© Lord Northbourne, käännös fra Nagahel 2009 1
Näinä päivinä vanhuuteen ja kuolemaan ei vaikuteta suhtautuvan minään muuna kuin suurimpana ja välttämättömimpänä kaikista niistä murheista ja onnettomuuksista, jotka estävät ihmiselämän nautittavuutta; niiden hyväksyntä on näin ollen negatiivinen ja vastahakoinen. Merkittävä osuus yhteiskunnan aineellisista ja tieteellisistä resursseista ovat omistettu vanhuuden kyvyttömyyden lieventämiseen ja kuoleman viivästyttämiseen. Jopa määrittelemätön viivästyttäminen on mainittu ideaalina, joka ei ole vielä saavutettavissa tai näkyvissä, mutta mikä ei saattaisi olla tieteen viimeisin voitto. Kuinka ollakaan, että tätä asennetta ja tavoitetta ei ole kovinkaan johdonmukaista yhdistää akuuttiin huoleen ylikansoittumisesta ja samaan aikaan yhdistää hyvin suuri arvo nuorten lasten ominaisuuksiin. (Kuinka moni olisi valmis sanomaan yhteen ääneen, että ilman sopivaa määrää pieniä lapsia elämä ei olisi elämisen arvoista?) Mutta tämä on ainoastaan yksi hyvin monista nykyaikaisen yhteiskunnan epäjohdonmukaisuuksista, tai yksi monista selkeistä sitä kohtaavista umpikujista. Tämä vanhuuden ja kuoleman hylkiminen yhdistettynä vanhuksiin kohdistetun arvostuksen korvaamiseen säälillä on hyvin läheisesti liitettävissä nykyisin niin yleisesti havaittavaan nuoruuden yliarvostamiseen. Nuoruus edustaa lupausta; todella harvoin se edustaa mitään sellaista, mitä voitaisiin kutsua saavutukseksi, ja näin sitä tulisi myöskin kohdella.
Mikäli loppuun asti eletyn ihmiselämän tulosta ei voida kutsua jossain määrin saavutukseksi, on tuo elämä eletty turhaan. Ja mikäli maailmaa sellaisenaan pidetään lopullisena ja ainoana todellisuutena ja näin ollen kuolema on totaalinen häviäminen, voidaan yksilön saavutuksia mitata ainoastaan niiden näkyvien jälkien perusteella, jotka hän on maailmaan teoillaan jättänyt. Tällöin voidaan kenties sanoa, että tämänkaltainen henkilö on ”jättänyt merkkinsä” maailmaan, tai että hän on ”tehnyt nimen itsestään”, tai on saanut ”kaksi ruohonkortta kasvamaan siellä missä aiemmin kasvoi ainoastaan yksi”…ja niin edelleen. Tällaisten asioiden ja saavutusten tavoittelu ei ole arvotonta itsessään, mutta mikäli korkeampia tavoitteita ei ole olemassa, ei edelliset kykene tyydyttämään sielun korkeimpia tarpeita, koska jokainen kyllä tietää syvällä sydämessään, oli kyse sitten uskonnon tai tieteen avulla tehdyistä johtopäätöksistä, että kaikki ihmisen tekemät työt tulevat jossain vaiheessa häviämään jonkinlaisen ”maailmanlopun” myötä, aivan kuten kaikkien kadonneiden sivilisaatioiden teot ja työt ovat kadonneet, ainoastaan suuremmassa määrin. Jotkut harvat saattavat ehkä kyetä lohduttamaan itseään kuvittelemalla, että nykyinen sivilisaatiomme edustaa sen luokan ”läpimurtoa”, että se on immuuni tämänkaltaiselle kohtalolle, ainoastaan sen nykyinen tila ei juuri rohkaise tämänkaltaisiin johtopäätöksiin. Vaistomaisesti me kaikki tiedämme, että kaikki ajallinen on todellakin aikaan sidottua. Jopa kaikkien tekojen näkyvät jäänteenomaiset vaikutukset tulevat aikanaan häviämään, olivat nämä sitten pieniä tai suuria, hyviä tai huonoja. 2 Vaistomaisesti me tämän tiedämme, ja vaistomaisesti me tähän reagoimme, sillä emme voi olla tyytyväisiä yksinomaan sellaiseen tavoitteeseen minkä tiedämme olevan katoavaista, vaikka se olisi suhteellisen pysyvääkin. Me etsimme häviämätöntä, ikuista, absoluuttista, koska on meidän luontomme tehdä niin; tarve tähän on yleismaailmallinen eikä se voi olla perusteeton. 3
