektiiviseen toimintaan kuin subjektiivisiin, sielun maailmoihin. Koska nämä kaksi kohtaavat aivan täydellisesti vain hyvin harvassa ihmisessä, melkein kaikilla on ”varjonsa”. Tämä varjo on eräänlaista tunnejännitteen koossa pitämää disharmoniaa (tai ”pahaa karmaa”), ja se edustaa ja ilmiöllistää meille kaiken sen, mitä pelkäämme: sillä pelkomme ovat suoraa seurausta omista vääristä tottumuksistamme. Äärimmäisissä tilanteissa – erittäin positiivisissa ja erittäin negatiivisissa kokemuksissa – voi tapahtua itsen identifioituminen tähän varjo-olentoon. Ensin mainitussa, positiivisessa tilanteessa kyseessä on tajunnan avartuminen, jolloin ihminen kohtaa varjonsa sulauttaen itseensä sen aiemmin ulkoisina ja pahansuopina pidettyjä olemuspuolia. Tällaisilla kohtaamisilla on voimakkaasti eheyttävä vaikutus. Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen menee mukaan tuohon voimakkaana itseensä kohdistuvaan painostukseen, eikä kykene sulauttamaan sitä aiempiin kokemuksiinsa vaan joutuu niistä päin vastoin eroon. Tällainen kohtaaminen supistaa valtavasti ihmisen omaa olemusta, vaikka toimiikin sitä kiinteyttävästi. Kummankin laatuinen varjon kohtaaminen on mahdollista vain kehittyneelle ihmiselle, sillä keskinkertaisuus toimii liiaksi vaistojensa ja ympäristön yllykkeiden varassa voidakseen saada suoraa kosketusta olemuksensa yöpuoleen.
Nämä kohtaamiset varjon kanssa tapahtuvat elämän murroskohdissa, jolloin sisäiset kokemukset konkretisoituvat nopeasti johtuen voimakkaasta torjunnasta, pyrinnöstä tai vastaavasta alitajunnan ja tietoisen ajattelun rajaa horjuttavasta aktiviteetista. Siinä määrin kuin tuo varjo tullaan tiedostamaan, sen alkuperäinen energia pääsee esiin ja lisää huomattavasti ihmisen omaa suorituskykyä sekä tietoisuutta. Siinä määrin kuin se tiedostetaan väärin se lisää pelkoa, ajattelun ahtautta ja negatiivisia tunteita, ja mikäli siihen täysin samaistutaan, ihminen menettää kaiken halun kasvaa itse asettamiensa rajojen ulkopuolelle. Lyhyesti sanoen, varjonsa ymmärtävä ihminen on valaistunut, sen kiusaama on rajoittunut, ja sen hyväksynyt ja siihen asettunut elää tosin oletetussa vapaudessa, mutta kulkee kohti itsetuhoa ja yhä kasvavaa vihaa maailmaa kohtaan. Tämä viha on tiedostamatonta vihaa omien rajojensa ahtautta kohtaan, sillä pimeyden sokaisema ihminen projisoi oman psyykensä kuvat ulkomaailmaan, erottamatta näitä toisistaan. 1
Varjon merkitys aineelliselle ihmiselle on sama kuin hänen ruumiinsa merkitys sielulle. Se on tuon korkeamman prinsiipin tihentymä, ulkoistuma, heijastuma; sen tekojen synnyttämä, tarpeellinen vastapaino. Siinä ei ole pahaa itsessään, mutta kun ihminen kerran on samaistanut itsensä siihen kokoonpantuun olemukseen joka varjon itsestään heittää, tuo vastavoima tulee silloin pahaksi, koska se edustaa kaikkea mitä ihminen ei itse – muka – ole. T. Ravenscroft toistaa New Age -uskovaisten näkemyksiä tästä varjosta pseudo-okkulttisessa kirjassaan Pyhä Keihäs seuraavasti: ”Kaksoisolentonsa kohtaaminen on varsin tavallista okkultisen tien kulkijalle. Se on kokemus joka vaatii lujuutta ja mielen tasapainoa, ja sitä täytyy Graalin etsijällä olla hänen kohdatessaan henkisen maailman tosiasioita joista ihmisten enemmistö ei tiedä mitään. Mefistofeleen lailla kaksoisolennollakin on paikkansa ja tarkoituksensa Luojan luotujen joukossa. Kaksoisolento on istutettu ihmisen sieluun vastustamaan kaikkea mikä on hyvää, kaunista, totta ja oikeaa. Vain päättävästi taistelemalla omaa kaksoisolentoaan vastaan ihminen voi toteuttaa tarkoituksensa siveellisenä olentona. Jatkuva varuillaan olo ja vastarinta kehittää valppaan omantunnon ihmisen ohjaajaksi.” – Niinpä niin! Hyvä Luoja on siis istuttanut ihmiseen tällaisen pahantahtoisen varjon jonkinlaiseksi harjoitusvastustajaksi ja moraalin opettajaksi. Tämä näkemys sopii tosiaan niille pyhille yksinkertaisille, jotka tahtovat nähdä maailman moraalisten ongelmien alkusyynä ”hyvän” ja ”pahan” ikuisen taistelun, joista jälkimmäisen on edellinen luonut itselleen varmaankin oman suurimman pyhyytensä vertailukohteeksi. Jatkamme suoraan edellisestä: – ”Vaikka ihmisten enemmistö ei tiedosta kaksoisolentoaan, on nykypäivänä helppo havaita sen jälkiä kaikkialla. Kaksoisolennon pyrkimyksenä on vetää ihmistä alaspäin, tehdä ihmisestä epäihminen. Kaksoisolento ei ainoastaan ole yksityisissä ihmisissä piilevä ahrimaninen varjo-olento. Kaksoisolentojen subhierarkiaan kuuluu mahtavia henkiolentoja, jotka ovat kansanhengiksi, rodunhengiksi jne. kutsuttujen henkisten voimakoostumien vastavoimia, antiolentoja. On jopa Maan kaksoisolento, ihmiskunnan antihenki, joka Lusiferin myötätaistelijana yrittää suistaa ihmissuvun tajunnankehitystä väärään suuntaan.”