Ottaen huomioon ihmisen tilanteen maailmankaikkeudessa perinteisen näkökulman valossa tämän tarpeen yleismaailmallisuus ei tarvitse selitystä. Tieteellinen ihminen, omaten erilaisen näkökulman tilanteeseen, pyrkii yleisesti ottaen selittämään sen olevan tulos epärealistisesta toiveajattelusta. Tämä on äärimmäisen tyydyttämätön ja jopa epätieteellinen selitys osaksi sen vuoksi, että se ainoastaan työntää ongelman yhden askeleen taaksepäin, mutta pääasiallisesti sen vuoksi, että kuka tahansa joka hyväksyy perinteisen näkökulman kokonaisuudessaan eikä ainoastaan jonain lupauksena hyvistä tulevista ajoista, täytyy hänen hyväksyä myöskin ennuste maailman loppumisesta jonkinnäköisen ”tuomion” muodossa; ja tämä ennuste on vähintäänkin yhtä hirvittävä kuin on ennuste täydellisestä tyhjiin häviämisestä. Todellakin kenelle tahansa mielikuvituksen omaavalle se on vielä hirvittävämpi, ja niinpä uskomus tyhjiin häviämisestä voi tällöin toimia helppona tienä ulos vastauksen etsimisestä. Voisi jopa epäillä, että ei aivan harva uskoo mieluummin tuhoutumiseen juuri tästä syystä; he ovat aivan liian tylsämielisiä kohtaamaan ikuisuuden riippumatta heidän vaistomaisesta tyytymättömyydestään ajallisuuteen. 4 Perinteisellä tavalla ajattelevan on kuitenkin kohdattava ikuisuus ja hyväksyttävä sen mukanaan tuomat viittaukset ja johtopäätökset. 5
Nämä viittaukset sisältävät väistämättömän tuomion ajatuksen hyväksymisen, mikä suhteessa maalliseen elämäämme ajoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen; mutta ne pitävät sisällään myöskin huomattavan laajemman alueen kuin ainoastaan tämän. Niiden tulee pitää sisällään jonkinlainen visio maailmankaikkeudesta ja ihmisen osasta siinä sub specie aeternitatis, minkä voisi kääntää karkeasti tarkoittavan ”kuten se ilmenee ikuisuuden näkökulmasta”. Tämä näkökulma ei ole suurten enemmistöjen saavutettavissa, joille ikuisuus ei ole se aina olemassa oleva todellisuus mitä se aivan tosiasiallisesti on, kenelle se on ”ei nyt-ikinä-koskaan” (mikäli tällainen kolminkertainen kieltäminen sallitaan tässä yhteydessä, sillä se on oikeutettu). Enemmistön näkökulmasta katsoen ikuisuus sekoitetaan useimmiten jatkuvuuden kanssa, mikä merkitsee yksinkertaisesti määrittelemätöntä ajanjaksoa, siinä missä oikeasti ikuisuus ylittää ajan käsitteen. Joka tapauksessa, jokainen kuka on suhteellisen ottaen perinteisesti ajatteleva tietää, että osallistuminen tähän ikuisuuden näkökulmaan, eikä mikään muu, on se tekijä mikä erottaa menneisyyden profeetat, pyhimykset ja tietäjät muista ihmisistä; tässä tosiasiassa on myöskin heidän ihmisten sydämiä liikuttavan voiman salaisuus, mikä ei kosketa niinkään minkään argumentin avulla vaan suoralla kosketuksella siihen tarpeeseen, mikä on enemmän tai vähemmän piilotettuna tai alas painettuna kaikissa ihmisissä, ja mikä ilmaisee itsensä häviämättömänä tyytymättömyytenä ajallisuuteen ja janona muuttumattomaan. Ja niinpä tavalliselle ihmiselle, tarkoittaen tällä lähes jokaista meistä, ”ikuisuuden kohtaaminen” merkitsee ennen kaikkea heidän ohjauksensa hyväksymisen. Näin pääsemme takaisin traditioon; ja perinne, ainakin alkuperäisimmillään, koskee elämän jokaista osa- aluetta.
Tämänhetkinen aiheemme käsittelee asiaa ainoastaan vanhuuden esittämän aspektin valossa. Perinteisesti vanhuus on siunaus, ja sen erityisten ominaisuuksien erinomaisuus on huomioitu. Jokainen vanhuuden saavuttanut on saavuttanut myöskin sen ajanjakson, jolloin aina vain vähemmän maailman töitä häneltä vaaditaan, milloin henkilöllä on vähemmän (joko kuviteltuja tai todellisia) velvollisuuksia; se on ajanjakso jolloin intohimot ovat vähemmän painottuneita, ajanjakso jolloin tyyneys, kärsivällisyys ja takertumattomuus ovat helpommat saavuttaa; vanhuus on ajanjakso jolloin vetäytyminen maailmasta ja kontemplaatio ovat luonnollisia asioita, joten saavutuksetkin voidaan riisua pinnallisuuksistaan, integroida ja tiivistää olennaisiksi, ja ”Jumalan Armosta” 6, pyhittää. Tällöin on kyse ainoastaan henkisestä saavutuksesta; maailmallisten saavutusten ajanjakso on ohimennyttä. Henkistä saavutusta ei voida mitata millään inhimillisellä mittarilla, eikä se ole myöskään riippuvainen joistakin nuoruuden ja aikuisuuden erityisistä aktiviteeteista, ottaen huomioon sen että nämä teot ovat vain olleet itsessään tarpeellisia ja ne ovat tehty niin hyvin kuin vain suinkin mahdollista. Mikäli sielulla on itsessään yhtään henkistä potentiaalia, on vanhuus viimeistäänkin ajanjakso tuon potentiaalin selkeään toteuttamiseen, niin että sielu voi olla valmis tulevaan muodonmuutokseen, siihen muotojen maailmasta poistumiseen mitä kutsumme kuolemaksi. Kääntämällä tämän ajanjakson hyödykseen ikääntyvä ihminen ei hyödytä ainoastaan itseään, hän myöskin toteuttaa maailmassa sitä tehtävää mikä on hänen olosuhteilleen ominaisinta, eikä mikään muu inhimillinen toiminta voi olla tämän tärkeämpää, oli kyseessä sitten nuoren tai vanhan ihmisen toiminta. 7 Se on vanhuuden saavuttaneiden ”kaitselmuksellinen” tehtävä, jotka tätä toteuttamalla löytävät (ovat löytäneet) paikkansa perinteisissä yhteiskunnissa, missä heidän tehtävänsä ylivertaisuus on otettu huomioon. Nykyaikaisessa ”edistyksellisessä” yhteiskunnassa vanhusten olennaista roolia ei huomioida, ja niinpä heillä ei siinä paikkaa olekaan. 8
”Ikuisuuden näkökulmasta”, ja näin ollen tradition näkökulmasta, mikään muu kuin sielun laatu ei ole loppujen lopuksi minkään arvoista, oli se sitten hyvä tai huono. Tämä laatu ja ominaisuus on tullut ilmennetyksi henkilön maailmallisessa elämässä; se on ikään kuin projisoitu muotoihin, sekä ruumiillisiin että psyykkisiin 9, mitkä muodostavat elävän olennon. Ainoastaan nämä muodot ovat katoavaisia ja muuttuvaisia, kuten ovat kaikki muodot, mutta ne ominaisuudet jotka niitä elävöittävät, eivät ole 10; ei ole mitään syytä siihen miksi ne olisivat, sillä laatu itsessään on mitä se on ja sellaisena se myöskin pysyy, sen ilmennyksestä (tai ilmentymättömyydestä) riippumatta. Yksilön muoto katoaa, mutta se mitä voitaisiin kenties kutsua hänen ”laadulliseksi kokoonpanokseen” säilyy, tullakseen epäilemättä projisoiduksi uudestaan sellaiseen muotojen maailmaan, jonka olosuhteet ovat toisenlaiset kuin omaamme määrittelevät, eivätkä ole näin ollen meidän kuviteltavissamme. Mutta nämä ovat ainoastaan sanoja. Joskus totuus tulee välitetyksi huomattavasti täydellisemmin ja elävämmin sen toteuttamisella kuin sanoilla. Tämä on epäilemättä esimerkiksi