Onneksi sentään meillä pienillä ihmisillä on omina myötätaistelijoinamme Steinerin ja hänen oppejaan kirjallisiin tarkoitusperiinsä soveltavan Ravenscroftin kaltaisia hyveen sankareita, jotka omalta kohdaltaan ovat aina valmiita murskaamaan pahuuden käärmeen pään! Vaan ei: – Aika on muuttunut tai muuttumassa, eikä yksioikoinen moralismi voi enää kauaa pysyä ihmisten oman mukavuudenhalun, kunnianhimon tai vastaavien korkeiden ja Luojan luomien tunteiden keppihevosena. Jos meillä on kylliksi moraalista voimaa nähdä kaksoisolennon merkitys, jättäkäämme samalla pois tuo turha ja vahingollinen hoosianna taivaallisen hyveen perityypille, joka kuulemma kiusaa ihmisiä vain omaa hyvyyttään ilmituodakseen, ja nähkäämme että se ”väärä suunta” johon enkeli Lucifer ihmisiä koettaa opastaa, ei välttämättä merkitse egoismia sanan väärässä painotuksessa. 2
”Kaikki varjostaan lähtöisin olevat ilmentymät ihminen projisoi maailmassa olevaan nimettömään pahaan, koska hän pelkää löytää pahan todellisen juuren omasta itsestään.” – Näin puolestaan opastaa meitä psykoanalyytikko Dethlefsen kirjoituksessaan, joka kantaa samaa nimeä kuin käsiteltävä lukumme. On kuitenkin tyypillistä huomata, kuinka tämän ihmiskeskeisen ajan viisaatkin mielipiteet usein pysähtyvät tarkastelussaan ihmisen oman mielen rajalle. Sillä jos tämä varjo on luonnonlain mukainen ilmennys kätketystä minuudesta, eikö ole ymmärrettävää että Hermeksen aksiooman mukaan on olemassa myös kaikkiallinen varjo, josta erillisten olentojen varjostumat ovat vain osatekijöitä? Niiden kaikkien olemus on peräisin tuosta yhdestä, Varjon prinsiipistä, Pimeyden Ruhtinaasta, Saatanasta, joka on ”deus inversus”, vaikka onkin perimmiltään yhtä hänen kanssaan.
FINIS
Ensimmäinen luku kirjasta Cista Mystica (kirj. Johannes Nefastos), alaviittein varustettu laitos julkaistu 2008. 1. julkaisu Ixaxaar 2003.
- Tolkienin loistavassa teoksessa ”varjot” olivat ”kuninkaita ja noitia”, joiden kuolevainen liha riutui pois ja joista jäi jäljelle vain tyhjä haamu; psyyken kuori, joka on ”täynnä herransa vihaa”. Tämä herra, ”Luometon Silmä”, on tietenkin Saatana, Ego tai pikemmin tuon Egon varjo eli sen arkkityyppinen vastaolento. Kultasormus on Saturnuksen kultavyö, ja Saturnus, Saatana ja Sauron kaikki samaa olemusta. Tästä enemmän seuraavassa luvussa. ↩
- Oma varjonsa on kohdattava ja sitä on myös rakastettava, tai ennemmin tai myöhemmin se vie tuhoon sellaisenkin oppilaan, jonka ”astraalisessa” kädessä miekka pysyy mitä vakaimmin. Neofyytti joka tahtoo seurata Ravenscroftin edellä esittämää opetusta on valtavassa vaarassa pyrkiessään sulkemaan pois, herpaisemaan ja tappamaan jotain, joka on itse asiassa vain hänen oman alitajuntansa omaksuma muoto. Varjo kylläkin katoaa lopulta, mutta ei väkivallan kautta. ↩