perinteisen ”muodonmuutosskenaarion” syvällinen merkitys pantomiimissa, mikä on itsessään hyvin muinaisen draamataiteen yksi säilynyt muoto. Mutta nykyisin muodonmuutosskenaario on menettänyt merkityksensä, yhdessä sen sisältämän totuuden hämärtymisen myötä, joten ei olekaan ihme että se on häviämässä ja sen ovat korvaamassa pelkästään tyhjänpäiväiset fantasiat, aivan kuten perinteisten keijukaistarinoidenkin kohtalona on ollut. Muodonmuutosskenaarion symboloima siirtyminen toiseen maailman on sen maailman kannalta syntymä. ”Ikuisuuden näkökulmasta” syntymä ja kuolema ovat yksi ja sama asia, ja se tosiasia että vanhuus on maailmallisesta näkökulmasta katsoen rappeutumista, ei ole siellä eikä täällä. 11
FINIS
- Lord Northbourne, Looking Back on Progress. © Sophia Perennis et Universalis. Toinen painos, 1995. Osa pidempää esitelmää, ss. 107-111. ↩
- Ennen tätä lopullista häviämistä nämä teot on joko sovitettava (silloin kun ne ovat rikkoneet jotain kokonaisuuden osatekijää), ja vastaavasti myöskin ”hyvät teot, jotka vievät yksilön tietoisuuden taivasmaailmaan”, on ”sovitettava” vielä tästä viimeisestäkin muotosidonnaisuudesta ennen tietoisuuden siirtymistä täydelliseen nirvanaan ja ”kaikeksi tulemista”, jos ja kun niihin on liittynyt samaistumista tai takertumista. ↩
- Tämä jokaisessa näennäisen erillisessä olennossa joko täysin latenttina (mineraalin, kasvin ja eläimen tajunnantaso), puolitiedostettuna (eläin-ihmisen tajunnantaso), tai täysin aktivoituna (idealistin, neofyytin ja pyrkijän tajunnantaso) ilmenevä taipumus ja tieto korkeimmasta ja sen läsnäolosta on Luonnossa itsessään ilmenevän tietoisuuden olennainen osatekijä, itsessään täysin vapaa kaikesta moralismista, vaikka ilmeneekin ymmärrettynä moraalin ja etiikan välityksellä; pyhä sen vuoksi, että se on todellinen. ↩
- Materialistisen (ja sitä seuraavan nihilistisen) ajattelun mukanaan tuoma muotosidonnaisuus voi todellakin tehdä kuolemasta sillä tavoin lopullisen, että aineen metamorfooseihin sitoutuneesta tietoisuudesta ei ole johtamassa mitään valolankaa kuolemattomaan ja ikuiseen; tällöin tietoisuus kuolee muodon mukana tultuaan siihen samaistuneeksi. Tämä ei tee kuitenkaan aiheutettuja vaikutuksia tyhjiksi, vaan uusi tietoisuus ja uusi muoto tulee seuraamaan aikaisemmin luotuja vaikutuksia, mutta ilman mahdollisuuksia oman tilansa ja elämässä kohdattujen tapahtumien – olivat ne sitten siunauksellisia tai kärsimystä aiheuttavia – ymmärtämiseen, ja tämän ymmärryksen mukanaan tuomaa transsendenssin mahdollisuuteen. Tässä on laki mekaanisen kellopelimaailman toistuvuuteen sekä ymmärtäväiselle avain sen potentiaaliseen ylittämiseen. Kuolema ei ole ihmisen vihollinen, vaan elämään takertuminen. ↩
- ”Perinteinen tapa” ei tietenkään tarkoita niinkään minkään aika- ja muotosidonnaisen tradition kirjaimellista & orjallista noudattamista, vaan ainoastaan henkisen maailmankaikkeuden ja salatieteellisen opin perustavanlaatuisten todellisuuksien ymmärtämistä; nämä lepäävät ikuisuuden näkymättömällä kalliopohjalla, ja joiden yhteyteen tietoisuutensa sulattamalla ihminen voi saavuttaa sen kuolemattomuuden, mikä on todellisuudessa ollut aina hänen osansa, mutta minkä voi paradoksaalisesti saavuttaa ainoastaan pitkällisen evolutiivisen Työn ja Tien kautta. ↩
- ”Jumalan armosta” on tietenkin jälleen varsin harhaanjohtava käsite, sen tarkoittaessa tässä yhteydessä aitoa nöyryyttä ja avoimuutta luonnon itsensä edessä, ihmisen ymmärtäessä ja hyväksyessä kulloisenkin tilansa suomat mahdollisuudet ja ”velvollisuudet”. Jokaisella ihmisen aikakaudella on tietenkin omansa, kuten itse varsinainen käännöstekstikin niin loisteliaasti asian tuo ilmi. ↩
- Eikä tämä hyödyllisyys ilmene tietenkään pelkästään ilmeisimmällä tavalla, mikäli ykseys on ymmärretty, koska sen kautta kyetään tätä ymmärrystä kanavoimaan huomattavasti laajemmalla alueella kuin voisi äkkinäisesti kuvitellakaan. ↩
- Esimerkkinä: Vielä n. 50-100 vuotta sitten oli varsin normaalia ja huomattavasti terveempää, että ihminen tottui lapsesta saakka kuoleman läsnäoloon ja todellisuuteen mm. suvun vanhinten kuoleman todistamisen välityksellä; kuolema oli läsnä arjessa, eikä sitä yritetty toivottomasti paeta. Nykyisin vanhuus ja kuolema sen sijaan piilotetaan ja sitä hyljeksitään yleisessä, yhteiskunnallisessa elämässä lähes kaikin mahdollisin keinoin, sillä seurauksella että kuolemasta itsestään tulee a) kärsimyksen aihio lukuisille harhaelämäänsä epätoivoisesti takertuville ihmisraukoille, sekä b) sairaalloisen kiehtovuuden kohde etenkin herkkien ihmisten, lasten ja nuorten keskuudessa. Mikäli luonnollinen yhteys psyyken pimeään puoleen hylätään sekä pimeyden ja kuoleman kunnioituksen muoto riistetään, on seurauksena ensinnäkin vakavia psyykkis-henkisiä ongelmia sekä sen kautta yhteisöllisessä elämässä ilmenevää vääränlaista ainekeskeisyyttä, hetkellisen nautinnon, suosion, kuuluisuuden ja menestyksen tavoittelua jne.jne. Vääristynyttä kuolema-suhdetta seuraavat ilmiöt ovat lähes lukemattomat, ja niiden joukkoon kuuluu myös hyvin paljon sellaisia ilmiöitä, joita ei pinnallisella asiain tarkastelulla voisi edes kuvitella siihen liittyvän. ↩
- Teosofian nimeämänä nämä ovat kâma & kâma manas -prinsiipit; tunneluonto ja aineellinen, aika-ja muotosidonnainen järki, joihin korkeampi tietoisuus itsensä kovin helposti elämänsä aikana samaistuu, ymmärtämättä niiden olevan ainoastaan sielun käyttövälineitä ja instrumentteja sen toimiessa fyysisen ruumiin keskityksen kautta aineellisessa maailmassa dharmaansa toteuttaen. ↩
- Seuraten edellisen alaviitteen teosofista prinsiippijakoa, nämä ovat buddhi ja manas; ihmissielun ylipersoonalliset ”lähdeominaisuudet”, jotka ovat ikuisia sekä muodottomia, ja jotka toimiessa kâman ja kâma manaksen ytimestä käsin saavat ne vaikuttamaan ajallisesta ihmisestä itsensä ulko-ja yläpuolisilta, mitä ne eivät todellisuudessa ole. Todellisuudessa alemmat prinsiipit ovat ”ulkoisia”, eli ilmenneitä heijastuksia ylemmistä. Jos näin ei olisi, eikä alempien ja ylempien välillä olisi yhteyttä sekä tosiasiallista ykseyttä (!), ei minkäänlaista tietoisuutta voisi ilmentyä edes illusorisena käsitteenä. Kts. Cista Mystica & Hylätyn Kiven #2 artikkeli Jälleensyntymä & Kuolemattomuus. ↩
- Ilmennyksen näkökulmasta kaikki on periodisesti muuttuvaa ja kuolevaista, mutta se tietoisuus, joka kykenee elämänsä aikana aktiivisesti samaistumaan ilmentymättömään ja toimimaan sen ehdoilla vie tuon tietoisuuden kuolemassa mukanaan ja näkee jo elämässään kaiken ikuisuuden näkökulmasta. ↩